Lähdemme mökille viettämään rauhallisia juhlapyhiä perheen kanssa. Tulen seuraavan kerran kaupunkiin Tapaninpäivän humpille. Ooh, miten hauskaa.
Tykkään linkittää noille sivuille, koska ne ovat totaalisen järjettömät. Niiltä löytää minunkin kuvani, jos osaa etsiä ;)
On mielettömän hyvä olo vanhojen kavereiden näkemisestä, koska Annapäivistä jäi niin hyvä fiilis. Toivottavasti myös humpilla on kivaa. Rohkaisevaa on, että ne eivät yleensä petä. Toisin kuin muina liian innokkaasti odotettuina juhlapäivinä, Tapaninpäivänä ei ikinä ole ollut varsinaisesti tylsää. Oven takana kolkutteleekin jo uusivuosi ja Lontoo. Museoiden aukioloajat on katsastettu ja teatterireissuja suunniteltu. Aattoa pitäisi jotenkin juhlistaakin. Odotan tätä todella innolla.
Seuraavan kerran ajattelin lähteä Lontooseen juhannukseksi, niin pääsen senkin ahdistavasta suunnittelusta. Sillä kertaa lähden varmaan yksin. Saa nähdä.
Olin viikonloppuna ensin Turussa teatterissa (Tell Me on a Sunday ruotsiksi - kävi kielikylvystä ja oli muutenkin erittäin katsomisen arvoinen yhden lahjakkaan naisen show), sitten Kotkan lähistöllä keskiaikajuhlissa.
SCA-juhliin oli rankkaa lähteä Turusta ennen kahdeksaa lauantaiaamuna, mutta onneksi lähdin. Oli mielettömän hauskaa. Paikalle ei erinäisten päivämääräsekoilujen vuoksi päässyt kuin ennätysvähän tuttuja, ja juhlat jäivät muutenkin pieniksi, mutta silti tai juuri siksi tunnelma oli erittäin mukava. Päivällä auttelin keittiössä, lauleskelin keskiaikaisia lauluja ja opin tekemään nyöriä historiallisella haarukkatekniikalla. Neljän kattauksen pitojen, hovin ja saunan jälkeen alkoi hauskin osuus: keskiyöstä aamukuuteen tanssittiin humalaisia keskaikatansseja salissa ja lojuttiin yhä pienenevällä porukalla kasassa lattialla. Ihan niin kuin yhdeksän vuotta sitten, jolloin olin ensi kertaa kyseisissä juhlissa (jotka järjestettiin nyt jo 13. kerran).
Keskiaikaseurassa mikään ei muutu. Skotlannin aikoinani minulla oli juhlissa käymisessä neljän vuoden tauko, mutta kun menin takaisin, kaikki oli kuten ennenkin. Ja samat ystäväni harrastavat seuraa edelleen. Tällä kertaa tyttökaverini tosin loistivat poissaolollaan 85-prosenttisesti, ja yövalvojien joukossa olin ainoana tuttavapiirini tyttönä - mutta vanhoja nuoruudenystäväpoikia oli kyllä paikalla. Ja tutustuin toisaalta jopa uusiin ihmisiin. Varsinkin aamukuudelta, jolloin väkeä oli tolpillaan ehkä noin viisi.
Hehe, itse asiassa oli hauskaa ja nostalgista juhlia vain poikien kanssa. Minä olen valvomiskuningatar, aina vikana hereillä ja pitämässä juhlia pystyssä. Tästä johtuen sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa on ollut mukana tyttöjä, olen yön tunteina ollut ainoa.
(Yritin löytää kuvia tämän elävöittämiseen, mutta keskiaikajuhlista on sattuneesta syystä hieman vähänlaisesti ainakaan hyviä kuvia. Sattunut syy on se, ettei keskiajalla ollut kameroita. Minullakin oli taas kerran kamera mukana, muttei kynttilöiden valossa tule mieleenkään rikkoa tunnelmaa vetäisemällä moderneja laitteita laukusta.)
Pitää muuten korostaa, etteivät keskiaikajuhlat ole mitenkään oletusarvoisesti viininhöyryjä ja yöriekkumista. Pari-kolmikymppiset ovat enemmistönä, mutta paikalla on runsaasti myös lapsiperheitä, alaikäisiä, keski-ikäisiä - ihan kaikenlaista väkeä. Jos nauttii päiväsaikaan keskiaikaharrasteista ja menee nukkumaan ennen puoltayötä, ei yöriekkujia edes huomaa. Samoista juhlista on erittäin moneksi eri ihmisten mieltymysten mukaan. Ja vaikka saunalla nautittiinkin jo olutta, seassa oli mm. urheasti valvonut kolmivuotias pikkumies, jonka ei varmasti tarvinnut säikähtää humalaista väkeä, vaan kaikki suhtautuivat häneen äärimmäisen nätisti.
Minäpä sain ensi kertaa aikoihin tanssia jopa varastelutanssia! Mikään ei ole hauskempaa tai nostalgisempaa porukalla, jossa kaikki osaavat tanssin etuperin ja takaperin (ei kirjaimellisesti, se olisikin jo jotain, hehe) ja osaavat varastaa. (Kyseessä on englantilainen maalaistanssi, jota tanssitaan pareittain ja jossa voi monessa kohtaa varastaa itsensä kuviossa eri kohtaan niin, että pari vaihtuu. Eli voi varastaa toiselta parin / itselleen uuden parin / itsensä sisälle / parina toisen paikan. Varastelu ei ole pakollista, mutta ilman sitä hauskin osa jää pois.)
Minun on pitänytkin kirjoittaa, että Becoming Jane -leffassa tanssitaan tätä! Tanssiaisissa leffan puolivälin tiimoilla, ennen tapaamista suihkulähteellä (vai mikä lie koristeallas se oli). Minä odotin koko ajan, että varastaisiko se Tom Janen... Se olisi jopa sopinut kohtauksen juoneen. Mutta ei se varastanut. Se olisi ehkä ollut liian hämmentävää yleisölle, joka ei tiedä, ettei se kyseisessä tanssissa ole outoa tai epäsovinnaista käytöstä - eikä toisaalta tiedä sitäkään, ettei parin vaihtuminen kuulu tanssiin. Niin. Eihän se olisi toiminut.
Hei, itse asiassa löysin kohtauksen youtubesta. (Mitäpä siellä ei nykyään olisi?) Tanssi alkaa melko tasan ajasta 1.00 ja kestää pätkän loppuun. Tässä ei isompia spoilereita ole, ei esimerkiksi yhtään vuorosanaa.
Huomasin, että varastamisen sijaan tanssiin oli keksitty ihan omia kuvioita sen jälkeen, kun pari kohtaa! He pääsevät tanssimaan yhdessä paljon kauemmin kuin B-parin nainen ja A-parin mies yleensä tanssivat. Ja itse asiassa Tomin on TÄYTYNYT varastaa tanssissa - jotenkin ihmeellisesti varastaa itsensä sisään juuri ennen kuin pölähtää yllättäen Janen eteen. Muussa tapauksessa olisi TÄYSIN mahdotonta, että Jane ei olisi jo nähnyt häntä. Hehehe. Tämä huvittaa minua melkoisen nörttimäisellä tavalla... :D
Tätä ei keskiaikaseurassa tanssita ihan samalla tavalla. Tanssimme nopeammin ja eläväisemmin, oman ja vieraan parin käteen kosketaan vähän joka välissä ja kävelemme normaalimmin (ilman noin suurta ylös-alas-liikettä). Emmekä pyörähdä noin montaa kertaa akselimme ympäri alussa. Mutta melodia on sama.
Sisareni Marjukka ja hänen poikaystävänsä Risto lähettivät minulle Egyptistä kortin, jossa erityisesti toivoivat minun joskus blogissa mainitsevan, miten siistejä tyyppejä he ovat.
Joten... Öö...
Siistejä tyyppejä! Mielettömän siistejä! Maailman siisteimpiä!
Mahtaako herrasväkeä nyt nolottaa?
Viimeistään kohta nolottaa: Marjukka on tunnustanut lukevansa blogiani vain löytääkseen mainintoja itsestään. En ihan tajua tätä - minä luen kavereideni blogeja, koska heidän kuulumisensa vilpittömästi kiinnostavat minua. Myös niiden kavereiden, joita näen säännöllisesti. (Marjukka on perustellut asiaa sillä, että tietää kuulumiseni muutenkin.) Mutta tässä maailmassa on vissiin enemmän ja vähemmän itsekeskeisiä ihmisiä.
Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.
Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)
Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.
Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.
Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)
Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.
Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.
Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.
Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.
Tämäkin viikonloppu meni mökillä äidin ja isän kanssa. Perjantaina oli teatteri Kotkassa (The Baker's Wife -musikaali by Stephen Schwartz, ihan hyvä teos, hyviä ja huonoja esiintyjiä, omituinen ohjaus). Sitten mökki. Mökillä on oikeastaan aika rentouttavaa. Keskellä ei-mitään ei voi kuin olla ja puuhastella omiaan, mikä sopii minulle. Sain töitäkin tehtyä aika hyvin. Olin ladannut ne etukäteen. Lähettää ei tietenkään voinut, kun siellä ei ole nettiä.
Olen lukenut myös gradukirjallisuutta enemmän kuin aikoihin. Erityisesti junassa saa hyvin luettua. Siihen nämä loputtomat matkat ovat omiaan.
Olisin kyllä jo aivan stressihiirenä, jos peräkkäiset matkat olisivat olleet jonnekin muualle kuin äidin ja isän luo. Mutta tämä vielä menee, eikä tunnu edes pahalta.
Tämä viikko on viimeiseni Tampereella ennen joululomaa. Joulua edeltävän viikon aion viettää äidin ja isän luona Kotkassa ja tehdä töitä sieltä käsin. Siis kaupunkiasunnosta, jossa on jopa netti. Aika paljon on asioita tekemättä. On semmoinen olo, että näistä neljästä päivästä tulee auttamattoman kiireisiä. Mutta toivottavasti selviän hengissä.
Stardust on todella hyvä elokuva. Jo se itsessään sai minut poistumaan teatterista hyvällä mielellä, toisessa maailmassa leijaillen. Lopputunnelman luomisessa kuitenkin auttoi myös elokuvan teemabiisi, jonka siivittämänä salista sai kävellä ulos. Muistavatko muut? "Girl, you and me, we can ride on a star..."
Tähtisumutunnari on soinut radiossakin tiuhaan. Tulee mukavasti 90-luvun kulta-ajat mieleen. Milloin viimeksi olemme nähneet Everything I Do, I Do It for Youn tai All for Loven tyylisiä menestyksiä, häh? Edellisestä, kunnollisesta, varta vasten sävelletystä leffahitistä tuntuu olevan ikuisuus. Onnistunut teemabiisi ilahdutti minua siksi suuresti.
Koin kuitenkin suuren yllätyksen, kun näin biisin videon ja tajusin, kuka kappaleen esittää!
Kyllä. Sehän on vanha ystäväni TAKE THAT! Hihittelin itsekseni varmaan kolme minuuttia, kun tosiasia paljastui minulle. Ei ihme, että tykkäsin? Enpä tiedä. Ehkä esittäjällä ja biisin miellyttävyydellä ei ole varsinaista yhteyttä. Olin kuvitellut artistiksi jonkun rokimman. Biisi ei varsinaisesti kuulosta TT:ltä.
Hassu juttu kaikesta huolimatta. Minusta tuntuu, että kaikki elämässäni liittyy kaikkeen. Jutut, joista pidän, pyörivät tiivistä kehää toistensa ympärillä, vaikkei niillä ensi näkemältä olisi ollut yhteyttä.
Hitto, miten väsyttää. En tiedä, miksen meinannut saada unta.
Hyvää joulukuuta. NYT saa viimeistään hehkuttaa joulua, kaikkien mielestä. Se on paras asia joulukuun alkamisessa: ei enää ärsytä jouluinhoisia mainitsemalla liian aikaisin odottavansa sitä.
Pitkästä aikaa sana, joka on ilmeisesti ihan tavallinen, mutta minulle uppo-outo. Lienee niin periamerikkalainen. Mie olisin sanonut ihan vaan, että "truck driver".
Tragedia: en saa itsestäni irti kunnollista joulumieltä, ennen kuin seuraavan kerran muutan ulkomaille.
Ainakin pelkään, että asia on näin.
Syy: ulkomailla on enemmän odotettavaa. Ei vain matka vanhempien luo, vaan matka kaivattuun Suomeen, lumen keskelle. Perheen ja ystävien näkeminen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ikävä kotimaata ja suomen kieltä kohtaan. Tähän kaikkeen verrattuna matka Tampereelta Kotkaan ei tunnu yhtään missään.
Muistelen kaiholla sitä mieletöntä onnellisen odotuksen huumaa, jossa elin Glasgow'n marraskuun ja joulukuun alun. Kiertelin kaupungilla monen monituista kertaa lahjoja etsimässä. Join Eggnog ja Gingerbread Latteja Starbucksissa. (Olisko nuo pitänyt väliviivoittaa suomalaisten yhdyssanasääntöjen mukaan? Kai olisi, koska ne sijaitsevat suomalaisessa lauseessa. Mutta sanojen englanninkielisyys ajoi minut englannin käytäntöön. Muistakaa muuten, lapset: englanniksi on eri säännöt. Ei suu- ja sorkkatauti vaan foot and mouth disease. Ei siis sitä väliviivaa, vaikka listattaisiinkin yhdyssanoja, joilla on yhteinen jälkiosa. Tätä virhettä näkee aika usein.)
*Harhapolku ohi.* Ripustelin jouluvaloja. Nukahdin päiväunille onnelliseen sykkyrään, koska kohta olin menossa kotiin ja luvassa oli vuoden ihanin aika. Se kerta kaikkiaan oli jotain... Se onni tuntui vatsanpohjassa asti.
(Kuva: poroja George Squarella.)
Toki minä edelleen rakastan joulua, ripustan jouluvaloja (olleet ylhäällä jo monta viikkoa) ja etsin lahjoja. Mutta tämä ei tunnu yhtään miltään verrattuna odotukseen ulkomailla. Koti-ikävän kultaiseen kääntöpuoleen. Jos minulla ei olisi vertailukohtaa, joulumieleni varmaan tuntuisi täydelliseltä nytkin. Surkea juttu. Toivon, etten tietäisi paremmasta.
Osatekijäksi olin jo aiemmin identifioinut sen, että Britanniassa myös fiilistellään enemmän joulua. Kauppojen joulukoristeet ja joululaulut ovat näyttävämpiä kuin Suomessa. Joku varmaan vihaisi sitä, mutta minä rakastin. Tälläkin toki on osansa joulumielen luomisessa, kuten viime vuonna Lontoossa totesin. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy isompaan joulumieleen oli se, että oli enemmän odotettavaa.
Huokaus. Ehkä minä vielä joskus olen ulkomailla odottamassa joulua. Ja harmittelemassa sataa asiaa siinä, etten ole Suomessa. Kaikkea ei voi saada.
Tänään kaupassa iski karkkihimo. Huomasin hyllyssä uutuuden: Tupla Sport -merkkisiä patukoita, jotka markkinoivat itseään "kuitupitoisena uutuutena" ja ovat tutun Tupla-patukan terveellisempiä sisaruksia.
Ai, terveellisempiä?
Katsoin tuoteselostetta ja ahdistuin. 100 g:n ravintosisältö Tupla toffeessa ja omena-sportissa:
Energiaa 468/465 kcal -proteiinia 6,9 g / 7 g- hiilareita 61,3 g / 63,6 g -rasvaa 21,6 / 20,4 g.Ei-terveys-Tuplassa ei lue kuituarvoa. Sportissa on kuituja 3,8 g sataa grammaa kohti.
Arvatkaapa vielä, kummat arvot kuuluvat kummalle patukalle!
Aivan oikein: ensiksi mainitut numerot - korkeampi kalori- ja rasvapitoisuus, pienempi proteiinipitoisuus - ovat uuden terveyspatukkamme sisältö. Hieman tuli huijattu olo.
Patukka oli ihan okei (raikas, omenainen, olemassa myös vadelmaversio), mutta maistui sen verran pahville, että se saisi kyllä olla reilusti terveellisempi, jotta viitsisin syödä sitä. Tässä tapauksessa sisältö ei oikeuta makua. En tajua, miten Tuplan nougat on onnistuttu korvaamaan vanerimaisella myslillä ilman, että terveellisyys on muuttunut mihinkään. (Tai, no. Se on vissiin se kuitu. Huoh.)
Vanhempien mökille oli rakennettu uusi, lasitettu ruokailutila. Siellä syödään sitten jouluateria. Tästä tulee ensimmäinen joulu mökillä, mutta ehkä se menee ihan hyvin. Mökillä saa perhe ainakin olla rauhassa yhdessä, eivätkä kaikki lapset sovi tapaamisia kavereidensa kanssa sekaisin ja ristiin niin, että yhteistä aikaa jää yllättävän vähän. (Ei jouluaattona ja joulupäivänä muutenkaan olla hajaannuttu, mutta ennen niitä ja välipäivinä.)
Käytiin isänpäiväaterialla ABC:lla. Iskä sai valita paikan ja halusi huoltikselle. Lisäksi isänpäivä oli meillä tosiaan sen viikon myöhässä, koska itse päivänä vanhemmat olivat vielä Turkissa. Sekä äidillä että isällä oli myös synttärit matkan aikana, eikä kukaan lapsista muistanut onnitella. Olivat hieman myrtseinä, mutta ostimme heille sitten Prismasta pikalahjat.
Maanantaina lähdettiin Helsingin kaupunginteatterin taiteellisen Kerjäläisoopperan kautta takaisin kotiin. Nyt onkin tiedossa todella lyhyt viikko Tampereella: Minni tulee kylään jo torstaina.
Rat tail = lyh. ilmaisusta rat tail comb = piikkikampa.
Kampaajaohjelmasta. Suomennosta (ja ensin jopa merkitystä) oli harvinaisen vaikea löytää, mutta Googlen kuvahaun tulosten perusteella arvelen löytäneeni oikean vastaavuuden.
Isänpäivä on vasta nyt, koska vanhemmat palaavat tänään Turkista.
Sinne menivät hyvät kirjoitusaikeet moneksi päiväksi. Tuli vaan liian kiire. Olenkin tehnyt tällä viikolla suoraan sanottuna oikeesti liikaa töitä.
Laskin 40,5 todellista työtuntia. Mutta olen myös tienannut 1380€ - enemmän kuin opiskelijan kesätöissä koko kuukaudessa! Vau, uusi viikkoennätys. MUTTA pitää rauhoittaa menoa. Tarkoitus oli tehdä töitä reilusti alle 30 h ja jättää aikaa gradulle. Skarpataan, skarpataan...
Voi helkkari. Koko päivän olen kuunnellut eri medioissa illan elokuvaa Salasana: Swordfish mainostettavan milloin milläkin nimellä, mutta kertaakaan en ole kuullut oikeaa ääntämystä.
Otetaan lyhyt englannin kielen oppitunti. Leffassa Salasana: Swordfish se englanninkielinen osa äännetään SOORDFISH. Sanassa sword, miekka, kaksoisvee on ihan oikeasti täysin mykkä. I kid you not. Sitä ei veetä tarvitse yrittää tunkea sinne. Ikinä. Tämä ei ole murre-ero tai makuasia. Kyseisessä sanassa ei ole ollenkaan V-kirjainta, vaikka se onkin jostain syystä tungettu englanninkielen ah-niin-loogiseen kirjoitusasuun.
Jostain syystä sword on niitä sanoja, jotka jopa englantia paperilla hyvin osaavat yrittävät viimeiseen asti ääntää väärin. Kerrataan siis vielä. Se on SOORD. Se ei ole SVOORD tai SVÖÖRD, SVORD tai SVÖRD. Tässä ei ole eroa edes jenkkilän ja brittien välillä. Sanassa ei ole veetä. Ja piste.
Paras ehdotus oli radiossa kuulemani "svördfis". Se kuulosti niin hienolta, että teki mieli tunkea lyijykynä tärykalvoon. Oliskohan leffan nimen suomennosta voinut harkita vielä? Suomalaiseen suuhun sopimattomampaa nimeä on vaikea löytää.
En ole aikoihin tehnyt meemejä. Nyt löysin tällaisen, jossa oli ihan kiinnostavia kysymyksiä.
1. Tiedätkö ketään, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla? Äitini. En vissiin muita.
2. Tiedätkö ketään, jolla on sama syntymäpäivä kuin sinulla? En henk. koht. tunne ketään, eikä kukaan kauhean kuuluisakaan ole syntynyt samana päivänä. Jenkkinäyttelijä Sam Neill on ainoa, joka tulee mieleen.
3. Jos saisit olla yhden päivän ajan kuka tahansa henkilö maailmassa, kuka olisit? Tahtoisin varmaan olla joku West End -tähti. Olisi siistiä kokea, miltä oikeasti tuntuu laulaa niin hyvin. Ja esiintyä lavalla, kun on hyvä siinä.
4. Olisitko valmis lunttaamaan kokeessa, jos tietäisit, ettet jää kiinni? Yleisesti ottaen normaalitilanteessa en. Jos tosiaan tietäisin, etten jää kiinni, voisin kuvitella lunttaavani, jos kokeessa epäonnistumisesta seuraisi jotain todella ikävää tai onnistumisesta saisi suuren palkkion.
5. Ota päiväkirjastasi ("jos sinulla sellainen on) esille sivu 6 ja kirjoita tähän pätkä, joka kuvaa sinua, elämääsi tai ajatusmaailmaasi parhaiten? "Aloitin toista työtä, jäin harhailemaan nettiin. Katselin Les Miserablés -vidoita varmaan tunnin. Jossain välissä sentään urheilin. Tein hieman töitä. Lusmuilin taas. Piti maalata, en maalannut." :D
6. Mitä kappaletta kuuntelet parhaillaan tai minkä kappaleen kuulit viimeksi? Kävin äsken Youtubessa musikaalikierroksella. Kuuntelin livepätkiä ainakin Lord of the Ringsistä, Little Shop of Horrorsista ja Wickedistä. Sitten innostuin katsomaan Any Dream Will Do -tosi-tv-kisan Josehpien sekalaisia esiintymisbiisejä.
7. Mikä on sinusta lähin esine tietokonetta tai sen osia lukuun ottamatta? No varmaan tämä sohva, jolla istun. (Aika tyhmä kysymys. Eiköhän kaikki vastaa tähän istuimensa.)
8. Mitä näet, kun katsot (juuri nyt) oikealle takaviistoon? Olohuoneen valkoisen seinän.
9. Käytätkö/käyttäisitkö mieluummin piilolinssejä vai tavallisia silmälaseja? Miksi? Ei ole laseja. Jos tarvitsisin lasit, voisin ihan mielelläni käyttää tavallisia laseja varsinkin, jos ne olisivat silmiä suurentavat. Jos ne olisivat pienentävät, suosisin piilareita.
10. Onko kivempi antaa vai saada lahjoja? (rehellinen vastaus!) Yleisesti ottaen on kivempi antaa. Kun löytää mielestään oikein hyvän lahjan, se on hauskaa. Mutta on sekin tosi kivaa, jos saa lahjan, josta oikeasti ilahtuu niin paljon, ettei tarvitse kiitellä yhtään väkinäisesti. No, keskimäärin silti lahjojen antaminen on kivempaa.
11. Mihin kilpailuun osallistuisit näistä mieluiten: Idols, Haluatko miljonääriksi?, vai Big Brother? Uskoisitko pärjääväsi näistä jossain hyvin? Ehdottomasti Haluatko Miljonääriksi. Noista muista tulee julkkiksia, enkä haluaisi julkkikseksi. En menisi Idolsiin edes, jos osaisin laulaa. Tekisin siinä tapauksessa jotain muuta lahjoillani. 12. Mistä hinnasta suostuisit ajamaan pääsi kaljuksi? Lähtien 100 000 eurosta.
13. Syötkö/söisitkö mieluummin etanoita vai mustekalaa? Mustekala on vähän sitkeää, mutta ihan hyvää. Itse asiassa en ole maistanut etanoita, koska ne tehdään niin usein valkosipulivoissa, joka on oksettavaa. Voisin kyllä maistaa niitäkin.
14. Tulet kouluun ja huomaat, että tänään on koe, jonka luulit olevan huomenna ja johon et ole lukenut lainkaan. Mitä teet? Adrenaliini alkaa virrata. Innostun. On hyvä fiilis. Improvisoin.
15. Avaatko banaanin ylhäältä (se osa, mistä se on tertussa kiinni) vai alhaalta? Yhäältä. Se on helpompaa, kun siinä on valmis kahva.
16. Ottaisitko lävistyksen mieluummin kieleen vai napaan? Hyi. En kumpaankaan. No, napaan varmaan.
17. Oletko koskaan juossut liukuportaita väärään suuntaan? En ole. Ei ole tehnyt mielikään.
18. Milloin ja miksi itkit viimeksi? Hmm. Varmaan katsellessani Atonementia? En ainakaan muista tuoreempaa.
19. Jos joutuisit luopumaan jostain aistista (näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto-), mistä luopuisit? Hajuaistista. Se tuntuu vähiten tarpeelliselta.
20. Entä mistä aistista luopuisit kaikkein viimeisimpänä? Näöstä. Se liittyy ihan kaikkeen. Ennen kaikkea se liittyy ammattiini. Voisin ilman kuuloakin hyvin toimia kääntäjänä, vaikkakaan en audiovisuaalisella kentällä. Jos taas menettäisin näköni, joutuisin vaihtamaan ammattia. Ja kuolisin muutenkin ilman näköaistia. Lukeminen, elokuvat, kaikki!
Tietysti kuulonkin menettäminen olisi hirveää. Menisi musiikki ja teatteri. Mutta silti se olisi pienempi paha. Huh, toivottavasti en ikinä menetä kumpaakaan.
21. Oletko ikinä ollut ihastunut/rakastunut opettajaasi? Muistikuvat ovat hataria, mutta eiköhän meidän luokan tytöt olleet lähes kaikki, kun meillä oli koko viidennen luokan sellainen nuori miesopettaja?
22. Käveletkö/ajatko yleensä päin punaisia? Kävelen päin punaisia tosi usein. Tapa tarttui Britanniasta. Mutta autolla en ole koskaan ajanut päin punaisia.
23. Puhutko tai laulatko itseksesi usein? Puhun itsekseni joskus joitain satunnaisia lauseita, en kauheasti. Mutta laulan yksinäni paljon. Suihkussa ja autoa ajaessani. Kotona laulaisin vielä enemmän, mutta seinät ovat aika ohuet ja pelkään ärsyttäväni naapureita. 24. Haluatko kassalla ensin kolikot ja kuitin/setelit siihen päälle, vai ensin kuitin/setelit ja kolikot siihen päälle? Hmm. Varmaan ensin setelit ja päälle kolikot. Sama se. Itse ainakin annan ensin setelit.
25. Kuinka monella kielellä osaat sanoa "minä rakastan sinua"? Mieleen tuli vain seitsemän, mutta on niitä varmaan enemmänkin.
26. Mitä kuivaat ensimmäisenä, kun tulet suihkusta? Kasvoni.
27. Oletko ikinä uinut alasti? Olen toki, mökillä uimme edelleen alasti. Minä en tosin oikein uskalla, kun laiturin alla vaanii ihan varmasti tappajahauki.
28. Minkä osan luet sanomalehdestä mieluiten? Kulttuurisivut. Tai no, ihan tärkeimpänä kyllä tv-ohjelmat, jos en ole niitä jo netistä nähnyt.
29. Mihin ulkonäkösi piirteeseen olet erityisen tyytyväinen? Pidän kovasti isoista, sinisistä silmistäni. Olkapääni ja solisluuni ovat myös poikkeuksellisen kauniit. Lisäksi polveni, sääreni ja nilkkani ovat sirot. Aika moneen siis :)
30. Oletko ikinä ollut koulussa/töissä krapulassa? En koulussa, mutta yliopistossa ja töissä kyllä. En usein. Se on aika kamalaa.
31. Jos tv:ssä esitettäisiin suorana lähetyksenä julkinen teloitus, katsoisitko sen? Ensiksi ajattelin, etten ikinä voisi katsoa. Sitten tajusin, että toisaalta kaikki makaaberi ja kammottava kiehtoo minua. Ihmisluonnon kääntöpuoli. En siis sittenkään ole varma, voisinko olla katsomatta. Kauhea olo kyllä tulisi. 32. Olisitko valmis tappamaan viattoman ihmisen, jos sen avulla nälänhätä poistuisi maailmasta? En voisi konkreettisesti omin käsin tappaa ihmistä, vaikka mikä olisi. En usko, että pystyisin siihen, vaikka oma henkeni riippuisi siitä (jos kyse ei olisi itsepuolustuksesta). Jos ihmisen voisi tappaa jotenkin kliinisesti nappia painamalla, olisin ehkä teoriassa valmis siihen.
33. Jos sinulle tulee aikaisena kouluaamuna kiire ja joudut jättämään joko meikkaamisen tai aamupalan väliin, kumman jätät? Jätän aamupalan väliin ja otan hedelmiä mukaan laukkuun. (Näinä akateemisen vapauden aikoina varmaankin sekä meikkaan että syön ja menen luennolle myöhässä. Riippuu tosin luennosta.) 34. Valitse jokin lempi-tv-sarjoistasi. Ketä sen hahmoa muistutat eniten? Ensimmäisenä tuli mieleen Buffy, joten mietitään nyt sitä. Ketähän muistutan?
Itse asiassa samastun Buffyyn itseensä aika syvällisesti myöhemmillä kausilla. Buffy on isosisko ja aina vastuussa kaikesta silloinkin, kun ei haluaisi olla. Ainainen vastuu ahdistaa, mutta koska ylemmyskompleksinen Buffy ei usko kenenkään muun pystyvän kantavan vastuuta paremmin, siitä ei voi luopua. Löydän tästä todellakin itseni. En tietenkään ole maailmaa pelastava supersankari, mutta jos äkkiä saisin Buffyn voimat, luulen, että suhtautuisin niihin melko samalla tavalla kuin hän.
35. Mitä näistä teet mieluiten: tiskaat, imuroit vai peset lattioita? Vihaan imuroimista ja tiskaamista. Lattianpesu sen sijaan on ihan kivaa hommaa. 36. Mitkä ovat huoneesi hallitsevimmat värit? Ovatko ne lempivärejäsi? Valkoinen, musta, vihreä. Juu, olen minä tänne ihan mieluisia värejä valinnut. Oranssi tosin olisi lempivärini. 37. Ovatko jalkasi juuri nyt ristittynä, istutko niiden päällä vai miten ne ovat? Ne ovat suorina, nilkat ristittyinä.
38. Jos saat matikan kokeista kasin, miten reagoit? Ihmettelen, miten ihmeessä olen joutunut matikan kokeisiin!
No ei, silloin aikanaan olisin pitänyt numeroa ihan mukiinmenevänä ja sanonut itselleni, että seuraavassa kokeessa skarppaan enemmän. (Matikan keskiarvoni oli yleensä ysi.) 39. Mitä elokuvaa/tv-ohjelmaa katsoessasi olet itkenyt? Jaa-a. Mitä katsoessani en olisi itkenyt? Olen itkenyt pari kertaa jopa South Parkissa, että sillä tasolla liikutaan. Jo mainitussa Buffyssa toki olen itkenyt (The Body lienee aika paha haaste parkkiintuneellekin sielulle). Ja siinä Atonementissa itkin. Itken varsinkin yksin juttuja katsoessani - ja katson aika paljon juttuja yksin, koska pidän siitä. Ne koskettavat silloin paremmin. Eläytyminen on syvempää.
Kaikista itkettävin mieleeni oikopäätä tuleva on Ice Age. Olen saattanut jo kirjoitaa tästä. Katsoin sen pahaa-aavistamattomana odottaen tavallista mautonta koko perheen piirroskomediaa, mutta sehän olikin mielettömän opettavainen ja suoraselkäinen tarina lapsille. Sen juonessa on jotain käsittämättömän vanhanaikaista, moraalista ja kaunista. Itkin ihan solkenaan viimeiset puoli tuntia. Suvaitsevaisuus kunniaan. Kaveria ei jätetä. Oma lauma ei katso rotua vaan ystävyyttä. Itkettää melkein, kun kirjoitankin siitä.
Olin eilen koneella, mutta jämähdin etsimään lentoja Meksikoon ja New Yorkiin. Siinä se ilta hurahtikin.
Mutta nyt päivitän taas. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Huomaan jo keksiväni enemmän kirjoitettavaa. Kirjoittaminen aktivoi kirjoittamaan.
Meksikon matka on nyt varattu!!! Jee! Lähden keskiviikkona 26. maaliskuuta ja saavun perille Jalapaan iltapäivällä 27. maaliskuuta. Hengailen Daisyn luona neljä ja puoli päivää. (Hänellä on sen verran kiireinen aikataulu töineen kaikkineen, että vierailun suositeltava pituus oli kuulemma vain pitkä viikonloppu. Se on ihan ok, koska nyt ehdin hyvin kaksi kohdetta ilman, että lomasta tulee ylipitkä.) Tiistaina 1.4. lennän New Yorkiin. Siellä hengailen ihan omineni lauantaihin 5.4. asti, ja Suomeen saavun sunnuntaiaamuna 6.4.
Ei ku New Yorkin hostellia varaamaan... Vautsi. Jee.
Sain matkan muuten ihan käsittämättömän halvalla. Lennot HEL-JFK-HEL menopaluu 329€ + JFK-MEX-JFK 270€. Yhteensä alle 600€! Olin varautunut maksamaan ainakin 800, ehkä jopa tonnin. Tällä hinnalla on varaa jo tuhlatakin matkalla. (Teatteriin... :D)
Olemme myös suunnitelleet uutta vuotta innokkaasti. Tein Einille listan Lontoon musikaaleista kuvauksineen ja hintajärjestyksineen, minkä jälkeen hän pisti ne mieluisuusjärjestykseen. Nyt meillä on valmis lista, joka kourassa mennä puolen hinnan kojulle. Einin ykkösvaihtoehto, Cabaret, tosin varattiin jo netistä, koska matkamme ajankohdaksi sattui olemaan tarjolla lippuja himpun verran alle puolen hinnan. En itsekään ole nähnyt teosta, joten ihan hyvä homma.
Vielä pitää selvitellä aukioloaikoja ja muita käytännön juttuja. Uudenvuoden aikaan kun varmasti on poikkeusjärjestelyjä vähän siellä sun täällä. Voi hitsi, kun mie tykkään suunnitella :)
Kirjoitan asiasta, jota ajattelin jo viikkoja sitten.
Freelance-kääntäminen on urakkatyötä. Työnantajat yrittävät ostaa työn mahdollisimman halvalla. He eivät ole innokkaita maksamaan kiirelisiä tai muita kohtuullisia korvauksia. He kokeilevat kepillä jäätä: tekisikö joku kuitenkin normaalilla hinnalla, vaikka aikaraja onkin melkoisen tiukka?
Aloittelija ottaa yleensä sen, mitä tarjotaan. Ei juuri uskalla tinkiä. Tai tajua. Minä ainakaan en ensin edes kyseenalaistanut työnantajien tarjousten reiluutta. Vähitellen olen kuitenkin tajunnut, että jos jonkin työn aikataulu on liian tiukka, voin suoraan sanoa asian olevan niin ja vaatia kiirelisää. Kun viime aikoina olen tehnyt niin, olen joka kerta olen myös saanut joko parinkymmenen prosentin korotuksen palkkioon tai enemmän aikaa työn tekemiseen.
Käännöstoimistot ovat riippuvaisia kääntäjistä. Jos kääntäjät vaativat oikeuksiaan, toimistot kyllä maksavat sen, mitä pyydämme. Ainakaan AV-alalla ammattitaitoisista kääntäjistä ei ole ylitarjontaa, vaan pulaa. Kääntäjän ammattiin tahtoo kuulua elimellisenä osana syrjäänvetäytyvyys ja nöyryys - toisenlaiselle ihmiselle tällainen kulissien takainen työ voisi olla turhauttavaa - mutta ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia.
Ajattelin kirjoittaa tämän ylös muistutukseksi itselleni ja kenties toisillekin.
Nyt aion yrittää kirjoittaa jotain joka päivä. Tästä lähtien. Maailmalla on romaaninkirjoituskuukausi, minulla on nyt bloginkirjoituskampanja.
Muuten en pääse takaisin kirjoitusrutiiniin tässä mediassa. Kirjoitan jotain, mitä vaan.
Jännittävää: Facebookissa olen huomannut, että minun on oikeasti helpompi kirjoittaa englanniksi. Luulin sen olevan pitkälti kuvittelua - että suomeksi kirjoittaessani kaipaan englannin mahdollisuuksia ja englanniksi kirjoittaessani suomen mahdollisuuksia. Mutta en minä englanniksi kirjoittaessani mitään kaipaa.
Herättää tiettyjä ajatuksia. Houkuttaa vaihtamaan blogien kieltä. Tai osan niistä. Mutta en taida. Ainakaan vielä. Jos suomi on vaikeampaa, se tarvitsee harjoitusta.
Leffablogia voisin kyllä kirjoittaakin englanniksi. Se olisi mukavaa. No, katsellaan.
Kosmetologi kokeili ripsieni kihartamista eri aineella, koska edellisellä kerralla ne eivät kihartuneet sitten millään. Tällä kertaa tulos oli oikein hyvä! Parempi kuin ihan ekalla kerrallani eri kosmetologilla. (Yhteensä yrityksiä on nyt siis kertynyt kolme.)
Ensimmäisistä ripsistä syntyi kauniit tähtisilmät vasta yhden ripsivärikerroksen jälkeen. Toisista ei luonnollisesti ollut yhtään mihinkään. Nämä kolmannet sen sijaan riittävät sellaisenaan. En tarvitse ripsiväriä, jos en tahdo laittaa. Yleensä olen silti laittanut, ja kihartanutkin ihan vähäsen tasoittaakseni ripsien kaarta. Mutta sitä ei ole mikään pakko tehdä joka aamu. Ihanaa.
Kosmetologi sanoi, että ensi kerralla voimme saavuttaa vielä paremman tuloksen taivuttamalla itsepäisiä ripsiäni jo etukäteen mekaanisesti. Sitten linjasta saadaan tasaisempi. Ripseni kun ovat niin vahvat ja suorat, etteivät ne millään tahdo pysyä nätisti aloillaan taivutettavina.
Olen tyytyväinen. Ripsipermanentti on aamun pelastus. Enkä ole vieläkään huomannut mitään negatiivisia vaikutuksia. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ripseni ovat päin vastoin terveemmät ja vahvemmat, kun en enää ole taivuttanut niitä mekaanisesti. Aion ottaa uusia permiksiä säännöllisesti, varmasti juuri tuolla kosmetologilla. Hän osoitti totisesti välittävänsä asiakkaistaan, kun tarjosi minulle ilmaisen hyvityksen.
Sitä on tulossa. On, on. Kun vain olisi aikaa. Kirjoitan, mitä mieleen tulee. Se koskee näköjään koulua.
Graduni tutkimussuunnitelma käsitellään huomenna seminaarissa. Toivottavasti käsittelystä on hyötyä. En tiedä, olenko hyvässä vai huonossa vaiheessa. Olen lukenut jonkun verran kirjallisuutta, mutta paljon enemmänkin olisi voinut lukea. Tai edes hankkia käsiinsä. Olen listannut kirjoja, joista olisi hyötyä, mutta isosta osasta ei ole edes varauksia vetämässä.
Toisaalta olen tajunnut, että piakkoin on järjevintä tehdä ensimmäinen silmäys itse aineistoon. Kun näen, millaisia asioita sieltä avautuu, tiedän paremmin, mistä tarvitsen vielä lisää kirjallisuutta.
Viime vuosina on muuten tehty ihmeen monta gradua laulujen suomentamisesta. Ei teatterin alalta, mutta iskelmä- ja rock-lyriikat eivät heitä kovin kauas musikaalista. Nyt 2000-luvulla on meidän yliopistossa julkaistu aiheesta enemmän graduja kuin aiemmin yhteensä (= olisko huimat kolme ;D - mutta oikeesti, on se aika paljon seitsemässä vuodessa).
Ja musikaalin suomentamistakin... eiku ruotsintamista! Tutkii jo yksi ihminen Helsingin yliopistossa. Se oli minulle uutinen. Hän on tekemässä väikkäriä My Fair Ladyn käännöksistä pohjoismaisille kielille (miinus suomi ja islanti). Mutta on aika hauskaa, ettei hänkään tutki nimenomaan suomen kielelle kääntämistä. Se kenttä on vielä täysin koskematon musikaalien alalla. Työni on uraauurtava. Se on minusta kivaa.
Töitä on liikaa ja on kamala kiire. Niin kuin palautuspäivistä johtuen tätä nykyä aina alkuviikosta. Olisi kirjoitusaiheita. Kun ehtis vaan kirjoittaa.
Se pyörii parhaillaan kakkosella. (Tästä tulee nyt tuplapostaus, koska mielestäni aihe liittyy selvästi telkkariin, mutta on sitten kuitenkin paljon laajempi.)
Olin ihan ihmeissäni, kun näin ensimmäisiä mainoksia Nenäpäivästä. Niissä ei mitenkään isosti toitotettu, että päivä on Suomen ensimmäinen, joten mietin huuli pyöreänä, olenko ollut sokea ja kuuro tai asunut kiven alla. Britanniassa päivää oli mahdoton olla huomaamatta, ja se oli minulle siellä upouusi elämys. Yhtälö oli omituinen.
Onneksi ratkaisu selvisi. En ole huomiokyvytön, vaan päivä on Suomessa ihkaensimmäinen.
Olen oikein tyytyväinen siitä, että homma on tuotu Suomeen. En tietenkään vielä tiedä, toteutuuko kotimainen versio yhtä hyvin, mutta ainakin Briteissä Red Nose Day on oikeasti hauska. Ja sen esiintyjinä itseään nolaamassa on oikeasti isoja nimiä. En tiedä, onko kukaan liian iso tulemaan mukaan. Ehkä kuningasperhe? Tony Blairkin on ollut mukana. Posh ja Becks. The Office. Sitä rataa.
Toivotaan, että homma onnistuu ja perinne juurtuu tänne meillekin. Meillä tietysti on jo Nälkäpäivä (pitääkö näitä kirjoittaa isolla? ei ehkä, hui), kun taas Briteissä Red Nose Day on se vuoden isoin keräyspäivä. Heidän Nälkäpäivänsä. Mutta eiköhän hyväntekeväisyysteemaisia päiviä mahdu suomalaiseen vuoteen kaksikin.
Suomen nenät ovat muuten paljon tyylikkäämpiä kuin jättimäiset brittiversiot!
En ole ensimmäinen enkä viimeinen bloggaaja, jonka aktiivisuus laskee kuin lehmän häntä Facebookin ihmisverkoston ensihuumassa. Tästä on kirjoitettu muuallakin, ja ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Kaikesta huolimatta suosittelen Facebookia. Itse olin skeptinen, mutta olen saanut yhteyden moneen ikivanhaan tuttuun ja huomattavasti tiivistänyt yhteydenpitoani kaukaisempiin kavereihin. Ilmiö, jolla on näin hyviä vaikutuksia, ei voi olla kokonaan saatanallinen.
Varjopuoli on, että sivulla saa tuhlattua aivan käsittämättömän paljon aikaa kaikkeen käsittämättömän turhaan. Voi tunnistaa maailman kaupunkeja kartalta, purra toisia vampyyrina tai heitellä lampaita. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. (On kuitenkin sanottava, etten ole heittänyt vielä yhtään lammasta!)
Pelkään, että Facebook verottaa juuri tämän päiväkirjablogin päivityksiä. Siellä tulen jo kertoneeksi tutuille, missä menen ja mitä ajattelen. Tämän blogin rooliksi jää yhä enemmän toimia kanavana, kun olen miettinyt jotain hieman laajempaa ja syvällisempää. Onneksi sitäkin tulee tehtyä minkä vampyyritappeluilta ehdin ;)
Viime viikko oli aivan hullu. Minulla oli gradun tutkimussuunnitelman ja suomennosseminaarin novellin palautukset, ihan liian paljon töitä ja viikonloppumatka Turkuun. Selvisin kuitenkin hengissä. Tämä viikko näyttää paljon rauhallisemmalta, onni ja autuus. Enköhän ehdi kirjoitella myös blogitekstejä.
Mutta juuri nyt, tänään, ajattelin hieman hengähtää. Olla jopa illan tekemättä mitään hyödyllistä. Se voisi olla paikallaan.
(1) Jee jee jee! Sain tänään palautettua tutkimussuunnitelman graduun. Sen laatiminen sujui ihmeen kivuttomasti, vaikka olin taas "yllättäen" lykännyt hommaa viime tippaan ja ehtinyt ahdistua. Kirjoittaminen oli myös oikeasti hyödyllistä ja jotenkin rauhoittavaa. Tiedän nyt paremmin, mitä olen tekemässä ja mistä kaiken järjen mukaan kannattaa aloittaa. Kyllä tämä gradu taas tästä.
Viiko on silti kiireinen myös tästä eteenpäin. Pitää palauttaa suomentamisseminaarin novellikäännös. Olen sen vasemmalla kädellä kertaalleen tehnyt, mutta vissiin pitäisi vähän muokata. Ja kirjoittaa kommentti. Huoh.
(2) Toinen iloinen uutinen: olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähdössä keväällä Meksikoon, kylään skotlantilaisen Daisy-ystäväni luo. Hän asuu nykyään siellä. En olekaan ennen käynyt koko Ameriikan mantereella. Kätevin tapa saapua perille on kuulemma lentää Mexico Cityyn ja tulla sieltä viisi tuntia luksusbussilla. Saan siis sompailla yksin latinalaisessa Amerikassa. (Bussit tosin kuulemma lähtevät suoraan lentokentältä ainakin osan aikaa, joten ei niin kovin paha.)
Pitäisköhän opetella espanjaa vähän enemmän kuin perusalkeet? Olisi motivaatiota mennäkin kevääksi kielikeskuksen kakkosalkeisiin, mutta en tiedä, onko aikaa. No, kai siellä italiallakin pärjää, jos puhuu TOSI hitaasti... Ja Meksikossahan osataan englantiakin aika hyvin. Käsittääkseni.
No, ei pelota. Olen rohkea maailmanmatkaaja. On kiva päästä katsomaan, miten Daisy elelee. Sillä on jo kolmas Etelä-Amerikan maa kierroksessa. (Vai lasketaanko Meksikoa mitenkään päin Etelä-Amerikkaan... No, sama se.)
Aion käyttää tilaisuutta hyväkseni ja lentää New Yorkin kautta. Olen jo muutaman vuoden haaveillut pääsystä tähän toiseen musikaalien mekkaan. Ei Broadway ainakaan maineeltaan ole West Endiä ihmeellisempi (jos jotain, niin West Endiä pidetään astetta laadukkaampana), mutta siellä pyörii vähän eri jutut ja on eri meininki. Käsiohjelmat esimerkiksi ovat aina ilmaisia! West Endissä peruslappusistakin saa pulittaa vajaasta viidestä eurosta noin kymppiin.
Ooh. Olen erityisesti tahtonut nähdä Rentin aidossa ympäristössä. Nyt se onnistuu. Ja jos haluan, voin mennä katsomaan maailman parasta John Owen-Jonesia, joka teki vaihtarit USA:n Les Misérablesin Valjeanin kanssa ja esittää nyt samaa roolia Broadwaylla. (Aika kahdehdittavan kätevää työvaihtoa, eikä kovin harvinaista musikaalimaailmassa.) Daisy sanoi, että Meksikossa sopisi viipyä suunnilleen to - ti, ja siihen päälle jään varmaan loppuviikoksi New Yorkiin. Puolentoista viikon matka. Ajankohta vielä auki. Maaliskuun loppu todennäköinen.
Nytpä sitten tiedän Atonementin loppuratkaisun. Helvetti. Ja minä kun niin odotin sen näkemistä.
Kaikin muin tavoin tuotantodokumenttien kääntäminen oli antoisaa. Elokuvan tekijät vaikuttavat todella asialleen omistautuneilta ja ovat ajatelleet projektiaan erittäin syvällisesti. Jos en olisi ennestään tahtonut nähdä leffaa, nyt tahtoisin.
Hyvä, että tämä on istumatyötä. Kun James McAvoy analysoi tarinaa maailman ihanimmalla Glasgow'n aksentillaan - ja vieläpä syvällisesti - meinasi polvet pettää.
Heh. Ei se aksentti sulattanut minua näin, kun asuin keskellä sitä. Mutta nyt se kuulostaa niin kotoisalta, että tulee tippa linssiin. (Tai no, jos James olisi tullut minulle puhumaan...)
Minusta on aika kiva kääntää tuotantodokkareita. Pääsen kurkistamaan kulissien taakse. Ne saavat ymmärtämään, että vähemmänkin onnistuneisiin elokuviin on moni ihminen uhrannut lukemattomia työtunteja. Tökeröidenkin ratkaisujen taustalla on paljon ajatustyötä. Lähes poikkeuksetta alan arvostaa elokuvia enemmän nähtyäni niiden dokumentit.
P.S. En osaa sanoin kuvailla, miten kipeästi Keira Knightley tarvitsee muutamaa lisäkiloa. Sattuu, kun tyttöä katselee.Vai mitä sanotte tästäkin ihanasta kuvasta? (Ja pahoitteluni koko maailmalle, jos hän sattuu kuulumaan niihin ihmisiin, jotka eivät pysty lihomaan grammaakaan, vaikka tahtoisivat.)
Tiesin toki teoriassa, mitä sana tarkoittaa, mutten keksinyt sille käännöstä varsinkaan elokuvanteon ei-historiallisessa kontekstissa. (Eli kyseessä oli elokuva-ammatti, aseista vastaava tyyppi.) Asemestari lienee tarkoitukseen hyvä.
En ole kirjoittanut edes päivän sanoja, kun on ollut hitsin helppoja käännöksiä, joista ei ole oppinut mitään kummallista ja uutta.
Odottelen lunta. Ihan kohta tulee se aamu, jona heräämme valkoiseen maailmaan. Se on vuoden paras päivä heti jouluaaton jälkeen. (Kolmantena tulee kevään ensimmäinen päivä.)
Ainakin toivottavasti se aamu tulee pian. Voivathan säät muuttua. Mutta ilmassa on viime aikoina ollut ihan sellainen tuntu.
Tampereen jouluvalotkin sytytetään ihan kohta (ne ei ole pelkät jouluvalot, vaan valoviikot... joo joo). Kohtahan tässä saa alkaa odottaa joulua! Harmi vain, etten ole tänä vuonna menossa Britteihin ennen kuin uudeksivuodeksi. Pelkään, että joulumielestä taas jotain puuttumaan ilman sitä hössötystä. Mutta onneksi pääsen nauttimaan Lontoon joulutunnelmista sitten joulun jälkeen. Se voi toisaalta jatkaa joulua ihanasti aatonkin yli.
Olen tänään käyttänyt rahaa ehkä saman verran kuin minulla oli entisessä opiskelijaelämässäni käytössä kuukautta kohti.
Alkajaisiksi ostin digitaalikameran Hulluilta päiviltä. Juuri tasan kyseistä kameraa olin aikonut ostaa jo pidemmän aikaa; eräs valokuvausta harrastava kaveri suositteli sitä loppukesästä. Hänellä oli samanlainen ja kamera tuntui käytössä tosi helpolta ja hyvältä.
Nyt se on minun! Hankinta tuli kyllä ihan oikeasti tarpeeseen, joten huono omatunto ei jäänyt. Minulla ei ole ollut minkäänlaista kameraa noin kahteen vuoteen. Oli jo aikakin. Ehkä blogissa tästä lähin nähdään itse otettuja kuvia edes toisinaan. En tosin voi väittää olevani kovinkaan innokas amatöörikuvaaja, ja vielä vastahakoisemmin jaksan purkaa niitä kuvia sieltä kamerasta. No, ehkä toisinaan.
Samaan syssyyn selasin 6,90€:n dvd-laarin läpi ja kasasin syliini 50 euron arvosta leffoja. Piti tosin valikoida tarkkaan, koska tahdon hyllyyni vain sellaisia, joiden kannessa on nimi englanniksi. (Tahdon aakkostaa leffani, ja herkkä mieleni menee kielten kaaoksesta sekaisin.) Valikoin sitten The Othersia, American Beautya ja muita, joiden nimiä ei ole suomennettu. Hehe. Yllättävän paljon sellaisia leffoja nykyään on. (Ne, joiden nimi on suomeksi eri kuin englanniksi, tilaan vain ja ainoastaan nettikaupoista.)
Poikkeuksen tein Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnan kohdalla. Jos en osaa leffan kieltä yhtään tai osaan sitä niin huonosti, että oikeasti tarvitsen niitä tekstejä johonkin, lienee turhaa kikkailua haalia erikseen käsiinsä englanniksi tekstitetty versio suomeksi tekstitetyn sijaan.
Periaatteensa kullakin. Hehe. Oli muuten tarjolla aika hyviä leffoja. Kannattaa käydä katsomassa.
Päivän lopuksi latasin vielä bussikorttia kuudellakympillä. Alkaa nimittäin olla nuo pyöräkelit ohi. Eihän siellä vielä jäätä ole, mutta niin pirun kylmä polkea! Tänäänkin kävelin kaupunkiin ja tulin bussilla takaisin. Pitäisi vissiin suosiolla kantaa pyörä kellariin.
Aiemmin tapahtunutta: Reilu kuukausi sitten kävin elämäni toisessa ripsipermanentissa. Se oli hieman tyhjän kanssa - ripset eivät kihartuneet sitten millään, vaikka ekalla kerralla eri paikassa olivat kihartuneet. Kosmetologi oli kyllä mukava ja paikka miellyttävä.
Äsken sain puhelun. Samainen kosmetologi oli tällä kertaa tilannut eri permanenttiainetta ja tarjoutui tekemään minulle sillä ilmaisen permanentin. Hänkin näkisi samalla, onko aineiden tehoissa eroja. Suostuin tietenkin, ja sovimme ajan ensi viikon torstaille.
Nyt jäi kyllä hyvä mieli. Rahansahan kosmetologi sai joka tapauksessa, joten mikään ei velvoittanut häntä muistelemaan minua kuukautta myöhemmin. Hän tuntui aidosti tahtovan hyvittää viimekertaisen. (Ja hyötyyhän hän toki samalla itsekin, kun saa verrattua aineiden eroja.) Tosi mukavaa. Ihmisten pienet hyvät työt ovat elämän suola. En varmaan itse tee niitä tarpeeksi.
En ehtinyt edes kirjoittaa lähteväni sinne, niin kiire taas tuli.
Ainakaan vissiin en ehtinyt. Tuli niin kiire, etten tiedä varmasti edes, mitä tein. Märät pyykit jäi viikonlopuksi koneeseen. Roskat sentään vein. Puh.
Nyt on alkamassa se kauan odotettu viikko, jolloin en ole lähdössä minnekään. Saan olla kotona viikonlopunkin... ja laatia gradun tutkimussuunnitelmaa. Levätä en ehdi. Mutta ainakaan ei tarvitse matkustaa tai olla kenenkään nurkissa.
Sen jälkeen tiedossa: -Turku (teatteri + bileet). -Helsinki (teatteri). -Vanhempien auto haku Helsingistä + Eini la-su Tampereella. -VAPAA. -Myöhästynyt isänpäivä mökillä + teatteri HKI. -Tampereella (Minni varmaankin kylässä). -Teatteri Kouvolassa + vkl mökillä. -Teatteri Kotkassa + keskiaikajuhlat (tai mökki, jos juhliin menoa ei tule). -VAPAA / joululoman alku.
Siinä se syksy onkin, paketissa. Ja hyvin tehokkaasti täynnä. Teatterit vievät leijonanosan vapaa-ajastani, kun niiden harrastaminen tarkoittaa matkustelua eri kaupunkeihin. Jotenkin tähän on ajauduttu. Tylsä puheenaihe - tämä on jo toinen syksy, kun päivittelen samaa. Mutta oikeesti, nykyään musikaaleja pyörii joka hemmetin puskateatterissa, kun ne on todettu rahasammoiksi. Ja minun on pakko kiinnostuksen ja harrastuksen vuoksi katsoa kaikki edes näissä Etelä-Suomen kaupungeissa, joihin on kontakteja. Niin se vaan on. Saisin oikeasti täytettyä KOKO vapaa-aikani, jos yrittäisin katsoa kaikki musikaalit koko Suomessa. Huokaus!
Entä ne nimenantojuhlat? Ne olivat elämäni ensimmäiset. En ole ikinä ollut todistamassa nimenantojuhlia tai kastajaisia. Minua ei ole kastettu eikä nimeäni juhlistettu. Minulla ei ole kummeja. Koko traditio oli minulle mahdollisimman vieras. Tilaisuuteen osallistuminen oli siis jänskää. Tätäkään lasta ei onneksi kastettu, joten minä ja kolme muuta pääsimme sen epävirallisiksi kummeiksi. Kastemekko tytöllä oli silti (tai mikä lie juhlamekko tässä tapauksessa). Oli myös juhlapaikka ja voileipäkakkuja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. Ohjelmaa ei ollut, paitsi pieni puhe, jossa äiti julkisti lapsen nimen. Nuorempi juhlaväki (=me) jäi paikalle yöksikin ja juhlisti lasta muutamalla alkoholijuomalla.
Lapsi kuuluu Jannalle, hyvin läheiselle Skotlannin ystävälleni, joka palasi Suomeen pikkuisen ennen minua. Vauvaneiti on nyt kuukauden ikäinen ja oikein herttainen. Hän ei juurikaan itkenyt. Älähteli välillä, mutta minäkin opin kanniskelemaan ja rauhoittelemaan häntä. On todellinen harmi, että välimaka on näin pitkä. Tahtoisin nähdä niin vauvaa kuin äitiäkin useammin (Glasgowssa asuttiin vikana vuonna viiden minuutin kävelymatkan päässä ja nähtiin joka päivä...). Ouluun pitää kuitenkin aina lähteä erikseen ajan ja vaivan kanssa, sen verran pitkä se junamatka on. Helsinkiin tai Turkuun voi pyrähtää eri lailla, vaikka päiväseltään jos välttämättä tahtoo.
En tässä julkista lapsen nimeä. Se on sen verran harvinainen, että googlaaminen voisi tuoda osumia. En tiedä, tahtovatko lapsen vanhemmat sellaista. Sen voin kertoa, että etunimi vie ajatukset Venäjälle ja vanhoihin lauluihin, toinen nimi luontoon.
Ensimmäiseen hankintaan minut innoittivat Tullintorin Punnitse & Säästän uudet valikoimat. Ruokatarvikkeiden lisäksi tuo loistava kauppa myy nyt pesuaineita ynnä muita kodin tarvikkeita. Hankintani: Samu-pesupähkinät. Jos voin pestä pyykkini luonnollisilla, reilusti tuotetuilla, biojätteessä poistettavilla pallukoilla myrkyllisten kemikaalien sijaan, miksi ihmeessä en tekisi niin?
Olen ollut aivan yllättynyt siitä, miten hyvin pallukat toimivat. Pyykistä tulee minusta ihan yhtä puhdasta kuin ennenkin, ja vaikka pakkauksessa erikseen varoitetaan, etteivät pähkinät sisällä hajusteita, en ole jäänyt kaipaamaan mitään pestyjen vaatteiden tuoksussa. Puhtaalta ne minusta tuoksuvat niin kuin aina ennenkin. En varmaan ikinä enää käytä tavallista pesupulveria kuin korkeintaan erityisen vaikeisiin tahroihin.
Toisen hankinnan tein Ruohonjuuresta kuultuani kavereiden keskustelusta, että liike myy luonnonmukaista hiuslakkaa. Tästä sarjasta keskimmäinen:
Tuote on ollut todella miellyttävää ja vähintään yhtä tehokasta kuin tavallinen hiuslakka, vaikka hieman pelkäsin, pitäisikö sen ote todella. On ihanaa, että lakka tuoksuu luonnolliselta, ei pistäviltä kemikaaleilta. Eron todella huomaa. Ainoa varjopuoli on hinta: 15 euroa puolet tavallista hiuslakkapulloa pienemmästä pönikästä on todella paljon. Olen kuitenkin päättänyt, että koska minulla nykyään on varaa turhuuksiin, luonnonmukaiset turhuudet ovat ensimmäisinä listallani. Eli tätäkin varmaan tulee jatkossa käytettyä.
Olen ympäristön ystävä. Opiskelijana oli aina ahdistus siitä, että olisi tahtonut käyttää luomua ja reilua ja muuten hyvää, mutta piti usein ostaa halvinta. On mukavaa, että nyt voi oikeasti valita.
Oltiin mökillä metsän keskellä, pelailtiin seurapelejä. Äiti ja isä ei pelanneet. Ei ne ikinä. Pelaajina olivat siis minä, Eini, Marjukka ja Risto, joka tosin oli hommaan melko vastahakoinen toisinaan.
Sunnuntaina tultiin kaupunkiin. Nykyinen kaupunkiasunto on ihan liian pieni yli kolmen ihmisen yöpyä, ja nyt meitä oli neljä. Nukuttiin Einin kanssa viimeinen yö ahtaasti sohvalla. Eini lähti Turkuun aamulla. Miksi vaihdoitte asuntoa, vanhemmat? Ja miksi tahdotte muuttaa mökille? Lapset eivät ymmärrä. Meille tulee Kotkaa niin kova ikävä. Asunnon ahtaus sentään on myönnetty tosiasia. Kaksio oli harkitsematon hankinta.
Maanantaina kävin vielä Minnin luona pelailemassa lautapelejä ja jutskailemassa. Oli mukavaa. Iltapäivällä vanhemmat heittivät mökkimatkalla Kouvolaan, ja loppumatkan köröttelin junalla. Olin Tampereella 19.52 ja ehdin kotiin katsomaan Ugly Bettyn melkein kokonaan. (Se on kyl hyvä sarja!)
Oli rentouttavin viikonoppu aikoihin. Ehdin olla vain ja nukkua pitkään. Univelkaa oli sen verran, ettei olo silti ole täysin levännyt. Huolestuttavaa. No, tästä viikosta ei pitäisi tulla ihan liian kamalaa. Toisaalta viikonlopuksi matkustan Ouluun, joten stressaavan lyhyeksi jää tämä Tampereen aika. No, sitä seuraava viikonloppu on sentään vapaa.
Siihen se viikko menikin. On ollut huippukiireistä. Tästä illasta sunnuntaihin sijaitsen vanhempien mökillä, sunnuntaista maanantaihin (ainakin/tietääkseni) Kotkassa. Mökillä ei ole nettiä, joten ensimmäinen teoreettinenkin päivitysmahdollisuus on vasta sunnuntaina. Saa nähdä, koska ehdin.
Ensi viikolla toivottavasti parempi tuuri blogien kanssa! Töitä ainakin on tiedossa noin 80% vähemmän (=todella vähän, peukut pystyyn gradun suhteen).
(Ehdin minä sentään kirjoittaa musikaaleihin siitä Thorin vasarasta. Se oli ainoa kunnon blogiteksti koko viikolla, mutta parempi kuin ei mitään.)
Ihan kamala kiire juuri nyt. Töitä, gradua, kaikkea. Turussa meni ihan kivasti. Thorin vasara oli kammottavan huono musikaali ihan hyvällä toteutuksella. Minusta on aina niin ihana olla teatterissa, että käteen jäi hirvittävistä epäkohdista huolimatta enemmän positiivista kuin negatiivista tunnelmaa. Moni kaveri saattoi olla eri mieltä, mutta itsepä uskaltautuivat mukaan :D
Blogeja olis kiva päivittää, mutta saa nähdä, koska ehdin.
Siellä on kavereita ja teatteria sun muuta. Tulee varmaan mukavaa. Palaan blogien pariin aikaisintaan sunnuntaina, mutten vielä tiedä, tulenko myöhään vai aikaisin. Minusta siis kuullaan ehkä vasta maanantaina. Viimeistään silloin.
Hollow point = reikäpääluoti/ reikäpäinen luoti Full metal jacket(ed)= täysvaippaluoti/ täysvaippainen luoti
Oppii sitä jotain rikosdokkareistakin. En mie ikinä tiennyt, mistä se Full Metal Jacket tulee :D (Enkä oo edes nähnyt, kun välttelen sotaelokuvia. Vaikka se on kuulemma hyvä.)
Tänään oli ensimmäinen kahdenkeskinen gradutapaaminen ohjaajan kanssa.
Olen kyllä hyvässä vaiheessa. Moni pähkäilee vielä aiheen rajausta tai jopa itse aihetta. Minulla on täysin valmis aihe ja materiaalikin jo kädessä. Ohjaaja sai minut luopumaan materiaalinvaihdosajatuksista. On totta, että Jesus Christ Superstar on minulle valmiiksi niin tuttu ja läheinen, ettei mikään voita sitä. Opettaja oli samaa mieltä siitä, että käännös on aneeminen, laiska ja heikko. Paljon parempaakin voisi tutkia. Mutta hän ehdotti, että tutkin rinnalla omia käännöksiäni. Voin esitellä kohtaamiani ongelmia ja verrata Elstelän ratkaisuja omiini. En olisi itse kehdannut ajatella, että gradussa voi näinkin tehdä, mutta näköjään voi. Ohjaaja innostui näkökulmasta sen keksittyään. Pyysi minua heti katsomaan kappaleita rinnakkain ja lähettämään alustavia huomioita sähköpostilla.
Tapaamisen jälkeen poikkesin kirjastoon, ja alussa tosi vaikealta tuntunut taustakirjallisuuden löytäminenkin alkaa vähitellen hahmottua. Ohjaa tahtoo, että kaikki kirjoittavat jonkun luvun jo ennen joulua. Minulla hän ehdotti materiaalin esittelyä. Sehän on naurettavan helppoa. Tässä on monta juttua, jotka ovat naurettavan helppoja! Voisin kirjoittaa JCS:n historiasta, tarinasta ja perusolemuksesta esseen vaikka heti. Mutta löysinpä kirjastosta kirjankin aiheesta: Nassour, Ellis: Rock opera : The creation of Jesus Christ Superstar, from record album to Broadway show and motion picture. Ihan Tampereen musiikkiosastolta. Vautsi.
Kyllä tämä ihan hyvältä näyttää. Tänään oli graduntekijäolo enemmän kuin vielä ikinä. Istui professorin huoneessa ja otti kopioita meidän käytävän opettajien koneella. Sellaiset pienet asiat.
Hedelmättömästä synttärikutsusta oli yksi iloinen seuraus: postilaatikostani löytyi eilen ihkaoikea synttärikortti Sadulta ja Jannelta. Enpä ollut vuosiin saanut postin kautta konkreettista, fyysistä synttärikorttia. Se teki minut kovin iloiseksi. (Olisin tietysti voinut saada sen ilman kutsuakin. En tiiä.)
Muutenkin ennätysmoni ihminen muisti merkkipäiväni. Viestejä tuli sekä Suomesta että ulkomailta. Synttärin kunniksi laulettiin muutama tunti SingStaria, ei sen kummempaa. Se oli kyllä mukavaa. Ainoa fyysinen lahjani oli muumimuki Inkeriltä ja Jarnolta. Se sopii hienosti yhden entuudestaan omistamani muumimukin pariksi.
Ja mitä 25. ikävuotenani tapahtui? Kaiken kaikkiaan se oli hyvä vuosi. Suurin positiivinen asia oli taloudellisen tilanteeni mullistuminen. Olen äkkiä vakavarainen ja taloudellisista huolista vapaa. Asuntolainaa ei ole enää ikuisuudelta tuntuviksi 25 vuodeksi, vaan 12 vuodeksi. Valmistuttuani nostan kuukausieriä varmaan vielä lisää. Katselin korkolaskuria ja mietin, että ihan hyvin voin päästä velattomaksi ennen kuin täytän 30. (Tosin tämä kai tarkoittaisi, että asuisin niin kauan asunnossani... vaikka on niitä ajatuksia ulkomaista. No, tämän voisi ihan hyvin esim. vuokrata vuodeksi, jos oikeasti keksin hyvän lähtökohteen.)
Huonoin asia vuodessa oli ehdottomasti ystävän menettäminen. Kun se keväällä tapahtui, oli jakso, jolloin itkin joka päivä. Alussa itkin monta päivää käytännöllisesti katsoen aamusta iltaan. Uskon, että se tuntui ihan samalta kuin jätetyksi tuleminen. (Jonka en ollut tajunnut tuntuvan noin pahalta. Kuin maailmalta vietäisiin pohja.) Nyt olen turtunut ajatukseen, enää ei itketä. Mutta kyllähän menneisyyden ajatteleminen sattuu. No, kaikki elämässä ei voi olla ihanaa.
Tuosta tuli mieleen, että tänään heräsin oudon lamaantuneena ja surullisena. Ehkä olin nähnyt pahaa unta, jota en muistanut. Tai ehkä se oli sitä vanhenemisahdistusta. Huono tunnelma meni kuitenkin ohi muutamassa tunnissa. Piristyin viimeistään, kun kävin lounaalla entuudestaan vieraan, ikäiseni sukulaistytön kanssa (hänen äitinsä on serkkuni, hänen ja minun sukulaisuussuhteella ei kai ole nimeä). Meillä oli jännästi aika paljon yhteistä. Esimerkiksi SingStar-harrastus. Kai se sukulaisuus jossain näkyy. Juteltiin monta tuntia. Tulee varmasti tehtyä asioita yhdessä, kun hänkin asuu täällä Tampereella.
Pitäisi varmaan kirjoittaa joku syväluotaava analyysi 25. ikävuoteni kulusta. Tehtävälistalle. Nyt en (1) ehdi, (2) jaksa.
Illalla on tarkoitus juhlia Marjukan ja Inkerin kanssa SingStarin merkeissä. (Ja poikaystävät on kanssa kutsuttu. Heidän, ei minun.) Yritin minä tuossa joskus vähäsen kutsua kavereita muualta Suomesta, kun ajattelin, että olisi voinut juhliakin. Ihkaoikea synttäri sattuu perjantaille ja kaikkea. Mutta eihän kukaan nykyään jaksa lähteä mihinkään. Kun ne ekat ihmiset ei innostuneet, jätin koko juhlapäivän mainitsematta lukuisille muille. (Kirjoitan tätä ajatellen, että joku varmaan loukkaantuu. "Mitä? Valitat tuollaista, eikä minua edes kutsuttu!" Mutta se oli sellainen pieni maininta niinku muiden asioiden yhteydessä... arvasin jo silloin, ettei siitä mitään synny.)
No, hyvällä mielellä silti. Ja meillä on upouusi SingStar '90s laulamatta!
Blogiin tuli tauko, koska minulla oli vieraita. Ja kauhea kiire.
Koko viikko on ollut melkoista paahtamista, ja tulee olemaankin. Sohvallani nukkui kolme yötä tuollainen vaaaanha kaveri nimeltä Jaakko, ja vikan yön myös toinen vaaaanha kaveri Teemu. Pojat olivat lähdössä Tampereelta Ryanairilla kohti suurta seikkailua: kiertelemään Euroopassa tarkoituksenaan olla palaamatta ainakaa ennen ensi kesää. Nyt he ovat jo Saksassa.
Olen käsittämättömän kateellinen, vaikken tahtoisikaan seikkailla täsmälleen samalla metodilla kuin he (nollabudjetti ja telttailu eivät ihan sovi mulle). Huoh. No, vielä enemmän olen ehkä iloinen siitä, että edes joku pääsee juuri nyt tyydyttämään lähtöhalunsa. Minun lienee pakko gradun valmistumisen jälkeen, koska eihän tästä haikailusta tule mitään.
Pitäis nukkua ja aamulla taas herätä tekemään töitä. Tätähän tämä nyt on: yliopistolla pitäisi ehtiä käydä ja gradukirjallisuutta kerätä, enkä silti ole vielä saanut aikaiseksi vähentää töitä melkein yhtään. Joka viikko ajattelen, että tehdään nyt vielä tämä viikko vanhaan malliin. Ja/tai minulle tarjotaan viime hetkellä kaiken päälle jotain kivaa työtä, jonka ajaudun ottamaan, kun se on kiva. Puhhuh.
Minulla on nyt virallinen Jesus Christ Superstar -suomennos.
Sain sen Näytelmäkulmalta akateemisiin tarkoituksiin. Olen asiasta tyytyväinen ja innoissani... Mutta. Mutta. On tosi ikävää, että käännös on melkoisen perushuono. Se on tietääkseni ainoa JCS:stä koskaan tehty, eikä se yhtään tee oikeutta alkuperäiselle tekstille.
Jos nyt saan sanoa, mielestäni omat sanoitukseni (Gethsemane, Heaven on Their Minds) ovat paremmat. Osaisin kääntää tämän teoksen paremmin kuin 70-luvun suomentaja, Esko Elstelä. Yksittäisiä hyviä ratkaisuja toki on, mutta Elstelä silppuaa rivejä mössöksi ja käyttää laiskoja -kaan/-kään-riimejä ynnä muita korvaani riipiviä ratkaisuja. Valitettavasti en voi tukea väitettäni konkreettisesti, koska teksti on minulla tutkimuskäytössä ja sen kaikenlainen kopiointi ja edelleen välittäminen on kielletty. Oletan kiellon hyvinkin koskevan kokonaisten kappaleiden toistamista blogissa :D
Olen tästä hieman harmissani. Tuntuu liiankin helpolta analysoida kappaleiksi käännös, joka on huono. Harkitsen Evitan tilaamista samaisesta lähteestä. Se on Mikko Koivusalon käännös, ja Mikko Koivusalo on nykypäivän musikaalisuomentajien kuningas. Olen ihaillut häntä jo vuosia. Parasta sitten Jukka Virtasen. (Töitä: HKT:n Grease & Hairspray, Lahden tuleva Cats ynnä paljon muita. En ole mistään suomennoksista niin nauttinut kuin Greasesta ja Hairspraysta. Ei sattunut korvaan melkein yhtään, vaikka osasin Greasen sanat ulkoa ja se on yleensä takuuvarma katastrofin resepti. Kuuntelin ja tiesin, etten pystyisi parempaan. Niin sen pitää olla!)
Toisaalta Evita ei missään määrin ole sydäntäni yhtä lähellä kuin JCS. Saattaapi olla, että otan ne työhöni rinnakkain. Tai katson, kummasta syntyy hedelmällisempää pohdintaa. No, joka tapauksessa taidan tahtoa myös Evitan vertailukohdaksi. Olis nuo kaksi melkoisen loogista yhdistääkin, koska Tim Ricen sanoituksia ovat kaikki tyynni.
Ensimmäinen graduseminaari on myös takana. Työhön näköjään ryhdytään rivakasti ja tiukalla aikataululla. Pääsin toivomaani ryhmään. Kaikki vaikuttaa hyvältä. Odotan oikeastaan aika innoissani työhön tarttumista. Siihen onneksi pääsee myös keskittymään rauhassa, koska tässä periodissa minulla ei ole muita kursseja.
Tunsin tämän vain merkityksessä "kuusi". Edelleen vanhahtavaa sanastoa. (Lisäys: Ja pakko lisätä Mariannen erittäin hyvä pointti kommenttilaatikosta: sanonta "spruced up". Eipä tullut keskellä yötä mieleen!)
Käännän historiallista. Historiallista on kiva kääntää. Ihmiset eivät ikinä puhu liian nopeasti. Hidasta ja dramaattista dialogia on mukava muotoilla sanoiksi. Mitä nyt hieman oudompia ilmauksia tulee vastaan.
Tämä on lyhyt ja ytimekäs vastaus viimeisimmän suklaapostin kommenttilaatikossa esitettyyn kysymykseen.
Kulttuuriviittausten esiinkaivamisen ammattilaiselta vei 3 sekuntia selvittää 100 Grand barin syvin olemus. Uusi posti, koska pistän kuvan: Näkyy olevan Nestlen tuote, jota ei saa Suomesta. (Eikä Briteistä, ihan outo näky.) 100 GRAND® provides a richer, more rewarding snack experience because of its crunchy chocolate, abundance of soft, chewy caramel and inherent association with money, kuuluu kuvaus Nestlen sivuilla.
Sophian löytämän Karkkiblogin kohta "a Finnish 100 Grand bar" olettaakseni tarkoittaa blogin pitäjän luulleen, että tämä olisi joko suomalainen versio kyseisestä karkista tai sama tuote, jota Suomessa markkinoidaan eri nimellä.
Ja miten kulttuuriviittauksia kaivetaan ammattimaisesti esiin? TOSI monimutkaisesti: 1) kirjoita fraasi Googlen kuvahakuun. Tsekkaa tulokset. 2) Kirjoita fraasi Googleen. Tsekkaa tulokset. Ta-daa. Miten kukaan voi keksiä näin nerokkaan taktiikan, kysytte te. :D No, joskus pitää tyyliin rajata kieltä. Tai etsiä Wikipediasta. Tai tehdä muita kikkoja. ON se joskus vaikeetakin. Täytyy sanoa, että olen netistä hakijana varmasti siitä tehokkaammasta päästä. Teen tätä mitä omituisimmista asioista, kaikesta maan ja taivaan väliltä, joka ikinen päivä. En enää edes ajattele asiaa.
Olen kuluneella viikolla syönyt suklaata kuin joulu olisi. Ällöttää jo.
Marjukka ja poikaystävänsä Risto ovat istuneet luonani katsomassa tv-sarjoja, joita nauhoittelin Marjukalle kuluneet viikot. (Se tahtoi päästä kärryille syksyn ohjelmiin, mutta oli vielä ulkomailla.) Eilen ne toivat karkkia tullessaan - muun muassa minkäs muunkaan kuin Lontoonraelevyn. Puh. Sillä kertaa ei niin kauheasti maistunut. Olin samana päivänä syönyt sadan gramman tuliaislevyn salmiakkisuklaata. Ja kolmas levy viikon sisään on kolmas levy viikon sisään.
Voin kuitenkin kertoa heidän mielipiteensä: molemmat tykkäsivät. Varsinkin Riston mielestä oli parasta ikinä. Hujautti puoli levyä noin sekunnissa. Itse reagoin vähän samalla tavalla ekalla kerralla. Eli hyvä innovaatio tämä on, myös muiden kuin itseni mielestä.
Karkkiuutuuden analysointi loppunee toistaiseksi tähän. Palaamme asiaan, kun jotain yhtä ilahduttavaa ilmenee samalla rintamalla.
Marjukka palasi Ranskasta. Naapurissa on taas tuttuja. Siistiä.
Hirveä kiirehän sillä tosin on - opintojen alku on aina vilkasta aikaa niin sosiaalisesti kuin akateemisestikin. No, varsinkin sosiaalisesti ;) Mutta kiire on "onneksi" minullakin tällä viikolla. Töitä on ihan liikaa. Tiesin sen jo ottaessani, mutta jokin paha henki riivasi minut ottamaan hommat vastaan silti. Niin nätisti vielä pyydettiin - olivat hieman pulassa kahden leffan kanssa. No, enköhän hengissä selviä. Kunhan ehdin torstaiksi gradutapaamiseen.
Suklaateemaa jatkaaksemme: sain tuliaisiksi salmiaakkisuklaalevyn huoltoasemalta. Toblerone oli kuulemma lentokentällä liian kallista :D
Gradutyö alkaa - Fazerin hieno suklaauutuus - polveen sattui - töitä on.
(1) Tänään varmistui, että saan Näytelmäkulmalta käyttööni Jesus Christ Superstar -suomennoksen. Gradun aihe on siis nyt selkeä ja varma! Todella hieno tunne. Olen suorastaan innoissani analyysiosuudesta. Teoriaosuudesta en ole, mutta ehkä sekin menee. Hii. Seminaarin eka tapaaminen ensi viikolla.
(2) Maistoin pari päivää sitten todella makoisaa suklaata. Fazer on tuonut markkinoille lontoonraesuklaalevyn. Konsepti on lupaava jo sinällään, mutta tuote on vielä paljon maistuvampaa. Semmoisia pehmeitä lakupaloja suklaan seassa. Tällaista suklaata olen kaivannut Suomeen siitä asti kun kävin Islannissa ja maistoin paikallisia samiakkisuklaita. Yksi parhaista karkkielämyksistäni ikinä. Luulen, että jos suklaalevyn ostan, tulee enää harvoin ostettua muuta. (Jouluna tietysti joulusuklaata.) Levy on tosin hieman iso - patukkakokoinen ratkaisu tai sadan gramman pikkulevy olisi kivempi.
(3) Teloin tuossa tiistaina polveni. Tänään se on jo melko normaalissa kunnossa, mutta muutaman päivän se oli pahana. Vamma tuli pyörän selässä. Pyörä tarvitsee huoltoa. Olin polkemassa mäkeä ylös, kun vaihde loksahti pois päältä, jalka loksahti päin tankoa ja polvi osui johonkin terävähköön pyörän rungossa. Reagoin asiaan kuten aina: en hätkähtänyt ja jatkoin polkemista, kunnes verta alkoi tipahdella jalkaterälle. Sitten kohtaa tajusin, että kohtuukokoinen vekki taisi tulla. Lähinnä minua ärsytti, miten noloa oli liikuskella polvi veressä kuin ala-asteikäinen.
Jumppaan en ole tällä viikolla sitten päässyt. Yritin miettiä, mihin voisin mennä, mutta kaikessa olisi pitäny taivutella polvia ja/tai olla polvillaan. Mutta huomenna yritän mennä, koska enää ei satu liikaa.
(4) Töitä on riittänyt. Yksi työnantaja on pitänyt hiljaista, mutta toinen huutelee senkin edestä. Ei tässä syytä huoleen ole. Kuten arvelinkin.
Kävin eilen uudessa ripsipermanentissa. Valitsin eri kosmetologin, ja täytyy sanoa, että käsittelyn lopputuloksissa on valtavasti hajontaa. Tällä kertaa ripset tuskin kaartuvat. Ovat sen näköiset kuin edelliset olivat reilun kuukauden jälkeen.
Nainen sanoi, että kyse voi olla eri vaikuttavista aineista. Se lienee todennäköisin selitys. Ainoa toinen vaihtoehto on, että ripseni ovat tosiaan tervehtyneet, pidentyneet ja paksuuntuneet, kun en joka päivä puristele niitä taivuttimilla. Tekisikö se niistä vaikeammin kihartuvat? Mahdollista, kai. Enemmän uskon eriaineteoriaan.
Uuden kosmetologin ammattitaidossa ei mielestäni ollut vikaa. Jos jotain, hän laittoi aineet paremmin, värjäsi ripset kauniimmin ja osasi oikeasti poistaa pumpulilla kiharrus- ja väriaineet niin, ettei niitä mennyt yhtään silmiin kirvelemään. Joten kai tämä oli vain onneton sattuma. Lienee sanomattakin selvää, etten ammatitaidosta huolimatta mene tuonne uudestaan. En ole vielä ihan päättänyt, valitsenko ensi kerralla taas uuden paikan (sain saliltani ilmaisen Cityshopparin ja siinä olisi tarjouksia) vai menenkö ekaan. En oikein pitänyt ekan naisesta, mutta näköjään hän osasi asiansa. Pitäisi ehkä välillä mennä kerran sinne, niin saisi karsittua ripsien vahvistumisteorian pois.
Olenpa kirjoittanut laiskasti viime päivinä. Ei ole ollut edes kamala kiire. Olen vissiin vaan tehnyt kaikkea muuta. Tai ei ole ollut jännää asiaa. Kyllä se tästä taas.
Olen itsestäni hyvin ylpeä, pakko tilittää aiheesta.
Olen käynyt BodyPumpissa tällä viikolla jo kaksi kertaa. Salille on todellakin selvitty takaisin. Ja oikeastaan vain se eka kerta oli vaikea! Tämän viikon tunneilla olen saavuttanut ennenkuulumattoman tason. Kyykkyihin on ensi kerralla pakko lisätä painoja. Olen jo kaksi kertaa kokenut biisin ihan kevyeksi. Ja olen saanut käsiliikkeiden painot nostettua suositellulle aloitustasolle, 2 x 2,5 kg! Jaksoin tänään jopa superraskaan Gwen Stefani -ojentajabiisin (a) noilla painoilla, (b) loppuun asti. Kumpaakaan ei ole ennen tapahtunut!
Taivasteluni ymmärtämisessä auttanee seuraava fakta: Mulla ei niinku ole voimaa käsivarsissa. Ollenkaan. (Käsissä ja sormissa kyllä on. Olen usein se, joka saa korkit auki.) Syyttäisin tästä sitä, etten lapsena ikinä kontannut (vaan liu'utin itseäni istuallani lattialla - silleen pääsee yhtä kovaa, parketilla kovempaakin, JA saa tavaraa kyytiin). Mutta en voi, koska siskoni Marjukka teki samat konttaamattomuustemput kuusi vuotta myöhemmin ja omaa paljon normaalimmat voimat myös käsissä. No, oli miten oli, minä olen ylävartalon puolesta heikko raukka. Jaksan tehdä kyykkyjä, vatsa- ja selkälihasliikkeitä ja ihan kaikkea muuta oikein mallikelpoisesti. Nykyään jopa hyvällä tekniikalla. Mutta käsilihaksia en jaksanut Pumpin aloittaessani treenata kunnolla edes surkeilla 2 x 1 kg minipainoilla! En vaan jaksanut. Ei pystynyt. Ja punnerrukseni ovat edelleen surkeinta maailmassa... Nykyään jaksan ehkä vajota jopa kolmasosan matkasta kohti lattiaa polvet tukevasti maassa. Alkutilanteessa liikerata oli pari senttiä, tai olisin romahtanut naamalleni. Toivon aina, ettei sarjoissa olisi punnerruksia, koska tämä on NOLOA.
Joo. *Tilitys ohi.* Tilanne on näköjään paranemaan päin! Toivoa on. On kiva nähdä ja tuntea konkreettista kehitystä.
Pidän muuten kovasti yhdestä Tampereen Fressin Pump-ohjaajasta. Yritän mahdollisimman usein mennä sen tunneille. Se on sellainen maanisen ylienerginen, pikkuinen nainen, joka toisena ammattinaan esiintyy jonkinlaisen back to the '90s -showryhmän kanssa. (Se nyt vaan on niin, että suurin osa minua miellyttävistä jutuista liittyy tavalla tai toisella lauluun.) Sen vankkumaton, räjähtävä optimismi tekee raskaastakin rääkistä ihmeen siedettävää. Ja se niinku LAULAA nostellessaan mielettömiä painoja. Laulaa kunnolla ja hyvin, ei silleen hymise mukana niin kuin jumppaohjaajat usein tekevät. Hullua. Monen mielestä kyseessä on ehkä stereotyyppinen, Duracell-pupumainen aerobic-ohjaaja suoraan painajaismaailmasta ;) Mut minä tykkään. Ja Marjukka tykkää kanssa.
(1) Minulla oli tässä hetken vieras: Bremenin Maija-Leena (jonka luona kesällä vierailin). Oikeasti se oli Helsingissä tapaamassa siskoaan, joka tekee tutkimusta graduaan varten (tai miksi niitä gradua vastaavia töitä nyt Saksassa pitäisikään kutsua), mutta pysähtyi myös minun luonani yhden yön ennen Ryanairin lentoa kotiin.
On se maailma nykyään pieni ja kätevä, kun Ryanair lentää Tampereelta. En pääse siitä yli!
Olen tänä kesänä käynyt jo kahdesti Näsinneulassa. Ja siis Särkänniemessä. Tosi outoa. Nyt tosin maksoimme vain aluemaksun ja kävimme tornissa, Sara Hildenissä ja lasten eläinpuistossa (kerta samalla rahalla pääsi!). Maija-Leenaa kuulemma vaivaa täsmälleen sama tauti kuin minua: vanhuus. Laitteissa tulee paha olo, vaikka nuorena ei tullut. Ei ollut sitten mitään houkutuksiakaan mennä yhteenkään härveliin.
(2) Nyt pitääkin pari päivää vaihteeksi keskittyä töihin. Työrintamalla on tosin hiljaisin kausi sitten huhtikuun. Tällä viikolla minulla on ollut töitä vain yhdeltä työnantajalta kolmesta. Se ei haittaa, koska olen ehtinyt muilla viikoilla jo tienata, ja sattui tähän tuo vieraskin. Heti se kuitenkin hiukan alkaa kaihertaa mieltä: entä jos töitä ei muka tulekaan enempää. Jos tuleekin hiljaiset ajat ja joudun talouskriisiin. Jos, jos, jos.
Huoli on turha. Parin viikon päästä töitä olisi pakkokin vähentää, jos tahdon saada opinnot loppuun alkavana lukuvuonna. Ja tältä yhdeltä työnantajalta minulla ei ole töitä tiedossa vain tälle viikolle, vaan... oisko lokakuun loppuun tai marraskuun alkuun asti? Tosin vain yksi jakso viikossa (lisää toki mitä todennäköisimmin tarjotaan siihen päälle), mutta sekin tuo varmuutta. Tietää, että kokonaan ei tulot lopu, vaikka mikä olisi. Kyllä noilla jo asunnon lyhennykset maksetaan. Ja oikeasti on toki äärimmäisen epätodennäköistä, ettei kukaan tarjoaisi mitään muuta pariin kuukauteen.
Tämä on kyllä yrittäjän elämän rankin osa. Joko töitä on aina liiaksi asti ja saa kärsiä siitä tunteesta, että vielä lisääkin olisi voinut ottaa, tai sitten epävarmuus tulevasta ahdistaa. (Uskoakseni täysin aiheettomasti, mutta kuitenkin pikkuisen!)
P.S. Vain yksi tilaaja kyllästyi villityskauteeni ja otti hatkat. Muilla on näköjään korkea sietokyky teineilyä, huumailua ja musikaaliteatteria kohtaan. Onneksi olkoon ;)
Aina se menee tähän! Yritettiin äidin kanssa äsken puhelimessa sumplia syksyn musikaaleja. Hiton hankalaa. Kotkassa menee Wicked-säveltäjä Stephen Schwartzin 70-luvun teos The Baker's Wife, joka kiinnostaa minua kovasti. Kouvolan uutuus on sota-ajan lauluihin perustuva suomalainenTaivas ja maa. Minä olisin jättänyt sen jukeboksimusikaalina heti väliin, mutta äiti ja iskä olivat niin kiinnostuneita, että lupasin lähteä mukaan (äiti rakastaa Harmony Sistersiä). Eri teatteriseuralaisten kanssa on varattuna myös Thorin vasara Turussa ja The Producers ja Kerjäläisooppera Helsingissä. Lahden Cats pitäisi vielä mahduttaa jonnekin, mutta se jäänee kevääseen. Tampereella ei tällä kaudella mene mitään kovin kiinnostavaa, mutta ehkä joku esitys tulee keväällä katsottua. Yleensä äiti tahtoo tänne teatteriin kerran vuodessa (asui nuorena Tampereella ja lähes asui sen teattereissa - on selvää, mistä perin kiinnostukseni). Pohjoisemmas en sentään ole vielä lähtenyt... etelän isoissa kaupungeissa ja Kymenlaakson tuntumassa on riittävästi tarjontaa. Kuten huomaamme. Puh.
Kun kaikki nämä ovat vieraissa kaupungeissa (ja lisäksi pitää viedä ja hakea äiti ja iskä Helsinki-Vantaalta Turkin reissunsa yhteydessä), onkin noin joka toinen viikonloppu syksystäni jo varattu. Loput olisi kiva viettää Tampereella, mutta yleensä ajaudun hankkimaan niille muita menoja ja päädyn uuvuttavaan tilanteeseen, jossa en ikinä ehdi olla viikonloppua rauhassa kotona.
Ajatus syksystä hengästyttää minua jo nyt. Sitten onneksi tuleekin joululoma ja Lontoon musikaalit :)
Viime vuonna huomasin, että tätä voi kutsua vakavaksi harrastukseksi. Se täyttää elämäni!
Oven takana kolkutteleekin jo uusivuosi ja Lontoo. Museoiden aukioloajat on katsastettu ja teatterireissuja suunniteltu. Aattoa pitäisi jotenkin juhlistaakin. Odotan tätä todella innolla.
