Lontoo, syksy 2008. Päivä 1: TRE-LON

Olen itse asiassa jo parantanut tapani blogien kirjoitustahdin suhteen. Tämä päiväkirja vain on jostain syystä jäänyt viimeiseksi. (Tällä viikolla olen jo kirjoittanut katsomistani elokuvista, uusimmasta lukemastani Rankinista, Josephista Lontoossa ja Amazing Racen uudesta kaudesta. Ahkera tyttö, siis.) On vissiin ahdistavan paljon asioita, joista voisi kirjoittaa.

Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.

Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.

Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.

Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.

Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)

Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.

Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)

Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.