Olin ihanissa häissä :)

Kaikki, siis aivan kaikki, meni hienosti. Oli kiireinen päivä, mutta minä nautin joka hetkestä. Oli hauskaa päästä organisoimaan juhlien kulkua, varmistaa, että kaikki pysyi aikataulussa, kommunikoida pitopalvelun, hääparin ja kanssaorganisaattoreiden (bestman, sulhasen sisar) kanssa ja pidellä kaikin tavoin lankoja käsissään. Jonkun mielestä se voisi olla stressaavaa, minä voisin tehdä tuota aina.

Kaikki kunnia kuitenkin hääparille, joka oli huolella miettinyt kaiken valmiiksi ja viimeistä piirtoa myöten mieleisekseen jo etukäteen. Saimme käydä läpi valmista listaa ja aikataulusuunnitelmaa - varmistimme vain, että kaikki toteutui. Jos koko häät olisivat olleet yhtä kaaosta ja pitopalvelu tullut kyselemään asioita, joita kukaan ei olisi miettinyt etukäteen, kuvani kaasona olosta olisi varmaan huomattavasti vähemmän ruusuinen :D

Ei ollut pelottavaa edes juontaa ohjelmaa. Jostain syystä minua kuvitellaan usein huonoksi tai vastahakoiseksi julkiseksi puhujaksi (?)... kenties, koska en isossa porukassa tykkää kamppailla puheenvuorosta. Jos paikalla on synnynnäisiä viihdyttäjiä ja seuramiehiä, ottakoot he roolinsa. Jos minulla kuitenkin on oikeaa asiaa, julkinen puhuminen on usein mukavaa. Omaa puhetta en silti olisi halunnut tehdä, onneksi ei edes pyydetty. Olisin varmaan selvinnyt siitäkin, mutta paljon mieluummin vedin yleisempää ohjelmaa.

Ajattelin nyt tehdä historiaa ja vetäistä tähän blogin ensimmäisen päivän asu -kuvan. Häävaatteiden etsimisestä tuli niin paljon puhuttua. Olkaa hyvät:


Pitelen kuvassa morsiamen kimppua, en mitään omaa suuruudenhullua asustetta. Kengissä oli todellisuudessa 5-6 cm:n piikkikorko, mutta korko katoaa harhaanjohtavasti nurmikkoon.

Kuten näette, vihkiminen tapahtui luonnon helmassa, juhlapaikan takana virranneen pienen joen rannassa. Oli todella kaunista.

Soijapirtelö!

Se on kokkaamista inhoavien pelastus proteiininlähteenä.


Mitä, minäkö kirjoitan ruoanlaitosta? En olis uskonut, että näin joskus käy. Minä en siis laita ruokaa. Ikinä. Munakkaan saatan tehdä noin kerran viikossa, mutta muuten suuritöisin ruoanlaittoprojektini on lämmin juustoleipä mikrossa. Jos haluan lämmintä ruokaa, syön ulkona tai yliopistolla. Elämäntapani ei ole yllätys ainakaan äidilleni: lapsena söin kuulemma muodon vuoksi puolikkaan perunan ja pikkuisen kastiketta ja täytin sitten mahani ruisleivällä ja hedelmillä. (Ei vissiin ollut epäterveellinen ruokavalio, kun kasvoin 11 vuodessa 175 cm...) Nykyään kyllä nautin hyvästä ruoasta muiden tekemänä, mutta ruoanlaitto ei kiinnosta sitten yhtään enkä kaipaa lämmintä ruokaa päivittäiseen elämääni.

Mutta siis se soijapirtelö? No niin. Äiti ja isä lahjoittivat minulle tarpeettomana tehosekoittimen, siis semmoisen blenderin, jolla baareissa sekoitetaan jäämurskadrinkit ja kahviloissa smoothiet. Voi hitsi, että sillä saa tehtyä hyviä ja proteiinipitoisia ruokia! Juon nykyään pirtelöä joka päivä.

Eikä siihen tartte jäätelöä tai mitään epäterveellistä. Tämän havaitsin jo ollessani töissä yhdessä kahvilassa. Siellä "pirtelö" tehtiin jäisistä mansikoista, maidosta ja banaanista, ja maistui AIVAN aidolta. Kunhan marjat ovat jäässä ja kone saa käydä vähän aikaa, jotta seos kuohkeutuu, jäätelön puuttumista ei huomaa.

Hyvä perusresepti: pari desiä soijamaitoa (ja /tai vitaminoitua mehua, käy tavallinenkin maito mutta minusta soija on paljon parempaa)
1 banaani
0,5 dl soijajauhoa
2 kukkuraista rkl maitorahkaa (Tätä viimeistä ei edes maista, mutta tulos on kermainen ja mielettömän proteiinipitoinen!)

Lisäksi maun mukaan hedelmiä ja marjoja. Jos haluaa pirtelömäistä, runsaasti jäisiä marjoja. Ilman kylmiä elementtejä tulee smoothie-tyyppinen ratkaisu, joka on myös hyvää.

(Kuva ei omasta pirtelöstäni vaan netistä.)

Tänään...

• ...sain mekon ostettua. Tuli tosiaan semmoinen mink, muttei turkismateriaalia vaan mitä lie raskaasti laskeutuvaa, kreikkalaisvaikutteinen olkaimeton. Ekassa sovituksessa eilen oli liian avonainen, mutta aiemmin tänään löysin Aleksi 13:sta 50% alennuksella minijakun (onko vaatekappaleen nimi bolero?), joka sopi tuon kanssa kuin nakutettu. Ja näin asuni onkin suht' valmis.
• ...ihmettelen, loppuuko Sunset Boulevard sittenkin 30.5. Kaikkialla tuntuu nyt lukevan niin. Jossain vaiheessa se ilmoitti jatkavansa läpi kesän, ihan varmasti! Mutta ehkä jatko on peruttu..? Kohtalo on mua vastaan, ja mun olisi pitänyt tehdä toukokuun alussa ekstramatka West Endiin. Varmaan olisin tehnytkin ilman näitä häätohinoita. Olis ollut James McAvoy näytelmässä Three Days of Rain, Spring Awakening ennen loppumistaan ja nyt ehkä vielä Sunset Boulevardkin. Mutta ei ollut mahdollisuutta ehtiä, oli - ja on - tärkeitä, kivoja menoja. Kaikkea ei voi saada, ei edes tässä yhdessä pienessä asiassa, vaikka kovasti yrittääkin. 21.5. Uutinen löytyi. Totta se on, harmin paikka.
• ...joudun vielä palaamaan hommiin, koska työt pitää tehdä huomisen aikana pois.

Blogi on tekstipainotteinen. Tää ei nyt ehtis tai jaksais etsiä (tai ottaa) kuvia :)

What else is new?

Taas olis nimittäin kiireinen viikko.

Tänä viikonloppuna on Inkerin ja Jarnon kauan odotetut häät. Matkustan paikkakunnalle jo perjantaina päivällä, ja sitä ennen pitäisi tehdä sitä sun tätä ja työt myös.

Tänään kävin etsiskelemässä itselleni mekkoa. Huomenna teen toisen kierroksen.

Minulle on yleensä täysi mysteeri, mitä haluan, ennen kuin menen kauppoihin ja huomaan poimivani kyytiin tietyn mallisia ja värisiä yksilöitä. Tällä kertaa totesin yllätyksekseni etsiväni asua skaalalla minkki-vaalea-ruskea-harmaa - muttei missään nimessä pelkkä tumma ruskea tai harmaa eikä toisaalta liian vaalea, ei sovi häihin - puh - joten ko. värien yhdistelmiä tai sopivan vaalea ruskean sävy, jonka nimi on tietääkseni "mink" (= jossain ruskean ja vanhan roosan välissä). Ja helmasta en halua ihan lyhyttä, kun viime häissä oli. Polvipituinen olis kiva, jopa pidempi. On se vaan kumma, etten tiennyt YHTÄÄN, mitä halusin, kun astuin Sokoksen ovesta!

Löysin muutaman aika hyvän. Vilalla oli monta, Mexxillä yksi. Koko valikoimaa en ehtinyt vielä käydä läpi. Jatkan huomenna.

Ostin kylläkin Sokoksen alennustangoista hauskan pikkumustan 10€ ja röyhelöisen paidan (tavoittelemaani mink-sävyä, tajusin nyt...) 9€. Sokoksella on todella hyvät alennukset, jos malttaa penkoa tankoja.

Nämä vaatteet mahtuivat mainiosti normaaliin kengännauhabudjettiini, joka on edelleen seuraava: topit ym. pienet. 10€, neuletakit, tunikat, hameet 15€, mekot ja housut (jälkimmäisiä ostan ehkä joka toinen vuosi, en käytä...) 20€. Ja onnistun saamaan säännöllisiä kehuja tyylistäni näillä hinnoilla! Halvat vaatteet eivät myöskään hajoa päälleni. Yhtä kauan mielestäni käytän samoja kuin muutkin ihmiset, luultavasti keskimääräistä kauemmin.

Kuten olen ennenkin todennut, vaatesäästelyssä EI varsinaisesti ole järkeä, kun voin silmää räpäyttämättä maksaa kosmetiikkatuotteesta 50€. Olen kuitenkin saavutuksestani ylpeä, se on hauska haaste, enkä ole ajatellut lähiaikoina korottaa hintarajoja. Toisaalta nautin juhlavaatteiden ostamisesta kaksin verroin juuri siksi, että silloin eivät mitkään säännöt päde. Saa maksaa paljon, kunhan näyttää hyvältä.

Ei mulla silleen mitään pointtia ollut... :D

Kokemuksia kestopigmentoinnista

Olisko ollut hauskaa, jos olisinkin tänään kirjoittanut: "Aprillia, en mä kirjoitakaan kuukauteen ollenkaan blogia"? Hehe. Tuli tänään mieleen.

No, en aio kirjoittaa niin.

Ensi töikseni tämmöinen asiajuttu, joka on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa.

---
Olen käynyt kulmakarvojen kestopigmentoinnissa.

Se tarkoittaa sitä, että minulle on periaatteessa tatuoitu kulmakarvat. Ainakin suunnilleen. Väri ei mene yhtä syvälle kuin tatuoinnissa ja haalistuu siksi vuosien varrella. (Ihan tarkoituksella. Sitä voi sitten vahvistaa. Pari vuotta pitäisi kestää, ennen kuin tarvitsee tehdä mitään.)

Olin miettinyt pigmentointia pitkään. Minua on aina ärsyttänyt, että kulmakarvani ovat ihan näkymättömät. Olen vuosien mittaan oppinut piirtämään ne oikein kauniiksi, mutta ilman meikkiä olen kulmaton. Minua kyllä pelotti, että kulmista tulisi liian kovan ja luonnottoman näköiset, mutta koska kuitenkin aina vaan haaveilin asiasta, päätin lopulta teettää pigmentoinnin. Se kävi helposti samalla tutulla kosmetologilla, joka tekee ripsipermanenttini.

Pigmentointi maksoi vajaat neljäsataa euroa. Siihen kuului kaksi parin tunnin tatuointikertaa. Ensin tehtiin pohjat, joita muokattiin ja vahvistettiin jälkimmäisessä käsittelyssä. Eihän tällaiseen opiskelijana olisi ikinä ollut varaa, mutta nyt parempituloisena muutama satanen ei yllättäen olekaan maailmanloppu. Onhan hinta sinänsä aika kova, mutta tulos kestää vuosia ja säästää aikaani joka ikinen päivä. (Ja kulmat ovat tasalaatuiset. On ärsyttävää, kun joskus vaan on huono meikkipäivä, ja sitten kulkee naama vinksallaan.)

Ensin piirreltiin kulmien mallia. Kosmetologi piirsi aivan järkyttävän typerät kulmat, joita yritti ensin neuvojeni mukaan korjailla, mutta antoi sitten kynän käteen ja sanoi, että piirrä itse. Niin tein, ja näiden mallia on moni kehunut. En siis tiedä, suosittelisinko tätä ihmiselle, joka ei yleensä piirrä itselleen kulmakarvoja. Toisaalta, jos kulmia ei ole tavannut piirtää, ei ehkä kauheasti kaipaakaan niitä? Tai no, emmätiiä, voihan ihminen olla sellaisessa traagisessa tilanteessa, että kärsii kulmattomuudestaan muttei vaan osaa meikata. Ehkä ne kosmetologin kulmat näyttävät fiksummilta, jos ei ole jo vuosia piirtänyt kulmiaan erinäköisiksi.

Itse pigmentointi ei ollut mitenkään järkyttävän kivuliasta tai pelottavaa. Ensin laitettiin puuduttavaa voidetta, joka ei puuduttanut kauheasti. Sitten vedeltiin kulmia pitkin surisevalla automaattineulalla. Kun iho oli rikottu, kosmetologi pystyi laittamaan tehokkaampaa puudutusvoidetta. Ja taas jatkettiin neulalla vetelyä.

Minä olin kuulemma unelmapotilas. Kosmetologi kyseli moneen kertaan, eikö muka satu. Ilmeisesti monet tatuoitavat kiemurtelevat tuskissaan, ja käsittelyssä pitää vähän väliä pitää taukoa. Minua ei sattunut varsinkaan ekalla käsittelykerralla. Silloin tuntui pahimmillaan siltä, kuin joku vetäisi terävää neulaa pitkin kulmakarvaa ja ihoon jäisi punainen naarmu, muttei kuitenkaan tulisi verta. Kevyimmillään tunsin oikeasti vain kosketuksen. Toinen käsittelykerta oli jostain syystä tuskallisempi. Ison osan ajasta tuntui neulalla vetelyltä ja pahimmillaan siltä, kuin neula jättäisi jälkeensä jo vertakin. Ei toinenkaan kerta silti ollut lähelläkään tuskissaankiemurtelutasoa. En pelkäisi mennä uuteen käsittelyyn. Mekaaninen ihonpuhdistus sattuu ainakin minua paljon enemmän. Siinä silmät alkavat väkisinkin vuotaa. Tässä ne kyyneltyivät vähän pahimmissa kohdissa.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Näytän nyt enemmän itseltäni myös ilman meikkiä (ja tiedostan lausahduksen paradoksaalisuuden :D). Lopputulos on ehkä kevyesti sen näköinen kuin minulla olisi koko ajan piirretyt kulmat, mutta totuin siihen itse nopeasti, mistä johtuen näe asiaa niin peiliin katsoessani, mistä johtuen se ei häiritse minua. Eivätkä ehkä näe muutkaan, elleivät tule lähelle katsomaan.

Kaiken kaikkiaan voisin suositella kestopigmentointia. Minulle se oli rahan ja vaivan arvoinen juttu. Kulmiensa mallin uskominen toisen käsiin on kuitenkin iso juttu, joten vaatisin saada itse piirtää muodon ennen tatuoimisen aloittamista.

Olen blondimpi.

Kävin kampaajalla. Olen erittäin tyytyväinen uusiin, luonnollisiin hopeanvaaleisiin raitoihini, jotka eivät edes näytä raidoilta.

Pienistä asioista sitä tuleekin iloiseksi. :)

Ja joo, oikeat kirjoitusaiheet ovat näköjään kortilla tällä viikolla.

Ah, muistin vasta: pitäisi akuuttien aiheiden puutteessa julkaista se matkapäiväkirja loppuun. Mikä loistoajatus. Mutta nyt nukun.

KehoHyökkäys.

Onnistuin jo reilu viikko takaperin palaamaan kuntoilun pariin joulutauon jälkeen. Tänään koin kuitenkin aivan uuden kuntoiluelämyksen Les Millsin BodyAttack -tunnin muodossa.


Oli hemmetin rankkaa, mutta myös aika kivaa. Tunti on juoksua, hyppimistä, yksinkertaisia aerobic-askeleita ja yleistä rääkkiä. Lihaskuntoa on myös - omaan makuuni liian vähän - ja Les Mills -tunneille tyypilliset naurettavan lyhyet venytykset, joista jää vain turhautunut olo. En suosittelisi tuntia kenellekään rapakuntoiselle aloitustunniksi, ellei henkilö ole aivan hurja masokisti - mutta jos peruskuntoa on jonkin verran, tunti on hauska ja haastava. Ja varmasti hengästyy. Himoliikkujille tunti on omiaan. Ja silti varmasti hengästyy. (Itse kuulun peruskuntoisiin, en himoliikkujiin.)

En ole ollut noin kuollut minkään tunnin jälkeen sitten... En edes muista, koska viimeksi. Glasgow'ssa kävin melko lailla yhtä rankoilla aerobisilla tunneilla, mutta ne kestivät vain puoli tuntia kerrallaan! Sen ehkä huomasi tässä. Puoleenväliin asti jaksoin painaa täysillä, mutta tokalla puoliskolla kunto meinasi kerta kaikkiaan loppua kesken aerobisissa osuuksissa.

Saa nähdä, miten kipeät lihakseni ovat huomenna. Varmaan aika kipeät. Luultavasti varsinkin nilkat. Ne tulevat aina, kun juoksen ensi kertaa pitkään aikaan. Tarvitsisin varmaan viralliset juoksukengät.

Tunnin jälkeen minä ja Marjukka olimme aivan puolikuolleita, mutta jäi ehdottomasti sellainen olo, että haluan alkaa käydä säännöllisesti. Mitenhän kauan kestää, ennen kuin kehitystä alkaa huomata?

Lisäksi tekisi mieli juosta. En vain oikein ole harrastanut maastossa juoksemista. Glasgow'ssa juoksin aina juoksumatolla - ja suureksi ihmeekseni opin juoksemaan pitkiäkin aikoja. Suomeen muutettuani harrastus jäi. Ehkä pitäisi kokeilla, onko se kadulla juokseminen niin vastenmielistä kuin ajatuksen tasolla tuntuu.

En olisi nuorena ikinä uskonut, että opin vilpittömästi tykkäämään urheilusta näin paljon.

P.S. Ne Lontoon päiväkirjat yhä laittamatta... Olemassa ja muistissa on.

Äiti, äiti.

Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.

Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)

Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.

Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.

Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)

Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.

Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.

Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.

Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.

Kokemuksia ripsipermanentista #3.

(Kokemuksia #1, kokemuksia #2.)

Kirjoitanpa yhden jutun rästistä pois. Kävin siinä luvatussa ilmaisessa ripsipermanentissa pari viikkoa sitten.

Kosmetologi kokeili ripsieni kihartamista eri aineella, koska edellisellä kerralla ne eivät kihartuneet sitten millään. Tällä kertaa tulos oli oikein hyvä! Parempi kuin ihan ekalla kerrallani eri kosmetologilla. (Yhteensä yrityksiä on nyt siis kertynyt kolme.)

Ensimmäisistä ripsistä syntyi kauniit tähtisilmät vasta yhden ripsivärikerroksen jälkeen. Toisista ei luonnollisesti ollut yhtään mihinkään. Nämä kolmannet sen sijaan riittävät sellaisenaan. En tarvitse ripsiväriä, jos en tahdo laittaa. Yleensä olen silti laittanut, ja kihartanutkin ihan vähäsen tasoittaakseni ripsien kaarta. Mutta sitä ei ole mikään pakko tehdä joka aamu. Ihanaa.

Kosmetologi sanoi, että ensi kerralla voimme saavuttaa vielä paremman tuloksen taivuttamalla itsepäisiä ripsiäni jo etukäteen mekaanisesti. Sitten linjasta saadaan tasaisempi. Ripseni kun ovat niin vahvat ja suorat, etteivät ne millään tahdo pysyä nätisti aloillaan taivutettavina.

Olen tyytyväinen. Ripsipermanentti on aamun pelastus. Enkä ole vieläkään huomannut mitään negatiivisia vaikutuksia. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ripseni ovat päin vastoin terveemmät ja vahvemmat, kun en enää ole taivuttanut niitä mekaanisesti. Aion ottaa uusia permiksiä säännöllisesti, varmasti juuri tuolla kosmetologilla. Hän osoitti totisesti välittävänsä asiakkaistaan, kun tarjosi minulle ilmaisen hyvityksen.

Päivitystä ripsipermanenttiin.

Aiemmin tapahtunutta: Reilu kuukausi sitten kävin elämäni toisessa ripsipermanentissa. Se oli hieman tyhjän kanssa - ripset eivät kihartuneet sitten millään, vaikka ekalla kerralla eri paikassa olivat kihartuneet. Kosmetologi oli kyllä mukava ja paikka miellyttävä.

Äsken sain puhelun. Samainen kosmetologi oli tällä kertaa tilannut eri permanenttiainetta ja tarjoutui tekemään minulle sillä ilmaisen permanentin. Hänkin näkisi samalla, onko aineiden tehoissa eroja. Suostuin tietenkin, ja sovimme ajan ensi viikon torstaille.

Nyt jäi kyllä hyvä mieli. Rahansahan kosmetologi sai joka tapauksessa, joten mikään ei velvoittanut häntä muistelemaan minua kuukautta myöhemmin. Hän tuntui aidosti tahtovan hyvittää viimekertaisen. (Ja hyötyyhän hän toki samalla itsekin, kun saa verrattua aineiden eroja.) Tosi mukavaa. Ihmisten pienet hyvät työt ovat elämän suola. En varmaan itse tee niitä tarpeeksi.

Kokemuksia ripsipermanentista #2.

(Täältä löytyy kokemuksia #1.)

Kävin eilen uudessa ripsipermanentissa. Valitsin eri kosmetologin, ja täytyy sanoa, että käsittelyn lopputuloksissa on valtavasti hajontaa. Tällä kertaa ripset tuskin kaartuvat. Ovat sen näköiset kuin edelliset olivat reilun kuukauden jälkeen.

Nainen sanoi, että kyse voi olla eri vaikuttavista aineista. Se lienee todennäköisin selitys. Ainoa toinen vaihtoehto on, että ripseni ovat tosiaan tervehtyneet, pidentyneet ja paksuuntuneet, kun en joka päivä puristele niitä taivuttimilla. Tekisikö se niistä vaikeammin kihartuvat? Mahdollista, kai. Enemmän uskon eriaineteoriaan.

Uuden kosmetologin ammattitaidossa ei mielestäni ollut vikaa. Jos jotain, hän laittoi aineet paremmin, värjäsi ripset kauniimmin ja osasi oikeasti poistaa pumpulilla kiharrus- ja väriaineet niin, ettei niitä mennyt yhtään silmiin kirvelemään. Joten kai tämä oli vain onneton sattuma. Lienee sanomattakin selvää, etten ammatitaidosta huolimatta mene tuonne uudestaan. En ole vielä ihan päättänyt, valitsenko ensi kerralla taas uuden paikan (sain saliltani ilmaisen Cityshopparin ja siinä olisi tarjouksia) vai menenkö ekaan. En oikein pitänyt ekan naisesta, mutta näköjään hän osasi asiansa. Pitäisi ehkä välillä mennä kerran sinne, niin saisi karsittua ripsien vahvistumisteorian pois.

Olenpa kirjoittanut laiskasti viime päivinä. Ei ole ollut edes kamala kiire. Olen vissiin vaan tehnyt kaikkea muuta. Tai ei ole ollut jännää asiaa. Kyllä se tästä taas.

Taas pitää kirjoittaa urheilusta.

Olen itsestäni hyvin ylpeä, pakko tilittää aiheesta.

Olen käynyt BodyPumpissa tällä viikolla jo kaksi kertaa. Salille on todellakin selvitty takaisin. Ja oikeastaan vain se eka kerta oli vaikea! Tämän viikon tunneilla olen saavuttanut ennenkuulumattoman tason. Kyykkyihin on ensi kerralla pakko lisätä painoja. Olen jo kaksi kertaa kokenut biisin ihan kevyeksi. Ja olen saanut käsiliikkeiden painot nostettua suositellulle aloitustasolle, 2 x 2,5 kg! Jaksoin tänään jopa superraskaan Gwen Stefani -ojentajabiisin (a) noilla painoilla, (b) loppuun asti. Kumpaakaan ei ole ennen tapahtunut!

Taivasteluni ymmärtämisessä auttanee seuraava fakta: Mulla ei niinku ole voimaa käsivarsissa. Ollenkaan. (Käsissä ja sormissa kyllä on. Olen usein se, joka saa korkit auki.) Syyttäisin tästä sitä, etten lapsena ikinä kontannut (vaan liu'utin itseäni istuallani lattialla - silleen pääsee yhtä kovaa, parketilla kovempaakin, JA saa tavaraa kyytiin). Mutta en voi, koska siskoni Marjukka teki samat konttaamattomuustemput kuusi vuotta myöhemmin ja omaa paljon normaalimmat voimat myös käsissä. No, oli miten oli, minä olen ylävartalon puolesta heikko raukka. Jaksan tehdä kyykkyjä, vatsa- ja selkälihasliikkeitä ja ihan kaikkea muuta oikein mallikelpoisesti. Nykyään jopa hyvällä tekniikalla. Mutta käsilihaksia en jaksanut Pumpin aloittaessani treenata kunnolla edes surkeilla 2 x 1 kg minipainoilla! En vaan jaksanut. Ei pystynyt. Ja punnerrukseni ovat edelleen surkeinta maailmassa... Nykyään jaksan ehkä vajota jopa kolmasosan matkasta kohti lattiaa polvet tukevasti maassa. Alkutilanteessa liikerata oli pari senttiä, tai olisin romahtanut naamalleni. Toivon aina, ettei sarjoissa olisi punnerruksia, koska tämä on NOLOA.

Joo. *Tilitys ohi.* Tilanne on näköjään paranemaan päin! Toivoa on. On kiva nähdä ja tuntea konkreettista kehitystä.

Pidän muuten kovasti yhdestä Tampereen Fressin Pump-ohjaajasta. Yritän mahdollisimman usein mennä sen tunneille. Se on sellainen maanisen ylienerginen, pikkuinen nainen, joka toisena ammattinaan esiintyy jonkinlaisen back to the '90s -showryhmän kanssa. (Se nyt vaan on niin, että suurin osa minua miellyttävistä jutuista liittyy tavalla tai toisella lauluun.) Sen vankkumaton, räjähtävä optimismi tekee raskaastakin rääkistä ihmeen siedettävää. Ja se niinku LAULAA nostellessaan mielettömiä painoja. Laulaa kunnolla ja hyvin, ei silleen hymise mukana niin kuin jumppaohjaajat usein tekevät. Hullua. Monen mielestä kyseessä on ehkä stereotyyppinen, Duracell-pupumainen aerobic-ohjaaja suoraan painajaismaailmasta ;) Mut minä tykkään. Ja Marjukka tykkää kanssa.

Sekalaisia juttuja, joita kukaan ei eksy lukemaan, koska...

...Blogilista on sairas. Lisäksi: laihuusennätys + saarireissu 2007

(1) Blogilistassa on jotain vikaa. Se ei toimi. Ei päivitä blogeja. Antaa tietokantavirhettä. No, kai se taas paranee. Nyt on viikonloppu, ehkä ylläpidossa ei ole ketään.

On ihmeen orpo olo. Kaikki luottavat listaan nykyään sataprosenttisesti. Kun se ei lähetä lukijoita tänne, tuntee höpisevänsä itsekseen. Alkaa miettiä, että jospa se hajoaa kokonaan joku päivä. En löytäisi puoliakaan seuraamistani blogeista ilman sitä. Eivätkä ihmiset minua. Hui.

(2) Jatkan eilistä kauneus ja terveys -teemaa, koska unohdin osan asiastani. Viime viikolla Kotkassa painoin virallisesti vähemmän kuin kertaakaan sitten sen, kun ensi kertaa lihoin lukion jälkeen. Paino oli 75. Se on tärkeä haamuraja. Monta, monta kertaa olen painanut 76, mutta jotenkin luku on aina jämähtänyt siihen ja lähtenyt taas nousuun. 75 on tärkeä myös siksi, että se on normaalipainon raja. Olin ainakin vuorokauden ajan virallisesti normaalipainoinen! Ensi kertaa noin viiteen vuoteen!

Tällä hetkellä en varmaankaan ole. Punnituksen jälkeen makailin kolme päivää kavereiden kanssa siellä saaressa, söin terveellä ruokahalulla aamusta iltaan ja join alkoholista hyvän määrän kaloreita. Ja senkin jälkeen äidin ja isän mökillä meni muutama makkara, liekkilohta sun muuta hyvää. Paino alkaa varmaan taas luvulla 76. Ainakin. Mutta eipä mene kauaakaan, kun taas pääsen entistä alemmas! Tunnen oikeasti oppineeni, miten laihdutaan laihduttamatta. Tätä on jo jatkunut lähemmäs vuoden - olen välillä lihonut takaisin erikoistapausten ja juhlien myötä, mutta arjessa paino on koko ajan hivuttautunut alaspäin. Ilman, että kiellän itseltäni mitään. Niin sen pitäisi ollakin! Lopullinen tavoite olisi näillä näkymin kai saada paino alkamaan kutosella. (Olen tosiaan sen 175 cm pitkä.) Tuntuu, että kyllä siihen vielä päädytään... hitaasti, mutta varmasti. En laihduta. Elän normaalisti. Ei ole kiire. Mutta hitaasti laihdun.

(3) En sitten ole kertonut saaresta. Mitäs siitä kertoisi? Oli kivaa. Ilmat olivat aivan mahtavat. Aurinko paahtoi, lämpöä oli varmaan lähemmäs 30. Käymme aina sellaisessa armeijan saaressa, jonne yleensä on siviileiltä pääsy kielletty, mutta yhdellä kaverilla on suhteita (= perhe töissä armeijalla). Siellä on ihaninta se, ettei muita ihmisiä ole. Lojuimme täydellisellä rannalla (mereen pystyi kahlaamaan hienoa hiekkaa pitkin) aivan omassa rauhassamme. Pelasimme seurapelejä, saunoimme, söimme, joimme, lauloimme kitaran säestyksellä. Parhaana yönä valvoin puoli viiteen, joten kivaa selvästikin oli.

Ihmisiä oli vähemmän kuin koskaan. Meitä oli viisi. Mutta tavallaan se oli ehkä hyväkin. Viiden hengen porukassa tulee oltua aktiivisempi: kaikki pelasivat pelejä yhdessä, lauloivat yhdessä, juttelivat samassa paikassa, osallistuivat hommiin. Ruokaakin oli huomattavasti vähemmän stressaava laittaa viidelle kuin viidelletoista. Ei tarvittu suurkeittiömeininkiä. Eli ihan hyvä systeemi.

Kovin pinnallista. En pakota ketään lukemaan :)

Urheilua - villityksiä, edelleen - edelläkävijä tähtien bongaamisessa, päivää.

(1) Olen ylpeä itsestäni. Tänään selvisin taas BodyPumpiin - yli kuukauden tauon jälkeen. Kahden viikon tauko tuli matkan takia, mutta sitten salille paluu onkin venähtänyt silkkaa laiskuuttani. Osasin odottaa sitä. Kun rutiini unohtuu, itsensä pitää aina kiskoa takaisin. Tästä on jo puhuttu.

Kun nyt vihdoin menin, reaktio on sama kuin aina: miksi odotin näin kauan? Sehän oli kivaa ja oloni on heti sata kertaa parempi. (Mitä nyt lihakset voi huomenna olla kipeät... Otin samat painot kuin aina ja osa sarjoista oli niin rankkoja, että jäsenet tärisivät. Mutta nopeastihan se kunto palautuu, varmaan ainakin kolmannella kerralla jaksan niin kuin ennenkin.) Ihminen ei kyllä opi kaikista kokemuksistaan sitten millään.

Mutta nyt jatkan urheilua ahkerasti. Sunnuntaina voisi jo yrittää mennä toiste.

(2) Hairspray-kuume alkaa vähän rauhoittua. Päässä alkaa olla tilaa muullekin. Mulle aina tulee näitä. Harvemmin kaikkein pahin aallonharja yli viikkoa kestää.

Tähän nähden on harmi, että High School Musical 2, tuo Disney-kanavan mestariteos, saa ensi-iltansa tänään ;D Se oli jo eilen netissä, joten ilta meni sen katseluksi. (Oli muuten yllättävän hyvä korniksi teinileffaksi. Parempi kuin se eka. Mutta musa oli aika ankeaa.) Näissä olosuhteissa Zac Efron -jutusta ei meinaa vieläkään päästä irti. Hairspray-videoita ei enää tulvi joka tuutista, mutta noita sen sijaan kyllä. Haastatteluita. Katkelmia leffasta. Kaikkee. Puh. Yritän toipua.

Ja se on jo Rolling Stonen kannessakin. Se on aika vakavasti otettava juttu. Vähemmän vakavaa on se, että jokaisen ihmisen ensimmäinen mielleyhtymä kuvasta on: "Miten kukaan päätyy tuollaiseen asentoon? Ikinä? Missään yhteydessä?" Myös minulle kävi näin. Ja lehden nettisivujen mukaan myös Zacille itselleen.


(3) Jos Zac Efronista tulee nimi, jonka kaikki Suomessakin tuntevat, se on jo toinen kerta, kun olen aikaani edellä. [Edit: vai tunteekohan kaikki Suomenkin teinit jo sen? Mistä minä tiedän. Ei ole mitään kontaktia teineihin. No, jätetään tämä silti.] Mie nimittäin fanitin Jude Law'ta ennen kuin 98% jengistä tunsi sitä. Vuodesta -98. (Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta Jude on ollut tunnettu tähti vasta alle 10 vuotta. Rakastuin häneen Stephen Fryn lemmittynä Oscar-elämäkerrassa Wilde. Ennen Talented Mr. Ripleytä, ennen mitään, missä suuri maailma hänet huomasi. Jos mainitsin hänet vaikkapa miesihannetta kysyttäessä, reaktio oli aina "Häh? Kuka?")

Voihan se olla, että Zac katoaa näkymättömiin parissa vuodessa. Mutta jos ei, onnittelen itseäni. Ei tämä tosin niin hieno juttu ole kuin Jude: Zac on muualla jo tosi tunnettu. Jude ei silloin ollut oikeastaan edes Briteissä. Eikä Zac edes ole mielettömän kaunis tai ennenkuulumattoman lahjakas. Se vain on tehnyt niin ison palveluksen musikaaleille, etten voi olla nostamatta sitä kullatulle jalustalle. En vaan voi. Se sanoi jossain näinkin osuvasti: "The great thing about musicals is [that] when two characters get to dance and sing to each other on the screen, there's just a level of connection that can't be reached by regular dialogue." Olen ihan samaa mieltä! Lauletuilla sanoilla päästään syvemmälle kuin puhutuilla. Sinäkin ymmärrät sen, Zac.

Juden bongaamisesta olen aina ollut hyvin ylpeä. Nykyään sen loisto on jo hiipumaan päin, mutta kahden- ja kolmenkymmenen välillä se oli maailman kaunein olento. Sitä mieltä olen varmaan ikuisesti. (Ja se olisi ollut täydellinen Sebastian Brideshead Revisitediin. Jossain vaiheessa projektista huhuttiinkin. Mutta nyt se on jo liian vanha.)

(Jos joku ei muka tiedä, miltä se näyttää:)

Ruututyöläisen silmistä ja ripsipermanentista.

Ajattelin yhdistää kaksi asiaa harhaanjohtavan otsikon alle.

(1) Olen muutaman kuukauden ollut huolissani silmistäni. Ruudun tuijottaminen päivästä toiseen ei ole terveellistä: minusta on alkanut tuntua, etten näe niin kauas kuin ennen. Ja silmissä sumenee toisinaan, kun yritän katsoa lähelle.

En pelkää tarvitsevani laseja. En lähellekään, vielä aikoihin. Näköni lähtötaso oli erityisen hyvä. Mutta tuntuu, etten enää näe yhtä erityisen kauas kuin ennen. Pariisissa Marjukka näki metron aikataulut kauempaa. Ja jos kehitys jatkuu...

Lontoossa otin askeleita asian korjaamiseksi. Olin Bootsin apteekkiosastolla flunssalääkkeitä hakeakseni, ja samalla katsoin silmäosastoa. Ostin hoitavia silmätippoja ja erityisesti näköä ajatellen suunniteltua multivitamiinia.

On auttanut! Varsinkin silmien sumeneminen on poistunut. Luulen, että se johtuu tipoista. Luulen, etten muista räpytellä tarpeeksi usein. Varsinkaan työskennellessäni, ja ehkä en muutenkaan. Joskus illalla silmät ovatkin olleet niin kuivat, että niihin sattuu kasvoja pestessä. Kun pistää kosteuttavia tippoja pari kertaa päivässä, kaikki sellainen katoaa.

Vitamiinien tehosta en tiedä, mutta tuskinpa niistä haittaakaan on. En paluuni jälkeen ole yrittänyt tiirailla erityisen pieniä kirjaimia erityisen kaukaa. Pitäisi ehkä tehdä ihan virallinen näkötesti joku kerta.


(2) Kauneusosuus: kokemuksia ripsipermanentista. Otin sellaisen kesäkuussa. Siitä on pian kaksi kuukautta, ja se alkaa olla elinkaarensa päässä. Ripset kartuvat enää ihan vähän, valtaosa on taas suoria. (Eli permanentatut ovat kuolleet ja tippuneet pois, tilalle kasvanut suoria.) Tuntuu kuitenkin, että ripset ovat kasvaneet pidemmiksi ja terveemmiksi, kun niitä ei joka päivä puristella kihartimilla. Niitä tuntuu irtoavan vähemmän, joten seuraava permanentti voisi kestää kauemmin?

Aion ottaa uuden permanentin. Minulta on säästynyt joka aamu ainakin viisi minuuttia, kun yksi kerros ripsiväriä on riitänyt tekemään ripsistä kauniit räpsyt. Kuten sanottu, mekaanisen kihartamisen poistuminen on myös edistänyt räpsyttimien terveyttä. Huonoja puolia en ole huomannut (paitsi tietenkin sen, että vähän pitää maksaa ja laitossa menee puolisen tuntia). Suosittelisin varsinkin niille, jotka säännöllisesti itse kihartavat ripsiään.

Tartun aiemmin auki jääneisiin aiheisiin.

(1) Eilen en päässyt aikaisin nukkuman, kun piti odottaa Natural Born Killersin alkua klo 00.45. Tahdoin sen nauhalle. Mutta pysyin sängyssä puoli yhteentoista asti, eli sain levättyä kunnolla.

(2) Viime viikolla pääsin kuin pääsinkin toiseen jumppaan heti kirjoittamisen jälkeisenä päivänä. Myös tällä viikolla olen kuin olenkin jatkanut urheilua. Marjukan vierailu tosin poisti jumppapäivän keskeltä viikkoa, mutta kävin maanantaina ja eilen (pe) ja ajattelin, että josko ehtisin vielä sunnuntaina. Hyvältä näyttää. Ollaan tosin syöty ulkona. Helpolla ne painon vaihtelut tulee takaisinkin. Sanoisin, että suunta on silti oikea.

(3) Tällä viikolla ajastin ensimmäisen kokonaisen, itse tehdyn ajastukseni. Se oli todellakin ihmeen helppoa ja kaikki ovat oikeassa: ajastamalla tekstittäminen on sata kertaa kivempaa kuin edes semmoinen, missä saa vapaasti itse siirrellä ja yhdistellä valmiita ajastuksia. Eikä siinä edes mene kauhean paljon kauemmin! (Kohtuullisesti kauemmin saa mennä, kun palkkakin on parempi.) Tahtoo lisää.

(4) Tämä ei ole jatkoa millekään vanhalle jutulle (en muista niitä enempää), mutta kävin torstaina tyydyttämässä turhamaisuuttani: otin kasvohoidon yhteydessä ripsipermanentin. Nyt ripseni taipuvat itsestään ylöspäin seuraavat kaksi-kolme kuukautta, eikä minun tarvitse reuhtoa niitä joka aamu taivuttimella. Kosmetologi sanoi, että se on tervellisempääkin. Ei näistä miksikään räpsyripsiksi ole permanentattuinakaan (seuraavaksi pidennykset, heh), mutta olo on kuitenkin ihan erilainen. Oli hassua, että permanenttiaine oikeasti haisi samalle kuin kampaajalla.

(5) Aikatauluni on nyt täysi heinäkuun loppupuolelle. Ensi viikolla Oulun Janna tulee Tampereelle, seuraavalla menen äidin ja isän luo mökille, sitä seuraavalla Turkuun Eini-siskolle. Väleihin jää toki päiviä yksin Tampereella, mutta ehkä aika vähän. Sitten tuleekin heinäkuu ja lähden Saksaan, Pariisiin ja Lontooseen. Palaan 17. päivä. Ta-daa, ollaan heinäkuun loppupuolella. Ainoastaan juhannus on kysymysmerkkinä. Ei hajuakaan, mitä silloin teen. Äiti ja isä pyysivät jäämään mökille, jos en muuta keksi.

Oho, omituista.

Taidan olla paremmassa kunnossa kuin luulin.

Ehkä pyöräily on pitänyt valmiuksia yllä. Lihakset eivät nimittäin tulleet oikeastaan yhtään kipeiksi! En voi uskoa siihen mahdollisuuteen, että jumppa olisi ollut kevyempi kuin luulin. Koska... ei se ollut. Ellei se sitten vaikuttanut, että olen tottunut painoilla tehtäviin BodyPump-tunteihin, eikä tuossa käytetty ollenkaan painoja.

Sitten ei muuta kuin seuraavalle tunnille. Taidan mennä huomenna. Pelkäsin, että joutuisin pitämään pitkänkin tauon. Yleensä on käynyt niin, että eka tunti horroskauden jälkeen vetää lihakset mössöksi ja vie pari-kolme päivää selvitä takaisin täyteen jumppakuntoon.

Teenpä uuden osaston, kun en näköjään tiedä, mihin tällaiset tekstit pitäisi luokitella. "Kauneus ja terveys." Nyt tiedän.

Kun nyt kerran aiheesta puhutaan, voin myös kertoa, että olen laihtunut aika hyvin tänä keväänä. Tuntuu siltä, että minulla on lähiviikkoina hyvät mahdollisuudet saavuttaa alemmat lukemat kuin moneen vuoteen. Tavoitella kuukauden sisällä melkein lukion lopun painoja. (No, on siihen vielä viitisen kiloa, mutta silti! Jos trendi jatkuu.) En mä yliopistossakaan mikään lihava matami ole ollut, mutta ärsyttävästi parista viiteen (pahimmillaan enemmänkin) kiloa normaalipainon ylärajan väärällä puolella. Niin kuin nyt monelle teinivuosien jälkeen tuntuu käyvän.

Se on tosin hyväksyttävä, että tapahtui kesäkuussa mitä tahansa, heinäkuun kahden viikon matkalla osa tulee takaisin. Ei tilaisuuksia liikuntaan, eri maiden herkkuja maisteltavina... No, oikeastaanhan sekin on hyvä syy laihduttaa. Vahingot hallintaan jo ennalta.

Maailmaa varmaan kiinnostaa aivan kympillä ulkonäköhöpinäni :)

Puh, urheilua.

Sainpas taas itseäni niskasta kiinni ja menin jumppaan.

Nyt olenkin sitten ihan poikki. Urheilusta tulee helposti tottumus, eikä silloin tarvitse kahdesti miettiä lähtemistä. Kun tottumus pääsee katoamaan, on aina yhtä suuren tuskan takana mennä takaisin tunneille. Ja tauon toinen ikävä sivuvaikutus tuntuu melkein jo nyt: lihakset takuulla kipeytyvät tuosta yllättävästä rääkistä niin, etten huomenna pysty liikkumaan. Tuo oli myös... en ehkä valehtele paljoa, jos sanon, että se oli elämäni rankin vatsalihasosuus. Ihan hullu vetäjä. Mutta tehokasta ainakin oli.

No, kauneuden ja terveyden eteen on kärsittävä.

Jos saisin käytyä kolme-neljä kertaa viikossa nyt kesällä, se olisi loistavaa. Teoriassa se on mahdollista. Jos kaksi kertaa ehtisin, sekin olisi jo jotain. Lisäksi sentään pyöräilen joka paikkaan. Saa nähdä.