Kaunokirjallinen kysymys

Sain Sophialta pitkän, kaunokirjallisuuden kääntämiseen liittyvän kysymyksen. Kysymys tuli jo kaaauan sitten, mutta nyt vihdoin vastaan siihen. Koko ajan on ollut tarkoitus, aihe on kiinnostava! Olen vaan niin luvattoman saamaton...

Disclaimer: En ole kaunokirjallisuuden kääntäjä (ainakaan vielä :), mutta olen kyllä opiskellut näitäkin asioita paljon yliopistossa. Mielipiteeni on siis kotoisin ammattikääntäjän, käännös- ja kirjallisuustieteitä opiskelleen henkilön ja aktiivisen lukijan kenttien leikkauspisteestä, mutta kaunokirjallisuuden kääntäjien suulla en väitä puhuvani. :)

L. M. Montgomeryn vasta suomennetun kirjan Vanhan kartanon Pat lukemista hidastaa aika tavalla, kun suomentaja on päätynyt käyttämään yhden päähenkilön kohdalla itse koostamaansa murretta, joka kai muistuttaa eniten Itä-Suomen murretta. Hahmo on kai alkukielelläkin puhunut murteella, mutta minusta tämän keksityn suomalaismurteen käyttö vaikeuttaa pahasti luettavuutta. Murretta kun on sovellettu repliikeissä lähes joka sanaan. :/ Lisäksi kirjassa oli sivuhahmo, joka puhui vielä pahempaa (taas suomentajan keksimää) murretta (lähellä savoa) ja siitä oli jopa vaikea saada selvää. Kirjailijan kohderyhmä on pitkälti nuoret tytöt, joilla varsinkin voi olla murteissa vaikeuksia. Miten käännöstieteessä suhtaudutaan murteiden käyttöön?

Kun murretta on käytetty käännöksessä luovasti ja värikkäästi, siihen voidaan suhtautua hyvinkin positiivisesti. Murteet ovat kuitenkin siitä tosi hankala juttu, että ne ovat vahvasti henkilökohtainen asia! Sama murre voi olla yhden mielestä kotoisa, värikäs ja lupsakka, toisen mielestä kummelimaisen mahdoton ottaa vakavasti ja kolmannen mielestä mahdoton ymmärtää. Jos käännöksestä halutaan helposti lähestyttävä ja pitkäikäinen, liian vahvaa murteellisuutta kannattaisi varmastikin välttää. Kliseinen paraatiesimerkki on Saarikosken Siepari ruispellossa, joka on vanhaa stadin slangia elävimmillään, mutta aiheuttaa nykyajan Suomessa hysteerisiä naurukohtauksia. Joita alkuteos ei aiheuta. Nih.

Tuolle suomentajalle on luultavasti käynyt niin, että hän on tullut sokeaksi käyttämälleen murteelle. Se tuli työn aikana hänelle itselleen niin tutuksi, ettei hän hoksannut, ettei lukija enää ymmärrä tekstiä. Ja / tai hän on kotoisin vahvalta murrealueelta ja tottunut aivan erilaisiin asioihin kuin sinä. Kolmas mahdollinen selitys olisi tietysti, että kyseisessä teoksessa käytettyjä murteita on ollut tasan yhtä mahdoton ymmärtää, ja kääntäjä on halunnut pysyä uskollisena alkuteokselle lukijoiden palvelemisen kustannuksella. Tämä olisi täysin validi käännösstrategia, vaikka kaikki koulukunnat eivät pidä sitä parhaana mahdollisena.

Sitten toinen kysymys saman kirjailijan suomennosten innoittamana: paikannimien kotouttaminen. Ilmeisesti Green Gables/Vihervaara-tyyppisiä kotouttamisia ei enää käännöksissä suosita, mutta jos käännetään lasten- ja nuortenkirjallisuutta, niin pitäisikö mielestäsi esim. Cloud of Spruce/Silver Bush -tyyppiset talonnimet kotouttaa? Tietenkin silläkin on merkitystä, että onko käännös hyvä - tulee mieleen esim. monia hassuja väännöksiä elokuvien nimistä... :D

Tähän ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paikannimien kotouttaminen on paitsi OK, myös suotavaa. Jos fiktiivinen nimi selvästi tarkoittaa jotain, minusta on oikeastaan itsestään selvää, että se pitäisi suomentaa. Jopa aikuisten kirjallisuudessa. Mutta ainakin nyt lasten ja nuorten!

Olen ymmärtääkseni enemmistössä tämän mielipiteeni kanssa, vaikka joku varmasti onkin myös täysin toista mieltä. Jos muistellaan esimerkiksi niitä kuuluisia, juhlittuja Harry Potter -suomennoksia, nehän erottuivat juuri erittäin vahvalla kotouttamisella.

Kiinnostavaa pohdittavaa! Otan kaikenlaisia kysymyksiä mielelläni vastaan ja improvisoin vastauksia vakuuttavalla asiantuntijaäänelläni :D

Elossa ollaan! Ostin vaatekaapin!

Minulla on ollut (a) ongelmia bloggerin kanssa, kuten monella muullakin ja (b) aika karmea kiire. En kuitenkaan ole kuollut.

Ensin sivuhuomautus: olympiakuumeeni lopahti totaalisesti eiliseen karmeaan pettymykseen. Ei minua haittaa, ettei aina voiteta. Kukaan ei voita aina. Tärkeintä olisi taistella niin, että voi olla ylpeä. Tuo peli oli niin järkyttävän nolostuttava, etten kehtaa edes ajatella sitä. Aargh.

Pronssipeli olisi vielä edessä, muttei oikein jaksa kiinnostaa. Huoh.

Sitten viikon ilouutiseen: Olen saanut uuden vaatekaapin. Suostuin ostamaan Jysk-myymälän näytekappaleen tällaisesta yksilöstä:

Se on luonnossa paljon kauniimpi. Tuossa ei oikein näy varjot tai syvyys tai todellisuudessa paljon kermaisempi valkoinen. Eikä se, että nuo nupit on sitten metallia, ei mitään mustaa muovia. Luonnossa kaappi on kauniin vanhanaikainen romantillinen olematta kuitenkaan kesämökkimäisen rapistunut = minulle täydellinen. Kyseessä on selvä klooni siitä yhdestä IKEAn sarjasta, onkohan sen nimi Hemnes? Minulla on eteisessä ko. sarjan pieni lipasto, ja vaikka vierekkäin katsoo, voisi oikeasti luulla että uusi vaatekaappini on kotoisin samasta sarjasta ja samalta tehtaalta. Heh. (Voihan se samalta tehtaalta ollakin. Suunnittelija lienee kuitenkin eri, tai IKEA haastaisi oikeuteen?)

Mutta SIIS, hienointa tässä löydössä oli, että kaapin oikea hinta oli yli 400€, mikä sekin tuntui edulliselta, mutta sitten sain näytekappaleen omalle paikalleen kuljetettuna ja valmiiksi koottuna yhteensä reilulla kahdella sadalla. Mikä löytö! Eikä yksilö tunnu sen huterammalta kuin Askossa käpälöimäni roimasti kalliimmat.

Kaunis kaappini oli naurettavan halpa, koska keskimmäiseen oveen oli joku toope liimannut hintalapun niin pitävällä liimalla, että maali lähti mukana kun hinta irrotettiin. Ovessa on siis kaksi n. 1 x 15 cm:n maalitonta raitaa. Siihen päälle voi kuitenkin liimata kauniin kuvan, tai vaikka peilin, ja sillä hyvä.

Vielä hintaakin tärkeämpi etu minulle oli oikeastaan se, että näytekappale on valmiiksi koottu. Kuka noita jaksaa koota ruuvi ja palikka kerrallaan? Muuten olisin voinutkin maksaa 400€ virheettömästä yksilöstä, mutta ku monta tuntia menee, mulla on kallis tuntipalkka, hirveetä tuhlausta. (Okei, kyllä pieniä, siistejä huonekaluja voi olla kivakin koota. Mutta jumalattoman kokoisen ja painoisen mööpelin saa kyllä kantaa kotiini joku muu. Nyt olen myös varma, että tilaan muuttomiehet, kun tästä joskus muutan. Tuota en itse kanna!)

Tämä nyt näköjään oli viimeisten kymmenen päivän keskeinen sisältö. Jännä elämä mulla.

Ihanaa, Leijonat! Vähemmän ihanaa, Anne!

Eli kiirettä ja jääkiekkoa.

Hirveä kiire on vaivannut. Itsepä otin aika paljon töitä tälle viikolle, siis sen verran, että olisi pitänyt tehdä hitusen enemmän aktiivisia työtunteja kuin normaalit kuusi, ja sitten vielä laiskottelin parina päivänä viime viikolla ja tein kolmea tuntia kuuden sijasta. Huono resepti, huono resepti. Parina viime yönä on kompensaatioksi tullut nukuttua vain kuusi tuntia, vaikka pääsääntöisesti yritän välttää univelkaa kun se on niin kauhean epäterveellistä. (Nukun luonnostani 8,5 tuntia, eli mulle kuudesta tunnista todella kertyy univelkaa.) No, kyllä se taas tästä, pahin on nyt ohi.

Tämän viikon isoin asia on jääkiekko. Odotan tämän illan Suomen matsia (YLE klo 22) melko täpinöissäni. Eilen jo katsoin lämmittelyksi hiukan USA-Sveitsi-peliä, ja kyllä se jännää olikin. Sveitsi pisti yllättävän hyvin kampoihin. Toivottavasti Valko-Venäjä ei ota liikaa mallia, siis niin paljoa, että illan urakasta tulisi meille liian hankala eikä vain sopivan jännää.

Jääkiekko on varmaan se asia, missä olen kaikkein isänmaallisin. Hassua. Yleensä, esim. Euroviisuissa, en juuri perusta Suomen menestyksestä.

Toivotaan, että ihanan Teemu Selänteen kaulassa olisi urakan lopuksi vielä viimekertaistakin kirkkaampi mitali. (Kuva taitaa kylläkin olla MM-kisojen pronssista.)

LEFFA: Sherlock Holmes (2010) - 3/5

Sori, on pinnallinen perjantai...

Guy Ritchien Holmes-versiointi ei luojan kiitos ollut niin täynnä hölmöä törmäilyä kuin olin pelännyt, eikä oikeastaan raiskannut Holmesia ja Watsonia ollenkaan, niin kuin olin antanut itseni ymmärtää. Vastapainoksi juoni oli epäkiinnostava ja juonenkuljetus höttöistä. (Millä tarkoitan, ettei katsojalla enimmän aikaa ollut mitään odotettavaa tai jännitettävää, mielenkiintoa ei pidetty yllä.) Leffateatterin projektorikin oli väärin säädetty, kuvan sumuisuudesta tuli päänsärky. Annan tälle elokuvalle sentään nuivat kolme tähteä viidestä, koska yleensä säästän vähimmät tähdet elokuville, joista varoittaisin itseäni, tai joissa jokin ainakin vähän ärsyttää sen sijaan että vain haukotuttaa.

Tällä kaikella ei onneksi ollut mitään väliä, ja katsoisin elokuvan koska vain uudelleen riemusta kiljuen. Nyt se on nimittäin olemassa: leffa, joka yhdistää kaksi ykkös-ykkös-ykkösfanityttöihastustani. Jude Law on komea jopa viiksissä ja tyhmässä hatussa, eikä Robert Downey Jr. voisi olla olematta seksikäs vaikka erikseen yrittäisi. Maailma on tämän elokuvan myötä parempi paikka, ja toivottavasti jatko-osassa olisi kiehtovampi juonikin. (Se voisi keskittyä esimerkiksi siihen, että Holmes ja Watson tajuavat olevansa luotuja toisilleen. Mitä? Optimismi kunniaan, sitä odotellessa.)

Huomasin tuossa toisen tavan, jolla leffa on parantanut maailmaa. YouTube on täynnä tämmöisiä. Viikonlopun ratoksi maailman söpöisin video (jonka kuva ja ääni eivät ole ihan synkassa, mutta katsominen on silti vaivan arvoista).



YouTube on itse asiassa täynnä myös huomattavasti häiritsevämpiä videoita... tehkää haku "Robert Downey Jr Jude Law", jos ette heti arvaa, mitä tarkoitan.

Millainen on hyvä euroviisuehdokas?

Olen huomannut arvioivani euroviisukisailijoita tämmöisillä kriteereillä.

(1) Esiintyjän tulee olla aiheuttamatta minulle myötähäpeää. Toisin sanoen hänen tulee näyttää siltä, että haluaa olla lavalla, ja että juttu tulee sisältäpäin eikä ole pelkkiä ulkoa opeteltuja liikkeitä. (Tästä voi toki luoda taitavan illuusion.) Vaikka biisi olisi huono, luontevasta esityksestä voi nauttia. Siksi tämä on tärkein kriteeri.

(2) Esiintyjän pitää osata laulaa livenä. Euroviisuissa pitää laulaa itse miljoonien ihmisten edessä, ja on maailman nolointa, kun biisi ja lavashow ovat periaatteessa kohdallaan, mutta ihminen ei kerta kaikkiaan pysy sävelessä.

(3) Biisikin saisi olla tarttuva ja mieleenpainuva. Kyllä, tämä tosiaan tulee vasta kolmantena.

(4) Ikimuistoinen / erikoinen / hauska / värikäs / koskettava/ seksikäs / jollain lailla edukseen erottuva lavashow.

Näiden kriteerien perusteella olisin lähettänyt tämän vuoden Suomen karsinnoista ensimmäisenä matkaan Maria Lundin. Esitys oli ehyt, luonteva kokonaisuus; Maria säteilee lavalla esimerkillisen luontevasti ja laulaa livenä puhtaasti ja vaivattomasti; lavashow oli yhteinäinen, värikäs ja mieleenpainuva. Maria olisi vieläpä herättänyt lisähuomiota kauneudellaan, eikä lehdistön huomiosta ole koskaan haittaa. Ja oli se biisikin ihan kiva.

Seuraavaksi olisin ehkä lähettänyt ne hemmetin Eläkeläiset. Laulu ei ollut kovin puhdasta, mutta myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, koska koko homma oli niin päivänselvästi vitsi. Ei tuolla mitään olisi voitettu, mutta huumorin ystäviltä (esim. Saksasta) olisi tullut irtopisteitä, kaikilla olisi ollut hauskaa ja olisin voinut keskittyä muihin esityksiin murehtimatta Suomen kohtaloa (koska biisimme ei olisi edes ansainnut voittoa).

Kolmas valintani pääsikin sitten matkaan. Kuunkuiskaajilla oli suhteellisen luonteva meininki lavalla, varsinkin sillä haitarittomalla naisella ämpärikaupalla sisältä tulevaa säteilyä. Biisi on ärsyttävällä tavalla tarttuva. Voi tuolla jotain pisteitäkin ehkä saada, jos kansanmusiikki sattuu olemaan muotia tänä vuonna. Venäjä voi tykätä, on venäläisen kansanmusiikin sävyjä. En ollut surullinen valinnasta - paljon huonomminkin voisi olla.

Karsinnoissa ei mielestäni ollut yhtään niin hyvää kappaletta, että olisin halunnut lähettää sen matkaan muista tekijöistä huolimatta. (Sellaisiakin ON olemassa, ne ovatkin sitten poikkeus yo. neljän kohdan listaan.) Itse kuuntelisin radiosta ehkä mieluiten sen Linin metallirockia, mutta hän lauloi livenä niin epäpuhtaasti, että olin repiä korvat päästäni. Toisessa ääripäässä balladi Sun puolella (ks. alla) piti kuunnella digiboksilta kahteen kertaan. Oli niin kauniit stemmat. Kiitos että olet olemassa, Hanna-Riikka Siitonen. En kuitenkaan olisi lähettänyt biisiä kisaan, koska se ei olisi erottunut sieltä tarpeeksi. (Ehkä, jos solistillakin olisi ollut poikkeuksellisen nätti ääni...)



Sitten vain esikatseluja odottelemaan. Ihan hyvät esikarsinnat meillä oli. Alkuerien taso parani loppua kohti.

Kirjoittaja kirjoittaa, mutta mitä?

Olen katsonut Subin 30 Rock -uusintoja. Hemmetin hyvä sarja. Komedia on makuasia, minua naurattaa kovasti tämä! Suosittelen lämpimästi.

Sarjan tekstitykset ikävä kyllä ärsyttävät. En ole katsonut kääntäjän nimeä, enkö tiedä onko hän tunnettu vai ei, kanavan oma kääntäjä vai toimiston kautta hankittu. Tiedän vain, että käännöksissä toistuu yksi kamala asia, josta on nyt pakko avautua.
  
30 Rockissa puhutaan jatkuvasti komediasarjan käsikirjoittajista, siis englanniksi "writers". Haluan tässä yhteydessä päästä korostamaan, että suomeksi sanaa "writer" ei ammattinimikkeenä voi kääntää "kirjoittaja"! Ei, vaikka se tuntuisi miten houkuttelevalta ja säästäisi tilaa. Meillä Suomessa on erikseen kirjailijat, käsikirjoittajat, näytelmäkirjailijat, toimittajat jne. "Kirjoittaja" tarkoittaa meillä "tietyn asian kirjoittanut henkilö". Se ei tarkoita "ammatikseen kirjoittava ihminen" kuten englanniksi. "Tämän sketsin kirjoittaja" on siis oikein, "loistavat kirjoittajamme" väärin. Selkeää? Minulle on, kaikille ei ilmeisesti.

Okei, mikään ei ole mustavalkoista, ja äärimmäisessä hädässä ja tilanpuutteessa voisin joskus ymmärtää, että "käsikirjoittaja" lyhennetään muotoon "kirjoittaja", jos se kirjoittaminen on syystä tai toisesta pakko saada mukaan. Mutta tämän ja monen muun sarjan tekstityksissä sanaa käytetään jatkuvasti ja systemaattisesti väärin, ihan kuin se olisi virallinen käännös. Kielikorvaani vihloo.

Olen itsekin joskus repinyt hiuksia päästäni, kun englannin kätevä yleispätevä sana pitää suomeksi kääntää milloin mihinkin muotoon ja aina olisi tiedettävä, mihin kirjoitusammattiin sana viittaa. Ei voi mitään, meillä on eri käytäntö kuin englannissa ja sillä hyvä. Harvoin jaksan valittaa asioista, mutta tämä on raivostuttanut minua monissa eri yhteyksissä jo vuosia.

Olen avautunut, lopetan.

...
Lisäys 6.2: Tuli ehkä hiukan aggressiivista tekstiä, mutta asia on minun nähdäkseni selkeästi noin, ja kun ärsyttää niin ärsyttää, ei voi mitään! :D

Ilosanoman levittäminen onnistuu

Olenpa viime päivinä kirjoitellut juttuja Britannian matkan musikaaleista, muttei ole ollut tarpeeksi pitkää aikaa kerralla, joten valmista ei ole tullut. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa pistää pystyyn kokonainen blogi noista enkunkielisistä musikaalijutuista. Alkaa olla jo muutama sinne pohjalle, niin ei näytä autiolta. Se tuossa oli alun perin ajatuksena.

Viikonloppuna mulla oli kylässä kummitytön äiti, oli tosi hauskaa, laulettiin SingStaria (mitä pieni flunssa haittasi yllättävän vähän, mutta korkeat äänet kuulostivat tavallistakin kammottavammilta) ja käytiin jopa baarissa. Oli hauskaa ja rentouttavaa se. Lisäksi meille on tullut semmoinen uusi perinne, että katsotaan hyllystäni musikaaleja. Ilosanoman levittäminen onnistuu hienosti. Janna oli ihan myyty jo Hairspraysta, mutta Rent oli vielä suurempi menestys. Kun vilkaisin leffan jälkeen katselukumppaniini, huomasin yllätyksekseni, että toinen itkee vuolaasti! Se oli hienoa se. Hän tahtoi lainata kotiinkin lisää musikaaleja. Huomasin, että minun pitää laajentaa kokoelmiani - joku päivä on kaikki hyvät katsottu.

Olen minä melkoinen käännyttäjä. Skotlannissa katsottiin Buffy kokonaan läpi, ja Jannasta tuli senkin fani.

Tällainen pikapäivitys nyt vain. Joka päivä jotain, se on hyvä periaate (jota on viime aikoina taas rikottu).