Äiti, äiti.

Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.

Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)

Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.

Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.

Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)

Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.

Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.

Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.

Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.