Olin pitkään vastaan räpiköityäni päättänyt, että saan katsoa Les Misérablesin taas. Tekosyynä käytin sitä, että juuri tänä viimeisenä Lontoon päivänäni oli upouuden miehityksen ensimmäinen ilta. Näkisin siis jollain lailla merkittävän esityksen.
Jokin sanoi minulle, että vaikka Les Misiin on yleensä aina lippuja TKTS:issä, näin erityisenä päivänä kannattaa mennä kojulle aikaisin. Olin siis virkeänä paikalla 20 min ennen kojun aukeamista (klo 9.40) take away -aamukahvi kourassani. Jono hyvin kohtuullinen, vain valotaululle asti. Ja jopas jotakin, kannatti olla paikalla ajoissa: yleensä lippuja on aina permannolle, mutta nyt jouduin kakkosparvelle. Myöhemmin olisin saattanut jäädä tyhjin käsin.
Jonottaessani tutustuin mukavaan amerikkalaispariskuntaan, musikaalifaneihin. He taivastelivat, ettei Wicked ole listalla. Käännyin sanomaan, ettei ikinä ole, ja neuvoin, miten eturivin lippuja saa. He ilahtuivat, ja välillemme virisi keskustelu. Kyllä, maailmassa on sivistyneitä jenkkejä. Kertoivat käyvänsä säännöllisesti teatterimatkoilla Lontoossa ja Nykissä. Nainen olisi tahtonut Les Misérablesiin, mutta miehensä ei suostunut enää viidettä kertaa. Annoimme toisillemme vertaistukea siitä, ettei show'sta selviä itkemättä. Molempien lempimusikaali.
Oikeasti, Lontoossa en ole yhtään outo. Lippujonoissa törmää aivan yhtä keskittyneisiin teatterituristeihin.
Myös saksalaisnainen takanamme alkoi kysellä minulta lippujen ostamisesta. Minussa on joku outo tietotoimistomainen ominaisuus, joka yllyttää ihmisiä kysymään minulta asioita. Luultavasti heitä rohkaisee se ehdottoman varmuuden aura, jonka sisältä välitän tietojani. Eipä se haittaa - tykkään neuvoa muita. (Tykkään myös kuunnella muiden neuvoja, jos he tietävät jostain asiasta kaiken.)
Lipun saatuani suunnistin jälleen kohti Primarkia, tuota halpojen vaatteiden luvattua maata. Ei ollut enää ihan aukeamisaika, ja sen huomasi. Purin hammasta ja jonotin. Sain saaliiksi valtavan kassillisen naurettavan halpoja, kivoja vaatteita. Kannatti jonottaa. Se ON paras paikka. (Eivätkä vaatteet minusta hajoa käsiin. Itse olen käyttänyt Primark-vaatekappaleita onnistuneesti useita vuosia.)
Klo 13 minulla oli lounastreffit blogituttavuuteni Mariannen kanssa London Bridgen alueella, lähellä tämän työpaikkaa. Oli hauskaa nähdä uusia maisemia, vaikka paikka ei oikeastaan ole paljoa Globelta eteenpäin. Kävelin sinne St. Paul'silta. Oli oikein mukavaa - kiva yllättäen jutella suomea keskellä Lontoota. Mariannen tunnin lounastauko meni nopeasti. (Piti muuten sanomani, että jos et ensi kesäkuuhun mennessä ole saanut katsottua yhtään West End -musikaalia, vaikka olet lontoolainen, raahaan sinut mukaani johonkin... :D)
Klo 14 - 18 suoritin viimeisen suuren työrutistuksen hostellilla. 19.30 alkoi Les Misérables. Oli outoa olla kakkosparvella. En ole oikein kotonani siellä. Siellä istuu turisteja ja koululaisryhmiä, teatterissa harvemmin käyviä. Minun paikkani on permanto. MUTTA on sanottava, että Les Misin lavasteet ja valoefektit aukeavat ylhäältä päin aivan ihmeen hyvin. Ykkösparvi olisi varmaan ihan oikeasti paras paikka katsoa tämä show, vaikka yleensä pidän väitettä sen paremmuudesta täytenä propagandana.
Show oli... No, se on paras. Kylmiä väreitä. Vaikka musiikin osaa ulkoa, sen teho ei vähene. Ja loppu... yritin olla itkemättä, mutta silti kyyneleet valuivat kaulalle asti. Viimeistään "Come with me where chains will never bind you" ja olen mennyttä.
Parhaista teatteriesityksistä poistuu ultimaalisessa "olen käynyt toisessa maailmassa" -mielentilassa. Sydän tykyttäen. Maailma tuntuu kirkastuneen, puhdistuneen. Oisko se se katharsis? Minä lähdin tästä esityksestä täysin sekavana. Olin vieläkin puoliksi jossakin muualla. Kävelin hostellille asti pimenevässä illassa hyvin onnellisena. Meinasin kaksi kertaa jäädä auton alle, koska olin niin muissa maailmoissa, etten muistanut katsoa vasemmalle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Siis kaikista järkyttävintä on että se oli muka kesäkuussa. Ihan justhan se oli. Mihin tää aika menee (ja elämä etc etc). :| Äiti on huomenna tulossa kyläilemään ja ajattelin että jospa maanantaina onnistuttais saamaan liput jonnekin musikaaliin. :P Kahtotaan...
Sanopa muuta. Niin se aika vaan menee. Huoh.
Nonni, menkääpä musikaaliin! TKTS kyllä auttaa. :) Äiti varmaan osaa arvostaa. Oma äitini ainakin muistelee huokaillen Lontoon musikaaleja, vaikkei ymmärrä edes kielestä kuin pienen murto-osan.
Nonii, nytpä pääsit vaikuttaan mun uniin. :P Kirjottelin tänne just ennen nukkumaan menoa ja jäi vissiin musikaalit mieleen. Olin jossain poliisin iskuryhmässä ihan tähti kun lauloin takaa-ajettavat suohon! Suomeksi vielä, aika harvoin nään suomeksi unia. :D Oli kuule kaunista.
Voi heh! :D Purskahdin nauramaan ääneen. Olen todellinen aivopesijä.
Minäpä näinkin unta, jossa pidin SingStar-juhlat. Olin kutsunut sinne ihmisiä kielikurssilta Italiasta (tai Espanjasta?!), ja ne olivat jostain syystä merirosvoasuissa ja minä kutsuin niitä merirosvoiksi. Juhlat onnistuivat hyvin - istuin kahvilla sukuni kanssa (mummot ja kaikki), ja muut lauloivat SingStaria superinnoissaan toisessa huoneessa.
Outoa... Tai ei muuten niin kauhean, mutta merirosvojuttua en ymmärrä! :D
Minun unissani kielet menevät lähes aina täysin sekaisin. Keskusteluissa on järkevää sanoa yksi lause suomeksi ja toinen englanniksi. Tai vaihtoehtoisesti luulen juttelevani suomeksi, mutta jos herään kesken lauseen, saatan tajuta sen olleen englantia.
Tämä kuvastaa varmaankin sitä, miten ajattelen. Yleensä täällä Suomessa ajattelen suomeksi, mutta välillä sekaan tulee englanninkielinen ajatus ihan itsekseen. Englanninkielisessä ympäristössä on päinvastoin.
Pitäisköhän tämä pätkä vallan julkaista blogissa? Teenpä sen.
Lähetä kommentti