Sodan kauhuja töiden parissa

Tekstitin tänä aamuna yhden sotaleffan kaveriksi dokumentin Irakista palanneiden sotilaiden tuntemuksista.

Sotilaiden kokemukset olivat keskenään erittäin samanlaisia. Vaikka henkisesti tietää palanneensa siviilielämään, keho ei tiedä. On vaikea lakata olemasta varuillaan ja tähyilemästä vihollisia talojen katoilla. Yöllä ei saa unta, näkee painajaisia ja herää hapuilemaan kivääriään. On turvaton olo, kun ei olekaan enää valmista järjestystä ja toteltavia käskyjä. Useimmat kärsivät traumaperäisestä stressireaktiosta. Toisaalta kaikki muistelivat suurella lämmöllä ryhmässä vallinnutta ehdotonta luottamusta ja toveruutta. Oma henki oli toisten käsissä ja useampi kuin yksi koki, että ryhmä oli "läheisempi kuin perhe".

Jännittäväksi asian teki se, että identtisistä kokemuksista huolimatta miehet hahmottivat sotakokemuksensa täysin eri tavoin. Osa piti itseään sankareina ja kaipasi jopa takaisin sotaan - mutta luetteli silti samat stressioireet. Osa oli kääntynyt sodan vastustajiksi, mutta muisteli kaiholla sotilaiden toveruutta. Samat kokemukset, erilaiset reaktiot. Kiehtovaa.

Minua kosketti yksi (suullisesta ilmaisustaan päätellen) fiksu tyyppi, joka oli tehnyt kaikkein suurimman täyskäännöksen sodasta palattuaan. Mies oli lähetetty sotaan todella nuorena - liittynyt armeijaan suoraan koulun penkiltä lähinnä, koska valtio maksaa sotilaiden yliopiston. Palattuaan ei voinutkaan käydä maksettua yliopistoa, koska kärsi ahdistusoireista. Osallistui rauhanmarssille Manhattanilla ja tapasi siellä suureksi yllätyksekseen veteraaneja Vietnamin sodasta, Korean sodasta, 2. maailmansodasta... (Tässä kohtaa aloin itkeä. Asia antaa minulle niin suurta toivoa.) Mies oli sittemmin mukana perustamassa järjestöä Iraq Veterans Against the War.

Oli sitten sellaisiakin sotilaita, jotka eivät hetkeäkään katuneet sotaan lähtöään ja pitivät oireitaan enemmänkin merkkinä siitä, että sopivat paremmin sotaan kuin siviiliin. Halusivat takaisin. Omasta mielestäni huomionarvoista on kuitenkin, että kaikilla oli oireita. Oli kokemus sitten tietoisesti traumaattinen tai ei.

Aloin samalla muistella yhtä antoisimmista tekstityskeikoistani: 60-luvun musikaalielokuvaa Oh! What a Lovely War (Attenborough). Sen sodanvastainen loppu on niin voimallinen, että aloin kääntäessäni yllättäen itkeä suorastaan hysteerisesti. Viimeisten minuuttien kääntäminen kesti ja kesti, koska olin niin liikuttunut. Löysin lopun äsken Youtubesta, itketti edelleen. (Alkaa kunnolla välillä 1.30 - 2.00. Arvostaakseen kannattaa kuvitella seuranneensa juuri pari tuntia sodan kauhuja.)