Päivä 5: Lontoo.

Aloitin lauantaini - yllätys, yllätys - yleisellä teatterilippujen metsästyksellä. Alun perin olin aikonut katsoa vain iltanäytöksen. Budjettini oli kuitenkin ylijäämäinen halpojen päivälippujen ansiosta, joten annoin itselleni luvan etsiä lippuja sekä että. (Budjetti £210, laskettu 7 x £30... eli halvalla nykykurssilla 260€. Jos tämä ei ole omistautuneisuutta... sitä olisi täysihintaisten lippujen ostaminen. Heh.)

Minua kiinnosti ainakin Les Miserablesin tekijöiden käsikirjoittama uusi teos Marguerite, ja sinne olikin tarjolla päivälippuja sekä päivään että iltaan hintaan £20. Päätin ottaa illan, koska luulin, että päivään löytyy helpommin muitakin lippuja. Väärin. Kävin Greasen teatterilla, mutta päivälippuja oli jäljellä vain iltaan. Ärsytti. "Ei hätää", tuumasin silti. "Ainahan on TKTS." Vaan urgh. En ollut ottanut huomioon West End Liveen tulevien musikaalituristien määrää. En ole nähnyt kojulla noin huonoa valikoimaa kuin uudenvuodenaattona. Ei oikeasti mitään katsomisen arvoista. Johonkin Chicagoon ja Cabaretiin oli kai lippuja, mutta niitä en katsoisi uudestaan kuin ilmaiseksi.

Pääsin yli turhautumisestani. Vain yksi näytös tänään, ja saisin tuhlata säästetyt 30-40 euroa vaikka vaatteisiin. Jee.

Päivän pääohjelma oli West End Live. Se on vuosittainen teatterifestivaali Leicester Squarella. Huippumusikaalien tähdet esiintyvät puistoon pystytetyllä isolla lavalla IMAISEKSI. Väittivät, että Lontoon suurin ilmaistapahtuma (mutta voi olla, että juontaja veti väitteen hatusta).

Homma alkoi yhdeltätoista, ja vasta H-hetkellä parkkeerasin itseni jonoon. Jonot olivat jotain todella pelottavaa! Ne kiemurtelivat korttelin ympäri. Ensimmäiset olivat kuulemma saapuneet aamuyöstä. Ehdin pelätä, pääsisinkö sisälle ennen kuin homma iltakuudelta loppuisi. Itse asiassa jonot kuitenkin liikkuivat todella nopeasti ja pienen näköiseen puistoon mahtui aivan valtava määrä seisovia ihmisiä. Vaikka olin jonon häntäpäässä, pääsin sisään viidessä minuutissa ja löysin paikan edempää kuin olisin uskaltanut kuvitella edes tuntien jonotuksella.

Klo 11-14 seisoin paikallani kuin tatti, kuuntelin esityksen toisensa jälkeen ja tallensin videota kännykällä. Parhaan vaikutuksen minuun teki koko kansan unelma-Joseph Lee Mead. Kenties ainoa oikeasti hyvä asia, joka tv-roolitusbuumista on tullut. (Ja jätkä oli jo Phantom of the Operan vara-Raoul, kun lähti telkkariin, joten olisi siitä tähti tullut joka tapauksessa. Tai no, ei KOKO kansan silmissä niin kuin nyt. Mut onko se enää edes kivaa?) Olin nettivideoiden perusteella pitänyt Meadia valtavan karismaattisena mutta vain kohtuullisen lahjakkaana. Live-esiintyminen kuitenkin vakuutti minut. Close Every Door. Kylmiä väreitä. Se on sekä ihana että oikeesti tosi hyvä. (Lisäksi ilmiselvästi hyvin tietoinen seksisymbolin statuksestaan ja siitä, että jos se vinkkaa tai vilkuttaa kerran, puoli katsomoa pyörtyy. En ole varma, oliko se viehättävää vai ei.)

Katsottavaa olisi ollut lisääkin, mutta isoimmat nimet oli nähty kahteen mennessä eivätkä jalkani kestäneet enempää. Pidin taukoa, istuin kahvilla, söin valmissushia Covent Gardenissa ja katselin katutaiteilijoita. Kävin kääntymässä hostellilla.

Illalla Marguerite. Boublil, Schönberg ja Kretzmer ovat mielettömän lahjakkaita käsikirjoittajia ja sanoittajia, mutta miksi musiikin säveltäminen annettiin toisen miehen tehtäväksi? Tarina (perustuen Kamelianaiseen kuten mm. Moulin Rouge) oli täydellinen ja esiintyjät hyviä, mutta musiikki ankeaa. Tuli ikävä Les Misin unelmaisia melodioita. Oli silti ihan kiva nähdä vaihteeksi vakavaa teatteria. Tämä on aikuisten esitys. Se on synkkä ja seksuaalinen ja lavalla ollaan jopa vähissä pukeissa.

Toisin kuin useimpiin esityksiin, tähän ei myydä päivälippuja eturiviin vaan permannon riville R. Pelkäsin etukäteen, että halpa rivi olisi ihan kaukana tai muuten huono. Mutta teatteri on niin pieni, että näkymä oli TÄYDELLINEN! Ja liput vain £20. En ollut liian kaukana, näin kaiken hienosti, ja ihmiset edessä ja takana olivat maksaneet £60. Sanoisinko, että kaupungin paras tarjous? Taitaisin sanoa.

Theatre Royal Haymarket on suloinen, kullanvärinen minikopio valtavasta Drury Lanesta. Parvia on pienestä koosta huolimatta ne samat kolme. Suorastaan hellyttävää.