Sekalaista joulun alla

Tämä loppuvuosi on bloginpidon kannalta ollut keskimäärin katastrofi. Ollut "vähän" kiire.

Kenties teen itselleni epätyypillisesti uudenvuodenlupauksen parantaa bloggauskuntoa ensi vuonna.

En tosin vielä tammikuun alussa. Silloin olen ensin USA:ssa, sitten tanssin Mirjamin häitä - ja sitten palaan töiden pariin sellaisella rytinällä, että eka arkiviikko menee luultavasti töiden ja nukkumisen merkeissä. Mutta kuukauden puolestavälistä lähtien minulta toivon mukaan sopii odottaa aktiivisempaa kirjoitustahtia. Töitä ei ainakaan vielä ole kasaantunut sinne järkyttäviä määriä. Eikä muutakaan jatkuvaa ravaamista. Vielä. (Kyllä ne menot vielä kasaantuu. Mutta perinteisesti syksy on ollut pahempi kuin kevät, joten siinä toivossa elämme.)

Huomenna lähden isoäitini synttäreiden kautta perheen mökille juhlimaan joulua. Olen tyypillisen puolivalmis... matkalaukku odottaa lattialla avonaisena mutta lähes tyhjänä, että ahtaisin sinne kaiken tarvitsemani Amerikan varustusta myöten. Vielä pitäisi ehtiä kaupungillekin käymään. Ja jos ei siivota, niin ainakin tiskata (kukaan ei varmaan halua palata kolme viikkoa vanhojen tiskien keskelle). Urgh. Aamulla aikaisin on lähtö.

Odotettavissa on kaikenlaista mukavaa joulun lisäksi. Tapanin humpat, jotka tänä vuonna ovat saavuttaneet ennätysvirallisen statuksen ja löytyvät jo kyseisen kapakan nettisivuiltakin! Kohta kukaan ei edes usko, että festivaali oli ihan meidän kaveriporukan epävirallinen keksintö.

Ja tietenkin matka. Kuolaan Broadwayn ohjelmistoa ja... kaikkee. Tykkäsin New Yorkista viime kerralla niin. Ja Boston vanhoine yliopistoineen on kiva nähdä.

Ja matkan jälkeen on parhaaksi ystäväkseni perinteisesti tituleeratun ihmisen häät, joissa saan vieläpä vastata meikistä. (Sen saman, jonka kanssa on ollut kaikenlaista viime vuosina. Nyt ei ole kriisejä.) Kaikkea kivaa!

Mökillä on nykyään netti, joten enköhän vielä jotain kirjoita ennen jenkkilään lähtöä. Mutta lomailen, joten stressiä en ota. Olen vahvasti loman tarpeessa.

Päivän sana: scallion.

Scallion = salottisipuli TAI purjo (US)

Tämä on hiukan hämäävää. Luulen aina, että shallot olisi salottisipuli, mutta se onkin NetMOTin mukaan ryvässipuli (josta en ollut ennen kuullutkaan). Ja Scallion olisi siis salottisipuli. Toisaalta scallion voi OED:n mukaan olla myös purjo, ja ainakin Googlen kuvahaku löytää ensimmäisenä sivukaupalla kuvia juuri purjoista. Mystistä ja hämmentävää.

Kuvahaun ensimmäinen osuma:

Lontoo, syksy 2008. Päivä 1: TRE-LON

Olen itse asiassa jo parantanut tapani blogien kirjoitustahdin suhteen. Tämä päiväkirja vain on jostain syystä jäänyt viimeiseksi. (Tällä viikolla olen jo kirjoittanut katsomistani elokuvista, uusimmasta lukemastani Rankinista, Josephista Lontoossa ja Amazing Racen uudesta kaudesta. Ahkera tyttö, siis.) On vissiin ahdistavan paljon asioita, joista voisi kirjoittaa.

Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.

Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.

Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.

Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.

Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)

Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.

Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)

Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.

Päivän sana: potluck

Potluck (am.) = nyyttikestit.

Sana oli ennen jenkkiruokaohjelman kääntämistä minulle ymmärrettävä, muttei lainkaan aktiivinen. Ajattelin sen nyt tänne tallentaa, jotta tallentuisi oikein kiinteästi myös muistiini.

Yritin kaivella mielestä ja netistä, miksi tällaista tapahtumaa Briteissä kutsutaan. En oikein keksinyt. Muuta kuin juhlakutsun lisäys bring-your-own-dish. Eikö nyytäreille tosiaan ole siellä yksittäistä kätevää ilmausta niin kuin jenkeissä ja meillä?

Tällainen omituisen loppuhuipennukseton sarjakuva löytyi ko. sanalla kuvahausta. (Ja monta kuvaa notkuvista pöydistä.)



Tämä blogi on ollut hiljaa lähestulkoon pitempään kuin kertaakaan historiansa aikana. Syynä on lähinnä joululomaa edeltävä järjetön meno- ja työsuma. Ei mitään dramaattista kuitenkaan - kirjoitustauon kasvaessa on yksinkertaisesti vaikeampi palata sorvin ääreen. Mutta yritetäänpä vaikka, jos tällä ja ensi viikolla hieman enemmän ehtisin.

Eikö kukaan vieläkään tiedä, missä se Amarillo on?

Voi hemmetti. Nenäpäivä kopioi Britanniaa suoraan. "Tie mulle näytä Amarilloon..."

"Is this the way to Amarillo" soi keväällä 2005 oikeesti päässäni ainakin joka toinen päivä. Pomo työpaikalla piti sitä soittoäänenä vielä kesäkuussakin. Joku lauloi tai hyräili sitä vähän väliä. Aargh.

Oikeesti se on kai hyvä muisto, mutta en välttämättä haluaisi toistaa kokemusta.

Ei tuossa samanlaista megahitin potentiaalia onneksi ollutkaan. Takaumaan vain jouduin.

Tässä aito asia. Suomen versio ei "ihan" yllä samaan maaniseen energiaan. Kontrastissa kiteytyy jollain lailla Red Nose Dayn ja Nenäpäivän ero.

Maailman turhin ihmetyksen aihe...

...mutta ihmettelenpä nyt kumminkin. Jäin äsken kauhusta lamaantuneena tuijottamaan YLEltä tullutta Mariah Careyn konserttia.

Miksi ihmeessä joku, jonka ei tarvitsisi myydä seksillä (=laulaa näköjään edelleen upeasti, ääniala kaiketi yhä maailman laajin mitattu), käyttäytyy ihan kuin hänen tarvitsisi? Luulisi, että lavalla elopainoon nähden liian niukoissa pikkupikkubikineissä ketkumiseen ja noloon yliseksuaaliseen poseeraamiseen turvautuisi vain joku, jolla on... sanotaanko... yhtä paljon talenttia kuin Johanna Tukiaisella?

Surullisinta on, ettei Mariah ole edes hyvä ketkumaan. Tanssi ei kulje, keho ei ole mitään Beyoncéta nähnytkään, hyvä kun koroilla pystyssä pysyy. Lamaannuin ruudun ääressä myötähäpeästä.

Yhtälö ei mahdu aivooni. Miksei se vaan laula, kun oikeesti osaa? Jonkun Madonnan nyt pitääkin turvautua seksiin ja show-elkeisiin, mutta tässä on se vissi ero, että toinen M:llä alkava on aidosti lahjakas laulaja ja toinen ei. (Ja se toinen on lahjakas myymään seksillä.)

Kuvitteleeko Mariah oikeasti, ettei kukaan osta levyjä, jos hän ei ketkuta tarpeeksi? (Pienimmänkin riskin tästä torjuisi se, ettei tekisi paskaa musaa.) Onko hänellä surullinen alemmuuskompleksi? Vai haluaako hän tosiaan ketkuttaa nolosti? Onko hän ekshibitionisti? Vai kaikki mainitut vaihtoehdot?

Aargh, aivot tilttaa.

Päivän sana: butternut squash

Butternut squash (t. butternut pumpkin) = myskikurpitsa, melonikurpitsa. (lat. cucurbita moschata)

Tätä tietoa sai ajaa takaa jonkin aikaa. Ensimmäiset löydöt väittivät systemaattisesti, että käännös olisi "talvikurpitsa", mutta eihän se olekaan yhtään niin. Talvikurpitsa on jonkinlainen kattavampi yleisnimitys monenlaisille ei-kesäkurpitsoille.

Anteeksi, mutta miksi kuvista tulee nykyään jätti-isoja pienimmälläkin asetuksella?

Päivän sana: eversion

Eversion = ulospäin kääntyminen (t. kääntyminen sisäpuoli ulospäin)

Tunnutaan käyttävän erityisesti jalasta, kuten helevetin isossa kuvassa alla.

Kohdattu kuitenkin yhteydessä "Eversion of the uterus in one of his herd."

Palasin eilen hauskimmasta viikonlopusta aikoihin.

Meillä oli vampyyrijuhlat vanhempieni mökillä. Sain käyttää glittermeikkiä, pelata lapsellista vampyyrihiippailupeliä ja laulaa SingStaria keskellä yötä. Mutta ennen kaikkea...

En voi kuin ihmetellä: mistä minulle äkillisesti ysiluokan ja lukion välissä siunaantuikin näin mahtava ystäväpiiri? Se ilmestyi kuin tyhjästä, ja käytännössä koko sen jälkeisen elämäni olen muilla paikkakunnilla, muissa maissa ja elämäntilanteissa yrittänyt etsiä vastaavaa. Muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta (he tietävät, keitä ovat) tämä ei ole tuottanut tulosta. En vaan löydä yhtä samanhenkisiä ihmisiä.

Kasvoimmeko niinä itsensä etsimisen kannalta tärkeinä lukiovuosina pysyvästi jotenkin samaan suuntaan vinoon? Niin varmaan on, mutta luulisi ihmisten elämäntilanteiden muuttuessa kasvavan erilleenkin.

On kuitenkin jo kulunut yli kymmenen vuotta, olemme hajaantuneet ympäri Etelä-Suomen, monet meistä eivät enää tosiaankaan elä keskenään samanlaista elämää... ja silti olemme yhä samalla aaltopituudella. Emme tunnu kasvavan erillemme. (Jos olemme tarkkoja, erilleen kasvamista oli minusta enemmän ilmassa muutama vuosi sitten. Nyt ihmiset tuntuvat havahtuneet torjumaan sitä, ja voi että se onkin mukavaa.)

Eipä tässä muuta kuin että tuli hirmu hyvä mieli. Vaikkakin olisi mukavaa löytää yhtä hulluja ystäviä myös maantieteellisesti lähempää. Edes korvikkeiksi. Mutta rima on ilmeisesti epärealistisen korkealla.

Hyvällä asialla huono seuraus. Otan silti mieluummin sen hyvän asian, seurauksineen.

Kiireestä tyveneen?

Tämän kuukauden alkuviikot olivat melkoista humppaa. Ei ehtinyt oikein mitään muuta kuin töitä ja viikonloppumenoja. Onneksi edes kerran viikossa salille, mutta kertaan se on tainnut jäädä kahdella viime viikolla. (Vakituisimmat TV-sarjat olen silti katsonut. Olen sanonut tämän ennenkin; eihän ihminen VOI luopua kaikesta rentoutumisajasta, vaikka olisikin tekemättömiä töitä ja koti sotkuinen. Hulluksihan sitä tulisi.)

Hullu työrumba on kuitenkin johtanut siihen, että saan toivoakseni elellä tämän ja ensi viikon (eli kuun loppuun saakka) melko rauhassa. Joitakin töitä on, muttei edes puolikkaiden työpäivien tarpeiksi. Enkä aio ottaa lisää kuin oikeasti houkuttelevissa tapauksissa, koska kuukauden yhteissaldo on jo nyt tavoitetasosta plussan puolella.

Aah. Ihanaa. Veikkaanpa tosin, etten hirveästi ehdi vielä rentoutua, koska pari viikkoa menee helposti taka-alalle jääneiden vähemmän akuuttien kiireiden kiinni ottamiseen.

(Ja sanokaa minun sanoneen, juuri tähän saumaan minulle pamahtaa pari elokuvaa, joita en voi vastustaa. Siinä menee se "vapaa". No, toivotaan, ettei.)

Päivän sana 3: inoculate.

inoculate = An inoculation is a form of vaccine; to deliberately introduce, in contrast to contamination; to introduce an antigenic substance or vaccine into the body to produce immunity to a specific disease; to safeguard or protect something as if by inoculation.

Eli rokottaa, istuttaa.

Päivän sana 2: fleam.

Fleam = a fleam, also flem, flew, flue, fleame, or phleam, was a handheld instrument used for bloodletting; a sharp instrument used to open a vein for bleeding (Usually for bleeding horses); a lancet

Lopulta löytyi myös suomenkielisiä termejä: suoneniskentäveitsi, suoniveitsi, lansetti. Tuo iloinen käsite.

Opin, että kannattaisi mennä nopeammin myös paperisanakirjalle. Kun sanaa ei löydy MOTista, rupean yleensä suoraan kaivelemaan sitä esiin monimutkaisemmin keinoin. Nyt katsoin lopussa vielä paksut, perinteiset WSOY:n sanakirjat, ja siellähän se komeili. Puh.

Päivän sana: laminitis.

Laminitis = kaviokuume.

Laminitis Trust - järjestön mukaan kaviokuume on toiseksi yleisin ontumien aiheuttaja. Sen tieteellinen nimi laminitis tulee latinankielisestä sanasta laminae, joka viittaa hevosen kavion putkilo- eli sälekerrokseen. http://www.kolumbus.fi/ria.kuokkanen/kaviokuume.htm

Sarjassamme "elämäni hyödyllisimpiä sanoja". Kuten arvata saattaa, tällä hetkellä käännöksessä on kyse hevosista... :D

Päivän sana: paddock.

Paddock= 1) The enclosure where horses are saddled before a race. 2) An enclosure near a stable where horses can be exercised or allowed to run freely. www.runhorse.com/popular_horse_racing_terms.htm

Eli ihan vaan "aitaus" vissiin.

Kohdattu yhteydessä:

-Now, may I see the pony, please?
-Over in the paddock.


Olen ollut kiireisenä, kuten tauosta taas voi arvata. Tältä viikolta pahimman pitäisi kuitenkin pikkuhiljaa olla ohi, eikä viikonloppukaan ole siitä rankimmasta päästä. Parannusta siis lienee luvassa.

Päivän sana: potato masher.

Potato masher = perunasurvin.

Tottahan toki tiedämme, mikä potato masher on. Mutta hyvä ihme, kun en millään saanut päähäni vastaavaa sanaa suomeksi! "Perunanmuussain" ei jostain syystä kuulosta kauhean hyvältä. Heh.

Vasta jostakin perunamuusin reseptistä opin, että sana on survin. No niinpä onkin. Kaiken huipuksi olen koko ikäni (silloin joskus, kun yleensä muistin sanan :D) luullut nimen olevan perunansurvin, mutta se ilmeisesti onkin perunasurvin ilman genetiiviä.

Kuulostaa vieläkin minusta ihan keksityltä sanalta.

No niin. Nyt se on alkanut.

Joulukausi! Kaupasta sai tänään glögiä.

Vuoden paras aika :)

(Ja okei, jopa Britanniassa on liioittelua puhua joulusta ennen Halloweenia, mutta SILTI. Saan kai jo odottaa sitä, että saan odottaa joulua?)


Muokkaus: piti sitten muuttaa blogin ulkoasuakin lämpimämmäksi. Muttei ollut tällä koneella mitään kovin hyviä kuvia... katsotaan. En kehdannut vielä pistää joulukuvaa sentään.

Päivän sana: buttermilk.

Buttermilk = kirnupiimä.

Ta-daa. Siinä se. Olisko se tässä - kaikkien aikojen omituisin aukko sanavarastossani?

Buttermilk on tuttu sana, mutta en eläissäni ole semoista maistanut ja olisin luullut sitä makeaksi. Nyt piti ekaa kertaa kääntää se. Googlasin, ja vastaus oli "piimä". Olin ihan, että häh. Mut sit mä niinku tajusin et jos olis englanniksi pitänyt puhua piimästä, oisin ollut ihan huuli pyöreenä.

Termin sour milk olisi ehkä kyllä ymmärtänyt. Se kai on ihan peruspiimä, ja tämä niinku alalaji? Mutta edes sitä en olisi aktiivisesti osannut käyttää, luulen ma. Onneksi en ole ikinä tuntenut tarvetta puhua piimästä englanniksi. Olis lyönyt aika nolosti täysin tyhjää päässä.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, etten ole IKINÄ maistanut piimää.

Kaksikielisyydestä ja kielipuolisuudesta?

Mariannen kommentti blogilaatikossani - hän näkee harvoin unia suomeksi - sai minut miettimään omaa kielitilannettani.

Minun unissani kielet menevät lähes aina täysin sekaisin. Keskusteluissa on järkevää sanoa yksi lause suomeksi ja toinen englanniksi. Tai vaihtoehtoisesti luulen juttelevani suomeksi, mutta jos herään kesken lauseen, saatan tajuta sen sittenkin olleen englantia.

Tämä kuvastaa varmaankin suoraan sitä, miten aivoni toimivat. Täällä Suomessa ajattelen pääsääntöisesti suomeksi, mutta välillä sekaan tulee englanninkielinen ajatus ihan itsekseen. Englanninkielisessä ympäristössä on päinvastoin. Mutta kieliä on aina kaksi. Toinen ei nykyään ikinä katoa sieltä taustalta.

(Ekana Glasgow'n vuonna Suomi oli kateissa. Aivoilla oli kai niin kova homma sopeutua elämään englanniksi. Sitten muutaman Suomenvierailun jälkeen opin vaihtamaan puhe- ja ajattelukieltä kuin napista painamalla. Ja mitä pienimmistä virikkeistä. Vieläkin vaatii tietoisen korjausliikkeen, etten kesken suomenkielisen päivän ala puhua yliopiston kaupan myyjälle englantia, jos edelläni asioi vaihtari. MUTTA englanninkielisen ilmaisuni spontaanius ja luonnollisuus on kärsinyt Suomessa asuessani. Se on myönnettävä.)

Aloin miettiä tätä kaksikielisyyttä enemmänkin. Ennen Glasgow'n vuosia kirjoitin tietenkin kaikki nopeat muistilappuset ja tee nämä -listat suomeksi. Glasgow'ssa kirjoitin niitä lähinnä englanniksi, koska koko elämä oli enemmän englanniksi. Väliin saattoi tosin joskus sujahtaa suomea. Nykyään tilanne on outo. Aika tasan. Yleensä kirjoitan to do -listani (heh) suomeksi, mutta joskus huomaan puolivälissä sivua, että nytpä tulikin englantia. Jos taas raapustan kiireisesti muistiin vaikka lentojen aikoja ja hintoja matkaa suunnitellessani, on täysin arpapeliä, kummalla kielellä ne ilmestyvät paperille. Kieli saattaa myös vaihtua monta kertaa kesken lappusen, jos ajatukseni ovat muualla. Samoin on käynyt tehdessäni tajunnanvirtamuistiinpanoja gradukirjallisuudesta.

Jos yhtään keskityn, osaan TIETYSTI kirjoittaa vain yhtä kieltä. Kääntäjänä minulle on jonkinlainen kunnia-asiakin yrittää kirjoittaa mahdollisimman puhdasta suomea ja englantia. Mutta jos tarkoitus on raapustaa asioita muistiin mahdollisimman nopeasti, aivoista suoraan paperille, alitajunta hoitaa tekstin muotoilun ja nähtävästi myös kielen valinnan.

En itse ollut kiinnittänyt tähän suurta huomiota, ennen kuin jompikumpi siskoistani joskus näki englanniksi raapustetun lappusen pöydälläni ja teki ison äimistyneen numeron siitä, että yritänkö jotenkin brassailla, kun kirjoitan tämmöisiä arkisia asioita englanniksi ilman syytä.

Tämä on minusta kiinnostava asia. Se, miten eri kielet hallitsevat aivoja, tuntuu myös vaihtelevan ihmisestä toiseen. Jotkut hyvinkin sujuvasti toista kieltä puhuvat kieltäytyvät myöntämästä, että ikinä ajattelisivat muulla kuin alkuperäisellä äidinkielellään. Minun on vaikea käsittää sitä. Omat aivoni yrittävät ajatella kielellä, jota yritän puhua, jos osaan sitä yhtään alkeita paremmin. Vaikka olisi miten vaikeaa. Jo ennen ulkomailla asumista oli näin.

Gallup?

Matkapäiväkirjaa päivitetty.

Olen reippaana tyttönä päivittänyt Lontoon matkapäiväkirjaa (kesä 2008) vihdoin lisää. Olen minä kyllä aika aikaansaava tyttö, enkä ikinä ainakaan lykkää mitään. Matka oli kesäkuussa, nyt on lokakuu. Voi huh.

No, enää puuttuu kotiinpaluupäivä.

Tämä kirjoitustauko alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle.

On ollut kiire. Muita uutisia?

(1) Kävin Oulussa, näin 1-vuotiasta kummitytärtäni (en kylläkään tykkää käyttää sanaa, koska kumpikaan osapuoli ei kuulu kirkkoon) ja pidettiin 12 tunnin SingStar-bileet. Oikeesti: ennen kuutta illalla aloitettiin ja ennen kuutta aamulla lopetettiin. En olis edes uskonut, että ääni kestää niin kauan. Maratonilaulu ja veren alkoholipitoisuuden kasvu eivät kuitenkaan edes vaikuttaneet pisteisiin mitenkään merkittävästi.

En tietenkään joka kappaleessa oikeasti laulanut - piti vuorotella, koska ihmiset innostuivat hienosti mukaan. Pojatkin, kun kilpailumoodi tuli kehiin. Ensin ne seurasivat penkkiurheilijamaisesti, kun tytöt yrittivät laulaa toisensa suohon. Tunnelma kohosi yllättävän kuumaksi, adrenaliinia. Seuraavaan kisaan tahtoivat mukaan. Hehee.

(2) Olen tehnyt niin paljon töitä niin tiukalla aikataululla, etten tännekään ole päivitellyt päivän sanoja. Olisi niitä tullut. Tämä viikko on toivottavasti pahin laatuaan. Seuraaville ei ole ainakaan tiedossa mitään verrattavaa.

Teen aina semmoisen mokan, että otan elokuvia vastaan tajuamatta, että leffa EI ole sama kuin pitkä sarjan jakso. Koko illan elokuvahan vastaa kahta, usein jopa kolmea sarjan jaksoa. Duh.

No, oikeasti tiedän tämän, mutta kieltäydyn näkemästä totuutta, koska elokuvia on kiva kääntää. Ne ovat omia selkeitä kokonaisuuksiaan, ja kun kääntää leffan, tulee samalla nähtyä leffa eikä mitään satunnaista Dr. Phil -jaksoa kirahvifetisseistä.

Mutta aina. Sama. Moka. Onko pakko? Joskus ihminen ei opi.

(X) Ehkä kaksi pätkää riittää näin alkuun. On mulla korvan takana muitakin satunnaisia ajatuksia. Viikonlopun olen sentään Treella, eikä siskokaan tule tänne niin kuin alun perin piti, joten saan otettua kaikenlaisia hommia kiinni. Ja itse asiassa Oulun junassa kirjoitin musikaaliarvosteluja, jotka tarvitsee enää julkaista. Sitä odotellessa siis...

Pohjois-Amerikka kutsuu taas!

Olemme Eini-siskon kanssa varanneet uudenvuodenmatkan.

Ma 29.12. 2008 - to 8.1.2009, Boston & New York. Eini jää 10.1. asti ja menee vielä Washingtoniin.

Menemme ensin Bostoniin, koska emme missään nimessä halunneet uusia viimevuotista klaustrofobiaelämystä Lontoon uudenvuodenkaaoksessa. En osaa kuvitella mitään muuta kuin että New York olisi vielä kuusituhatta kertaa pahempi. (Vaikkakin siellä on paljon enemmän samansuuntaisia katuja, jotka oikeasti vievät samaan paikkaan --> ihmismassat eivät pakkautuisi yhtä pahasti? No, kumminkin.)

Eli lennämme ensin HKI-Frankfurt-Boston. Olemme Bostonissa 2. päivään asti eli neljä yötä, sitten bussilla New Yorkiin ja New Yorkissa viisi yötä. New Yorkista lennämme molemmat takaisin, mutta eri päivinä. Yövymme hostelleissa.


Olen tyytyväinen suunitelmiimme. New York on, duh, New York. (Ja olen sanonut Einille, että koska sinne on vaikeampi päästä kuin Lontooseen, aion oikeasti katsoa niitä musikaaleja joka halvatun ilta - ehtii siinä silti kierrellä kauppoja ja nähtävyyksiä kaikki päivät!) Boston puolestaan vaikuttaa mukavalta klassiselta itärannikon kaupungilta, pääsemme katsomaan vanhojen yliopistojen kampuksia. Ja sielläkin pitäisi olla kulttuuritarjontaa.

Matkustelu on elämän suola. Vaikka myönnänkin, että henkilökohtainen kohdelistani on rajoittunut. :)

Musikaalimeemi... eiku mikä tää nyt oli?

Sain Mariannelta synttärilahjaksi seuraavanlaisen musiikkimeemin.

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

Minulta kysytään musiikista. Tehän tiedätte, mihin tämä johtaa. Syyttäkää itseänne.

Edit: Ai niin, pitikö tässä haastaakin joku? En mie viittä. Mutta Duussi ainakin tykkää kirjoittaa musiikista. Ja ehkäpä ystäväni Nowkku?

Minulla on kyllä koneella musiikkia vajaat 1 500 biisiä sekalaisista genreistä (80- ja 90-lukujen purkkapoppi, U2-tyyppinen rock, sekalainen hittipop, Elvis, Beatles, Queen, kevyt sukkahousuhevi, swing, musikaali), mutta kuuntelen niistä mitään tiettyä vain aniharvoin. Kun haluan taustamusiikkia vaikkapa siivotessani, pistän aina koko valikoiman soimaan sekoitustoiminnolla. Sieltä tulee sitten ihan kaikkea sekaisin. En parhaalla tahdollakaan osaa nimetä näiden joukosta mitään syksyn mieluisimpia tai eniten soineita.

Radiota en kuuntele kuin autoillessani, ja koska en omista autoa, näin ei tapahdu edes joka kuukausi. Joten syksyn hiteistä en tiedä mitään. Niistä ei onneksi ollut tässä kysekään.

Pitkän taustoituksen jälkeen itsestäänselvyys. Kun haluan kuuntelemalla kuunnella jotain, se on sitten musikaalivideoita Youtubesta. Ja kun sille tielle harhaudun, aikaa voi mennä liioittelematta tunteja, vaikka tarkoitus oli viattomasti soittaa vain yksi tietty suosikki. Luonnehtisin tätä yhdeksi pahimmista helmasynneistäni.

Eli tämän hetken viisi parasta, olkaa hyvät.

Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)




Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)




Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.




Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.




Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.

Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)

Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...

Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.

Päivän termitappelu: country vai kantri?

Minua on pitkään mietityttänyt, pitäisikö käännöksiin mieluummin kirjoittaa 'country-musiikki' vai 'kantrimusiikki'.

Sain vihdoin aikaiseksi googlata asiaa. Ainakin googlefightin mukaan olemme hyvin tasoissa: 'country-musiikki' johtaa 1 380 tuloksella, 'kantrimusiikilla' 1 350 tulosta. Pelkää 'kantria' ja 'countrya' googlaillessa tilanne tietenkin monimutkaistuu, vaikka rajaisikin tulokset pelkkiin suomenkielisiin.

Lopputulos tuntuu silti olevan se, että molemmat termit ovat laajassa ja vakiintuneessa käytössä. Taidan itse toistaiseksi suosia 'kantria', koska suomalaistettujen sanojen käyttö ehkä jotenkin muka torjuu finglishiä kielestämme. Sanoo hän, ja kirjoittaa 'finglish'.

Muokkaus: kommenttilaatikkoon tipahteneiden valaisevien lisähuomioiden jälkeen totean, että ehkä 'country' on sittenkin parempi valinta.

Juhlii merkkipäivää perhepiirissä

Vietän viikonlopun perheen kanssa mökillä syntymäpäivän merkeissä. Juhlistaminen alkoi jo eilen HKT:n Rebeccalla ja pikakahveilla kavereiden kanssa.

Totesin taas: montakohan vuotta enää menee, ennen kuin HKT oikeasti on Lontoon esitysten tasolla? The Producers ja tämä eivät ole heittäneet kovinkaan kauas. Huima juttu. Itse teos parhaimmillaan hyvä, mutta tää Sylvester Levay rakastaa sävellyksissään jatkuvaa räimäystä ja karttelee herkempiä hetkiä. Kumman niukasti myös moniäänisyyttä ja duettoja. Ja valtavasti samanlaisina toistuvia kertosäkeitä, jotka saavat kohtaukset junnaamaan paikallaan. Mutta voimallisuutta riittää.

Mökki yhä netitön, blogit vaikenevat ainakin sunnuntaihin asti.

Päivän sana: pinwheel.

pinwheel = hyrrä, mutta ruoasta rulla, kääryle.

Googlen suosiollisella avustuksella tulin siihen tulokseen, että steak pinwheel = lihakääryle.

"Liha-/pihvirullat" sun muut eivät nimittäin juuri osumia saaneet, mutta tällä niitä löytyi, ja osa näytti jopa samalta.


Tuntuu jotenkin hullulta opetella tätä ruokasanastoa, kun en oikeasti itse ikinä laita ruokaa. Mutta enpä toisaalta ole liittymässä FBI:hinkaan, tai hakemassa lääkikseen, tai lähdössä armeijaan huutelemaan tervehdyksiä ja sotilasarvoja.

Päivän ilmaus: ground red pepper.

Kyllä vain, täällä sitä tehdään töitä, vaikka viikonloppu piti lomailla. Eilisen lomailinkin, mutta ensi viikon töiden tasapaino on vähän semmoinen, että kannattaa tehdä jotain nyt, tai ma-ti olisivat aivan hulluja. Tämä toivottavasti johtaa siihen, että saan kenties jopa kolmipäiväisen viikonlopun ensi viikolla.

ground red pepper = cayenne pepper = red pepper

= cayennepippuri.

Jouduin hetken selvittelemään, onko tämä paprikajauhetta vai chilipippuria. Hemmetin sekavaa, kun kaikki mahdollinen on "pepper". Ilmeisesti paprikajauhe mausteena olisi heilläkin paprika.

Ainakin jossain päin maailmaa. Parasta kaikessahan on, että jokaisella englanninkielisellä alueella on aivan oma ruokasanastonsa. :D

Saanko mainita yhden turhan nillitysasian?

Näyttää siltä, että vuoden -85 jälkeen syntyneet eivät lainkaan muista tai tunne meilläkin esitettyä 60-luvun klassista agenttikomediaa Get Smart/ Salainen agentti 86.

Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)

Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.

Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)

En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?

Päivän sana 3: trifecta.

trifecta = A bet in which the winners of the first three places (first, second, and third) are selected in the correct order; The situation of having three major accomplishments or achievements in a sport, profession, or pastime.

Asiayhteys: The trifecta of Italian cooking are x, y and z.

(Paitsi että periaatteessa kyseinen älyllisesti rajoittunut yksilö taisi käyttää sivistyssanaa brassaillakseen, mutta käytti sitä väärin: puhui vain yhdestä ainesosasta.)

Öö... "kolme tärkeintä ainesosaa", "kolme ylpeyttä" "kruunut"..?

Otetaan päivässä kiinni kuukausien päivänsanakiintiö, jee.

Päivän sana 2: cilantro.

cilantro (am) = coriander (gen) = korianteri.

Outoja nuo amerikkalaiset. Onko pakko keksiä oma sana?

Päivän sana: ramekin.

ramekin = A small glass or earthenware dish, often white and circular, in which food is baked and served.

Eli " (pieni) vuoka". Mutta sedällä videossa on selkeästi lasikulho, joten "kulho" tai "vuoka".

Setä on australialainen amerikkalaisessa kokkiohjelmassa, joten minulla on kohta termit iloisesti sekaisin. Skottitermeistä olin aiemmin sentään jotenkin perillä.

Päivän termi: Spring mix.

Spring Mix = A mixture of small, young salad greens, herbs and edible flowers.

The greens are a mixture of textures and sweet, spicy and bitter flavors. Among the greens commonly found in the mixture are arugula, dandelion, frisée, mizuma, mâche, radicchio, oak leaf, endive and sorrel. Spring mix is also known as mesclun, mesculum, field greens, spring salad mix or field greens.

(recipetips.com)

Olen päässyt ruokatermien makuun. Käännän nimittäin tovin verran maailman pinnallisinta ja naurettavinta kokkiohjelmaa... kanava on Sub, voitte etsiä itse. Kun ohjelman nimen näkee, tietää todellakin löytäneensä oikean. :D

Itse asiassa minulla on ihan hauskaa. Etukäteen vähän pelkäsin, koska en itse to-del-la-kaan laita ruokaa, mutta ruokaohjelma onkin helppo nakki. (Ha. Ha. Ha.) Koko ajan selostetaan suht' rauhallisesti asioita, jotka samalla näkyvät ruudulla. Vieraat sanatkin löytyvät todella helposti verrattuna vaikka lääketieteellisiin termeihin tai murheenkryyniini sotilassanastoon, jota saa aina jahdata kissojen ja koirien kanssa.

Ei tämä kauaa edes kestä, reilun kuukauden vain.

Angstia se on työangstikin

Tällä viikolla on hemmetin kiire. 100% töiden vuoksi. Mitäs otin?

Periaatteeni on, että yöunista ei sentään tingitä. (Salilla käymisestäkään ei mielellään, mutta tämä periaate toteutuu huomattavasti harvemmin eikä rikkominen aiheuta yhtä ahdistavia tuntemuksia. Blogeista tingitään heti, kuten täälläkin taas huomaa.)

Tällä viikolla olen joutunut rikkomaan periaatetta. Nyt särkee päätä. Toisaalta olen 1130 euroa rikkaampi.

Päivän sanojakin olis ollut, mutta en tarkastettuani ole ehtinyt pistää niitä tänne, vaikka siihen meneekin kenties se kaksi minuuttia.

Palvelu palautunee normaaliksi nyt, kun näytämme olevan tämän helvetillisen viisipäiväisen valoisammassa päässä. Huomiseksi on vielä työ, mutta se ei vaadi aikaisin heräämistä, vaan on mainiosti tehtävissä vaikkapa klo 9 - 13 (deadline) välisenä aikana. Sitten en varmana tee yhtään töitä koko viikonloppuna, tuntikiintiö aivan tasan riittävän täynnä.

Gradua sen sijaan pitäis vissiin kirjoittaa... huoh.

Mistä alkaisin?

Tauon jälkeen olis taas vaikka mitä kirjoitettavaa. Kiirettä on pitänyt, olin Kotkassa ynnä muuta. Jospa ihan konkreettista.

Sitten viime näkemän olen...

(1) Käynyt kaveriporukan jokavuotisella saarireissulla Kotkan edustalla. Syönyt IHAN älyttömästi ja totta kai tanssinut nuotiolla Flogging Mollya aamuviideltä foliohattu päässä.

En ihan tiedä, mistä foliohattujuttu alkoi, koska en lähtenyt mukaan öiselle tähtienkatselureissulle kahden jälkeen yöllä... jäin nuotiolle lämpimään. Ilmeisesti siellä oli ufoista puhuttu, ja kaikille piti sitten askarrella foliohatut. Minulle ei tosin riittänyt kuin jämät, joten tein foliosta vain sellaisen Alice-pannan. Se oli todella muodikas.

Noudatan omituista juhlimisfilosofiaani edelleen uskollisesti. Why drink, when you can't binge drink... eiku... no, suunnilleen niin. Aamukuuteen asti tuli valvottua. Käyn juhlimassa ehkä huimat kuusi kertaa vuodessa, enkä siinä välissä juuri koske alkoholiin, mutta kun juhlitaan, juhlitaan kunnolla. En muista, milloin olisin ollut nukkumassa ennen puoli viittä aamulla - siis niinä huimina kuutena yönä vuodessa.

Terveellistä? Ei ehkä. Mutta ei asioita jätetä puolitiehen!

En mie ehtinytkään jatkaa listaa, mutta kirjoitin sentään jotain.

Päivän ilmaus: dog end.

dog end = cigarette butt, the end of an already used cigarette.

Kohdattu ei-kirjaimellisessa yhteydessä tarkoittaen mitä ilmeisimmin jonkin alueen syrjäisintä, rähjäisintä kolkkaa.

"This is the dog end of the island."

Päivän sana: galleys.

Galleys = The initial typeset form of a manuscript, sent to an author for review. Page divisions are not made, but type size and column format are set.

= Mikä tää nyt sit on - luonnos, raakaversio?

"He had just read the galleys of a novel."

En ollut muuten Olympialaisia seurannut...

...mutta katsoin sentään miesten keihään.

Ihastuin urheilijaan. Andreas Thorkildsen oli niin itsevarma ja komea, että aloin kannattaa häntä suomalaisten ohi jo ennen kuin kävi selväksi, ettei suomalaisilla muutenkaan ole mahdollisuuksia häntä vastaan.


Sehän näyttää ihan filmitähdeltä. (Itse asiassa aika lailla jopa yhdeltä tietyltä: Jensen Ackles.)

Ei sitten niin harmittanut, että Suomi jäi sijoille 3, 4 ja 5. Huonona puolena joudun kai tästä lähin seuraamaan keihäänheittoa pakkomielteisesti. :D

Ei mulla tänään muuta.

Paitsi edit: Tietysti näyttelijän näköisellä keihäänheittäjällä on aitajuoksijatyttöystävä, joka olisi kyllin kaunis valokuvamalliksi.

Päivän sana: gregarious.

gregarious = (adj.) seurallinen, sosiaalinen

Ei niin kovin harvinainen sana. Tulipahan tarkistettua.

Olen blondimpi.

Kävin kampaajalla. Olen erittäin tyytyväinen uusiin, luonnollisiin hopeanvaaleisiin raitoihini, jotka eivät edes näytä raidoilta.

Pienistä asioista sitä tuleekin iloiseksi. :)

Ja joo, oikeat kirjoitusaiheet ovat näköjään kortilla tällä viikolla.

Ah, muistin vasta: pitäisi akuuttien aiheiden puutteessa julkaista se matkapäiväkirja loppuun. Mikä loistoajatus. Mutta nyt nukun.

Kiitos, Tampereen kaupunki!

Italiasta palattuani minua odotti iloinen yllätys.

Hämeenkadun jalkakäytävien pyörätiekokeilu on aivan mahtava. Polkupyöräily keskustassa muuttui kertaheitolla järkyttävän hankalasta suorastaan sujuvaksi. Tästä on pakko tehdä pysyvä ominaisuus. Pakko.

Ja sitten pidettiinkin jo häät.

Tämä viikko kului kiirehuuruissa. (Ja toisaalta päivitin sivublogeja enemmän kuin tätä.) Perjantaiaamuna lähdinkin jo häihin: sen samaisen Sadun, jonka polttareita vietimme viikonloppuna.

Oli hauskat häät. Vihkiminen maistraatissa, juhlat - puheita, ruokaa, häävalssia, kahvit - luomupuutarhalla. Suurin osa kavereista jäi yöksi. Niidenkin, jotka eivät jääneet, olisi kannattanut. Kivaa oli pitkälle aamuyöhön, nuotiopiiriä rannalla, viiniä, laulua ja letunpaistoa. Öinen telttamajoitus ei kuulunut oman elämykseni kohokohtiin, koska erähenkisyysprosenttini on arviolta -2, mutta kyllä yhdet lyhyiksi jääneet yöunet pystyi yllättävän kivuttomasti vetelemään teltassakin.

Mie tykkään hienoista juhlista. On ihanaa laittautua nätiksi ja nähdä kaveritkin nätteinä. Ja kysyn vaan: miksei istumajärjestyksiä voi käyttää aina ja kaikkialla? Ei tarvi miettiä. Seuraansa ei saa valita, seurustelee parhaansa mukaan vierustovereiden kanssa. Niin helppoa ja rentouttavaa. (Vaikka toisaalta uskon, ettei järjestyksiä ole helppo suunnitella.)

Elämme nyt selvästi Neljät häät ja yhdet hautajaiset -vuosiamme: ennen ensi kesää on odotettavissa vielä ainakin kahdet ystäväpiirin häät. Niin hauskaa! Voisipa tämä jatkua. Vaan tätä menoa koittaa nopeasti sekin aika, että valtaosa on naimisissa ja loput toivottomia vanhojapiikoja ja -poikia. Sitten kai odotellaan pariutumisaktiivien seuraavaa kierrosta.

Viikonloppu meni Turussa.

Oli kaverin polttarit, joten en täälläkään viitsinyt kauheasti huudella, mihin kaupunkiin olen lähdössä ja miksi.

Ei kyllä ole aavistustakaan, lukeeko kyseinen kaveri ikinä tätä. Mut silti.

Käytiin turvesaunassa, tarinateatterissa ja baarissa tappiin asti. Jopa shotteja juotiin. Muisteltiin menneitä. Oli oikeesti hauskaa juhlia vanhojen kavereiden kanssa pitemmän kaavan mukaan.

Nyt väsyttää, vaikka nukuin kymmeneen. Univelka ehti kasvaa tavoitetasolle.

Käytiin myös siskon kanssa Samppalinnan kesäteatterissa katsomassa The Wedding Singeriä. Se oli ihan kiva show, mitä nyt äänet vähän hukkuvat luontoon (pitkälti vain hyväksyttävä kesäteatterissa) ja tanssi oli kokonaisuutena aneemista. Nina Tapio on oikeesti tosi taitava. Poikkeuksellisen kotouttava suomennos oli aika hyvä ratkaisu.

Päivän ilmaus: Thirty Ought

Thirty-ought = short for .30-6, pronounced 'thirty-ought-six'. A gun. A rifle?

Minulle riitti nyt tieto siitä, että tämä on ase, ilmeisesti kivääri. En jaksanut selvittää tarkemmin. Aluksi en tiennyt senkään vertaa, kun ilmaus ei ollut tekstissä tuolla tavalla älykkäisiin arvauksiin rohkaisevana numerona.

Yhteys: He gonna bring his thirty ought?

Tämä oli Googlen kuvahaun ensimmäinen osuma, eli ehkä se on tämmöinen:

Muhkea tietopaketti Britanniassa opiskelusta

Kysymys. Myöhästynyt, mutta pitkä vastaus.

Olisi muutama kysymys koskien ulkomailla opiskelua, sillä jos oikein olen ymmärtänyt, niin olet suorittanut tuon MA -tutkinnon Skotlannissa. Tästä voisi varmaan kysyä jossain muuallakin, enkä tiedä onko sinulla intressejä vastata, mutta kysynpähän kuitenkin. Eli, kuinka yleensäkin hait ulkomaiseen yliopistoon? Oliko sinne vaikea päästä? Olivatko lukukausimaksut kalliita? Minkälaista opiskelu oli? Pitikö sinun tehdä ennen hakua jonkinlainen kielitesti, esim. tuo IELTS? Entä, pidetäänkö ulkomailla suoritettua korkeakoulututkintoa Suomessa yhtä arvostettuna kuin kotimaassa suoritettua?

Tämäkin vastaus tulee myöhässä, mutta ihan mielelläni vastaan. Yleensä olen vieläpä nopea vastaamaan, sori tämänkertaisesta. :)

Kyllä, olen suorittanut MA-tutkinnon Glasgow'ssa. (Tutkinto vastaa oikeasti kandia, mutta Britannian vanhimmat ja arvostetuimmat yliopistot saavat jostain oikusta oikeuden myöntää kolmivuotisia Master-tason tutkintoja, ja maisteri on sitten MasterS siihen päälle. Pelkkä Masters ulkomailla (tai päin vastoin) on muuten myös hyvä vaihtoehto, jos haluaa parhaat puolet molemmista.)

Britanniaan haetaan UCAS-palvelun kautta ihan niin kuin paikallisetkin hakevat. Hakukaavakkeita, ohjeita ja kaikkea mahdollista apua löytyy Suomen British Councilin sivuilta. Sieltä omani tilasin, kirjoittelin esseitä, pyytelin suosittelijoita, lähetin, tulin hyväksytyksi. Muista hakea ajoissa. Jos haluat vaikkapa aloittaa syksyllä 2009, hakemuksen pitää olla sisällä jo ennen joulua 2008.

Suomen YO-kokeen papereilla L,L,E,E,M,M,M,B ei ollut vaikea tulla hyväksytyksi oikein mihinkään Britannian yliopistoon. Ainoastaan Oxford ja Cambridge vaativat kaikilta hakijoilta lisäksi haastattelun, minkä vuoksi jätin ne heti kärkeen pois listalta. Lisäksi valitsin paikan nimenomaan Skotlannista yhden tärkeän syyn vuoksi:

Skotlannissa on eri opetusmaksusysteemi kuin Englannissa ja Walesissa. Maksuja ei peritä paikallisilta ja EU-kansalaisilta. Jos on aloittaessaan yli 24 tai täyttää muuten tietyt omillaan asumisen kriteerit (etsi valitsemasi yliopiston sivuilta kuvaus otuksesta nimeltä Mature Student), ei ikinä tarvitse maksaa mitään. Minä luulin kuuluvani tähän ryhmään omillaanasumisjutun vuoksi, mutta ilmeisesti omillaan asuminen opiskelun vuoksi ei menekään läpi. Näin ollen maksoin kolmesta vuodestani juuri eilen (oikeesti, eilen - maksaa voi siis hyvän aikaa opintojen jälkeen, valmistuin 2005) £2 030 eli nykykurssin mukaan vaivaiset 2 600€. Tämä on käsittämättömän halpaa kolmesta vuodesta verrattuna enkkuyliopistoihin, eli Skotlanti on hyvä valinta vaikka joutuisikin maksamaan Graduate Endowmentin valmistuttuaan.

Opiskelu oli minun mielestäni mahtavaa. Glasgow on Britannian huippuja varsinkin kirjallisuuden opetuksessa (ja esim. lääketiede, mutta ennemmin löisin itseäni lapiolla kuin opiskelisin sitä), ja sen todella huomasi. En ollut tiennyt, että niin inspiroivia luentoja on olemassakaan elokuvien ulkopuolella! En ollut koko aikana pois yhdeltäkään kirjallisuuden luennolta kuin pakottavan syyn vuoksi. Menin sinne mieluummin kuin jäin nukkumaan. Minulla on yhä ikävä niitä luentoja. Niin nerokkaita tutkijoita. Niin paljon kiinnostavia ajatuksia. Suosittelisin kenelle tahansa kiinnostuneelle minä päivänä tahansa.

Kannattaa tutustua yliopistojen luokitustaulukoihin (myös nämä löydät British Councilin sivuilta, tai ainakin linkit niihin) ja valita semmoinen, joka on alansa huippua juuri sillä sektorilla, joka sinua kiinnostaa. Siinä on nimittäin iso ero. Esim. italian kieli ja kirjallisuus oli Glasgow'ssa vain "ihan ok", vaikka yliopisto keskimäärin onkin hyvätasoinen. (Eli tarkista, että juuri ne sinulle tärkeimmät laitokset ovat saaneet vitosen laatututkimuksesta.) Sitten vain vertailemaan yliopistojen sivuja. Kohta Prospective Students (tai Prospectus) on Britanniassa se, jonka haluat lukea. (Jenkeissä se on jotain muuta, en muista mitä.) Esitteitä voi myös tilata kotiin, lähettävät ilmaiseksi.

Opiskelussa on muuten sellainen iso ero, että oppilaita paimennetaan paljon enemmän. Varsinkin kaksi ekaa vuotta ovat lukiomaisia. Tavallaan se oli hyvä asia. Akateeminen vapaus on minulle usein myrkkyä, kun taas tuolla opin esimerkiksi kirjoittamaan esseet ajallaan, koska jos ei kirjoita, ei jatka seuraavalle lukukaudelle. Jos Suomen akateeminen vapaus kuitenkin sopii juuri sinulle, koet varmaan Britannian systeemin liian lastentarhamaiseksi ja turhaudut. (Itse toivoisin, että olisi olemassa kultainen keskitie Britannian ja Suomen välillä. Onneksi Suomessa ollaan itse asiassa menossa ohjaavampaan suuntaan, ja Britannian kolmas vuosi toi ainakin minulle jo paljon lisää vapautta.)

Minun ei tarvinnut tehdä kielitestiä, koska olin lukenut suomalaisessa yliopistossa jo kaksi vuotta englannin kääntämistä ja oli päivänselvää, että olin natiivin tasolla. Normaalisti yliopistoissa käsittääkseni on joku tasovaatimus. Se voi vaihdella. Jälleen kannattaa mennä itseään kiinnostavan yliopiston nettisivuille ja tutkia kohtaa "International Students".

Tutkinnon arvostuksesta en rehellisesti sanottuna tiedä. En itse ole koskaan yrittänyt hakea töitä pelkästään sillä. Olen hakenut niitä käännöstieteen opiskelijana, jolla on lisäksi bonuksena plakkarissa toinen tutkinto ulkomailta. Ainakin tällä kombolla työt ovat käännöstieteen alalla suorastaan putoilleet syliin. Riippuu varmasti paljon myös alasta. Pelkällä ulkkaritutkinnolla, vailla varsinaisia käännöstieteen krediittejä, tie kääntäjäksi olisi varmasti ollut kivisempi. Toisaalta osaan kuvitella monenlaisia aloja (kauppa jne?), joilla kielitaito on tällä hetkellä niin kullanarvoista, että - edelleen pelkkää spekulaatiota - sopiva ulkomainen tutkinto hyvästä yliopistosta voisi olla jopa kotimaista arvostetumpi?

Oman kokemukseni perusteella suosittelisin ulkomailla opiskelua kaikille. Glasgow'n vuodet kuuluivat tähänastisen elämäni parhaisiin - vieläpä ennen kaikkea opiskelun vuoksi. Vaikka koti-ikävä kolmantena vuonna alkoi jo painaa, en olisi kuvitellutkaan jättäväni opintoja kesken, koska mitään samanlaista ei ikimaailmassa ole tarjolla Suomessa. Suomen yliopistot ovat ihan hyviä, mutta... kuin varjoja Platonin luolan seinillä, jos Britannian yliopistot ovat yliopistojen idea. Jos nyt kaunopuheisiksi heittäydytään. :D


Rakas, rakas Glasgow'n yliopisto. Se lienee ainoa kohtaamani henkeäsalpaavan kaunis paikka, johon en vähitellen tottunut ja turtunut. Vielä kolmantenakin vuonna hyperventiloin aamuisin luennolle kävellessäni ja mietin, onko tämä elokuvaa vai totta. Ja tuossa salissa valmistuin. (Disclaimer: Siellä on myös moderneja rakennuksia. Emme voi taata, että saatte käydä luennoilla juuri tuossa kauniissa linnassa, vaikka minä usein sainkin. Tenteissä ja valmistumassa ainakin saatte siellä käydä, ja kävellä ohi tai pihan läpi joka päivä.)

Sodan kauhuja töiden parissa

Tekstitin tänä aamuna yhden sotaleffan kaveriksi dokumentin Irakista palanneiden sotilaiden tuntemuksista.

Sotilaiden kokemukset olivat keskenään erittäin samanlaisia. Vaikka henkisesti tietää palanneensa siviilielämään, keho ei tiedä. On vaikea lakata olemasta varuillaan ja tähyilemästä vihollisia talojen katoilla. Yöllä ei saa unta, näkee painajaisia ja herää hapuilemaan kivääriään. On turvaton olo, kun ei olekaan enää valmista järjestystä ja toteltavia käskyjä. Useimmat kärsivät traumaperäisestä stressireaktiosta. Toisaalta kaikki muistelivat suurella lämmöllä ryhmässä vallinnutta ehdotonta luottamusta ja toveruutta. Oma henki oli toisten käsissä ja useampi kuin yksi koki, että ryhmä oli "läheisempi kuin perhe".

Jännittäväksi asian teki se, että identtisistä kokemuksista huolimatta miehet hahmottivat sotakokemuksensa täysin eri tavoin. Osa piti itseään sankareina ja kaipasi jopa takaisin sotaan - mutta luetteli silti samat stressioireet. Osa oli kääntynyt sodan vastustajiksi, mutta muisteli kaiholla sotilaiden toveruutta. Samat kokemukset, erilaiset reaktiot. Kiehtovaa.

Minua kosketti yksi (suullisesta ilmaisustaan päätellen) fiksu tyyppi, joka oli tehnyt kaikkein suurimman täyskäännöksen sodasta palattuaan. Mies oli lähetetty sotaan todella nuorena - liittynyt armeijaan suoraan koulun penkiltä lähinnä, koska valtio maksaa sotilaiden yliopiston. Palattuaan ei voinutkaan käydä maksettua yliopistoa, koska kärsi ahdistusoireista. Osallistui rauhanmarssille Manhattanilla ja tapasi siellä suureksi yllätyksekseen veteraaneja Vietnamin sodasta, Korean sodasta, 2. maailmansodasta... (Tässä kohtaa aloin itkeä. Asia antaa minulle niin suurta toivoa.) Mies oli sittemmin mukana perustamassa järjestöä Iraq Veterans Against the War.

Oli sitten sellaisiakin sotilaita, jotka eivät hetkeäkään katuneet sotaan lähtöään ja pitivät oireitaan enemmänkin merkkinä siitä, että sopivat paremmin sotaan kuin siviiliin. Halusivat takaisin. Omasta mielestäni huomionarvoista on kuitenkin, että kaikilla oli oireita. Oli kokemus sitten tietoisesti traumaattinen tai ei.

Aloin samalla muistella yhtä antoisimmista tekstityskeikoistani: 60-luvun musikaalielokuvaa Oh! What a Lovely War (Attenborough). Sen sodanvastainen loppu on niin voimallinen, että aloin kääntäessäni yllättäen itkeä suorastaan hysteerisesti. Viimeisten minuuttien kääntäminen kesti ja kesti, koska olin niin liikuttunut. Löysin lopun äsken Youtubesta, itketti edelleen. (Alkaa kunnolla välillä 1.30 - 2.00. Arvostaakseen kannattaa kuvitella seuranneensa juuri pari tuntia sodan kauhuja.)

Kysymys- ja vastauspalsta on jälleen auki...

Tällaista minulta kyseltiin jo viime kuussa:

Hei! Lueskelin blogiasi ja huomasin, että tiedät av-kääntämisestä. Olisiko sinulla antaa vinkkiä, mistä saisi ilmaisia tekstitysohjelmia? Toivoo aloitteleva av-kääntäjä.

ps. mielenkiintoinen blogi :)

Enpä sitten tähänkään muka ehtinyt vastata, vaikka vastaus on lyhyt ja ytimekäs: en tiedä ilmaisista ohjelmista oikeastaan mitään. Ekoilta työnantajiltani (olivat kansainvälisiä firmoja) sain tekstitysohjelmien tapaiset ilmaiseksi. Kun aloin tehdä töitä isolle suomalaiselle, ostinkin jo suoraan minulle tarjotun lisenssin tämmöiseen ohjelmaan.

Sori. :) Sattuisko joku muu tietämään?

(Olen ollut siinä käsityksessä, ettei niillä ilmaisilla ammattimaisesti kovin pitkälle pötkitä. Mutta saatan olla väärässäkin, kun en kerta mitään tiedä.)

Oven takana kävi Jehovan todistaja.

Tässä blogissa ei ole kategoriaa "ärsytykset" tai "valitukset", koska olen ikuisuusoptimisti enkä juuri tunne tarvetta valittaa. Tämäniltaisen poikkeusmielentilan vuoksi pitäisi melkein luoda valituskategoria, mutta taidan periaatteesta jättää luomatta.

Meinasin jättää oven avaamatta kelloa soittaneelle jehovalle, mutta setä näytti ovisilmän läpi sen verran samalta kuin talonmies, että avasin varmuuden vuoksi. Olis pitänyt muistaa, että talonmies on lomalla. (Olipa muuten hyvä, että oli talkkarin näköinen Jehovan todistaja eikä talkkarin näköinen raiskaaja. Sanoo ikuisuusoptimisti.)

Mies kysyi, mikä minusta on elämän tarkoitus. Vastasin hetkeäkään epäröimättä, että onnellisuus, mitä se sitten kenellekin on (muita vahingoittamatta, sitä en sanonut). Mies jatkoi keskustelua aivan kuten olisin silmät pyöreinä vastannut, ettei minulla ole aavistustakaan. Ennakko-oletus loi ilmeisesti niin vahvan itsesuggestion, että hän kuuli minun sanovan niin. Muuta selitystä en keksi.

On kiihkouskovaisilta hemmetin ärsyttävää olettaa, että kaikki, jotka eivät ole löytäneet uskontoa, ovat elämän ja moraalisten kysymysten kanssa täysin hukassa ja umpisolmussa. Jos heidän kanssaan voisi keskustella, haastaisin heidät tutustumaan minuun ja sanomaan sitten saman! Joutuisivat nimittäin nielemään sanansa sataprosenttisesti. Olen harvinaisen sinut elämän ja maailmankaikkeuden kanssa. (Tämä ärsyttää minua vähintään yhtä paljon kuin se, että tietty ihmistyyppi luulee sinkkujen olevan sinkkuja vain, koska eivät ole pystyneet nappaamaan miestä. Grrh. Kun nyt aggressioita puretaan.)

Onneksi tunnen paljon myös aivan ihastuttavia uskovaisia, jotka eivät ajattele noin. Muuten tekisi mieli muuttaa omaa asennettani. Joka on perinteisesti ollut spontaani tyytyväisyys uskovaisten puolesta. Uskominen, se varmuus, lienee mukava tunne. Mieleenikään ei yleensä tulisi yrittää horjuttaa kenenkään uskoa, koska pidän sitä positiivisena arvona (jälleen varaus "muita vahingoittamatta").

Ehkä silti lähden soittelemaan jehovien ovikelloja kostoksi. "Oletko pohtinut elämän tarkoitusta?" "Jaa, mitä sanoitkaan... No, viis siitä. Tiedänhän minä, että et ole, koska luotat sokeasti propagandavihkosiin. Saisinko kutsua sinut meidän agnostikkojen tilaisuuteen opettelemaan, miten ajatellaan itse? Seison tässä ovensuussa vänkäämässä vaikka viikon. Propagandavihkosta minulla ei valitettavasti ole."

Selvennystä

Kirjoitin lentokentällä väsyneenä tajunnanvirtaa. Ohitin blogitaukojutun pelkällä toteamuksella.

Eipä siinä paljoa selitettävää olekaan. Asunnossa oli laajakaista, mutta suurimman osan koneellaoloajastani tein töitä. Välillä piti päästää Marjukka nettiin, koulua oli 24 h viikossa, ja aina toisinaan oli kiva jopa lähteä ULOS tekemään jotain, kun kerta MATKOILLA oltiin.

Tuloksena oli sitten tauko. Vasta noin kuun puolivälissä päätin tehdä siitä virallisen. Ensin ajattelin, että kirjoitan, kun ehdin, enkä ikinä ehtinyt. Toivottavasti minua ei kaipailtu liikaa.

Minulla on pari vastaamatonta kommenttia sähköpostilaatikossa. Siis tuommoisia kysymyskommentteja. Palailen niihin lähipäivinä.

Toistaiseksi olen nukkunut paljon, pessyt pyykkiä ja... häpeän tunnustaa, mutta pelaillut Simsiä (vol. 2). Sitä tuli kuukauden poissaolon aikana niin ikävä. On kyllä vähän huono mieli asiasta, koska tässä kuussa olis parempaakin tekemistä - kuten gradun ekan kirjoituskierroksen saattaminen jonkinlaiseen palautettavaan kuntoon syyskuun alkuun mennessä. Sellaista pientä. Mutta olen kai leikkinyt pehmeää laskua.

Huomenna alkaa sellaiset tekosyyt loppua, kun paluusta on jo kaksi päivää. Aion tehdä töitä ja mennä jumppaan. Maanantaina toivottavasti gradun kimppuun. Miksei huomennakin, jos ehdin, mutta tuskin ehdin.

Semmoinen oli Perugian kuukausi.

Asunnossa oli netti, mutta päätin silti pitää kuukauden blogiloman. 1. elokuuta lähtien olen jälleen Suomessa, ja normaali kirjoitustahti palautunee. Kuolemanväsyneenä Fiumicinon kentällä klo 00.20 on loistava aika aloittaa kirjoittelu - lauseista ei varmaan puutu kuin muutama jäsen kustakin.

Italiassa...

...oli vähemmän kuuma kuin elokuussa 2004. Huomattavasti vähemmän kuuma. Välillä jopa kylmä. Ei onneksi kuitenkaan läheskään yhtä kylmä kuin Suomessa samaan aikaan, kuulemma. :)

...opin tosi pajon lisää kieltä. Viime kielikurssilla 2004 opin puhumaan italiaa onnistuneesti käytännön tilanteissa ja ilmaisemaan itseäni miten kuten. Nyt opin oikeasti käymään keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Ryhmämme kommunikoi pelkästään italiaksi, englantia ei tarvittu. Puhuin monta ravintolailtaa ym. pelkkää italiaa. Viime kerralla olin keskitason ryhmässä, nyt edistyneessä.

...tutustuin esimerkiksi suomalaiseen kääntäjäkollegaan, unkarilaiseen sellistityttöön, armenialaiseen tyttöön, pariin meksikolaiseen pappiopiskelijaan, tanskalaiseen bodariin ja saksalaiseen farmaseuttiin. Jos AITO kansainvälisyys kiinnostaa, Universita per gli Stranieri on aivan mahtava paikka. Missään en ole tavannut noin kirjavaa ihmisjoukkoa.

...söin niin paljon gelatoa ja pizzaa, että onnistuin kyllästämään itseni ainakin seuraavan vuoden tarpeiksi. Molemmat ovat siellä vaan niin hyviä.

...rakastan edelleen ulkoilmaelokuvateattereita. Cinema sotto le stelle.

...onnistuin yhdistämään työn, huvin ja opiskelun. Tein noin 12 tuntia töitä joka viikko ja tienasin bruttona pyöreät kaksi tonnia. Olen tyytyväinen saavutukseeni. Se tarkoitti korkeintaan sitä, etten viettänyt niin montaa myöhäisiltaa ja aamuyötä piazzalla kuin vaikkapa sisareni. Mutta enpä tiedä, olisinko muutenkaan viettänyt.

Että Italiaan sitten.

Hiemanko tuli kiire tällä viikolla? Lähtö on tänään, tunnin sisällä.

En osaa sanoa vielä mitään tulevan kuukauden bloggaustahdista, mutta yritän päivittää tilannetta. Ja myös saattaa Lontoon matkapäiviksen päätökseen, grrh - se nyt ainakin piti ennen matkaa. Jostain syystä minut taas kerran yllätti se, että asiat pitää niinku oikeesti tehdä jollain ajalla ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Mikä shokki.

A presto!

Päivän sana: rambunctious.

Rambunctious = boisterous: noisy and lacking in restraint or discipline; energetic and difficult to control.

= 'riehakas, vallaton, raisu'

"I have a rambunctious cat."

Päivä 7: Lontoo

Olin pitkään vastaan räpiköityäni päättänyt, että saan katsoa Les Misérablesin taas. Tekosyynä käytin sitä, että juuri tänä viimeisenä Lontoon päivänäni oli upouuden miehityksen ensimmäinen ilta. Näkisin siis jollain lailla merkittävän esityksen.

Jokin sanoi minulle, että vaikka Les Misiin on yleensä aina lippuja TKTS:issä, näin erityisenä päivänä kannattaa mennä kojulle aikaisin. Olin siis virkeänä paikalla 20 min ennen kojun aukeamista (klo 9.40) take away -aamukahvi kourassani. Jono hyvin kohtuullinen, vain valotaululle asti. Ja jopas jotakin, kannatti olla paikalla ajoissa: yleensä lippuja on aina permannolle, mutta nyt jouduin kakkosparvelle. Myöhemmin olisin saattanut jäädä tyhjin käsin.

Jonottaessani tutustuin mukavaan amerikkalaispariskuntaan, musikaalifaneihin. He taivastelivat, ettei Wicked ole listalla. Käännyin sanomaan, ettei ikinä ole, ja neuvoin, miten eturivin lippuja saa. He ilahtuivat, ja välillemme virisi keskustelu. Kyllä, maailmassa on sivistyneitä jenkkejä. Kertoivat käyvänsä säännöllisesti teatterimatkoilla Lontoossa ja Nykissä. Nainen olisi tahtonut Les Misérablesiin, mutta miehensä ei suostunut enää viidettä kertaa. Annoimme toisillemme vertaistukea siitä, ettei show'sta selviä itkemättä. Molempien lempimusikaali.

Oikeasti, Lontoossa en ole yhtään outo. Lippujonoissa törmää aivan yhtä keskittyneisiin teatterituristeihin.

Myös saksalaisnainen takanamme alkoi kysellä minulta lippujen ostamisesta. Minussa on joku outo tietotoimistomainen ominaisuus, joka yllyttää ihmisiä kysymään minulta asioita. Luultavasti heitä rohkaisee se ehdottoman varmuuden aura, jonka sisältä välitän tietojani. Eipä se haittaa - tykkään neuvoa muita. (Tykkään myös kuunnella muiden neuvoja, jos he tietävät jostain asiasta kaiken.)

Lipun saatuani suunnistin jälleen kohti Primarkia, tuota halpojen vaatteiden luvattua maata. Ei ollut enää ihan aukeamisaika, ja sen huomasi. Purin hammasta ja jonotin. Sain saaliiksi valtavan kassillisen naurettavan halpoja, kivoja vaatteita. Kannatti jonottaa. Se ON paras paikka. (Eivätkä vaatteet minusta hajoa käsiin. Itse olen käyttänyt Primark-vaatekappaleita onnistuneesti useita vuosia.)

Klo 13 minulla oli lounastreffit blogituttavuuteni Mariannen kanssa London Bridgen alueella, lähellä tämän työpaikkaa. Oli hauskaa nähdä uusia maisemia, vaikka paikka ei oikeastaan ole paljoa Globelta eteenpäin. Kävelin sinne St. Paul'silta. Oli oikein mukavaa - kiva yllättäen jutella suomea keskellä Lontoota. Mariannen tunnin lounastauko meni nopeasti. (Piti muuten sanomani, että jos et ensi kesäkuuhun mennessä ole saanut katsottua yhtään West End -musikaalia, vaikka olet lontoolainen, raahaan sinut mukaani johonkin... :D)

Klo 14 - 18 suoritin viimeisen suuren työrutistuksen hostellilla. 19.30 alkoi Les Misérables. Oli outoa olla kakkosparvella. En ole oikein kotonani siellä. Siellä istuu turisteja ja koululaisryhmiä, teatterissa harvemmin käyviä. Minun paikkani on permanto. MUTTA on sanottava, että Les Misin lavasteet ja valoefektit aukeavat ylhäältä päin aivan ihmeen hyvin. Ykkösparvi olisi varmaan ihan oikeasti paras paikka katsoa tämä show, vaikka yleensä pidän väitettä sen paremmuudesta täytenä propagandana.

Show oli... No, se on paras. Kylmiä väreitä. Vaikka musiikin osaa ulkoa, sen teho ei vähene. Ja loppu... yritin olla itkemättä, mutta silti kyyneleet valuivat kaulalle asti. Viimeistään "Come with me where chains will never bind you" ja olen mennyttä.

Parhaista teatteriesityksistä poistuu ultimaalisessa "olen käynyt toisessa maailmassa" -mielentilassa. Sydän tykyttäen. Maailma tuntuu kirkastuneen, puhdistuneen. Oisko se se katharsis? Minä lähdin tästä esityksestä täysin sekavana. Olin vieläkin puoliksi jossakin muualla. Kävelin hostellille asti pimenevässä illassa hyvin onnellisena. Meinasin kaksi kertaa jäädä auton alle, koska olin niin muissa maailmoissa, etten muistanut katsoa vasemmalle.

Päivä 6: Lontoo.

Sunnuntai oli hieman hiljaisempi päivä. Olin antanut työaikataulujen lipsua (esimerkiksi olemalla tekemättä lauantaina mitään), joten tiesin, että kannattaa skarpata. Tein heti aamiaisen jälkeen hieman töitä.

Kahdeksitoista suuntasin takaisin West End Liveen, jossa sunnuntaina esiintyi huomattavasti vähemmän musikaaleja kuin lauantaina, mutta muutama sentään. Jersey Boysin pojat vetivät niin hyvin, että teki melkein mieli katsoa kyseinen show, vaikka aiemmin kiinnostukseni oli ollut nolla.

Lauantaina oli ollut pilvistä, mutta sunnuntaina sää suosi festivaalia. Oli ensi kertaa vierailuni aikana aivan ihanan aurinkoista, T-paitakeli, kuuma.

Kahden jälkeen olin nähnyt kaiken haluamani ja palasin hostellille tekemään töitä. Sain hommat pakettiin juuri parahiksi ennen illan teatteria: King Lear @ Shakespeare's Globe. Teatterille oli leppoisa viiden minuutin kävely Millennium Bridgen yli.

En keksi montaakaan ihanampaa paikkaa koko maailmassa kuin Globe. Voisin muuttaa sinne asumaan. Illuusio menneestä ajasta on täydellinen (kuulemma) näyttelijöiden alusvaatteita myöten. Esiintyjät ovat valtavan lahjakkaita. On niin upeaa katsella Shakespearea mahdollisimman samanlaisena kuin 1500-1600-luvulla, että melkein itkettää.

Tällä vierailulla olisin mieluummin katsellut komediaa, mutta koska sunnuntai on musikaalien taukopäivä ja siis itsestään selvä Globe-päivä, osalleni lankesi King Lear. Olen nähnyt siitä modernin version Suomen Kansallisteatterissa. Tämä oli hyvin erilainen. Täytyy sanoa, että Lear on hyvä näytelmä. Tragedia, mutta pitkään absurdin hauska, kun porukka harhailee myrskyssä sekopäisinä tai sekopäistä teeskennellen. Ja sitten aletaankin jo verisesti repiä silmiä päästä. Hehee.

Vinkki ja varoituksen sana: Sukkahousut, trikoot ja neuletakki eivät riitä lisälämmikkeiksi Globeen edes kuuman päivän iltana. Olisin tarvinnut ainakin kunnon takin neuletakin päälle, varmaan kaulahuivinkin. Ihmisten nenät alkoivat punoittaa. Sitä luokkaa. Globen ympyräseinien sisälle ei yllä sädettäkään ilta-auringosta, ja varjoisalla aukiolla tulee to-del-la kylmä.

Seisominen (seisomaliput tosiaan vain£5! Ehdottomasti sen arvoista) kävi yllättäen enemmän selän kuin jalkojen päälle, toisin kuin West End Livessä. Urakasta kuitenkin selviää ihan hyvin, jos pääsee niin lähelle lavaa, että voi nojata kyynärpäillään reunaan ja painaa leuan käsiin. Tämä on suosittua ja ilmeisesti täysin sallittua. Istuminen ei ole. (Varmaan toisin kuin keskiajalla... ikävä kyllä moderneista paloturvallisuusmääräyksistä on vaikea tinkiä keskiaikaisuuden nimissä.)

Teatterin jälkeen nukkumaan.

Päivä 5: Lontoo.

Aloitin lauantaini - yllätys, yllätys - yleisellä teatterilippujen metsästyksellä. Alun perin olin aikonut katsoa vain iltanäytöksen. Budjettini oli kuitenkin ylijäämäinen halpojen päivälippujen ansiosta, joten annoin itselleni luvan etsiä lippuja sekä että. (Budjetti £210, laskettu 7 x £30... eli halvalla nykykurssilla 260€. Jos tämä ei ole omistautuneisuutta... sitä olisi täysihintaisten lippujen ostaminen. Heh.)

Minua kiinnosti ainakin Les Miserablesin tekijöiden käsikirjoittama uusi teos Marguerite, ja sinne olikin tarjolla päivälippuja sekä päivään että iltaan hintaan £20. Päätin ottaa illan, koska luulin, että päivään löytyy helpommin muitakin lippuja. Väärin. Kävin Greasen teatterilla, mutta päivälippuja oli jäljellä vain iltaan. Ärsytti. "Ei hätää", tuumasin silti. "Ainahan on TKTS." Vaan urgh. En ollut ottanut huomioon West End Liveen tulevien musikaalituristien määrää. En ole nähnyt kojulla noin huonoa valikoimaa kuin uudenvuodenaattona. Ei oikeasti mitään katsomisen arvoista. Johonkin Chicagoon ja Cabaretiin oli kai lippuja, mutta niitä en katsoisi uudestaan kuin ilmaiseksi.

Pääsin yli turhautumisestani. Vain yksi näytös tänään, ja saisin tuhlata säästetyt 30-40 euroa vaikka vaatteisiin. Jee.

Päivän pääohjelma oli West End Live. Se on vuosittainen teatterifestivaali Leicester Squarella. Huippumusikaalien tähdet esiintyvät puistoon pystytetyllä isolla lavalla IMAISEKSI. Väittivät, että Lontoon suurin ilmaistapahtuma (mutta voi olla, että juontaja veti väitteen hatusta).

Homma alkoi yhdeltätoista, ja vasta H-hetkellä parkkeerasin itseni jonoon. Jonot olivat jotain todella pelottavaa! Ne kiemurtelivat korttelin ympäri. Ensimmäiset olivat kuulemma saapuneet aamuyöstä. Ehdin pelätä, pääsisinkö sisälle ennen kuin homma iltakuudelta loppuisi. Itse asiassa jonot kuitenkin liikkuivat todella nopeasti ja pienen näköiseen puistoon mahtui aivan valtava määrä seisovia ihmisiä. Vaikka olin jonon häntäpäässä, pääsin sisään viidessä minuutissa ja löysin paikan edempää kuin olisin uskaltanut kuvitella edes tuntien jonotuksella.

Klo 11-14 seisoin paikallani kuin tatti, kuuntelin esityksen toisensa jälkeen ja tallensin videota kännykällä. Parhaan vaikutuksen minuun teki koko kansan unelma-Joseph Lee Mead. Kenties ainoa oikeasti hyvä asia, joka tv-roolitusbuumista on tullut. (Ja jätkä oli jo Phantom of the Operan vara-Raoul, kun lähti telkkariin, joten olisi siitä tähti tullut joka tapauksessa. Tai no, ei KOKO kansan silmissä niin kuin nyt. Mut onko se enää edes kivaa?) Olin nettivideoiden perusteella pitänyt Meadia valtavan karismaattisena mutta vain kohtuullisen lahjakkaana. Live-esiintyminen kuitenkin vakuutti minut. Close Every Door. Kylmiä väreitä. Se on sekä ihana että oikeesti tosi hyvä. (Lisäksi ilmiselvästi hyvin tietoinen seksisymbolin statuksestaan ja siitä, että jos se vinkkaa tai vilkuttaa kerran, puoli katsomoa pyörtyy. En ole varma, oliko se viehättävää vai ei.)

Katsottavaa olisi ollut lisääkin, mutta isoimmat nimet oli nähty kahteen mennessä eivätkä jalkani kestäneet enempää. Pidin taukoa, istuin kahvilla, söin valmissushia Covent Gardenissa ja katselin katutaiteilijoita. Kävin kääntymässä hostellilla.

Illalla Marguerite. Boublil, Schönberg ja Kretzmer ovat mielettömän lahjakkaita käsikirjoittajia ja sanoittajia, mutta miksi musiikin säveltäminen annettiin toisen miehen tehtäväksi? Tarina (perustuen Kamelianaiseen kuten mm. Moulin Rouge) oli täydellinen ja esiintyjät hyviä, mutta musiikki ankeaa. Tuli ikävä Les Misin unelmaisia melodioita. Oli silti ihan kiva nähdä vaihteeksi vakavaa teatteria. Tämä on aikuisten esitys. Se on synkkä ja seksuaalinen ja lavalla ollaan jopa vähissä pukeissa.

Toisin kuin useimpiin esityksiin, tähän ei myydä päivälippuja eturiviin vaan permannon riville R. Pelkäsin etukäteen, että halpa rivi olisi ihan kaukana tai muuten huono. Mutta teatteri on niin pieni, että näkymä oli TÄYDELLINEN! Ja liput vain £20. En ollut liian kaukana, näin kaiken hienosti, ja ihmiset edessä ja takana olivat maksaneet £60. Sanoisinko, että kaupungin paras tarjous? Taitaisin sanoa.

Theatre Royal Haymarket on suloinen, kullanvärinen minikopio valtavasta Drury Lanesta. Parvia on pienestä koosta huolimatta ne samat kolme. Suorastaan hellyttävää.

Päivä 4: Lontoo.

Herätyksen ja hotelliaamiaisen jälkeen kävin ensi töikseni Theatrelandissa ostamassa Hairspray-päivälipun.

Tämänkin lipun sai 25 punnalla, ja tavalliseen tapaan liput tulevat myyntiin joka aamu klo 10. Olin teatterilla vasta viittä yli kymmenen, liityin lippuluukulle johtaneeseen ~10 hengen jonoon ja sain hyvän päivälipun. Olen ymmärtääkseni vain kaksi paikkaa sivussa keskeltä. Huhut siitä, että Hairspray on jossain kohtaa tulossa myös TKTS-kojuun, saattavat maltillisista jonoista päätellen olla totta. (Show on ollut kiistämätön arvostelu- ja yleisömenestys. Ensi-illan huuma vain taitaa olla ohi.)

Minun pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa joku yleinen opas halpojen, mutta järkevien West End -lippujen hankkimisesta. Olen monesti aikonutkin. Tämän matkan jälkeen taidan sen tehdä.

Päivälipuista ja eturiveistä on näköjään tullut vierailun teema. Katsoin Wickedin eturivistä, Lord of the Ringsin toisesta. Never Forgetissa olin neljännessä. Tänään olen eturivin keskivaiheilla.

Aiemmin olen vannonut TKTSin nimeen (ja edelleen suosittelen sitä, jos nimenomaan EI halua eturiviin/ei jaksa patikoida eri teattereille/kyseiseen esitykseen ei ole päivälippuja, mutta on puolen hinnan lippuja). Nämä liput ovat kuitenkin vielä halvempia ja lähempänä lavaa. Eturivistä ei tietysti näe koko hommaa samalla lailla kuin kauempaa... koreografian kokonaisuus ei aina hahmotu, ja jos lava on korkea, saa varautua lievään kenotteluun ja jopa niskakipuun illan mittaan. Tätä kuitenkin kompensoi se, että näkee kaiken AIVAN läheltä ja kuulee ihannetilanteessa laulajien äänet myös ohi mikrofonien, aitoina ja tuplasti vaikuttavampina. Eturiveissä tuntee todella olevansa mukana esityksessä ja näyttelijät katsovat usein jopa kohti. Olen aina tykännyt istua leffassakin melko lähellä kangasta, joten minulle edessä istuminen sopii kenties keskimääräistä yksilöä paremmin. "Mieluummin edessä niska kenossa kuin niin takana, että koko ajan toivoisi olevansa lähempänä" on henk. koht. preferenssini. Ihanteelliset paikat toki ovat jossakin neljännen - kuudennen rivin tienoilla. Mutta niitäpä ei sitten yleensä halvalla saakaan.

Liput saatuani lähdin vaeltamaan kaupungille. Kävelin Shaftesbury Avenueta Piccadilly Circusille ja siitä Oxford Streetille. Päätin tehdä pakollisen pyhiinvaelluksen Primarkiin. Matkalla pyörin muutamassa muussakin kaupassa ja ostin hameen ja paidan H&M:ltä. (Kyllä, asioin siellä myös ulkomailla. Siellä ON kivoja vaatteita halvalla ja siellä KANNATTAA käydä. En näe syytä hylkiä sitä Suomen ulkopuolella.) Primark sen sijaan oli paha virhe. Kello alkoi olla 12, ja olin autuaasti unohtanut, että halpojen vaatekauppojen kuningattareen on täysin turha mennä parin ekan aukiolotunnin jälkeen. Jono naisten pukukoppeihin oli liioittelematta 15 metriä, eikä rekkien lomassa mahtunut liikkumaan tulematta italialaisten turistien tönimäksi. Päätin palata jonakin aamuna ennen kymmentä (aukeaa klo 9). Niin olen ennenkin tehnyt, ja se kannattaa.

Hyppäsin bussiin ja ajoin hostellille tekemään pari tuntia töitä. Pari tuntia itse asiassa venähti lepäilyineen, syömisineen, matkapäiväkirjan päivittämisineen ja netissä seikkailuineen noin kuudeksi, ja poistuin hostellilta seuraavan kerran vasta teatteriin lähteäkseni.

Hairspray oli Michael Ballin juhlaa. Se mies on kuningas. Loistava, loistava laulaja, joka osaa ihan oikeesti myös näytellä. Ja täydellinen komedian taju. Kieriskelin naurusta. Kokonaisvaltaisesti parempaa musikaalitähteä ei ole. Nuoret pääosanäyttelijät sen sijaan olivat pettymys, ja Shaftesburyn ykkösrivi on niin lähellä korkeaa lavaa, että päiväliput EIVÄT mielestäni ole enää hyvä vaihtoehto, jos lippuja tulee TKTSiin vain noin vitosta kalliimmalla. Onneksi Hairspray on kaikesta huolimatta takuuhyvä show, jossa on universumin tarttuvin soundtrack.

Päivä 3: Lontoo.

Heräsin todellakin ihmisten aikoihin: klo 7.15. Selvisin ulos hostellista ysin maissa, hyppäsin bussiin 11 ja pääsin kätevästi Victoriaan. Victoriassa on muutama kaupungin pääteattereista, vaikka alue sijaitsee kaukana West Endistä ja Theatrelandistä, Kohteeni oli Wickedin koti Apollo Victoria. Siellä myydään klo 10 24 eturivin paikkaa hintaan £25. Olin paikalla klo 9.40, ja se oli kyllä viimeisiä hetkiä saapua. Minun takanani monikaan ei enää saanut lippua, ja itse jouduin eturivin oikeaan äärilaitaan. Mutta sainpahan paikan. Ilman mitään älyttömiä aamuyön heräämisiä, joita höyrypäiset Wicked-fanaatikot harrastavat. Nytkin rivin etupää näytti melko nuutuneelta. Olivat varmasti olleet paikalla tunteja.

Heti takanani jonossa oli suomalainen pariskunta. Käännyin sanomaan, että ai, suomalaisia. Olivat ekaa kertaa Lontoossa. Tulleet kysymään ihan mitä tahansa lippuja ja sattuneet tähän päivälippujonoon vahinossa. Selitin homman idean. Sitten he hairahtuivat kysymään, että satunko tietämään mitään kaupugin muusta musikaalitarjonnasta. Heh. Heh. Heh. Vartin odotusaika vierähti nopeasti, kun jaoin vinkkejä. Näytin kartalta Leicester Squaren ja selitin, mikä on se oikea TKTS-koju. Toivottavasti olin hyödyksi.

Myös pariskunta sai paikat, eturivin toisesta ääripäästä. Toivottavasti show miellytti. Emme jutelleet enää illalla. Kävelin väliajalla tarkoituksella heidän paikkojensa ohi, mutta eivät olleet vielä palanneet istumaan.

Ennen Wickediä minulla oli kuitenkin toinen ohjelmanumero: etukäteen varattu Lord of the Rings klo 14. (Torstain päivänäytöksiin myydään KOKO permanto hintaan £25 - huippuvinkki!) Keski-Maa oli toisella kerralla aivan yhtä lumoava kuin ensimmäiselläkin. On niin sääli, että show ajetaan pois tv-ohjelmalla roolitetun Oliverin tieltä. Aargh. En tajua. Yleisö on molemmissa näkemissäni näytöksissä ollut aivan haltioissaan, kirkunut hienoille efekteille ja lähtenyt pois valtavat hymyt kasvoillaan. Eikä paikka ole ollut mitenkään puolityhjä. Tai edes 1/4 tyhjä. Drury Lane on kai vaan niin iso teatteri ja show niin kallis, että sali pitäisi oikeasti myydä ihan loppuun ilta toisensa jälkeen.

Show'n jälkeen jäin kuuntelemaan kysymys- ja vastaussessiota, joita satutaan järjestämään tällä viikolla. Elrond ja ensimmäinen vara-Bilbo vastailivat yleisön kysymyksiin. Oli kiinnostavaa. Heitäkin vitutti suuresti, että show loppuu, eivätkä hekään tiedä muuta syytä kuin Oliverin suunnattoman rahastuspotentiaalin. Tuottaja yritti pehmennellä näyttelijöiden karvaita kommentteja.

Drury Lanelta suoraan takaisin Victoriaan. Ehdin välissä syödä kolmioleivän. Jos yhden asian saisi täältä tuoda Suomeen, heti teattereiden jälkeen ottaisin lounasleipä- ja välipalavalikoiman. Se on jotain aivan taivaallista.

Tulipa tänään käytyä kahdessa upeassa teatterissa. Theatre Royal, Drury Lane on Lontoon isoimpia, upeimpia ja vanhimpia teattereita. Se kannattaisi kaikkien nähdä. Parviakin on ruhtinaalliset kolme, ja ylimmältä on todella huimaavaa katsoa alas lavalle. (Sinne en tosin enää nykyisin harhaudu. Sieltä ei oikeasti erota näyttelijöiden kasvoja kuin kiikareilla.) Apollo Victoriassa en ollut ennen käynyt. Se on modernimpi, mutta salin seinät ja katto ovat todella kauniit. Luolamainen tunnelma. Jotenkin lumoava paikka.

Wicked on... suoraan sanottuna yliarvostettu. Kaikesta kyllä näkee, että show tuottaa niin paljon rahaa, ettei teatteri edes tiedä, minne sen tunkisi. Paikat ovat viimeisen päälle kunnossa, enkä muista aiemmin nähneeni West Endissä sähköisiä lippujen lukijoita (á la Finnkino). Myös esiintyjät ovat huippujen huippuja. Elphaban tämänhetkinen esittäjä on juuri niin yli-inhimillisen hyvä kuin West Endissä parhaimmillaan ollaan. Mutta... äh. En tykännyt kässäristä (tarina hyvä, kässäri katkonainen), ja pirteän alun jälkeen musikkikin oli jotenkin monotonista. Yliarvostettu teos, sanon minä.

Hostellilla en päässytkään kovin aikaisin nukkumaan. Joku aasialainen tyttö piti valoja päällä yli puolenyön, koska purki ja pakkasi koko matkalaukkunsa. Muut olisivat tahtoneet nukkumaan ja vaihtelivat katseita. Mutta teinpä sitten ylimääräisen tunnin töitä.