Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuulumiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuulumiset. Näytä kaikki tekstit

17. helmikuuta 2011

Ajoitus hyvä kymmenen?

Aika hyvään väliin tulin luvanneeksi tämän blogielvytyksen. Loppukuuksi on tiedossa hirveä määrä töitä ja yksi (1) kokonainen vapaapäivä kymmenen (10) päivän sisällä. Sitäkään en vietä kotona vaan kavereiden kanssa Maarianhaminassa. (Mistä varmasti tulee tosi kivaa, mutta onhan kotona vietetty vapaa aina kotona vietetty vapaa, eri tavalla rentouttava. Mietinkin pitkään, lähdenkö mukaan, mutta luulen, etten kuitenkaan kadu lähtöäni. Kivojen kavereiden kivaa seuraa. :)

Helmikuun 28. päivä lennähdänkin sitten Roomaan reilun viikon matkalle, jee! Siksi töitä pitää nyt paiskia etukäteen alta pois.

No, mitäpä tässä muuta. Kuuluuko elämääni mitään uutta, blogitauon aikana tapahtunutta? Eipä oikeastaan. Samaa vanhaa. Töitä. Kavereita. Matkoja. Teatteria.

Oikeastaan haluaisin elvyttää teatteriblogin. Ollaan vielä sen verran lähellä vuoden alkua, että voisi dokumentoida kaikki vuoden 2011 teatterielämykset. Niitä on ollut vasta kaksi: Kansallisteatterin sykähdyttävä perhetragedia Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O'Neill) ja Tampereen Teatterin parin vuoden takaista HKT-versiota parempi (= perinteisempi) Kolmen pennin ooppera (Bertol Brecht).

22. syyskuuta 2010

Päivän sana: faff (n)

faff (noun) (British English, informal)

[uncountable, singular] a lot of activity that is not well organized and that may cause problems or be annoying.
http://www.oxfordadvancedlearnersdictionary.com/dictionary/faff_2

"It's going to be a right faff."

Verbinä suunnilleen tunsin sanan ("to faff about"), mutta substantiivina pääsi vallan yllättämään!

Tässä myös huvittava pidempi analyysi aiheesta!

---

Muissa uutisissa: palasin eilen Lontoon ja Rooman kierrokselta. Voisin vähintäänkin leikata ja liimata tänne miniteatteriarvostelut, jotka julkaisin facebookissa ystävien iloksi / kärsimykseksi.

Parilla sanalla: Lontoossa oli mahtavaa kuten aina. En kerta kaikkiaan saa paikasta tarpeekseni. Olin alun perin aikonut mennä takaisin tammi-helmikuussa, mutta tällä hetkellä epäilen vahvasti, etten kestä niin kauaa. Marras-joulukuu on todennäköinen, ainakin lyhyemmälle matkalle.

Myös Roomassa oli mahtavaa. Oli ihanaa nähdä ystäviä Skotlannin ajoilta. (Ja bailata villimmin kuin aikoihin! Jos minulle joskus tulisi morkkiksia, tästä keikasta olisi voinut tulla :P) Toisaalta on myönnettävä, ettei Rooma ole lempipaikkani Italiassa. Se on hankalan iso, ja ihmiset ovat tylyjä kuten suurkaupungeissa usein. Myös murre on Umbrian ja Toscanan puheeseen tottuneelle hieman haastava... mutta niin itse asiassa ovat KAIKKI muut murteet, eikä Rooman puhetapa edes ole pahimmasta päästä. Joten unohdetaan viimeinen kohta - totuttelukysymys.

Katso äiti, mähän melkein kirjoitin blogitekstin!

26. maaliskuuta 2010

Matkasuunnitelma: Skotlanti, touko-kesäkuu 2010

Seuraava ulkomaanmatkani on ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, mutta ei ole tullut kirjoitettua siitä tänne. 

Edellisestä onkin jo pari kuukautta. Taas tekee mieli lähteä. Muttei mihinkään hömppärantakohteisiin, joista muut ihmiset haaveilee. Ehei, mä käyn vain tapaamassa kavereita ja katsomassa kulttuuria.

Nyt olen lähdössä SKOTLANTIIN kolmen vuoden tauon jälkeen. Huraa! Monta kertaa olen aikonut, ei vaan ole löytynyt sopivaa rakoa, kun on pitänyt muka ravata jossain rapakon takana ja Lontoossa ja Italiassa.

Aivan erityisellä innolla odotan sitä, herääkö uinuva skottiaksenttini kenties eloon reilun viikon oleskelun aikana. Toivon todella, että herää. Se osoitti jonkinlaisia elonmerkkejä jo Dublinissa viime lokakuussa. Olen todella kurkkuani myöten täynnä nykyistä geneeristä britti-suomiaksenttiani, joka ei kuitenkaan ole englantilainen, mistä johtuen minua luullaan Englannissa toisinaan amerikkalaiseksi. Haloo?! (Ainoa lohtuni on, ettei aksentti oikeasti ole amerikkalaista nähnytkään - USA:ssa ja Kanadassa en mene hetkeäkään paikallisesta, ja minua luultiin luojan kiitos toistuvasti britiksi.)

Matkan ajankohta on kesäkuun alku, koska Eini-siskollla on sopiva loma silloin. Sisko on Pohjois-Englannissa opettajavaihdossa. Newcastlen läheltä. Sieltä on enää parin tunnin matka Skotlantiin, joten ollaan alusta asti puhuttu, että jollain sopivalla lomalla lähdetään viikoksi kiertelemään Skotlantia.

Tämä on hyvä suunnitelma, koska itseltäni jäi ylämaiden koluaminen aika vähälle, kun Skotlannissa asuin. Kolme vuotta on petollisen pitkä aika: koko ajan ajattelee, että ehtiihän tuota. Jos olisi vaikka yhden vuoden vaihdossa, yrittäisi varmaan tehdä kaiken mahdollisen.

Matkan ajateltu kulku:


Aion kokeilla Ryanairin suoraa lentoa Tampere-Edinburgh. Tarkoitus on lähteä sunnuntaina 30.5. ja tavata Eini Edinburghissa. Siitä matkustetaan Aberdeeniin. Aberdeenista lautalla Orkneyn saarelle ja takaisin. Menomatka Orkneylle kestää 6 h, toinen suunta vielä kauemmin ja yli yön. Glasgow'n huonekaverini, paras skotlantilainen kaverini Daisy on kotoisin ko. saarelta. (Vaikka asuukin itse nykyään Meksikossa. Jossa käyn häntä tapaamassa. Onko maailma nykyään pieni? Kyllä on.) Minun on pakko nähdä Orkney, koska olen kuullut siitä Daisyltä paljon. Einikin haluaa ehdottomasti, koska siellä Skotlannin viikinkivaikutteet ovat vahvimmillaan. Historianopiskelija kun on.

Orkneyn jälkeen Aberdeenista Invernessiin ja piipahdus Loch Nessillä. Se nyt on niin pakollinen kohde, muka, enkä ole vielä nähnyt. Mitähän sielläkin edes on. Ei yhtään mitään varmaan, joku jorpakko ja tuhat turistia. No, Loch Nessin hostellilta sitten bussi Isle of Skyelle. Kaikki kehuvat ko. saarta kuvankauniiksi, pakollinen kohde. Skyeltä Fort Williamin kautta Glasgow'hun.

Tässä vaiheessa on kulunut reilu viikko ja ollaan Einin loman loppupäivässä. Minä jään Glasgow'hun fiilistelemään vanhoja kotikulmia ainakin yhdeksi yöksi. Vanhoja ystäviä siellä taitaa tällä hetkellä olla nolla, IHAN kaikki ovat muuttaneet pois. Yliopistokaupunki, opiskelukaverit, jne. Itseni tuntien luulen kuitenkin, että tutuissa maisemissa ja kävelyreiteissä ja kahviloissa ja tekemisissä riittää huokailtavaa.

Glasgow'n jälkeen palaan Englannin puolelle. (Newcastlen aksentti on onneksi lohdullisen lähellä skottiaksenttia - itse asiassa tosi mukava sekoitus, mielestäni henk. koht.) Ensi töikseni poikkean Einin luona vielä pari päivää. Durhamista ja Newcastlesta jäi viime visiitillä niin paljon näkemättä. Pienestä Durhamistakin linna, joka kuitenkin olisi katedraalin ohella se päänähtävyys.

Kun nämäkin on katsottu valmiiksi, suuntaan alas Lontooseen ja viihdyn siellä varmaan viikon verran. Teatterilistani on taas kasvanut sellaisiin mittoihin, että viikkokin alkaa tuntua optimistiselta arviolta. :P

Lontoosta revin itseni kotiin joskus kesäkuun kolmannella viikolla. Paluuta ei ole vielä varattu. Olis varmaan aika, eihän tuohon ole enää kauaakaan ja tuo alkaa olla suomalaisten lomasesongin alkua.

Semmoinen matka. Odotan to-del-la innolla. Rakas Skotlanti ja rakkaat Lontoon teatterit yhdellä iskulla. Ja Einin kanssa ollaan ennenkin matkusteltu, joten tiedän, että se sujuu hyvin.

14. tammikuuta 2010

Tästä lähtien alkuviikot ovat varmaankin hiljaisia.

Meidän Marjukka on minun luona yötä maantanaista keskiviikkoon, koska on periaatteessa muuttanut Turkuun mutta yrittää kuitenkin käydä yliopistoa Tampereella. Kun täällä on seuraa, ja meillä mm. buffynkatseluprojekti (jee), blogin päivittämiselle ei yleensä jää aikaa kun hädin tuskin jää töillekään.

On kyllä mukavaa, että asunnossa on välillä joku muukin kuin minä. Blogi päivittyy toivottavasti oikein ahkerasti muina viikonpäivinä, mutta älkää ihmetelkö alkuviikkojen mahdollista hiljaisuutta.

2. tammikuuta 2010

Iloa ja vippaskonsteja

Onpa ollut ihmeen ilahduttavaa saada näin paljon kommentteja ja huomata, ettei koko maailma ole unohtanut minua ja blogiani! :) Olin täysin asennoitunut siihen, että 4 kuukauden hiljaiselon jälkeen blogilistan seuraajamäärä on nolla ja muuta kautta seuranneet ovat kauan sitten poistaneet minut listoitaan.

Mutta ei! Aivan ensimmäiseksi haluan siis kiittää kaikkia, vai miten se menikään..?

Ei sillä, että seuraajamääräni koskaan olisivat ennätyksiä hiponeet. Määrä on epäolennainen, laatu ratkaisee. Duh! Olen saanut monta hienoa ja mukavaa uutta tosielämän läheistä tämän blogin kautta. Aivan ensimmäiseksi kiittäisinkin nyt kaikkia, ja... (Tää ei ollut hauska vitsi aikanaan, mutta aika tuntuu äkisti parantaneen sitä? En ymmärrä, ei se mitään. Lopetan.)

Kuten nokkelimmat pokkelimmat ovat viereisestä Twitter-feedistä voineet havaita, minulla on meneillään valtava työsuma, enkä muutamaan päivään taatusti ehdi tehdä blogieni eteen muuta kuin kirjoittaa näitä kymmenminuuttisia. Mutta tästä se lähtee! Anonyymi lupasi kommenttilaatikossa, että laittaisi mulle kirjoitusaiheitakin. Odottelen innolla. :) (Muutkin saa laittaa.)

Vielä jotain neljän kuukauden kuulumisista?

Mullistavia elämänmuutoksia ei ole koettu. Isoin juttu oli varmasti viiden viikon mammuttimatkani, Irlanti - Meksiko - Kalifornia - Kanada - New York.

Elämäänsä ei kukaan voi lisätä minuutteja, mutta suosittelen mammuttimatkailua kaikille oivallisena tapana huijata kalenteria! Ei ole koskaan tuntunut mikään viisiviikkoinen noin pitkältä ajalta tai aika kesästä jouluun näin loputtomalta. Viisi viikkoa maailmalla vastasi noin puolta vuotta kotona.

Oli mahtava matka, muutamia vastoinkäymisiäkin alkupuolella, mutta loppuun ehdittäessä ne olivat jo unohtuneet, ja pääpiirteissään meni hienosti. Matkasta varmaan jatkan tulevina päivinä. :)

10. kesäkuuta 2009

Liveteatteritekstittäjä, c'est moi!

Minun tekstittämiäni näytelmiä saa tänä vuonna nähdä Tampereen teatterikesässä.

Yksi opiskelukaveri on tämän vuoden käännöskoordinaattori ja oli kuulemma ekana ajatellut minua, kun piti etsiä teatterista kiinnostuneita kokeneita tekstittäjiä. Onpa kumma juttu! :P

Mutta oikein oli ajateltu. Mikä mahtava tilaisuus. Olen ihan täpinöissäni. Saan istua näytelmissä painelemassa livetekstitysnappia. Pääsen vähän niin kuin kulissien taakse. Teatteriin. Ja samalla saan katsoa kaksi näytelmää kahdesti. Ihan mieletöntä. On ainakin teorian tasolla samanlainen olo kuin Glasgow'ssa, kun minulle maksettiin huipputähtien konserttien katsomisesta (olin paikannäyttäjä, opiskelijan hanttihommia).

Mulle ei yleensä tule samanlainen olo normaalista tekstittäjän työstä, ainakaan usein. Outoa sinänsä. Jonkun poikkeuksellisen antoisan leffan tms. kohdalla ehkä joskus. Ei tässä mittakaavassa.

Vähän tietysti jännittää, kun en ole ennen livetekstittänyt, mutta kokeilemallahan sen oppi. Eli siis muokkaan tekstityksen etukäteen jonkun toisen, toivottavasti natiivienglanninpuhujan, käännöksen pohjalta, ja napitan sen näytöksessä ulos sitä mukaa kun näyttelijät puhuvat. Eniten mietityttää replojen tiivistäminen ja yhdistäminen. Normaalissa tekstitystyössä tietää 100% varmasti, miten tiiviisti vuorosanat seuraavat toisiaan, ja kannattaako ne näin ollen pistää samaan replaan vai erikseen. Vähän on semmoinen olo, että ehkä tiivistämistä pitäisi välttää livenäytelmässä, jos tuleekin pitkä tauko. Replat lienee järkevämpää napittaa turhankin nopeasti peräkkäin kuin että seuraava repliikki tulisi ihan liian aikaisin hengailemaan samalle ruudulle edellisen kanssa. ?

No, tätä ehtii miettiä, kun oikeasti muokkaan käännöksiä tekstiksi. Jos joku on tehnyt tällaista, vinkkejä otetaan ilolla vastaan :)

Olen innoissani. On unelmien täyttymys päästä työskentelemään teatterin parissa kääntäjänä, missä ominaisuudessa hyvänsä. Yliopiston professori oli oikeassa: kyllästytä ihmisiä puhumalla intohimon kohteistasi joka tilaisuuden tullen. Ne yhdistävät sinut ko. asiaan ja ottavat yhteyttä, jos ko. asia tulee vastaan. Nyt voin todistaa, että TOIMII. Pakkomielteitään EI kannata salailla. Heh.

29. tammikuuta 2009

Päivän sana: kokoelma yllättäviä oikeinkirjoituksia

Tämä ei ole oikea englanninkielinen päivän sana.

Hämmästyinpä vain tajutessani, että cayennenpippuri kirjoitetaan "cayennenpippuri". Olen koko ikäni luullut, että "cayennepippuri".

Tämä lienee samantapainen juttu kuin sananvalinta. Onko liian rohkea veikkaus, että 90% suomalaisista kirjoittaa ko. sanan väärin ja jopa korjaisi n:n pois, jos joutuisi tarkastamaan toisen ihmisen tekstiä? No, fakta on, että omistusmuotoinen kirjoitusasu on se ainoa oikea. Opin tämän yliopiston aineopintojen lopulla ja tyrmistyin yhdessä muun ryhmän kanssa.

Tuli mieleeni vielä käänteinen esimerkki. Jonkin aikaa sitten etsin suomennosta esineelle potato masher. Ainakin MOT-sanakirjan mukaan kyseinen esine on perunasurvin, vaikka kaiken logiikan mukaan haluaisin kirjoittaa "perunansurvin". Sehän on survin perunoita varten eikä perunasta tehty survin, niin kuin kommenttilaatikossakin todettiin!

Ihmeellistä on suomen kieli. Aina siitä oppii jotain uutta.

(Olen palannut blogitekstien pariin kirjoittelemalla sivublogeihin niitä näitä, mutta tänne en vielä ole saanut aikaiseksi minkäänlaista selostusta puuttuvasta kuukaudesta.

Pari-kolme viikkoa olen jo ollut Tampereella ja tehnyt töitä normaaliin tapaan. Sain vuorokausirytminikin vihdoin kohdalleen puolitoista viikkoa sitten tuskallisen aikaeroväsymyskauden jälkeen.

Itse asiassa olen ollut asian suhteen kiltimpi ja ahkerampi kuin miesmuistiin: mennyt nukkumaan ennen puoltayötä ja herännyt ennen kahdeksaa. Tänään heräsin aivan itsestäni jo ennen seitsemää! Tämä hyvä - aikaisin heräämällä kerta kaikkiaan saa päivässä enemmän aikaan. Työtuntejakin kertyy kummasti.)

19. joulukuuta 2008

Sekalaista joulun alla

Tämä loppuvuosi on bloginpidon kannalta ollut keskimäärin katastrofi. Ollut "vähän" kiire.

Kenties teen itselleni epätyypillisesti uudenvuodenlupauksen parantaa bloggauskuntoa ensi vuonna.

En tosin vielä tammikuun alussa. Silloin olen ensin USA:ssa, sitten tanssin Mirjamin häitä - ja sitten palaan töiden pariin sellaisella rytinällä, että eka arkiviikko menee luultavasti töiden ja nukkumisen merkeissä. Mutta kuukauden puolestavälistä lähtien minulta toivon mukaan sopii odottaa aktiivisempaa kirjoitustahtia. Töitä ei ainakaan vielä ole kasaantunut sinne järkyttäviä määriä. Eikä muutakaan jatkuvaa ravaamista. Vielä. (Kyllä ne menot vielä kasaantuu. Mutta perinteisesti syksy on ollut pahempi kuin kevät, joten siinä toivossa elämme.)

Huomenna lähden isoäitini synttäreiden kautta perheen mökille juhlimaan joulua. Olen tyypillisen puolivalmis... matkalaukku odottaa lattialla avonaisena mutta lähes tyhjänä, että ahtaisin sinne kaiken tarvitsemani Amerikan varustusta myöten. Vielä pitäisi ehtiä kaupungillekin käymään. Ja jos ei siivota, niin ainakin tiskata (kukaan ei varmaan halua palata kolme viikkoa vanhojen tiskien keskelle). Urgh. Aamulla aikaisin on lähtö.

Odotettavissa on kaikenlaista mukavaa joulun lisäksi. Tapanin humpat, jotka tänä vuonna ovat saavuttaneet ennätysvirallisen statuksen ja löytyvät jo kyseisen kapakan nettisivuiltakin! Kohta kukaan ei edes usko, että festivaali oli ihan meidän kaveriporukan epävirallinen keksintö.

Ja tietenkin matka. Kuolaan Broadwayn ohjelmistoa ja... kaikkee. Tykkäsin New Yorkista viime kerralla niin. Ja Boston vanhoine yliopistoineen on kiva nähdä.

Ja matkan jälkeen on parhaaksi ystäväkseni perinteisesti tituleeratun ihmisen häät, joissa saan vieläpä vastata meikistä. (Sen saman, jonka kanssa on ollut kaikenlaista viime vuosina. Nyt ei ole kriisejä.) Kaikkea kivaa!

Mökillä on nykyään netti, joten enköhän vielä jotain kirjoita ennen jenkkilään lähtöä. Mutta lomailen, joten stressiä en ota. Olen vahvasti loman tarpeessa.

3. syyskuuta 2008

Mistä alkaisin?

Tauon jälkeen olis taas vaikka mitä kirjoitettavaa. Kiirettä on pitänyt, olin Kotkassa ynnä muuta. Jospa ihan konkreettista.

Sitten viime näkemän olen...

(1) Käynyt kaveriporukan jokavuotisella saarireissulla Kotkan edustalla. Syönyt IHAN älyttömästi ja totta kai tanssinut nuotiolla Flogging Mollya aamuviideltä foliohattu päässä.

En ihan tiedä, mistä foliohattujuttu alkoi, koska en lähtenyt mukaan öiselle tähtienkatselureissulle kahden jälkeen yöllä... jäin nuotiolle lämpimään. Ilmeisesti siellä oli ufoista puhuttu, ja kaikille piti sitten askarrella foliohatut. Minulle ei tosin riittänyt kuin jämät, joten tein foliosta vain sellaisen Alice-pannan. Se oli todella muodikas.

Noudatan omituista juhlimisfilosofiaani edelleen uskollisesti. Why drink, when you can't binge drink... eiku... no, suunnilleen niin. Aamukuuteen asti tuli valvottua. Käyn juhlimassa ehkä huimat kuusi kertaa vuodessa, enkä siinä välissä juuri koske alkoholiin, mutta kun juhlitaan, juhlitaan kunnolla. En muista, milloin olisin ollut nukkumassa ennen puoli viittä aamulla - siis niinä huimina kuutena yönä vuodessa.

Terveellistä? Ei ehkä. Mutta ei asioita jätetä puolitiehen!

En mie ehtinytkään jatkaa listaa, mutta kirjoitin sentään jotain.

1. heinäkuuta 2008

Että Italiaan sitten.

Hiemanko tuli kiire tällä viikolla? Lähtö on tänään, tunnin sisällä.

En osaa sanoa vielä mitään tulevan kuukauden bloggaustahdista, mutta yritän päivittää tilannetta. Ja myös saattaa Lontoon matkapäiviksen päätökseen, grrh - se nyt ainakin piti ennen matkaa. Jostain syystä minut taas kerran yllätti se, että asiat pitää niinku oikeesti tehdä jollain ajalla ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Mikä shokki.

A presto!

11. kesäkuuta 2008

Vaihteeksi henkilökohtaisia kuulumisia

Olin viikonloppuna Helsingissä. Sen ystävän luona, jonka menettämisestä olin suruissani viime vuoden loppupuoliskon. Muistin, etten ole ikinä jatkanut tarinaa, vaikka tilanne on muutunut.

En enää kai ole menettänyt stävää... vaikken toisaalta ole saanut häntä takaisinkaan. (Käytännössä. Synkempien syiden sijaan tilanne saattaa johtua siitä, että asumme eri kaupungeissa. Kysymysmerkki.)

Tapaninpäivänä kaveriporukan kokoontumisessa tapahtui käänne. Ainakin minä olin silloin päähenkilönä elämäni dramaattisemmassa sosiaalisessa tilanteessa: itkimme kaikkien mahdollisten tuttujen ja puolituttujen keskellä noin kolme tuntia. Todella hienosti valittu ympäristö, heh. Vuoden otollisin hetki. Osa tilannetta tuntemattomista ehti luultavasti ajatella, että toisella meistä oli vähintään syöpä.

Syövän sijaan totesimme liikutukseksemme, ettei ystäväni suhtautunut välien katkeamiseen välinpitämättömästi tai jopa helpottuneesti, niin kuin olin pahimmassa tapauksessa pelännyt, enkä minä ollut anteeksiantamattoman raivoissani, niin kuin hän oli pelännyt. Kumpikin oli sen sijaan suruissaan ja periaatteessa halukas korjaaman tilanteen, mutta melko neuvoton sen suhteen, miten korjaaminen käytännössä tapahtuisi.

Tilanne jatkuu. Yhteydenpito ei ole suurestikaan kohentunut, mutta hiljaisuus ei ole enää pelokasta ja moniselitteistä, mikä on parannus. Toivon, että kun molemmat saavat päättötyönsä valmiiksi, aikaa ja jaksamista riittää suurempiin voimanponnistuksiin. Siihen asti tunnutaan elävän jonkinlaisessa odotustilassa. Kysymysmerkki.

Tajunnanvirtaa... Sinänsä pelko anteeksiantamattomasta raivostani ei ollut kaukaa haettua tai epärealistista. Olen sen verran ylpeä ja kriittinen, että elämäni yhdentekevämpien sivuosanäyttelijöiden ei tavitse tehdä kovinkaan suuria virheitä, kun jo totean, etten erityisesti tahdo tuntea heitä. (Ei sillä, että olisin omasta mielestäni erinomainen tyyppi, joka ansaitsee vain parhaiden ihmisten seuraa. Osaan olla hankala, ja maailma on pullollaan minua viihdyttävämpiä seuraihmisiä ja parempia keskustelijoita. Enemmänkin asia on niin, että olen erakko. Rakastan omaa aikaani ja omaa seuraani. Jos viihdyn paljon paremmin yksin kuin yhdentekevässä seurassa, miksi tuhlaisin aikaani?)

Kyseinen ystävä tunsi jyrkkyyteni paremmin kuin hyvin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että on olemassa kourallinen ihmisiä, jotka voivat kohdella minua pahastikin, ja olen silti valmis antamaan anteeksi. En ehkä itsekään ollut asiasta kovin tietoinen, ennen kuin se tätä kautta tuli todistettua. (En tiedä, onko minua kohdeltu mitenkään erityisen pahasti. Mutta samanlainen tempaus joltakulta vähemmän tärkeältä olisi ollut pitkälti kerrasta poikki.)

Ylpeyttä minussa on tässäkin tilanteessa sen verran, että minua ahdistaa jatkuva pelko siitä, että haluan korjata välit enemmän kuin toinen. En haluaisi olla sellaisessa nöyryyttävässä asemassa. Siksi olen ylivarovainen yhteydenottojen ja aloitteiden suhteen: yritän varmistaa, etten tee enempää kuin hän. Typerääkö? No, ylpeys on ehkä aina typerää. Ikävä kyllä en ole syntynyt omasta hyvyydestään iloitsevaksi ihmissuhdemarttyyriksi.

Turhan jyrkän mielikuvan välttämiseksi totean lopuksi, että olen pohjimmiltani hentomielinen, ja minun on useimmiten täysin mahdoton olla suhtautumatta myöntyvästi, jos toinen lähestyy minua. Niin pahaa rikosta minua vastaan ei ole tehty, että voisin kääntää tylysti selkäni jopa anteeksipyynnölle.

2. toukokuuta 2008

Potilaskertomus, osa 2

Voihan urgh. Olin toivonut, että tänään olisin jo kokonaan terve. En kuitenkaan ole. Lämpötila pysyttelee kolmeseiskan yläpuolella, nenä vuotaa enenevässä määrin ja aivastelen.

Ahdistaa, koska olisin jo tahtonut ulos kauniiseen ilmaan. Tänään ei mikään pakkohulinakaan enää häiritsisi. Kamalan turhauttavaa! Olisin ehdottomasti lähtenyt nauttimaan auringonpaisteesta, jos olisin ollut terve. Mutta minulla on niin kipeä olo, että yritän jaksaa nukkua sohvalla vielä ainakin yhden päivän. Ehkä huomenna.

Olen kuitenkin tänään tehnyt muutaman tunnin töitä, koska muuten ne olisivat jääneet palauttamatta ajallaan. En koe, että se olisi tässä sairauden vaiheessa varsinaisesti vahingollista, kunhan otan rauhallisesti ja istun tietokoneella lämpimästi pukeutuneena. (Sitä paitsi osa töistä oli South Park -dvd:lle tulevien kommenttiraitojen kuuntelua... meinasin kuolla riemusta, Trey ja Matt vaan on neroja.)

Minua houkuttaisivat ulos ainakin aurinko, uusien kevätkenkien ostaminen ja Iron Man. Ihania asioita kaikki, mutta varsinkaan viimeksi mainitun vuoksi en meinaa pysyä nahoissani. Olisin jo eilen lähtenyt katsomaan Robert Downey Jr:ia supersankarina, mutta en oikein kehtaa tartuttaa kokonaista salillista ihmisiä. Lisäksi puoli leffaa menisi ohi niistäessä ja aivastellessa.

Onneksi kotonakin on huojuva pino DVD-hankintoja, joita en ole saanut katsottua ilman tällaista turhauttavaa, mutta omalla tavallaan autuaallista tekosyytä. Täytyy kai täyttää Downey-kiintiö Chaplinilla. Pitäisi kai vaan nauttia siitä, että kerrankin saa olla hyvällä omatunnolla laiska. Ottaisinko ensin nokoset ja katsoisin sitten leffan?

6. huhtikuuta 2008

Olen vielä hengissä.

Ja suuntaamassa Meksikon - New Yorkin kierrokseltani kohti Suomea, mitä nyt pientä viivästystä tuli Frankfurtin kentällä. Matkalla ei reaaliaikainen bloggaaminen oikein luonnistunut, mutta ajattelin heittää tänne jonkinlaiset kollektiiviset raportit. Materiaalia on taas vihkossa paljon. Aina sen jälkikäteen tänne siirtäminen ei vaan jostain syystä tule tapahtuneeksi. (Näkeekö tekstistä, että on jäänyt yksi yö nukkumatta? Eeeii...)

Blogipäivitykset joka tapauksessa jatkunevat normaalisti lähipäivistä lähtien. Iloitkaamme. (Ja matka meni hyvin. Kyllä varmasti kerron täällä ainakin suurimmista havainnoista, yllätyksistä jii än ee.)

9. tammikuuta 2008

Ai niin, olenkin opiskelija!

Eilen minulle kävi niin, että unohdin tämänaamuisen herätyksen.

Muistin vasta yhdeltä yöllä, että aamulla pitää herätä kahdeksalta. Ärsytti niin, että lopulta sain unta vain vajaat kuusi tuntia. Enkä ollut edes valvonut mistään hyvästä syystä. Kunhan valvoin.

Aamuherätys johtui tänään alkaneesta käännösseminaarista. Se on vihoviimeinen käännöskurssini. Kun saan meneillään olevan suomentamisseminaarin ja tänään alkaneen suomi-englanti-seminaarin käytyä, käännöksiäni ei enää ikinä arvioida opetusympäristössä. Todella omituinen ajatus.

Yhden yön univajeella on jännittävä vaikutus. Se ei väsytä, vaan piristää. Tai samaan aikaan väsyttää ja piristää. Tulen maaniseksi ja energiseksi. Vasta, jos univaje jatkuu, tapahtuu energiatason täydellinen romahdus ja päänsärky. Mutta toivottavasti vaje ei tällä kertaa jatku. Suunnitelmien mukaan saan tänään nukuttua pitkät yöunet.

Minua piristää myös se, että kävin pitkästä aikaa yliopistolla ja tajusin olevani oikeasti edelleen opiskelija. Työelämän pyörteisiin on todella helppo ajautua ja unohtua, kun opintotukeakaan ei kutenkaan voi nostaa eikä opintosuorituksia siis valvo minun lisäkseni edes KELA. Tunnilla istuttuani piristyin, inspiroiduin ja käytin kahden tunnin hammaslääkäriodotteluajan siihen, että tulostin opintorekisteriotteeni ja kävin pikkutarkasti läpi kaikki suoritukseni. Mitä olen tehnyt, mitä puuttuu, mitä pistän kandiin (jota en laiskuuttani vieläkään ole hakenut) ja mitä maisteriin.

Lopputulos on, että kandi tosiaan olisi historian perusopintojen kokonaismerkinnän hakemista vailla. Lisäksi voisin tehdä yleisen kirjallisuustieteen puuttuvan kurssin ja hakea myös kirjallisuustieteen perusopinnoista kokonaismerkinnän. Tuloksena olisi siistimpi paketti. Maisterista minulta puuttuu joidenkin pääaineen ja käännöstieteen suomen kurssien lisäksi vajaat 20 opintopistettä. (Pääaineen jutut ovat olleetkin tiedossa ja suunniteltuina. Syksyllä teen vihoviimeiset kasaan - ne kurssit, joita ei tänä vuonna mennyt.) Sekalaisia opintopisteitä pitäisi siis kevään, kesän ja syksyn aikana kasata jostain. Valinnanvaraa on oikeastaan liikaakin... voisin tehdä kiinnostavia kursseja historiasta, kirjallisuustieteestä ja / tai mediakulttuurista. Myös teatterintutkimus olisi mielenkiintoista, tajusin nyt vasta. Mutta sitä en ole ikinä opiskellut. Saattaa olla myöhäistä aloittaa. Syksyllä olisi mahdollista myös ottaa jotain kielikeskukselta ja / tai jatkaa sitä latinaa, jonka jouduin karsimaan tältä vuodelta burn outin pelossa. (Olen harmitellut päätöstä monta kertaa, mutta kyllä se oikea oli. Olisin jo kuollut stressiin muuten.)

Juuri tällä hetkellä olisi opiskeluintoa vaikka muille jakaa. Täytyy nyt jotenkin yrittää raivata sille tilaa töiden teolta. Se tarkoittaisi töiden konkreettista vähentämistä. Mutta voi, tiedän, miten vaikea minun on käytännössä malttaa tehdä sitä... Huoh.

Näin kurssilla kaverin, jota en ollut tavannut syyskuun jälkeen (ehkä?). Hän sanoi: "Ei edes tunnu siltä, etten olisi nähnyt sinua pitkään aikaan, koska olen lukenut blogiasi koko ajan." Hän tiesi kaikki kuulumiseni. Ongelma on, että minä en tiedä mitään hänen kuulumisistaan monen kuukauden ajalta! Mutta on tämä blogi silti hauska ja kätevä keksintö. Ja nyt ehkä näen sitä kaveriakin, koska teemme kurssikäännöksen yhdessä.

5. tammikuuta 2008

Olen palannut omaan elämääni.

Tuntuu, että olin poissa ikuisuuden.

On suorastaan outoa olla kotona. Outoa, mutta rentouttavaa. Uskon mainiosti voivani viettää esimerkiksi viikon liikahtamatta askeltakaan kotoa. Mitä nyt lähikauppaan pitää mennä, kun jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Ja oikeasti joudun ensi viikolla jo lähtemään yliopistollekin... Mutta tällä hetkellä on sellainen olo, että voisin loputtomasti vain lojua sohvalla ja tuijottaa seinää.

Joululomalla perheen parissa oli rentouttavaa ja mukavaa. Lontoossa oli tietenkin äärimmäisen nautinnollista. Nyt on kuitenkin mahtavaa olla kotona pyykkivuorten keskellä. Niitä selvittelen varmaan viikon verran, kun ei ole kuivausrumpua. Ja istun ja olen vain.

Välillä teen myös töitä, koska ilmoittamani loma loppui tänään ja hommia on tiedossa tälle kuulle jo etukäteen aika kunnioitettava määrä.

Seuraavaksi (huomenna?) naputtelen tänne Lontoossa paperilla pitämäni matkapäiväkirjan. En jaksanut tällä kertaa ottaa tietokonetta mukaan, kun en ollut matkalla yksin.

20. joulukuuta 2007

Hyvää joulua!

Tämä on viimeinen teksti ennen joulua.

Lähdemme mökille viettämään rauhallisia juhlapyhiä perheen kanssa. Tulen seuraavan kerran kaupunkiin Tapaninpäivän humpille. Ooh, miten hauskaa.

Tykkään linkittää noille sivuille, koska ne ovat totaalisen järjettömät. Niiltä löytää minunkin kuvani, jos osaa etsiä ;)

On mielettömän hyvä olo vanhojen kavereiden näkemisestä, koska Annapäivistä jäi niin hyvä fiilis. Toivottavasti myös humpilla on kivaa. Rohkaisevaa on, että ne eivät yleensä petä. Toisin kuin muina liian innokkaasti odotettuina juhlapäivinä, Tapaninpäivänä ei ikinä ole ollut varsinaisesti tylsää.
Oven takana kolkutteleekin jo uusivuosi ja Lontoo. Museoiden aukioloajat on katsastettu ja teatterireissuja suunniteltu. Aattoa pitäisi jotenkin juhlistaakin. Odotan tätä todella innolla.

Seuraavan kerran ajattelin lähteä Lontooseen juhannukseksi, niin pääsen senkin ahdistavasta suunnittelusta. Sillä kertaa lähden varmaan yksin. Saa nähdä.

Mutta ei tässä muuta. Hyvää joulua kaikille.

10. joulukuuta 2007

Miten joululoma onkin jo näin lähellä?

Tämäkin viikonloppu meni mökillä äidin ja isän kanssa. Perjantaina oli teatteri Kotkassa (The Baker's Wife -musikaali by Stephen Schwartz, ihan hyvä teos, hyviä ja huonoja esiintyjiä, omituinen ohjaus). Sitten mökki. Mökillä on oikeastaan aika rentouttavaa. Keskellä ei-mitään ei voi kuin olla ja puuhastella omiaan, mikä sopii minulle. Sain töitäkin tehtyä aika hyvin. Olin ladannut ne etukäteen. Lähettää ei tietenkään voinut, kun siellä ei ole nettiä.

Olen lukenut myös gradukirjallisuutta enemmän kuin aikoihin. Erityisesti junassa saa hyvin luettua. Siihen nämä loputtomat matkat ovat omiaan.

Olisin kyllä jo aivan stressihiirenä, jos peräkkäiset matkat olisivat olleet jonnekin muualle kuin äidin ja isän luo. Mutta tämä vielä menee, eikä tunnu edes pahalta.

Tämä viikko on viimeiseni Tampereella ennen joululomaa. Joulua edeltävän viikon aion viettää äidin ja isän luona Kotkassa ja tehdä töitä sieltä käsin. Siis kaupunkiasunnosta, jossa on jopa netti. Aika paljon on asioita tekemättä. On semmoinen olo, että näistä neljästä päivästä tulee auttamattoman kiireisiä. Mutta toivottavasti selviän hengissä.

28. syyskuuta 2007

Kotka kutsuu

Siihen se viikko menikin. On ollut huippukiireistä. Tästä illasta sunnuntaihin sijaitsen vanhempien mökillä, sunnuntaista maanantaihin (ainakin/tietääkseni) Kotkassa. Mökillä ei ole nettiä, joten ensimmäinen teoreettinenkin päivitysmahdollisuus on vasta sunnuntaina. Saa nähdä, koska ehdin.

Ensi viikolla toivottavasti parempi tuuri blogien kanssa! Töitä ainakin on tiedossa noin 80% vähemmän (=todella vähän, peukut pystyyn gradun suhteen).

(Ehdin minä sentään kirjoittaa musikaaleihin siitä Thorin vasarasta. Se oli ainoa kunnon blogiteksti koko viikolla, mutta parempi kuin ei mitään.)

15. syyskuuta 2007

Loput synttäritunnelmat.

Hedelmättömästä synttärikutsusta oli yksi iloinen seuraus: postilaatikostani löytyi eilen ihkaoikea synttärikortti Sadulta ja Jannelta. Enpä ollut vuosiin saanut postin kautta konkreettista, fyysistä synttärikorttia. Se teki minut kovin iloiseksi. (Olisin tietysti voinut saada sen ilman kutsuakin. En tiiä.)

Muutenkin ennätysmoni ihminen muisti merkkipäiväni. Viestejä tuli sekä Suomesta että ulkomailta. Synttärin kunniksi laulettiin muutama tunti SingStaria, ei sen kummempaa. Se oli kyllä mukavaa. Ainoa fyysinen lahjani oli muumimuki Inkeriltä ja Jarnolta. Se sopii hienosti yhden entuudestaan omistamani muumimukin pariksi.

Ja mitä 25. ikävuotenani tapahtui? Kaiken kaikkiaan se oli hyvä vuosi. Suurin positiivinen asia oli taloudellisen tilanteeni mullistuminen. Olen äkkiä vakavarainen ja taloudellisista huolista vapaa. Asuntolainaa ei ole enää ikuisuudelta tuntuviksi 25 vuodeksi, vaan 12 vuodeksi. Valmistuttuani nostan kuukausieriä varmaan vielä lisää. Katselin korkolaskuria ja mietin, että ihan hyvin voin päästä velattomaksi ennen kuin täytän 30. (Tosin tämä kai tarkoittaisi, että asuisin niin kauan asunnossani... vaikka on niitä ajatuksia ulkomaista. No, tämän voisi ihan hyvin esim. vuokrata vuodeksi, jos oikeasti keksin hyvän lähtökohteen.)

Huonoin asia vuodessa oli ehdottomasti ystävän menettäminen. Kun se keväällä tapahtui, oli jakso, jolloin itkin joka päivä. Alussa itkin monta päivää käytännöllisesti katsoen aamusta iltaan. Uskon, että se tuntui ihan samalta kuin jätetyksi tuleminen. (Jonka en ollut tajunnut tuntuvan noin pahalta. Kuin maailmalta vietäisiin pohja.) Nyt olen turtunut ajatukseen, enää ei itketä. Mutta kyllähän menneisyyden ajatteleminen sattuu. No, kaikki elämässä ei voi olla ihanaa.

Tuosta tuli mieleen, että tänään heräsin oudon lamaantuneena ja surullisena. Ehkä olin nähnyt pahaa unta, jota en muistanut. Tai ehkä se oli sitä vanhenemisahdistusta. Huono tunnelma meni kuitenkin ohi muutamassa tunnissa. Piristyin viimeistään, kun kävin lounaalla entuudestaan vieraan, ikäiseni sukulaistytön kanssa (hänen äitinsä on serkkuni, hänen ja minun sukulaisuussuhteella ei kai ole nimeä). Meillä oli jännästi aika paljon yhteistä. Esimerkiksi SingStar-harrastus. Kai se sukulaisuus jossain näkyy. Juteltiin monta tuntia. Tulee varmasti tehtyä asioita yhdessä, kun hänkin asuu täällä Tampereella.

14. syyskuuta 2007

Hyvää syntymäpäivää, minä!

Olen 26.

Pitäisi varmaan kirjoittaa joku syväluotaava analyysi 25. ikävuoteni kulusta. Tehtävälistalle. Nyt en (1) ehdi, (2) jaksa.

Illalla on tarkoitus juhlia Marjukan ja Inkerin kanssa SingStarin merkeissä. (Ja poikaystävät on kanssa kutsuttu. Heidän, ei minun.) Yritin minä tuossa joskus vähäsen kutsua kavereita muualta Suomesta, kun ajattelin, että olisi voinut juhliakin. Ihkaoikea synttäri sattuu perjantaille ja kaikkea. Mutta eihän kukaan nykyään jaksa lähteä mihinkään. Kun ne ekat ihmiset ei innostuneet, jätin koko juhlapäivän mainitsematta lukuisille muille. (Kirjoitan tätä ajatellen, että joku varmaan loukkaantuu. "Mitä? Valitat tuollaista, eikä minua edes kutsuttu!" Mutta se oli sellainen pieni maininta niinku muiden asioiden yhteydessä... arvasin jo silloin, ettei siitä mitään synny.)

No, hyvällä mielellä silti. Ja meillä on upouusi SingStar '90s laulamatta!