Tähän sadepäiväänhän pitää nyt suhtautua silleen...

...että tämän jälkeen se ruoho vasta viheriöikin ja päästään entistä kesäisempiin tunnelmiin.

On silti hiukan masentavaa. Aurinkoon ehti jo tottua, ja matalapaine vaikuttaa ainakin minuun jotenkin vallan fyysisesti. (Mitä pimeys ei tee. Jännittävä fakta.) Se painaa rintakehää. Jos aamulla herään kummallisen lamaannuksen vallassa, ulkona on todennäköisesti sateista. En tykkää sateesta, en, en.

Paino rintakehässä tuo mukanaan myös vahvoja takaumia Skotlannista, mikä ei varsinaisesti ole ikävä asia. Sellainen alakuloisen mukavan haikea.

Skotlanti on kyllä niin kostea paikka, etten tajua, miten kestin siellä kolme vuotta. Kun pois muutettuani menin käymään, tyrmäävä ilmankosteus salpasi henkeä ihan kirjaimellisesti. Tuntui, kuin naamalla olisi kaikki päivät märkä rätti ja joku istuisi rintakehän päällä yöt. Kyseessä tuskin oli poikkeuksellisen kostea viikko - muistan syksyjä, jolloin liioittelematta (laskin näitä, tuntui niin hurjalta) kuutena päivänä seitsemästä sataa tihuutti suurimman osan päivästä. Kai ihminen sopeutuu vaikka mihin. Koin kosteuden 90% lievempänä, kun asuin sen keskellä ja se hiipi syksyisin päälle vähitellen. Suomessa yksi matalapaineinen päivä erottuu joukosta.

Pari minuuttia niitä näitä

Olen ollut viikonlopun Tampereella. Eini-siskon piti tulla kylään, mutta se ei sitten tullutkaan, kun oli niin järjettömän kiireinen (ja lisäksi kuulemma kuumekin noussut viikonloppuna, vaikka tätä ei asiasta päätettäessä osattu ennustaa). Olen vielä ensi viikonlopunkin Tampereella. Silloin tulee Inkeri kylään.

Koskahan viimeksi olen pysynyt samassa kaupungissa näin monta viikkoa putkeen? Suorastaan outo fiilis.

Ei siitä oikeasti niin kauhean kauaa ole. Ehkä jopa jonakin kesänä Tampereella. Ainakin Glasgow'ssa. Siellä matkustelu oli paljon harvinaisempaa, kun en tuntenut ihmisiä joka helvetin skotlantilaisessa kaupungissa, vaan pysyivät siististi keskittyneinä yhteen ja samaan metropoliin. Kävin sitten vaan kolmisen kertaa vuodessa Suomessa, ehkä muutaman kerran vuodessa jossain toisessa brittikaupungissa, enkä juuri muuta. Oli se kyllä rauhallisempaa. Ja eläväisempää arkena. Miksi, voi miksi, tuttuni ovat hajallaan ympäri tätä maata? Yhyy.

Kaksikielisyydestä ja kielipuolisuudesta?

Mariannen kommentti blogilaatikossani - hän näkee harvoin unia suomeksi - sai minut miettimään omaa kielitilannettani.

Minun unissani kielet menevät lähes aina täysin sekaisin. Keskusteluissa on järkevää sanoa yksi lause suomeksi ja toinen englanniksi. Tai vaihtoehtoisesti luulen juttelevani suomeksi, mutta jos herään kesken lauseen, saatan tajuta sen sittenkin olleen englantia.

Tämä kuvastaa varmaankin suoraan sitä, miten aivoni toimivat. Täällä Suomessa ajattelen pääsääntöisesti suomeksi, mutta välillä sekaan tulee englanninkielinen ajatus ihan itsekseen. Englanninkielisessä ympäristössä on päinvastoin. Mutta kieliä on aina kaksi. Toinen ei nykyään ikinä katoa sieltä taustalta.

(Ekana Glasgow'n vuonna Suomi oli kateissa. Aivoilla oli kai niin kova homma sopeutua elämään englanniksi. Sitten muutaman Suomenvierailun jälkeen opin vaihtamaan puhe- ja ajattelukieltä kuin napista painamalla. Ja mitä pienimmistä virikkeistä. Vieläkin vaatii tietoisen korjausliikkeen, etten kesken suomenkielisen päivän ala puhua yliopiston kaupan myyjälle englantia, jos edelläni asioi vaihtari. MUTTA englanninkielisen ilmaisuni spontaanius ja luonnollisuus on kärsinyt Suomessa asuessani. Se on myönnettävä.)

Aloin miettiä tätä kaksikielisyyttä enemmänkin. Ennen Glasgow'n vuosia kirjoitin tietenkin kaikki nopeat muistilappuset ja tee nämä -listat suomeksi. Glasgow'ssa kirjoitin niitä lähinnä englanniksi, koska koko elämä oli enemmän englanniksi. Väliin saattoi tosin joskus sujahtaa suomea. Nykyään tilanne on outo. Aika tasan. Yleensä kirjoitan to do -listani (heh) suomeksi, mutta joskus huomaan puolivälissä sivua, että nytpä tulikin englantia. Jos taas raapustan kiireisesti muistiin vaikka lentojen aikoja ja hintoja matkaa suunnitellessani, on täysin arpapeliä, kummalla kielellä ne ilmestyvät paperille. Kieli saattaa myös vaihtua monta kertaa kesken lappusen, jos ajatukseni ovat muualla. Samoin on käynyt tehdessäni tajunnanvirtamuistiinpanoja gradukirjallisuudesta.

Jos yhtään keskityn, osaan TIETYSTI kirjoittaa vain yhtä kieltä. Kääntäjänä minulle on jonkinlainen kunnia-asiakin yrittää kirjoittaa mahdollisimman puhdasta suomea ja englantia. Mutta jos tarkoitus on raapustaa asioita muistiin mahdollisimman nopeasti, aivoista suoraan paperille, alitajunta hoitaa tekstin muotoilun ja nähtävästi myös kielen valinnan.

En itse ollut kiinnittänyt tähän suurta huomiota, ennen kuin jompikumpi siskoistani joskus näki englanniksi raapustetun lappusen pöydälläni ja teki ison äimistyneen numeron siitä, että yritänkö jotenkin brassailla, kun kirjoitan tämmöisiä arkisia asioita englanniksi ilman syytä.

Tämä on minusta kiinnostava asia. Se, miten eri kielet hallitsevat aivoja, tuntuu myös vaihtelevan ihmisestä toiseen. Jotkut hyvinkin sujuvasti toista kieltä puhuvat kieltäytyvät myöntämästä, että ikinä ajattelisivat muulla kuin alkuperäisellä äidinkielellään. Minun on vaikea käsittää sitä. Omat aivoni yrittävät ajatella kielellä, jota yritän puhua, jos osaan sitä yhtään alkeita paremmin. Vaikka olisi miten vaikeaa. Jo ennen ulkomailla asumista oli näin.

Gallup?

Kun arki tuntuu oudolta.

Suomessa ollaan. Matkalaukkukin tuli perässä eilen. Kaikki hyvin, olen ehjä ja tyytyväinen.

Arjesta pääsee ihmeen kauas vain puolessatoista viikossa - vasta nyt palattuani tajuan, miten kaukana olen käynyt. Kaikki Suomessa tuntui palattuani hetkellisesti jopa vieraalta.

Olen toisaalta huomannut herkistyneeni näkemään vierautta sinä aikana, kun asuin ulkomailla. Sitä ennen ei parin viikon matka tuntunut missään. Ei tullut mieleenkään, että kotimaansa voisi nähdä ulkopuolisin silmin. Mutta monen kuukauden poissaolon jälkeen maa näyttäytyi väistämättä vieraana, ja sittemmin tuo vieraus palaa hetkeksi hyvinkin helposti, kun poistun maasta. Ilmiötä on vaikea kuvailla, mutta näen asiat kuin ensi kertaa: Onpa täällä avaraa. Ovatpa kadut leveitä ja autioita. Kylläpä kaikki on harmaata. Alan myös helposti keskellä supisuomalaista katua päivitellä mielessäni, että miten sattuikin, takanani puhutaan SUOMEA. (Vrt. suomen kuuleminen sattumalta ulkomailla. Silloin tulee helposti mentyä juttelemaankin.)

Olen myös saanut ihmeen paljon energiaa arkeen. Hommat eivät tunnu samalta ikuiselta puurtamiselta. Energiaa on siitäkin huolimatta, että minulla on edelleen univelkaa ja aikaeroväsymystä enkä edes ehtinyt lepäillä matkalla. Hieno juttu. Matkailu kannattaa.

On lisäksi hirmuinen kuume muuttaa ulkomaille. Onneksi Lontoon matka on jo kesäkuussa ja Italia heinäkuussa. (Kirjoitinko täällä kuukauden kielikurssista, jolle lähdemme Marjukka-siskon kanssa? No, heinäkuu siis vierähtää Perugiassa. Olen ollut kurssilla samassa kaupungissa ennenkin ja tiedän, että siellä on kivaa.) Matkoista on ensiapua... mutta kyllä New York nyt alkoi houkuttaa siinä määrin, että minun tekee mieli muuttaa sinne 90 päiväksi, jotka maassa saa oleskella ilman viisumia. Kenties vuoden 2009 aikana, jos tosiaan saan gradun pois alta vuonna 2008. Saa nähdä.

Äiti, äiti.

Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.

Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)

Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.

Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.

Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)

Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.

Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.

Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.

Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.

Koti-ikävän kultainen kääntöpuoli.

Tragedia: en saa itsestäni irti kunnollista joulumieltä, ennen kuin seuraavan kerran muutan ulkomaille.

Ainakin pelkään, että asia on näin.

Syy: ulkomailla on enemmän odotettavaa. Ei vain matka vanhempien luo, vaan matka kaivattuun Suomeen, lumen keskelle. Perheen ja ystävien näkeminen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ikävä kotimaata ja suomen kieltä kohtaan. Tähän kaikkeen verrattuna matka Tampereelta Kotkaan ei tunnu yhtään missään.

Muistelen kaiholla sitä mieletöntä onnellisen odotuksen huumaa, jossa elin Glasgow'n marraskuun ja joulukuun alun. Kiertelin kaupungilla monen monituista kertaa lahjoja etsimässä. Join Eggnog ja Gingerbread Latteja Starbucksissa. (Olisko nuo pitänyt väliviivoittaa suomalaisten yhdyssanasääntöjen mukaan? Kai olisi, koska ne sijaitsevat suomalaisessa lauseessa. Mutta sanojen englanninkielisyys ajoi minut englannin käytäntöön. Muistakaa muuten, lapset: englanniksi on eri säännöt. Ei suu- ja sorkkatauti vaan foot and mouth disease. Ei siis sitä väliviivaa, vaikka listattaisiinkin yhdyssanoja, joilla on yhteinen jälkiosa. Tätä virhettä näkee aika usein.)

*Harhapolku ohi.* Ripustelin jouluvaloja. Nukahdin päiväunille onnelliseen sykkyrään, koska kohta olin menossa kotiin ja luvassa oli vuoden ihanin aika. Se kerta kaikkiaan oli jotain... Se onni tuntui vatsanpohjassa asti.


(Kuva: poroja George Squarella.)

Toki minä edelleen rakastan joulua, ripustan jouluvaloja (olleet ylhäällä jo monta viikkoa) ja etsin lahjoja. Mutta tämä ei tunnu yhtään miltään verrattuna odotukseen ulkomailla. Koti-ikävän kultaiseen kääntöpuoleen. Jos minulla ei olisi vertailukohtaa, joulumieleni varmaan tuntuisi täydelliseltä nytkin. Surkea juttu. Toivon, etten tietäisi paremmasta.

Osatekijäksi olin jo aiemmin identifioinut sen, että Britanniassa myös fiilistellään enemmän joulua. Kauppojen joulukoristeet ja joululaulut ovat näyttävämpiä kuin Suomessa. Joku varmaan vihaisi sitä, mutta minä rakastin. Tälläkin toki on osansa joulumielen luomisessa, kuten viime vuonna Lontoossa totesin. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy isompaan joulumieleen oli se, että oli enemmän odotettavaa.

Huokaus. Ehkä minä vielä joskus olen ulkomailla odottamassa joulua. Ja harmittelemassa sataa asiaa siinä, etten ole Suomessa. Kaikkea ei voi saada.

Kirjoituslupaus.

Nyt aion yrittää kirjoittaa jotain joka päivä. Tästä lähtien. Maailmalla on romaaninkirjoituskuukausi, minulla on nyt bloginkirjoituskampanja.

Muuten en pääse takaisin kirjoitusrutiiniin tässä mediassa. Kirjoitan jotain, mitä vaan.

Jännittävää: Facebookissa olen huomannut, että minun on oikeasti helpompi kirjoittaa englanniksi. Luulin sen olevan pitkälti kuvittelua - että suomeksi kirjoittaessani kaipaan englannin mahdollisuuksia ja englanniksi kirjoittaessani suomen mahdollisuuksia. Mutta en minä englanniksi kirjoittaessani mitään kaipaa.

Herättää tiettyjä ajatuksia. Houkuttaa vaihtamaan blogien kieltä. Tai osan niistä. Mutta en taida. Ainakaan vielä. Jos suomi on vaikeampaa, se tarvitsee harjoitusta.

Leffablogia voisin kyllä kirjoittaakin englanniksi. Se olisi mukavaa. No, katsellaan.

Montakohan päivää on jo satanut putkeen?

Olen kahden vuoden aikana tullut siihen tulokseen, että Suomessa on huomattavasti enemmän sateisia jaksoja kuin ulkomailla kotimaan kuivuutta ja aurinkoisuutta hehkuttavat suomalaiset myöntävät itselleen tai muille.

Tai ehkä vain omat silmäni aukesivat Britannian vuosien kautta. Siellä ehdin moneen kertaan uhota, ettei kotimaassani ole tällaisista sateista kuultukaan. On toki totta, että sadekeskiarvo on aivan erilainen. En muistanut, että tällaisia sadeviikkoja koetaan silti myös Suomessa. Nyt tiedän totuuden.

Tänään sade vähän jänskättää, koska sisko ja serkku tulevat Turusta ja pitäisi mennä Särkänniemeen.

Ainakaan ei ole jonoja laitteisiin.

Iltapäiväksi on ehkä jopa luvattu kirkastuvaa. Sääkartoissa ei ollut sadepisaroiden kuvia. Aamun kohdalla oli.

Tasan viikon päästä lähden ulkomaille.

Matkan odotus täyttää minut innostuksella.

Se tuntuu keuhkoissa asti, jossain syvällä sisällä. Pelkästä ulkomailla olon ajatuksesta tulee hengästyttävä vapaudentunne. Olla muualla, puhua muita kieliä. Olla liikkeellä yksin ja vapaana.

Samalla näen ihmisiä, joiden näkemiseen en usein saa tilaisuutta. Se on mukavaa. Mutta kaikkein eniten odotan ajatusta itse matkalla olemisesta. Kävellä Pariisissa. Mennä metrolla Versailles'hin. Ja Lontoossa, Theatrelandin valomainosten keskellä. Ah.

Minusta ulkomailla olo on vähän kuin pääsisi kotiin. Suomessakin olen kotona, mutta ehdin asua ulkomailla sen aikaa, että opin olemaan kotonani juuri ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteessa. Siihen minulla on tässä maassa koti-ikävä. (Ja ulkomailla Suomeen. En tiedä, katoaisiko toinen ajan kanssa, jos pysyvästi valitsisin sen vastakohdan. En suunnittele sellaista, joten saan toistaiseksi elää kummankin kanssa.)

En tosin ole ihan sisäistänyt, että niissä kaupungeissa on kesä. Toivottavasti kuumuus ei ole kauhea. Olen enemmän talvimatkailija, mutta kyllä heinäkuun turistimassoistakin varmaan selvitään. Leicester Squaren lippukojulla on varmasti tunnin jonot talvisen vartin sijasta, mutta sinne voi ottaa kirjan mukaan. Oikeastaan on osa viehätystä seisoa kiemurtelevassa jonossa valotaulun esitysvalikoimaa katsellen. Siinä on yhteisöllisyyttä, kaikki teatterinystäviä ja niin valveutuneita, että tietävät kojusta. Voi jopa tulla juteltua ihmisten kanssa.
---

Olen muuten monena yönä nähnyt unia vanhoista ystävistä ja tuttavista. Toissayönä unessa olivat Inkeri ja Minni (tutustuin toiseen ylä-, toiseen ja ala-asteella) - ja jopa Inkerin isä purjeveneineen. Kättelin Inkerin isää, katsoimme toisiamme ja mietimme, että viime tapaamisesta on varmaan kymmenen vuotta. Tämän yön unessa oli vaikka ketä. Olin Turussa. Monet nuoruuskavereistani asuvat siellä oikeastikin. Olin vissiin ostanut asunnon sieltä. Lisäasunnon, en luopunut entisestä. Olinpa unessa rikas. En muista yksityiskohtia. Hannan ja Sepen ruokapöydällä oli monimutkaisia lautapelin osia. Pöytä oli pyöreä, ei pitkä suorakaide niin kuin oikeasti.


Unissa ei ole tapahtunut mitään kovin koherenttia, mutta olen herännyt outoon oloon nähtyäni niin paljon vanhoja tuttuja kerralla. Harvinaista on ollut sekä tuttujen ihmisten määrä että lähes täydellinen juonettomuus. Yleensä unissani on punainen lanka. Ne muistuttavat kirjoja tai elokuvia. Tapahtumat ja ympäristöt voivat olla epärealistisia, mutta unissa on sisäinen logiikka, jonka yleensä muistan herätessäni. On vähän turhauttavaa nähdä unia, jotka eivät tunnu pyrkivän mihinkään.

Miksi tauko?

Kävin Helsingissä. Minua opetettiin siellä ajastamaan tekstityksiä pe-la, ja sunnuntai-iltana minua ja Ullaa odotti Mamma Mia! (siitä on lisää tekstiä asianomaisessa osastossa).

Mitähän yleispätevää sanottavaa tässä olisi... Helsingissä oli mukavaa. Ostin britti- ja jenkkiherkkuja myyvästä liikkeestä jälleen Aeroa, jelly beanseja ja Irn Bruta (imelä, oranssi virvoitusjuoma, Skotlannin lahja maailmalle - Skotlanti on ainoa paikka maailmassa, jossa Coca Cola ei ole markkinajohtaja). Siellä kaupassa on aivan ihanaa, kuin taivaaseen tulisi. Selittämättömän kotoinen olo. (No, satakertainen efekti olisi varmasti ollut Suomi-kaupalla briteissä.) Meinasin ensin kirjoittaa, että on sääli, ettei sellaista liikettä ole Tampereella, mutta oikeastaan parempi niin. Ei mene hohto. Lisäksi Punnitse ja säästä -liike myy myös brittisuklaata ja sipsejä. Ei tosin Aeroa.

Lisäksi kävin Akateemisessa. Ja sain vihdoin ostettua aurinkolasit, kun hetken mielijohteesta poikkesimme liikkeeseen. Policen lasit, 155€. Ei ne mitkään unelmaiset olleet, mutta ajanevat asiansa. Tällä hetkellä muodissa olevat isot lentäjälasit eivät sovi mulle yhtään, joten nuo on tuollaista perusmallia. Lasit olisin toki voinut ostaa Tampereeltakin. Ei siellä Hesassa oikeastaan montaa juttua ole, mitä Tampereelta ei löytyisi. Akateemisen isot ulkomaisten kirjojen osastot ja brittiherkut ovat oikeastaan ainoat syyni käydä keskustassa. Lisäksi kävelimme Oulunkylästä Puu-Käpylän halki idylliseen taidetavaraliikkeeseen, jossa oli kivoja juttuja. Olivat nättejä seutuja, minulle ennestään aivan vieraita.

Yötä olin Ullalla ja Manulla. Ihmekissan voittokulku jatkuu: ei pahoja allergiaoireita. Ekana yönä makuulla tuntui lieviä hengitysvaikeuksia, mutta vain, jos tahallani yritin vetää keuhkot äärimmilleen täyteen. Ei haitannut nukahtamista. Allergia kuitenkin muistutti hauskasti olemassaolostaan lauantai-iltapäivänä, kun silmääni meni kissankarva. Karva ei edes tuntunut, mutta parissa minuutissa silmäni oli pelottavan tulipunainen ja turvonnut. Silloin oli pakko ottaa allergialääke, koska pelkäsimme, etten muuten näe seuraavana päivänä mitään. Eli kyllä se yliherkkyys siellä taustalla lymyilee.

Se ajastaminen ei ollut kovin vaikeaa. En oikeastaan malta odottaa, että pääsen tekemään sitä enemmänkin.

Ai niin, en ole vielä kertonut matkasuunnitelmistani!

Jossain tässä kaiken sähellyksen keskellä onnistuin varaamaan kesämatkani. Olen siitä oikein innoissani. Kaipuu ulkomaille on koko ajan kova, mieluiten joksikin aikaa asumaan, mutta tämä välttänee ensi hätään.

Olen menossa Saksaan, Ranskaan ja Britanniaan. Keskiviikko 04.07 Tampere-Bremen, lauantai 07.04. Hannover-Pariisi, torstai 12.04. Pariisi-Lontoo, tiistai 17.04. Lontoo-Tampere. Saksaan menen Italian ystäväni Maija-Leenan luo (jonka kotikaupunkiin Bremeniin Ryanair sattuu nimenomaan Tampereelta lentämään, ja naurettavan halvalla!). Sieltä jatkamme yhdessä Maija-Leenan opiskelukaupunkiin Hannoveriin, mistä matkustan vielä määrittelemättömällä kulkuvälineellä (bussi vissiin halvin, mutta vie koko päivän) Pariisiin. Pariisin Eurodisneyssä on töissä Marjukka-sisko, jonka luo toivottavasti mahtuu yöksi ja joka ei toivottavasti ole koko vierailuaikaani töissä. Lopuksi Pariisista Eurostarilla Lontooseen, jossa on kenties mahdollista tavata parikin ihmistä (esim. Ines, jos hän pääsee tulemaan Glasgowsta), mutta olen onnellinen yksinänikin. Sitten lento suoraan Stansted-Tampere. On se kätevää asua Ryanairin asemakaupungissa :)

Matkaan menee kaksi viikkoa. Olisi mennyt vähemmän, mutta ahnehdin itselleni aivan ylimääräisenä noinkin pitkän Lontoon vierailun (no, oli sinne joka tapauksessa Inestä tarkoitus mennä tapaamaan ennen syksyä). Päätin oikeasti hyödyntää sitä tosiasiaa, että voin tehdä töitä missä vain. On vaikea sanoa, vaivaako minua tuossa vaiheessa jo matkauupumus ja tahtoisin vain kotiin. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että nautin olostani musikaalien luvatussa maassa niin, etten tahtoisi pois ollenkaan. Ehdin katsoa aika monta esitystä :))) Ja kierrellä yksin kaupungilla. Molemmista nautin mielettömästi. Oikeastaan vierailun pituus johtuu juuri siitä, että halusin varmistaa itselleni omaa aikaa siltä varalta, että Ines tulee viikonlopuksi. Erakko mikä erakko.

Odotan matkaani innolla. Muitakin on tulossa: ensinnäkin toinen Lontoon vierailu uudeksivuodeksi. Siitä olen maininnut montakin kertaa. Ja sitten pitäisi tulevan akateemisen vuoden kuluessa lähteä Meksikoon Skotlannin huoneystäväni Daisyn luo. Hän muuttaa sinne syksyllä. Niitä matkoja katselin tänään ensimmäistä kertaa. Huomattavasti kalliimmaksihan se tulee, mutta alle tuhannen euron näyttäisi silti jäävän. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että lennän New Yorkin kautta niin, että pysähdyn sinne katselemaan ympärilleni meno- tai paluumatkalla. Sellaiset lennot eivät tulleet juurikaan kalliimmiksi (majoitus toki tulee lisäkustannuksena), ja minua on viime aikoina himottanut New York. Toinen musikaalin luvatuista maista. Duh.

Ei kai mistään huomaa, etten malttaisi pysyä Suomessa? ;)

Normaaliin matkustajaan minussa on silti se ero, että inhoan turistimatkailua. Tahtoisin aina joko käydä paikassa oikeasti asuvan tuttavan luona tai mennä pitemmäksi aikaa, itse asumaan. Lontoo on ollut poikkeus, koska pidän siitä niin. Samoin New York tulee olemaan. (Mutta ne ovat englanninkielisissä maissa, joten en miellä niitä niin ulkomaankohteiksi. Tuntuu kuin vaikka Rovaniemelle tai johonkin muuhun etäiseen ja vieraaseen Suomen kaupunkiin lähtisi, ei sen oudommalta. Tai no, Lontoo nykyään tietysti jo tutummalta!)

Ensi vuonna nämä saavat riittää ensiavuksi, koska aikani kuluu väistämättä tiiviisti Suomessa, gradun parissa. Sen jälkeen - saa nähdä.

Tapahtui selittämätön katkos!

Ensin minut yllätti oikeesti hektinen kiire ensi kertaa moneen viikkoon (siitä huomasin, miten kiltisti ja hyvin olen yleisesti ottaen onnistunut vähentämään töitä, ja taputin itseäni selkään). Sitten lähdin viikonlopuksi Ouluun katsomaan Glasgown tärkeistä tärkeitä ystäväistäni Jannaa.

Siellä Briteissä me tavattiin kohtalon oikusta ja nyyhkittiin monta vuotta yhdessä Suomen perään, laulettiin humalaiset yöt suomihittejä ja grillattiin yksi surkea juhannus vääränlaisia makkaroita kerrostalon sisäpihalla roskisten vieressä. Oi niitä aikoja. Nyt me ei nyyhkitty tai vietetty humalaisia öitä, sillä Janna saa elokuussa vauvan ja minusta tulee uskonnoton kummi :) Hii.

Oli kiva viikonloppu. Olin käynyt Oulussa aiemmin tasan kerran. Nyt tutustuin torin rantaan, vetten päällä leijuviin teatteriin ja kirjastoon sekä rannan vieressä sijaitsevaan parhaaseen Suomessa syömääni kiinalaiseen buffaan. Se oli tosi idyllistä maisemaa. Tykkäsin. Pitää mennä kesällä katsomaan, onko se niin loistavaa kesämaisemaa kuin kylmänä ja tuulisena takatalvilauantaina näytti.

Onkos tullut kesä?

Tänään Tampereella on niin lämmintä, että ohutkin takki oli liikaa.

Outo maaliskuu tämä! Tuntuu ihan Britannian keväältä. Jos tätä jatkuu vielä pari kuukautta, voimme kaikki eläytyä siihen, millaista on nauttia ikuisesta äitienpäiväsäästä loskan ja mudan sijaan. Se olisi aivan ihanaa. *toivoo oikein, oikein kovasti*

Kävin oikein baarissa. Taas.

Minustahan on tullut oikea bilehile.

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen olen taas tykästynyt yöelämään. Marjukka juhli 20-vuotissynttäreitään (sisareni on siis minua vajaat kuusi vuotta nuorempi. keskimmäinen sisko on minua puolitoista vuotta nuorempi), ja minä päädyin ihan kunnolla mukaan, vaikken oikeastaan ollut aikonut. Lauloimme Singstaria seitsemästä puoli kahteentoista. Sitten lähdimme baariin. Kolmas kertani kuukauden sisällä!

Olen löytänyt Suomesta ensimmäisen yökerhon ikinä, joka soittaa täsmälleen Britannian diskojen tyylistä musiikkia. Korneja hittejä 60-luvun twististä 70-luvun Grease-medleyyn, 80-luvun Whamiin, 90-luvun europoppiin ja 2000-luvun Ricky Martiniin... Nam. Ehkä siksi jaksan hinkua ulos. Ennen tätä masennuin Suomen diskoissa aina, koska musiikki oli liian monotonista jumputusta, pelkkiä korkeintaan kahden viikon ikäisiä NRJ-hittejä ynnä muuta ankeaa.

Siis, mikä se tällainen ihmepaikka on? Be-Bop Tampereen Finlaysonilla. Henk. koht. suosittelen lämpimästi. Makujahan on monia, mutta minulle paikka sopii kuin nyrkki silmään ja tuo ihanasti Britannian cheesy pop -illat mieleen. Myös paikan sisustus on uskomattomassa kitch-henkisyydessään näkemisen arvoinen. Asiakaskuntakin on mukavan heterogeeninen parikymppisistä opiskelijoista hieman alle nelikymppisiin työporukoihin. JA olut ja siideri maksavat ke-to-pe 50 senttiä tuopilta! (Minkä perusteella paikan olettaisi räkäläksi, mutta se onkin hienosti sisustettu ja miellyttävä yökerho.) Nyt olimme tosin lauantaina. Silloin hinta on suht' normaalit neljä euroa.

Nukuin puoleen päivään, mutta noin muuten päiväni on ollut ihan normaali. Minulla ei ole krapulaa. Ehkä oli ihan hyvä, että kellojen siirtämisen vuoksi ilta jäi tunnin normaalia lyhyemmäksi. Syntymäpäiväsankari itse sen sijaan kävi kääntymässä tuossa aiemmin, ja naama näytti erittäin valkoiselta ;) Mutta kai sitä synttäripäivänä saakin juhlia kunnolla.

No, semmoista. Saa nähdä, kauanko juhlakauteni kestää. En minä joka viikko rupea käymään. Se on pahaksi terveydellekin. Mutta jos vaikka kerran, pari kuussa.

Takaisin oravanpyörään.

Kyllä tämä tästä. Lomaviikko (=yliopiston taukoviikko) on tulossa, ja lomaviikon jälkeen osalla kursseista on jo loppu näkyvissä. Kyllä tämä tästä.

Juuri nyt elämä on hengästyttävää juoksemista. Pitäisi lakata ottamasta vastaan toimeksiantoja. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Pääsin kunnialla kotiin. Tulin loppumetrit oikein taksilla. Minulla on yhä paperilla pätkiä, jotka mielelläni siirtäisin blogiin.

Oli outoa tulla lumen keskelle. Kun on elänyt talven tulovaiheen, talvi tuntuu luonnolliselta - ihmeelliseltä vain hyvällä tavalla. Lentokoneesta hankeen astuessaan näkee sen ulkomaalaisen silmin: maailma on kylmä ja kuollut. Vihreästä, elävästä paikasta tullessa se näyttää luonnottomalta ja tuntuu tuhlaukselta. Mikään ei elä tai kasva.

Sitten totun ja muistan, että rakastan lunta. Mutta pienen hetken maailma näyttäytyi minulle ulkopuolisen silmin.

Oli mulla muutakin... Muurasin äsken ensimmäisen pikkuruisen kiven musikaaliblogiin, mutta siinä ei vielä paljoa esittelemistä ole. En tiedä, koska on, koska en uskalla lupailla itselleni liikaa kirjoitteluaikaa lähiviikkoina. Sama juttu leffojen kanssa, ja kaiken.

Haluaisin akuutisti kannettavan. Katselin kentällä pieniä, kevyitä ja tosi kalliita. Verotoimistosta pitäisi hakea ennakovero ja maksaa se ja muut maksut pois, niin näkisin, miten paljon ylimääräistä rahaa on. Ei varmaankaan tarpeeksi pieneen, kevyeen ja tosi kalliiseen.

Haluaisin hyvin akuutisti takaisin Britanniaan. En asumaan, mutta voisin käydä siellä vaikka joka toinen viikko. Miksei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa?