Vaihteeksi henkilökohtaisia kuulumisia

Olin viikonloppuna Helsingissä. Sen ystävän luona, jonka menettämisestä olin suruissani viime vuoden loppupuoliskon. Muistin, etten ole ikinä jatkanut tarinaa, vaikka tilanne on muutunut.

En enää kai ole menettänyt stävää... vaikken toisaalta ole saanut häntä takaisinkaan. (Käytännössä. Synkempien syiden sijaan tilanne saattaa johtua siitä, että asumme eri kaupungeissa. Kysymysmerkki.)

Tapaninpäivänä kaveriporukan kokoontumisessa tapahtui käänne. Ainakin minä olin silloin päähenkilönä elämäni dramaattisemmassa sosiaalisessa tilanteessa: itkimme kaikkien mahdollisten tuttujen ja puolituttujen keskellä noin kolme tuntia. Todella hienosti valittu ympäristö, heh. Vuoden otollisin hetki. Osa tilannetta tuntemattomista ehti luultavasti ajatella, että toisella meistä oli vähintään syöpä.

Syövän sijaan totesimme liikutukseksemme, ettei ystäväni suhtautunut välien katkeamiseen välinpitämättömästi tai jopa helpottuneesti, niin kuin olin pahimmassa tapauksessa pelännyt, enkä minä ollut anteeksiantamattoman raivoissani, niin kuin hän oli pelännyt. Kumpikin oli sen sijaan suruissaan ja periaatteessa halukas korjaaman tilanteen, mutta melko neuvoton sen suhteen, miten korjaaminen käytännössä tapahtuisi.

Tilanne jatkuu. Yhteydenpito ei ole suurestikaan kohentunut, mutta hiljaisuus ei ole enää pelokasta ja moniselitteistä, mikä on parannus. Toivon, että kun molemmat saavat päättötyönsä valmiiksi, aikaa ja jaksamista riittää suurempiin voimanponnistuksiin. Siihen asti tunnutaan elävän jonkinlaisessa odotustilassa. Kysymysmerkki.

Tajunnanvirtaa... Sinänsä pelko anteeksiantamattomasta raivostani ei ollut kaukaa haettua tai epärealistista. Olen sen verran ylpeä ja kriittinen, että elämäni yhdentekevämpien sivuosanäyttelijöiden ei tavitse tehdä kovinkaan suuria virheitä, kun jo totean, etten erityisesti tahdo tuntea heitä. (Ei sillä, että olisin omasta mielestäni erinomainen tyyppi, joka ansaitsee vain parhaiden ihmisten seuraa. Osaan olla hankala, ja maailma on pullollaan minua viihdyttävämpiä seuraihmisiä ja parempia keskustelijoita. Enemmänkin asia on niin, että olen erakko. Rakastan omaa aikaani ja omaa seuraani. Jos viihdyn paljon paremmin yksin kuin yhdentekevässä seurassa, miksi tuhlaisin aikaani?)

Kyseinen ystävä tunsi jyrkkyyteni paremmin kuin hyvin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että on olemassa kourallinen ihmisiä, jotka voivat kohdella minua pahastikin, ja olen silti valmis antamaan anteeksi. En ehkä itsekään ollut asiasta kovin tietoinen, ennen kuin se tätä kautta tuli todistettua. (En tiedä, onko minua kohdeltu mitenkään erityisen pahasti. Mutta samanlainen tempaus joltakulta vähemmän tärkeältä olisi ollut pitkälti kerrasta poikki.)

Ylpeyttä minussa on tässäkin tilanteessa sen verran, että minua ahdistaa jatkuva pelko siitä, että haluan korjata välit enemmän kuin toinen. En haluaisi olla sellaisessa nöyryyttävässä asemassa. Siksi olen ylivarovainen yhteydenottojen ja aloitteiden suhteen: yritän varmistaa, etten tee enempää kuin hän. Typerääkö? No, ylpeys on ehkä aina typerää. Ikävä kyllä en ole syntynyt omasta hyvyydestään iloitsevaksi ihmissuhdemarttyyriksi.

Turhan jyrkän mielikuvan välttämiseksi totean lopuksi, että olen pohjimmiltani hentomielinen, ja minun on useimmiten täysin mahdoton olla suhtautumatta myöntyvästi, jos toinen lähestyy minua. Niin pahaa rikosta minua vastaan ei ole tehty, että voisin kääntää tylysti selkäni jopa anteeksipyynnölle.