Meillä oli vampyyrijuhlat vanhempieni mökillä. Sain käyttää glittermeikkiä, pelata lapsellista vampyyrihiippailupeliä ja laulaa SingStaria keskellä yötä. Mutta ennen kaikkea...
En voi kuin ihmetellä: mistä minulle äkillisesti ysiluokan ja lukion välissä siunaantuikin näin mahtava ystäväpiiri? Se ilmestyi kuin tyhjästä, ja käytännössä koko sen jälkeisen elämäni olen muilla paikkakunnilla, muissa maissa ja elämäntilanteissa yrittänyt etsiä vastaavaa. Muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta (he tietävät, keitä ovat) tämä ei ole tuottanut tulosta. En vaan löydä yhtä samanhenkisiä ihmisiä.
Kasvoimmeko niinä itsensä etsimisen kannalta tärkeinä lukiovuosina pysyvästi jotenkin samaan suuntaan vinoon? Niin varmaan on, mutta luulisi ihmisten elämäntilanteiden muuttuessa kasvavan erilleenkin.
On kuitenkin jo kulunut yli kymmenen vuotta, olemme hajaantuneet ympäri Etelä-Suomen, monet meistä eivät enää tosiaankaan elä keskenään samanlaista elämää... ja silti olemme yhä samalla aaltopituudella. Emme tunnu kasvavan erillemme. (Jos olemme tarkkoja, erilleen kasvamista oli minusta enemmän ilmassa muutama vuosi sitten. Nyt ihmiset tuntuvat havahtuneet torjumaan sitä, ja voi että se onkin mukavaa.)
Eipä tässä muuta kuin että tuli hirmu hyvä mieli. Vaikkakin olisi mukavaa löytää yhtä hulluja ystäviä myös maantieteellisesti lähempää. Edes korvikkeiksi. Mutta rima on ilmeisesti epärealistisen korkealla.
Hyvällä asialla huono seuraus. Otan silti mieluummin sen hyvän asian, seurauksineen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti