Televisio: True Blood

Image by jambled via Flickr
Olen nyt katsonut kaksi kautta True Bloodia. Kirjoitin siitä äsken facebook-statuksen. Keksin, että mitä jos yrittäisin kirjoittaa päivän parin välein edes pienen blogitekstin jostain statuksesta. Kokeillaan tämmöistä.

Useimmat ystäväni ovat AIVAN fiiliksissä True Bloodista. Itse en päässyt samoihin tunnelmiin ainakaan ensimmäisellä kaudella. Itse asiassa kauden puolivälin tienoilla teki melkein mieli jättää leikki kesken, koska sarja näytti junnaavan paikoillaan eikä mikään hahmojen kohtaloissa kiinnostanut minua kauheasti.

Onneksi en jättänyt. Toinen kausi osoittautui paljon kiinnostavammaksi. Pääjuoni on heikompi kuin ykköskaudella (vai olinko ainoa, joka ei nähnyt mitään järin jännittävää jengin seikkailuissa Dallasissa, eikä juuri perustanut siitä orgioihin yllyttävästä jumalattarestakaan?), mutta sarja oli muuten löytänyt oman tyylinsä: hurmaavan sekoituksen campia, aidosti hauskoja vuorosanoja, väkivallan sarjakuvamaista ylivetämistä ja melodraamaa. Vähän niin kuin Buffy, jos Buffy olisi ollut HBO:lla ja sarjassa olisi voinut olla näin ronskia kieltä ja raflaavia tapahtumia. Nautinnollista katsottavaa, jos ei ylianalysoi kaikkea.

Itse ikävä kyllä ylianalysoin asioita, ja ikävä kyllä True Blood ei ole ottanut Buffysta mallia juonenkuljetuksessa. Tämän tuoreemman vampyyrihitin kakkoskauden eteneminen on tuskallisen klonksuvaa. (Vai onko ongelmani ennemminkin, ettei se ole HBO-tasoa? On kai sitä huonompaakin olemassa. Pettymys joka tapauksessa.) Välillä ei ole mitään odotettavaa tai jännitettävää, ja välillä hahmot ja käsikirjoittajat tuntuvat unohtavan jotain olennaista pitkiksi ajoiksi. Aina en ymmärtänyt hahmojen motiiveja tekoihinsa. (Motiivi tuntuu olevan käsikirjoittajien halu yllättää ja järkyttää, ja seuraavassa hetkessä hahmo itsekin on ihan että "Mitä oikein ajattelin?") Kauden loppuhuipennuksessa kaikki törmäilivät paniikissa ympäriinsä. Ymmärrän, etteivät kaikki voi olla blondeja vampyyrintappajia, jolle pahisten päihittäminen on synnyinlahja, mutta ehkä voisi yrittää kehittää jonkinlaisen suunnitelman? Tai edes liittoutua yhteen / pysyä samassa paikassa?!

Anna Paquin on minusta väärä nainen sarjan päärooliin. Ei luulisi olevan kovin vaikea esittää nättiä, pirtsakkaa tarjoilijatyttöä, jossa ei sankarittarena juuri ole harmaan sävyjä, mutta Paquin on jostain syystä ajoittain epäuskottava ja tuntuu keskittyvän etelävaltioiden aksenttinsa hiomiseen. (Minulla on muutenkin valittamista mukasähäkän "sankarittaren" passiivisesta roolista miesten pelinappulana, mutta siitä kirjoitetaan jo erittäin hyvin esimerkiksi tässä.)

Onneksi muut näyttelijät kompensoivat. Varsinkin Jasonin, Lafayetten ja Taran esittäjät ovat tehneet minuun vaikutuksen. Itse asiassa myös Samin, ja juopon Andy-poliisin, ja Hoytin. Melko monet. Kunpa vielä sarjan päätähti olisi kohdallaan.

Osittain negatiivisista sanoistani huolimatta lopputulos on: olen nauttinut sarjan dialogista ja sarjakuvamaisuudesta ja aion jatkaa katsomista.

LEFFA: Iron Man 2 (2010)

Enpä ollut aikoihin käynyt elokuvissa. (Noin kuukauteen. Minulle tosi pitkä aika.) Nyt piti kuitenkin mennä, koska Robert Downey, Jria ei voi vastustaa juuri missään. Kaikkein viimeiseksi supersankarirymistelyssä.

Ensimmäisestä Iron Manista olin sitä mieltä, että siinä oli esinäytöksen makua. Se oli aika hyvä, mutta jätti turhautuneena odottamaan varsinaista toimintaa.

En nyt oikein tiedä, oliko tässä sitä varsinaista toimintaa.

Tykkäsin ensimmäisestä puolituntisesta. Se oli kepeä ja toimiva, ja sähköruoskat autoradalla olivat upea näky. Kaikki hahmot saivat aikaa ruudulla. Sanailu oli suorastaan woodyallenmaista ja näyttelijäntyö genressään poikkeuksellisen hyvää.

Loppuelokuva jotenkin puuroutui. Tapahtumat eivät temmanneet mukaansa. Kunhan rullasivat eteenpäin. Mikään ei ollut tökeröä tai huonoa, mutta mikään ei myöskään tuntunut tyrmäävältä. Enkä ole vierailevien supersankareiden itsetarkoituksellisten cameo-esiintymisten fani. Mikä tarkoittanee vain, etten ole riittävän nörtti arvostamaan niitä.

Loppuun asti tykkäsin näyttelijäntyöstä (Robert! Sam Rockwell! Mickey Rourke! Gwyneth! Oikeastaan kaikki!) ja leffan yleisestä tunnelmasta. Tykkäsin sinänsä kässäristäkin: yksittäiset kohtaukset toimivat lähes poikkeuksetta. Vika oli ehkä kaikenkattavassa juonessa, josta puuttui dramatiikkaa.

Painavin elokuvan herättämä kysymys on tämä: miten on mahdollista sanailla noin Beatrice ja Benedick -henkisesti (Shakespeare-viittaus toimintaleffan arvostelussa) ilman, että lopputulos on millään lailla seksikäs?! Stark/Robert ja Pepper/Gwyneth nahistelivat kerrassaan hauskasti ja luontevasti. Se hymyilytti mutta onnistui samaan aikaan vaikuttamaan niin puhtaasti toverilliselta, että ihmettelin, oliko Starkin romanttinen kiinnostus sihteeriään kohtaan kuopattu kokonaan. Beatrice-ja-Benedickmäisyys on yleensä seksikkyyden puhtain ilmentymä! Mahdoton yhtälö! En pysty käsittämään.

Noin muuten jäi päällimmäiseksi mieleen, että Rober Downey, Jr kantaisi kevyesti paljon huonompaakin elokuvaa. Ja on kantanutkin. Ja, että Don Cheadle on loistonäyttelijä, mutta roolia ei olisi pitänyt miehittää uudestaan kesken elokuvasarjan. Tuli outo olo.

Pisteitä: 3,5 / 5 (= ihan kiva että näin, muttei himota nähdä uudestaan)

Amazing Race todisti jälleen, että voittaa jos on kiltti eikä tappele.

Yritin eilen lähettää tämmöisen tekstin, mutta eihän se mihinkään lähtenyt, kun oli joku huono mokkulanetti.

Amazing Racen viimeksi Suomessa näytetty kausi loppui jo jokin aika sitten, mutta meikäläinen on vahvasti ajan hermolla ja kirjoittaa siitä nyt.

Rento hippipariskunta voitti. Ne ottivat rauhallisesti miltei koko kisan ajan eivätkä riidelleet edes silloin, kun lopussa alkoi stressata. Mutta voittivat. Jee, olen iloinen.

Amazing Race on siitä kiva ohjelma, että se palauttaa uskon ihmisluontoon. Kerta toisensa jälkeen saamme nähdä, että ylikilpailuhenkiset, aggressiiviset parit sabotoivat asenteellaan pelkästään itseään. Voittajaparit ovat aina olleet niitä, jotka luottavat toiseen yhtä lujasti kuin itseensä, pysyvät rauhallisina eivätkä tuhlaa aikaa kinasteluun ja toisen vähättelyyn. Riitely tuhlaa käsittämättömän paljon tehokasta peliaikaa. Ne yli-itsevarmat päällepäsmärit, jotka eivät kuuntele joukkuetoverinsa mielipiteitä, sahaavat lähes poikkeuksetta omaa oksaansa, vaikka luulevat olevansa erinomaisia valioyksilöitä. Sivusta sen näkee naurettavan selkeästi. Tämä opettaa meile elämästä hienon läksyn.

Toisaalta, jos mietitään tosi-TV:tä yleensä, Survivor onkin sitten aivan toinen juttu ja kääntää Amazing Racen läksyn pitkälti päälaelleen. Että se siitä sitten.

Enkä toki ole naiivi. Tiedän, että materiaalia leikkaamalla voidaan luoda mielikuvia. Amazing Race ei kuitenkaan ole Survivor myöskään tässä mielessä. Survivorissa kilpailijoiden monien päivien mittaisesta joutoajasta leirissä voidaan jaksossa näyttää mitä tahansa hetkiä. Tehtävät toki näytetään aina, mutta niiden aikana ei yleensä puhuta. Myös Amazing Racessa tehtävät näytetään aina, mutta niiden aikana joukkuetoverit ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tehtävien välistä aikaa näytetään Survivoria vähemmän, ja varsinaista lepoaikaa etappien välissä ei näytetä ollenkaan. Toisin sanoen Amazing Racen leikkaajilla ei nähdäkseni ole yhtä paljon vaikutusvaltaa siihen, millaisia mielikuvia joukkueista luodaan. Jos joukkueen jäsenet pääsääntöisesti tukevat toisiaan kilpailutilanteissa ja puhuvat äkkipikaisesti suhteellisen harvoin, on vaikea luoda mielikuvaa jatkuvasta riitelystä. Jne.

Kaiken tämän vuoksi mää tykkään Amazing Racesta paljon enemmän. Siis siksi kun sen viesti on ihan oikeesti ilahduttava ja positiivinen. Ja samalla näkee monia maita erittäin pintapuolisesti.

P.S. Toinen suosikkiparini olivat ne gootit, joilla myös oli erittäin vakaa, hyvä, keskinäiselle kunnioitukselle perustuva suhde. Jos taas voiton olisi vienyt se kauhea neljänneksi tullut pariskunta, jossa nainen sätti ja pomotteli miestään ja riiteli yksinään ja ihmetteli sitten, miksi ME aina riidellään, olisin nielaissut kaukosäätimen ja ehkä lakannut katsomasta koko ohjelmaa.

Liikaa töitä, mutta kivoja.

Kiireinen viikko takana - La vita è bella - Robin of Sherwood

Tämä oli yksi kiireisimmistä työviikoistani ikinä. Viikko oli valmiiksi täynnä, kun minulle tarjottiin italiankielistä elokuvaa, enkä millään raaskinut kieltäytyä. Niinhän siinä sitten kävi, että töitä tehtiin aamusta iltaan ja yksi yö läpeensä. Mutta valmista tuli.

Töiden sisällön puolesta viikko oli onneksi ehkä ihanin ikinä. Muuten olisinkin varmaan jo kuollut. Käänsin pari jaksoa kasarisarjaa Robin of Sherwood ja Oscar-leffan La vita è bella. (JA toistaiseksi viimeisen jakson italiaanosarjaani Don Matteo, mutta siitä olin sentään tehnyt valtaosan jo edellisellä viikolla. Sain muuten juuri kuulla, ettei jakso jäänytkään viimeiseksi. YLE jatkaa sarjan näyttämistä, ja käännettävää riittää kesäkuun lopulle. Jippii!)

La vita è bella on itse asiassa ärsyttävä elokuva. Vähän semmoinen Amélie. Tasapainoilee herttaisuuden ja absoluuttisen, selkäpiitä karmivan kuvottavuuden rajalla. Mutta kiva sitä oli kääntää. Roberto Benigni höpötti taukoamatta niin, että teki mieli käydä kurkkuun kiinni, mutta silti oli kiva kääntää. Elokuvalle annan tasan kolme tähteä viidestä, koska en osaa päättää, vihaanko vai rakastanko sitä. (Samoin on Amélien laita.)

Robin of Sherwoodiin rakastuin hetkessä! Olen liian nuori muistamaan sarjaa 80-luvulta (synnyin 1981, ja sarja sai alkunsa -84), mutta mitä olenkaan menettänyt! En ollut ollenkaan tiennyt, että on olemassa oikeesti hyvä versio Robin Hood -legendasta. Täydellinen sekoitus seikkailua, jännitystä ja huumoria, ihan tosi hyvää näyttelijäntyötä, mahtavat Marian-neito, Guy of Gisbourne, sheriffi, Will Scarlet, kaikki. Ja varsinkin Michael Praed, joka on syntynyt Robin Hoodiksi. Olisi karismansa perusteella ansainnut paljon upeamman uran ja paljon päärooleja, mutta ilmeisesti kävi matkan varrella huono tuuri. En kuitenkaan voi syyttää häntä siitä, että lähti sarjasta. Syy oli nimittäin D'Artagnanin rooli Broadwaylla. Kolme muskettisoturia -musikaalissa!!! Jätkä halusi tehdä täydellisiä projekteja. Ikävä kyllä musikaali floppasi, Michael joutuikin Dynastiaan ja siitä se alamäki alkoi. Nyyh. Mutta haluan ostaa sarjan DVD:llä ja ihastella häntä aina.

Häntä ja sarjaa kokonaisuutena. Ennen sitä osattiin. Sama käsikirjoittajakin laati useimpien jaksojen käsikirjoitukset. Minusta se olisi ainoa oikea tapa, mutta niin ei tehdä nykyään melkein koskaan. Sarjan arvostettu Clannad-musiikki on korvaani outoa kasarisyntikkahymistelyä, mutta muuten tämä Robin on näkemieni jaksojen perusteella jokseenkin täydellinen.

Tässäpä tämmöinen kiva video poistetuista kohtauksista. Oli hämmentävän paljon eläväisempi kuin vakavat fanifiilistelyvideot.

Ihanaa, Leijonat! Vähemmän ihanaa, Anne!

Eli kiirettä ja jääkiekkoa.

Hirveä kiire on vaivannut. Itsepä otin aika paljon töitä tälle viikolle, siis sen verran, että olisi pitänyt tehdä hitusen enemmän aktiivisia työtunteja kuin normaalit kuusi, ja sitten vielä laiskottelin parina päivänä viime viikolla ja tein kolmea tuntia kuuden sijasta. Huono resepti, huono resepti. Parina viime yönä on kompensaatioksi tullut nukuttua vain kuusi tuntia, vaikka pääsääntöisesti yritän välttää univelkaa kun se on niin kauhean epäterveellistä. (Nukun luonnostani 8,5 tuntia, eli mulle kuudesta tunnista todella kertyy univelkaa.) No, kyllä se taas tästä, pahin on nyt ohi.

Tämän viikon isoin asia on jääkiekko. Odotan tämän illan Suomen matsia (YLE klo 22) melko täpinöissäni. Eilen jo katsoin lämmittelyksi hiukan USA-Sveitsi-peliä, ja kyllä se jännää olikin. Sveitsi pisti yllättävän hyvin kampoihin. Toivottavasti Valko-Venäjä ei ota liikaa mallia, siis niin paljoa, että illan urakasta tulisi meille liian hankala eikä vain sopivan jännää.

Jääkiekko on varmaan se asia, missä olen kaikkein isänmaallisin. Hassua. Yleensä, esim. Euroviisuissa, en juuri perusta Suomen menestyksestä.

Toivotaan, että ihanan Teemu Selänteen kaulassa olisi urakan lopuksi vielä viimekertaistakin kirkkaampi mitali. (Kuva taitaa kylläkin olla MM-kisojen pronssista.)

LEFFA: Sherlock Holmes (2010) - 3/5

Sori, on pinnallinen perjantai...

Guy Ritchien Holmes-versiointi ei luojan kiitos ollut niin täynnä hölmöä törmäilyä kuin olin pelännyt, eikä oikeastaan raiskannut Holmesia ja Watsonia ollenkaan, niin kuin olin antanut itseni ymmärtää. Vastapainoksi juoni oli epäkiinnostava ja juonenkuljetus höttöistä. (Millä tarkoitan, ettei katsojalla enimmän aikaa ollut mitään odotettavaa tai jännitettävää, mielenkiintoa ei pidetty yllä.) Leffateatterin projektorikin oli väärin säädetty, kuvan sumuisuudesta tuli päänsärky. Annan tälle elokuvalle sentään nuivat kolme tähteä viidestä, koska yleensä säästän vähimmät tähdet elokuville, joista varoittaisin itseäni, tai joissa jokin ainakin vähän ärsyttää sen sijaan että vain haukotuttaa.

Tällä kaikella ei onneksi ollut mitään väliä, ja katsoisin elokuvan koska vain uudelleen riemusta kiljuen. Nyt se on nimittäin olemassa: leffa, joka yhdistää kaksi ykkös-ykkös-ykkösfanityttöihastustani. Jude Law on komea jopa viiksissä ja tyhmässä hatussa, eikä Robert Downey Jr. voisi olla olematta seksikäs vaikka erikseen yrittäisi. Maailma on tämän elokuvan myötä parempi paikka, ja toivottavasti jatko-osassa olisi kiehtovampi juonikin. (Se voisi keskittyä esimerkiksi siihen, että Holmes ja Watson tajuavat olevansa luotuja toisilleen. Mitä? Optimismi kunniaan, sitä odotellessa.)

Huomasin tuossa toisen tavan, jolla leffa on parantanut maailmaa. YouTube on täynnä tämmöisiä. Viikonlopun ratoksi maailman söpöisin video (jonka kuva ja ääni eivät ole ihan synkassa, mutta katsominen on silti vaivan arvoista).



YouTube on itse asiassa täynnä myös huomattavasti häiritsevämpiä videoita... tehkää haku "Robert Downey Jr Jude Law", jos ette heti arvaa, mitä tarkoitan.

Millainen on hyvä euroviisuehdokas?

Olen huomannut arvioivani euroviisukisailijoita tämmöisillä kriteereillä.

(1) Esiintyjän tulee olla aiheuttamatta minulle myötähäpeää. Toisin sanoen hänen tulee näyttää siltä, että haluaa olla lavalla, ja että juttu tulee sisältäpäin eikä ole pelkkiä ulkoa opeteltuja liikkeitä. (Tästä voi toki luoda taitavan illuusion.) Vaikka biisi olisi huono, luontevasta esityksestä voi nauttia. Siksi tämä on tärkein kriteeri.

(2) Esiintyjän pitää osata laulaa livenä. Euroviisuissa pitää laulaa itse miljoonien ihmisten edessä, ja on maailman nolointa, kun biisi ja lavashow ovat periaatteessa kohdallaan, mutta ihminen ei kerta kaikkiaan pysy sävelessä.

(3) Biisikin saisi olla tarttuva ja mieleenpainuva. Kyllä, tämä tosiaan tulee vasta kolmantena.

(4) Ikimuistoinen / erikoinen / hauska / värikäs / koskettava/ seksikäs / jollain lailla edukseen erottuva lavashow.

Näiden kriteerien perusteella olisin lähettänyt tämän vuoden Suomen karsinnoista ensimmäisenä matkaan Maria Lundin. Esitys oli ehyt, luonteva kokonaisuus; Maria säteilee lavalla esimerkillisen luontevasti ja laulaa livenä puhtaasti ja vaivattomasti; lavashow oli yhteinäinen, värikäs ja mieleenpainuva. Maria olisi vieläpä herättänyt lisähuomiota kauneudellaan, eikä lehdistön huomiosta ole koskaan haittaa. Ja oli se biisikin ihan kiva.

Seuraavaksi olisin ehkä lähettänyt ne hemmetin Eläkeläiset. Laulu ei ollut kovin puhdasta, mutta myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, koska koko homma oli niin päivänselvästi vitsi. Ei tuolla mitään olisi voitettu, mutta huumorin ystäviltä (esim. Saksasta) olisi tullut irtopisteitä, kaikilla olisi ollut hauskaa ja olisin voinut keskittyä muihin esityksiin murehtimatta Suomen kohtaloa (koska biisimme ei olisi edes ansainnut voittoa).

Kolmas valintani pääsikin sitten matkaan. Kuunkuiskaajilla oli suhteellisen luonteva meininki lavalla, varsinkin sillä haitarittomalla naisella ämpärikaupalla sisältä tulevaa säteilyä. Biisi on ärsyttävällä tavalla tarttuva. Voi tuolla jotain pisteitäkin ehkä saada, jos kansanmusiikki sattuu olemaan muotia tänä vuonna. Venäjä voi tykätä, on venäläisen kansanmusiikin sävyjä. En ollut surullinen valinnasta - paljon huonomminkin voisi olla.

Karsinnoissa ei mielestäni ollut yhtään niin hyvää kappaletta, että olisin halunnut lähettää sen matkaan muista tekijöistä huolimatta. (Sellaisiakin ON olemassa, ne ovatkin sitten poikkeus yo. neljän kohdan listaan.) Itse kuuntelisin radiosta ehkä mieluiten sen Linin metallirockia, mutta hän lauloi livenä niin epäpuhtaasti, että olin repiä korvat päästäni. Toisessa ääripäässä balladi Sun puolella (ks. alla) piti kuunnella digiboksilta kahteen kertaan. Oli niin kauniit stemmat. Kiitos että olet olemassa, Hanna-Riikka Siitonen. En kuitenkaan olisi lähettänyt biisiä kisaan, koska se ei olisi erottunut sieltä tarpeeksi. (Ehkä, jos solistillakin olisi ollut poikkeuksellisen nätti ääni...)



Sitten vain esikatseluja odottelemaan. Ihan hyvät esikarsinnat meillä oli. Alkuerien taso parani loppua kohti.

LEFFA: Nine (2009) - 4,5 stars out of 5

Olen palannut Suomeen. Katsoin matkan aikana kahden livemusikaalin lisäksi myös otsikossa mainitun musikaalileffan.

I think I'm a bit strange. Chicago won an Oscar, I hated it. Nine gets massacred by critics, I go in expecting to hate it (same director), end up loving it.

My biggest complaint about Chicago was that the musical numbers were completely removed from the film's reality. This film kind of has the same thing, but I have NO problem with it whatsoever, because the main character remains the same in both realities - he is watching the musical numbers in his mind and reacting to them.

I listen to Italian at least 10 hours a week these days (while subtitling), and I must say the film's Italian and mock-Italian are _perfectly_ done. Day Lewis's accent is just as pitch-perfect as his acting. This attention to detail is a small thing but really won me over.

The staging of the musical numbers is flawless and breathtaking. (Yes, women are objectified, but that is so the point!) Penelope Cruz is amazing and strikingly beautiful. While Kate Hudson's acting or looks don't exactly rock my world, wait for the musical number - who knew she can sing and dance like that?! Possibly the best in the film.

Here's a music video of the song. It's intercut with other clips from the film and contains no spoilers as far as I can tell. The actual scene has a lot more great dancing, but it also spoils the film slightly, and I couldn't find it on Youtube anyway. (Pronouncing "cinema" the EN way - not ITA, with "ch" as in "chimney" - is not a mistake, Hudson's character is American.)



Marion Cotillard fails miserably at whatever accent she's going for (seems to vary from scene to scene), although she's very good otherwise. They might as well have cut Fergie and the Mother character.

There is very little plot momentum, but we're watching a film about the disintegration of a man's world. How much is there supposed to be?

I've never seen the stage version of Nine. I hear the movie is very, very different, and inferior in most people's opinion. My view may be somewhat altered if I ever manage to catch the real thing, but I can't imagine turning around and starting to _hate_ this, because the film very clearly works for me as is.

Stars: * * * * ½ / * * * * *

Ne 2000-luvun parhaat musikaalielokuvat

Tästä tuli paremminkin kategorioihin jaettu "mitä ajattelin 2000-luvun musikaalielokuvista"-teemakirjoitus, mutta minkäs teet?

Englanniksi, koska ajattelen sitä englanninkielistä musikaaliblogia lähiaikoina aloittelevani.

Juttu on jaettu neljään kategoriaan: A - teatterimusikaaleihin pohjautuvat, B - ei-teatterimusikaaleihin pohjautuvat, C - jukeboksit, D - musiikkielokuvat . Lopussa bonuskategoriat X ja Y. Kategoriapakkomielle nostaa päätään. Ajattelutapansa kullakin. Mitä ilmeisemmin. Lisäksi tää on niin pitkä että harva jaksaa lukea, vahingossa tuli, ei voi enää mitään. :)

---

(A) Stage adaptations (in order of faithfulness):

The Phantom of the Opera
The Producers
Chicago
Hairspray
Rent
Dreamgirls
Sweeney Todd

Let's leave out Sweeney Todd for the time being. The other stage-based movie musicals of the 2000's seem to want to replicate watching the thing at the theatre - and to do very little else. It's as if the directors had no original vision. (Unless we're counting the desire to recreate the original for the screen. Which, I suppose, is a vision of sorts. See, now I've just confused myself.)

Most of the films on the list are not cinematic masterpieces, but all of them offer a reasonable substitute for watching the stage musical. The ones I enjoyed the most? Hands down, Rent and Hairspray. (Would also recommend Sweeney, but will get to that at the end of section A.)

I've always thought Rent was completely underrated. Chris Columbus made the unfortunate mistake of staying faithful enough to the stage musical to alienate most laymen, while straying far enough to piss off the fans. I personally embrace Columbus's valiant efforts to recreate Rent as closely as possible while making it work on the screen, but find myself in a tiny minority. Which makes me sad. (I do recommend watching both Rent and Rent Filmed Live on Broadway, to hear the considerable amount of great music that was cut from the film.)

However, everyone should at least love the fact that the cast consists mostly of the original Broadway actors. Seriously! This film is worth watching solely to hear them sing. They are on a Whole. Another. Level. If there was any justice in the world, this would have been a lesson to the directors who go for celebrity stunt casting.

I have a soft spot for Hairspray, too - the delightful Nikki Blonsky in the lead actually sort of disproves my theory about using stage actors wherever possible. (But note: she is not celebrity stunt casting, she was the best newcomer they could find.) Hairspray fully retains the positive energy of the stage version, and the combinaton of coreography and cinematography is quite simply the best thing ever. I'm not crazy about the preachy tone in the second half, or the couple of serious plot changes, but this is still an exemplary stage-to-screen adaptation.

Dreamgirls and The Producers fall in the middle for me. Enjoyable, not my favourite films or stage musicals, not my least favourite. Worth watching for sure.

I do not much care for Phantom or Chicago on stage, which goes hand in hand with how I feel about their screen counterparts. Phantom is wonderfylly lavish, but soulless and exceptionally void of any vision of its own, even compared to the others on the list. (Also, Christine and Phantom should sing better. This is not an easy, poppy musical.) Chicago is probably as good an adaptation as you can get out of Chicago the stage musical, but I happen to dislike the stage musical quite a lot. (Although "Cell Block Tango" almost justifies the existence of both.) So yeah, no. I did not want to run out of the cinema while watching either film, but thus far they have not been added to my collection of musical DVDs.

So, what about Sweeney Todd? It almost deserves a category of its own, because Tim Burton quite clearly had that much-talked-about vision. I sorely miss some of the material that was cut - and Burton cut a lot - but the choices make perfect sense to me: he was turning a pitch-black comedy into a Shakespearean revenge tragedy. The end result is different from the stage musical, but gory, consistent and stylish, albeit heavy enough to discourage repeat viewing (for me, anyway - hence not as big a favourite as Rent or Hairspray).

I am excluding the train wreck that was Mamma Mia! from this list. It's not a real musical anyway.

--

(B) Original (= not based-on-stage) movie musicals:

I can only think of three! A bizarre list... Please tell me I'm forgetting something! (See section C first.)

Enchanted
Corpse Bride
High School Musical 3

Enchanted was adorable, but needed more songs. As is, it was at an annoying level of half-musical. I did enjoy it on other levels.

Corpse Bride was a letdown... not bad by any means, but bland, including the music. I found the songs unimportant, unremarkable and unmemorable, although do remember thinking Helena Bonham Carter had a sweet singing voice. (I should perhaps watch this again with more moderate expectations.)

Feel free to lynch me, but I thoroughly enjoyed High School Musical 3. I thought it was the absolute best it could be within the tight Disney / tween niche constraints. Great coreography; charming nods to stage musicals; inventive... help, what's the equivalent of "staging" in films... or is it still staging... let's say staging for now. (Does it help that Zac Efron is cute? Ye... I mean, we're not talking about that right now.)

---

(C) Jukebox musicals:

Moulin Rouge
Across the Universe

I generally dislike jukebox musicals, but if I had to pick one favourite out of everything I'm mentioning for the decade, it might have to be Moulin Rouge. Its manic energy, truly original vision and visual splendour are beyond compare. The jukebox songs and lyrics actually fit the plot, and the Elephant Love Medley is pure genius. The leads can sing. I dislike the unnecessary melodrama at the very end, but I can always stop watching when the curtain goes down (which feels so right anyway), before the annoying sob story part.

Across the Universe is a far more flawed film, but I definitely enjoyed it - especially the first half, before the thing spirals into incoherent acid-mushroom-hippy-trippy madness, from which the momentum never fully recovers. The singing is very good, the staging of music numbers lovely, lyrics generally fit the plot. A worthy attempt.

---

(D) Good films with music (but not musicals):

Walk the Line
8 Mile
Once

Walk the Line has a touching story, great acting and intense musical performances. I gave it four stars once upon a time.

8 Mile mostly just has one great Oscar-winning song, but I remember enjoying the film at the cinema and even finding Eminem's acting perfectly adequate.

Once is an intimate low-key story about two regular people who are able to make soaring music together. Very worthy.

--------

(X) The films I know should have seen before making this list:
(There are more, right? Tell me!)

Repo! The Genetic Opera
Fame
Nine
Hedwig and the Angry Inch

---

(Y) Three movie musicals I hated in the 2000's:

Romance & Cigarettes (just a bad, bad film)
Mamma Mia (try hiring a coreographer next time... not being a lame jukebox musical might help even more)
Dancer in the Dark (hated the story and thought Björk's songs, while cool on their own, did not suit the character who was into classic musicals)

Järkyttävän pitkä teksti otsikolla The Sims 3

Pelasin Sims-sarjan uusinta osaa eilen 12 tuntia putkeen. Ainakin melkein. Taisi mulla olla yksi ruokatauko.

Sims on hemmetin addiktiivinen peli.


Uutta peliä on ilo pelata nyt, kun uusi tietokoneeni saapui. Kone on niin hieno ja tehokas, että aktiivipeliharrastajakin olisi kateellinen. Jee, jee, jee. (Uusi hieno näytönohjain, Quad Core, kaikkee.) Kaiken lisäksi onnistuin itse parantamaan koneen, joka oli kuljetuksessa sairastunut. Kone sanoi hetken käytön jälkeen "CPU fan error". Latasin ohjelman, jonka mielestä prosessorituuletin ei pyörinyt ollenkaan ja prosessorin lämpötila oli hirveän korkea. Tein diagnoosin: prosessorituuletin ei pyöri (niin fiksu minä olen!). Otin ruuvimeisselin käteen ja avasin tietokoneen. Se oli aika pelottavaa, olen ehkä kerran aiemmin avannut koneen, ja se oli semmoinen malli, jonka sai auki ihan jotenkin nostamalla. Tässä oli ruuveja. Kun ruuvaa ruuveja auki, tulee semmoinen olo, että on hajottamassa jotain.

Koneen sisältä tunnistin onnistuneesti prosessorituulettimen. Se ei ollut kovin vaikeaa, se näytti tuulettimelta ja siinä taisi lukeakin CPU fan. Huomasin, ettei se TIETENKÄÄN pyöri, kun paksu paikoiltaan luiskahtanut kaapeli estää sitä pyörimästä. Nostin kaapelin varovaisesti pois tuulettimen päältä ja tungin muiden kaltaistensa taakse niin, että toivottavasti pysyy paikallaan. Laitoin koneen takaisin kiinni.

Toimenpiteen jälkeen prosessorituulettimeen tuli kierroksia ja prosessorin lämpötila laski normaaliksi. Tunsin saavuttaneeni jotain hienoa. Ongelman korjaaminen oli helppo juttu, mutta osaan kuvitella monta ihmistä, jotka eivät koskaan avaisi tietokonetta. Siinä sitä sitten soiteltaisiin korjaajille, jotka saisivat ilmaista rahaa ja naureskelisivat salaa. Vältin sen, hyvä minä.


Entä Sims 3?

Ihmiset ovat hassuja. Ne ovat tottuneet pelaamaan sarjan edellistä osaa varustettuna yhdeksällä lisälevyllä, käyttäjien suunnittelemilla kauniilla hiuksilla ja meikeillä ja hakkereiden massiivisilla parannuksilla. Kun ne saavat eteensä sarjan seuraavan inkarnaation pelkkänä peruspelinä, ne saavat astmakohtauksia raivosta ja pettymyksestä. Missä kaikki tavarat? Missä sisältö? Simit ovat rumia! Näin kävi Sims kakkosen kanssa, ja näin on käynyt nytkin. Olen lukenut kommentteja netistä ja naureskellut.

Minusta Sims 3 -peruspeli tuntuu vähintään yhtä vaikuttavalta kuin Sims 2 -peruspeli aikoinaan. Edistystä ON tapahtunut. On mahtavaa päästä tutkimaan avointa kaupunkia. Minuakin turhauttaa se, että simit ovat rumia, mutta ne OVAT kauniimpia kuin Sims 2 -peruspelin yksilöt. Miehet ovat itse asiassa ihan OK. Ainakin minun pelissäni on paljon niin komeita miehiä, että harmittaa, että tässä uudessa jatkuvasti eteen päin tikittävässä pelimaailmassa ne ikääntyvät vanhuksiksi, ennen kuin tyttöni ehtivät naimaikään. (Ko. piirre vaatii totuttelua ja asennemuutoksia! Olen tottunut bongailemaan upeita yksilöitä ja toteamaan tyynesti, että jossain tulevassa sukupolvessa tuokin pitää napata.)

Ikävä kyllä naiset ovat oikeasti järkyttävän rumia. Ne näyttävät kaikki pallopäisiltä, kaksoisleukaisilta Kelly Osbourne -klooneilta. Kelly ei ole maailman rumin nainen, mutta en halua, että KAIKKI näyttävät siltä! Vaikka tekisi miten laihan naisen, se näyttää naamasta lihavalta. Järkyttävää. Lisäksi meikit ovat tietysti rumia. EA ei ole koskaan osannut tehdä meikkejä, joissa sim-parka ei näyttäisi venäläiseltä ilotytöltä.

Okei. Otetaan vähän takaisin. Jos laittaa pelkkää huulipunaa, se on hyvinkin OK, ja uudet rajaukset ovat valtava parannus edellisistä. Mutta poskipunaan ja luomiväreihin koskette omalla vastuullanne. Brrh. Tämä on minulle tosi kurjaa, koska Sims kakkosessa olen päässyt toteuttamaan sisäistä meikkitaiteilijaani ja tekemään rumistakin kaupunkilaisista viehättäviä taitavalla maskeerauksella. Mutta siihen vaaditaan pikkuisen paremmat välineet kuin pelin mukana tulevat perusmeikit. Ei auta kuin odotella.

Ja hiukset. Ei puhuta niistä. Tai ehkä sen verran, että ne OVAT valovuosia parempia kuin Sims kakkosen mukana tulleet perushiukset. Me olemme vain liian tottuneita amatöörien uskomattomiin luomuksiin.


Riittää kosmeettisesta puolesta, entä itse peli?

Itse peli on mainion tuntuinen. Avoin maailma toimii, ja on hauskaa (vaikkakin pelottavaa) että koko kaupunki ikääntyy samaa tahtia. Simit ovat yksilöitä enemmän kuin ennen. Grafiikka on joiltakin osin upeaa: vesi näyttää huikaisevalta ja puut huojuvat tuulessa.

Peli tuntuu näin aluksi jopa hiukan haastavalta (ts. kaikkien perheenjäsenten mittarit eivät ole täysillä koko aikaa, vaan romahduksia tapahtuu tarkoittamattani), mikä on hyvä, koska se ei ehkä muutu naurettavan helpoksi yhtä nopeasti kuin Sims 2. Tekemistä ja löydettävää on minusta paljon enemmän kuin TS2-peruspelissä.

Katkera olen siitä, ettei vuodenaikoja otettu peruspeliin. Ne tuntuvat nykyään niin elimelliseltä osalta kakkososaa. On vaikea tottua taas ikuiseen kesään. Lisäosahan siitä tulee, rahastusta, mutta toivottavasti se edes tulee ekojen joukossa.

Kommentti lisäosista. Niitähän pidetään järkyttävänä rahastuksena ja todisteina siitä, että EA on saatanasta. Mutta monet Sims-pelaajat eivät pelaa tai osta muita pelejä. Normaali peliharrastaja laittaa vuodessa runsaasti rahaa moniin eri peleihin. Sims-harrastaja ostaa kahdesti vuodessa laajennuksen. Ei kai se ole niin eri asia? Laajennuksia ilmestyy tosiaan vain kaksi vuodessa. Kuinka moni aktiivipelaaja ostaa pelejä niin harvoin?

Genetiikasta olen kuullut paljon huonoa, ja se pelottaa minua etukäteen. Itse en ole vielä saanut tehtyä yhtään vauvaa muualla kuin Create A Simissä (totta myös tosielämässä! :D). En tajua, miksi geenejä olisi viety monta askelta taaksepäin. Jos se on totta, olen aivan raivona. Mutta kokeilen ja katson, ja odotan Pescadon ja muiden korjausliikkeitä. (Korjaan: Pescado on näköjään jo korjannut ainakin ihonvärien periytymisen ja sekoittumisen. Ja tuhat muuta pientä bugia. On se kumma, että palkkaa saavien ammattilaisten armeija häviää nopeudessa tuhat-nolla tälle miehelle, vakavienkin bugien kohdalla. Pelaan kuitenkin vielä hetken ilman, jotta tiedän kunnolla, mitkä vaihtoehdot haluan valita tuossa korjausohjelmassa.)


Kaupunki näyttää upealta. Tosi upealta.

Tässä tekstissä (tavallaan) paljastuu American Idolin voittaja.

Älä lue, jos et halua tietää.
















Semifinaalin perusteella (finaalia siis vielä näkemättä) en yhtään ihmettele kisan loppuratkaisua. Kris Allenin omaperäinen kitaraversio Kanye Westin biisistä Heartless oli selkeästi semifinaalin paras esitys. Minulle tuli kylmiä väreitä koko biisin ajan. Yleensä niin innovatiivinen Adam Lambert ei päässyt lähellekään mieleenpainuvuudessa tai kylmissä väreissä. Ei toivoakaan. Minäkin olisin äänestänyt Krisiä semifinaalin perusteella. (Lisäksi se on niin söötti, niin söötti... ja sen pieni blondivaimokin on söötti. Ei noin herttaisen oloisille ihmisille voi toivoa kuin hyvää.)

Katsellaan nyt sitten vielä finaali ensi viikonloppuna. Odotan innolla, vaikka tuloksen tiedänkin.

Heartless AI:n semifinaalissa:



Heartless Ellen DeGeneres Show'ssa:

Toisilla sitä äänialaa riittää!

Musikaaliteksti kopioidaan nyt useampaan blogiin. Saadaanpa näihin sisältöä vaihteeksi.

American Idol juuri äsken:

"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)

Musical theatre performers do, honey. Duh.

98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)

Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.

Ah. Ylpeä hetki.

Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!


Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.

Eikö kukaan vieläkään tiedä, missä se Amarillo on?

Voi hemmetti. Nenäpäivä kopioi Britanniaa suoraan. "Tie mulle näytä Amarilloon..."

"Is this the way to Amarillo" soi keväällä 2005 oikeesti päässäni ainakin joka toinen päivä. Pomo työpaikalla piti sitä soittoäänenä vielä kesäkuussakin. Joku lauloi tai hyräili sitä vähän väliä. Aargh.

Oikeesti se on kai hyvä muisto, mutta en välttämättä haluaisi toistaa kokemusta.

Ei tuossa samanlaista megahitin potentiaalia onneksi ollutkaan. Takaumaan vain jouduin.

Tässä aito asia. Suomen versio ei "ihan" yllä samaan maaniseen energiaan. Kontrastissa kiteytyy jollain lailla Red Nose Dayn ja Nenäpäivän ero.

Maailman turhin ihmetyksen aihe...

...mutta ihmettelenpä nyt kumminkin. Jäin äsken kauhusta lamaantuneena tuijottamaan YLEltä tullutta Mariah Careyn konserttia.

Miksi ihmeessä joku, jonka ei tarvitsisi myydä seksillä (=laulaa näköjään edelleen upeasti, ääniala kaiketi yhä maailman laajin mitattu), käyttäytyy ihan kuin hänen tarvitsisi? Luulisi, että lavalla elopainoon nähden liian niukoissa pikkupikkubikineissä ketkumiseen ja noloon yliseksuaaliseen poseeraamiseen turvautuisi vain joku, jolla on... sanotaanko... yhtä paljon talenttia kuin Johanna Tukiaisella?

Surullisinta on, ettei Mariah ole edes hyvä ketkumaan. Tanssi ei kulje, keho ei ole mitään Beyoncéta nähnytkään, hyvä kun koroilla pystyssä pysyy. Lamaannuin ruudun ääressä myötähäpeästä.

Yhtälö ei mahdu aivooni. Miksei se vaan laula, kun oikeesti osaa? Jonkun Madonnan nyt pitääkin turvautua seksiin ja show-elkeisiin, mutta tässä on se vissi ero, että toinen M:llä alkava on aidosti lahjakas laulaja ja toinen ei. (Ja se toinen on lahjakas myymään seksillä.)

Kuvitteleeko Mariah oikeasti, ettei kukaan osta levyjä, jos hän ei ketkuta tarpeeksi? (Pienimmänkin riskin tästä torjuisi se, ettei tekisi paskaa musaa.) Onko hänellä surullinen alemmuuskompleksi? Vai haluaako hän tosiaan ketkuttaa nolosti? Onko hän ekshibitionisti? Vai kaikki mainitut vaihtoehdot?

Aargh, aivot tilttaa.

Saanko mainita yhden turhan nillitysasian?

Näyttää siltä, että vuoden -85 jälkeen syntyneet eivät lainkaan muista tai tunne meilläkin esitettyä 60-luvun klassista agenttikomediaa Get Smart/ Salainen agentti 86.

Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)

Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.

Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)

En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?

Kyllä noita elokuvaihmisiä nyt kuolee.

Ohjaaja Anthony Minghella on kuollut vain 54-vuotiaana.

Minghella oli Jude Law'n hoviohjaaja ja Jude hänen hovitähtensä aina Talented Mr. Ripleystä asti. Vaikuttaako tämä Juden uraan?

No, ehkä Jude saa Kenneth Branaghista uuden hoviohjaajan Sleuthin ja Hamletin myötä.

(Eikä se ura toisaalta voi kääntyä kovin paljon heikompaan suuntaan kuin on Ripleyn riemuvoiton ajoista jo kääntynyt.)

Poloinen Heath Ledger.

On hurjaa, että Heath Ledger on oikeasti kuollut.

Kun avasin tietokoneen aamulla ja luin uutisen, asia kosketti aivan yllättävän vahvasti. Maailma jotenkin horjahti. Eihän noin voi käydä. Ei vaan voi. Siltä on tulossa odotettu suoritus Jokerina uudessa Batmanissa. Vastahan Brokeback Mountain oli iso juttu. Tähänkö kaikki muka loppui?

No, loppuihan se. Tietty.


Tämä taitaa olla ensimmäinen suuren luokan julkkis, joka menehtyy aivan liian nuorena (28) niin, että olen kunnolla kyllin vanha tajuamaan? Ei ainakaan tule muita mieleen. Owen Wilsonin itsemurhayritys tosin liippasi läheltä.

Heath oli minua vain kaksi vuotta vanhempi. Eihän siitä ole kuin hetki, kun jätkä pölähti tietoisuuteemme (yllättävän hyvässä) teinikomediassa / Shakespeare-versioinnissa 10 Things I Hate About You. Hän ei ikinä kuulunut oman suosikkilistani kirkkaimpaan kärkeen, mutta Marjukka-sisko ihaili häntä ja hänen hurmaavaa hymyään monta vuotta.

Tuntuu oudosti siltä kuin olisi menettänyt tutun ihmisen. Jonkun etäisen tutun, mutta tutun kuitenkin. Itse asiassa menetin yhden vanhan tuttavan autokolarissa kuluneena vuonna ja tuntui aika samalta. Kertooko se sitten siitä, että annan filmitähdille liikaa painoarvoa elämässäni... No, totean nyt vain, että samalta tuntui.

Tuli mieleen, että reagoin yllättävän vahvasti myös uutiseen Aki Sirkesalon kuolemasta silloin tsunamissa. Itse asiassa olen kokenut julkkiskuolemat lähestulkoon vahvemmin kuin sen vanhan kaverin menehtymiseen. Mistähän se johtuu? Hmm. Kai vieraisiin-mutta-silti-tuttuihin tähtiin on jotenkin helpompi kohdistaa tunteita. Ulkoistaa ne. Sen oikean kaverin kuolema jäi aika lailla abstraktion asteelle - en oikeastaan vieläkään ole sisäistänyt, että se on totta. Kun en ollut hautajaisissakaan. En hämmästyisi, jos hän pölähtäisi eteeni kadulla tai soittaisi minulle yllättäen. Surullinen totuus vain on, että hän ei pölähdä eikä soita.

Toinen pointti on, että ihmisiä kuolee päivittäin. Miksi siis välitän tästä tuntemattomasta? No, kuolleilla tuntemattomilla ei yleensä ole minulle kasvoja. Näiden tuttujen vieraiden tähtien menehtyminen on jollain lailla käsinkosketeltavampi muistutus elämän hetkellisyydestä.

Musiikkijuttuja.

Stardust on todella hyvä elokuva. Jo se itsessään sai minut poistumaan teatterista hyvällä mielellä, toisessa maailmassa leijaillen. Lopputunnelman luomisessa kuitenkin auttoi myös elokuvan teemabiisi, jonka siivittämänä salista sai kävellä ulos. Muistavatko muut? "Girl, you and me, we can ride on a star..."

Tähtisumutunnari on soinut radiossakin tiuhaan. Tulee mukavasti 90-luvun kulta-ajat mieleen. Milloin viimeksi olemme nähneet Everything I Do, I Do It for Youn tai All for Loven tyylisiä menestyksiä, häh? Edellisestä, kunnollisesta, varta vasten sävelletystä leffahitistä tuntuu olevan ikuisuus. Onnistunut teemabiisi ilahdutti minua siksi suuresti.

Koin kuitenkin suuren yllätyksen, kun näin biisin videon ja tajusin, kuka kappaleen esittää!



Kyllä. Sehän on vanha ystäväni TAKE THAT! Hihittelin itsekseni varmaan kolme minuuttia, kun tosiasia paljastui minulle. Ei ihme, että tykkäsin? Enpä tiedä. Ehkä esittäjällä ja biisin miellyttävyydellä ei ole varsinaista yhteyttä. Olin kuvitellut artistiksi jonkun rokimman. Biisi ei varsinaisesti kuulosta TT:ltä.

Hassu juttu kaikesta huolimatta. Minusta tuntuu, että kaikki elämässäni liittyy kaikkeen. Jutut, joista pidän, pyörivät tiivistä kehää toistensa ympärillä, vaikkei niillä ensi näkemältä olisi ollut yhteyttä.

Red Nose Day tuli Suomeen!

Se pyörii parhaillaan kakkosella. (Tästä tulee nyt tuplapostaus, koska mielestäni aihe liittyy selvästi telkkariin, mutta on sitten kuitenkin paljon laajempi.)

Olin ihan ihmeissäni, kun näin ensimmäisiä mainoksia Nenäpäivästä. Niissä ei mitenkään isosti toitotettu, että päivä on Suomen ensimmäinen, joten mietin huuli pyöreänä, olenko ollut sokea ja kuuro tai asunut kiven alla. Britanniassa päivää oli mahdoton olla huomaamatta, ja se oli minulle siellä upouusi elämys. Yhtälö oli omituinen.

Onneksi ratkaisu selvisi. En ole huomiokyvytön, vaan päivä on Suomessa ihkaensimmäinen.

Olen oikein tyytyväinen siitä, että homma on tuotu Suomeen. En tietenkään vielä tiedä, toteutuuko kotimainen versio yhtä hyvin, mutta ainakin Briteissä Red Nose Day on oikeasti hauska. Ja sen esiintyjinä itseään nolaamassa on oikeasti isoja nimiä. En tiedä, onko kukaan liian iso tulemaan mukaan. Ehkä kuningasperhe? Tony Blairkin on ollut mukana. Posh ja Becks. The Office. Sitä rataa.

Toivotaan, että homma onnistuu ja perinne juurtuu tänne meillekin. Meillä tietysti on jo Nälkäpäivä (pitääkö näitä kirjoittaa isolla? ei ehkä, hui), kun taas Briteissä Red Nose Day on se vuoden isoin keräyspäivä. Heidän Nälkäpäivänsä. Mutta eiköhän hyväntekeväisyysteemaisia päiviä mahdu suomalaiseen vuoteen kaksikin.

Suomen nenät ovat muuten paljon tyylikkäämpiä kuin jättimäiset brittiversiot!

Facebookin ihmemaa

Minäkin olen ajautunut naamakirjaan.

En ole ensimmäinen enkä viimeinen bloggaaja, jonka aktiivisuus laskee kuin lehmän häntä Facebookin ihmisverkoston ensihuumassa. Tästä on kirjoitettu muuallakin, ja ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Kaikesta huolimatta suosittelen Facebookia. Itse olin skeptinen, mutta olen saanut yhteyden moneen ikivanhaan tuttuun ja huomattavasti tiivistänyt yhteydenpitoani kaukaisempiin kavereihin. Ilmiö, jolla on näin hyviä vaikutuksia, ei voi olla kokonaan saatanallinen.

Varjopuoli on, että sivulla saa tuhlattua aivan käsittämättömän paljon aikaa kaikkeen käsittämättömän turhaan. Voi tunnistaa maailman kaupunkeja kartalta, purra toisia vampyyrina tai heitellä lampaita. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. (On kuitenkin sanottava, etten ole heittänyt vielä yhtään lammasta!)

Pelkään, että Facebook verottaa juuri tämän päiväkirjablogin päivityksiä. Siellä tulen jo kertoneeksi tutuille, missä menen ja mitä ajattelen. Tämän blogin rooliksi jää yhä enemmän toimia kanavana, kun olen miettinyt jotain hieman laajempaa ja syvällisempää. Onneksi sitäkin tulee tehtyä minkä vampyyritappeluilta ehdin ;)