Onko tämä hyvä merkki?

Alitajuntani yrittää palata arkeen. 

Eilen juuri ennen nukahtamista onnistuin jossain mielenhäiriössä uskottelemaan itselleni, että olen taas Atlantin tuolla puolen ja aikatauluni ovat aivan pielessä: enhän minä voi torstaina tarkistuskatsella kääntämääni leffaa, kun sen pitää aikaeron vuoksi olla jo palautettu. Nukahdin suruissani siitä, että huomenna (eli tänään) on tiedossa ympäripyöreä työpäivä.

Aamulla, monta tuntia myöhemmin, heräsin hämmentyneen ahdistuneena. Onneksi pystyin palauttamaan mieleeni ahdistavan ajatusketjun ja toteamaan, että kotona sitä vaihteeksi ollaankin. Torstaina ON aikaa tarkastaa käännös.

Yritänkö kenties alitajuisesti huijausmotivoida itseäni ahkeraksi?! Ei välttämättä hulluin idea ikinä.

Oman unielokuvansa sankaritar

Näin yöllä elävämpää unta kuin aikoihin. Se vuoksi aloin ajatella unia laajemminkin.

En tiedä, näkevätkö muut unia, joissa ovat elokuvissa tai liveroolipeleissä, eikä mikään oikeastaan ole totta. Minä näen enimmän osan ajasta. Se on vapauttavaa. Voi tehdä mitä vain, mutta tekijä en oikeastaan ole minä itse (vaan "hahmoni") eivätkä asiat tapahdu oikeasti, joten ei tarvitse niin pelätä tai tuntea syyllisyyttä.

Kun olen unielokuvan päähenkilö, en tietenkään (?) näe unta, jossa kuvataan elokuvaa otos kerrallaan. (Olis aika tylsä uni!) Näen elokuvan omasta näkökulmastani kuin se tapahtuisi reaaliajassa. Koen kuitenkin vahvasti, että tämä on elokuva, fiktiota. Olen itse jossain roolihahmoni sisällä ja voin kiinnostuneena tarkkailla hänen toimintaansa. Vastanäyttelijöinä voi olla tunnettujakin näyttelijöitä. En silti unessa koe tuntevani ko. näyttelijöitä - hehän vain esittävät jotain unielokuvani hahmoa. (Joku kerta olin post-apokalyptisessa toimintaseikkailussa Jude Law'n ja Ewan McGregorin kanssa. Oli loistava yö :D Muistan enää vain, että Juden hahmo oli kaunis petturi ja sai surmansa. Toisaalta kerran näin unta, jossa oikea Ewan oli kadonnut serkkuni isän puolelta, tuli Suomeen, me rakastuimme palavasti ja tunsimme syyllisyyttä siitä. Se uni oli olevinaan oikeasti totta, ja vieläkin hetkellisesti kuvittelen tuntevani McGregorin sen vuoksi.)

Kerrotaan vielä tämän yön unielokuvastakin. Olin kotiopettajatar, joka saapui 1800-luvulla Britanniasta New Yorkiin hienostoperheeseen. Olosuhteet muuttivat matkalla muotoaan, ja lopussa olinkin jonkinlainen yliopiston tutkimusapulainen / au pair -tyyppinen hahmo nykyajan Britanniassa. Juoni pysyi silti ihmeen loogisena. Hahmoni oli kunnianhimoinen nuori nainen yksin maailmassa ja yritti tasapainoittaa kunniallisena pysymisen ja menestyksen saavuttamisen. En tiedä, miten tarkoituksellinen aikahyppäys oli, mutta kokonaisuudesta tuli vallan tarkkanäköinen kannanotto maailman muuttumiseen ja moraalin väljentymiseen: alussa lähinnä keskusteltiin näennäisen viileästi teekutsuilla (hahmonihan olisi menettänyt maineensa ikuisiksi ajoiksi niin kovin helposti), mutta lopussa olin ihan avoimesti perheen pään, yliopiston professorin, rakastajatar. (Oli kuuma kohtaus auton takapenkillä ja kaikkee, ja vaimo oli ainakin melkein samassa autossa... huh). Professoria esitti Damian Lewis, ja olin oikein tyytyväinen roolitukseen! :D (Lewis on juuri sopivan karismaattinen-muttei-liian-komea, koska hahmon piti oikeastaan olla vastenmielinen omalleni. Arvelen kanavoineeni The Forsyte Sagaa tässä.)

Uni oli teemoiltaan ja tunnelmiltaan suorastaan kiehtova, ja ihmeen looginen ja elävä. Se on mietityttänyt minua koko päivän, ja on jokseenkin sellainen olo, että se jää elämään.

Vampyyri, päivää.

Vietin viikonlopun mökillä. Oli hyvät äitienpäiväsäät. Mummokin kävi kylässä. Mukavaa oli.


Opin myös, miten syvä valkosipuli-inhoni on. Aamuvirkut äiti ja isä päättivät reippaasti pistää valkosipuliperunat uuniin ennen kello seitsemää, kun me lapset vielä nukuimme. Tämä johti siihen, että aloin ensin nähdä painajaisia New Yorkiin eksymisestä polkupyörällä ja muurahaisten hyökkäyksestä (en tiedä, miten nämä liittyivät pahaan hajuun, mutta varmasti liittyivät) ja sitten HERÄSIN - yksinomaan siksi, että koko maailma oli niin täynnä pahaa hajua. Makasin puoli tuntia puolikoomassa: "En voi nukkua, koska tekee pahaa, mutten kykene nousemaan, koska väsyttää." Lopulta toikkaroin alas valittamaan asiasta ja pohtimaan vessassa, oksentaisinko. En sentään oksentanut, vaan mökin ovet ja ikkunat laitettiin auki ja sain lopulta nukuttua vielä vähän lisää.

Oli aika ankea kokemus. En ollut tiennyt, että ihminen voi herätä umpiunesta yksinomaan pahaan hajuun.

Äiti, äiti.

Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.

Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)

Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.

Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.

Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)

Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.

Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.

Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.

Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.

Ihanan kuuma.

Olinkin sateen keskellä ehtinyt miettiä, miten surkeaa olisi, jos kesä loppuisi kylmissä merkeissä.

Hahaa! Tuon kirjoitettuani muistin, millaista unta näin viime yönä: heräsin, ja oli satanut lunta. Talvi oli tullut. Oloni ei ollut edes yllättynyt. "Onhan tässä kylmää ollutkin."

Vielä yksi kunnon hellekausi on parempi kuin masentava, sateinen liuku kohti syksyä ja talvea. Sitten kun kesä loppuu, talvi saisikin tulla yhdessä yössä. Vaikka lokakuun alussa. No, kunhan tulee aiemmin kuin viimeksi.

Mutta enpä ajattele talvea juuri nyt. Nautin viimeisistä helteistä. Helle on pitemmän päälle ärsyttävää, mutta oloni on todella huijattu, jos riittävän suuri prosentti kesästä ei ole kuumaa.

Näin untakin Harry Potterista.

Viime päivinä olen lähinnä lukenut sitä. (Ei sisällä spoilereita.)

Koko ajan kirja ei ole pitänyt minua otteessaan, mutta nyt reilun sadan sivun päässä maalista sitä on todella vaikea laskea kädestään. Viime yönä sängyssä luin sitä kolme lukua ja lopetin väkisin. Piti lukea yksi ja käydä nukkumaan. Ja sitten tuntuu, että näin koko yön unta siitä.

En muista, mitä unessa (unissa?) tapahtui. Se ei tainnut kehitellä mitään vaihtoehtoista loppua. Kaikki oli äärimmäisen sekavaa vouhkaamista, koska en tiennyt loppua vaikka muka seurasin sitä. En muista mitään yksityiskohtia, vaikka unikokonaisuus jäi elävästi mieleeni.

Katsoin muuten asuntojen hintoja netissä.

Ei tuplasti isommalla lainalla vielä saisi Tampereen keskustasta sellaista asuntoa kuin haluaisin. Ne lähtevät 150 000 eurosta, se on kolminkertainen summa. Hieman pitää siis vielä säästellä. En tahdo tämän jälkeen hankkia toista kompromissiasuntoa, koska tämä on ihan tarpeeksi kiva. Haluan unelma-asunnon. Lähinnä ongelma on se, että haluan ehdottomasti kolmion: olohuone, makuuhuone ja työhuone. Haluan huoneen, johon työt voi sulkea oven taakse, kun niitä ei tee. Tällä hetkellä ei ole erillistä työhuonetta, ja se on joskus hermostuttavaa. Työkonekin on sama kuin pelikone jne. Haluaisin erilliset työ- ja vapaa-ajan koneet.

Mutta katsellaan nyt tässä vuosi, pari. Kunhan ensin valmistun. Sitten vasta kannattaa alkaa ajatella muita elämänmuutoksia.

Tasan viikon päästä lähden ulkomaille.

Matkan odotus täyttää minut innostuksella.

Se tuntuu keuhkoissa asti, jossain syvällä sisällä. Pelkästä ulkomailla olon ajatuksesta tulee hengästyttävä vapaudentunne. Olla muualla, puhua muita kieliä. Olla liikkeellä yksin ja vapaana.

Samalla näen ihmisiä, joiden näkemiseen en usein saa tilaisuutta. Se on mukavaa. Mutta kaikkein eniten odotan ajatusta itse matkalla olemisesta. Kävellä Pariisissa. Mennä metrolla Versailles'hin. Ja Lontoossa, Theatrelandin valomainosten keskellä. Ah.

Minusta ulkomailla olo on vähän kuin pääsisi kotiin. Suomessakin olen kotona, mutta ehdin asua ulkomailla sen aikaa, että opin olemaan kotonani juuri ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteessa. Siihen minulla on tässä maassa koti-ikävä. (Ja ulkomailla Suomeen. En tiedä, katoaisiko toinen ajan kanssa, jos pysyvästi valitsisin sen vastakohdan. En suunnittele sellaista, joten saan toistaiseksi elää kummankin kanssa.)

En tosin ole ihan sisäistänyt, että niissä kaupungeissa on kesä. Toivottavasti kuumuus ei ole kauhea. Olen enemmän talvimatkailija, mutta kyllä heinäkuun turistimassoistakin varmaan selvitään. Leicester Squaren lippukojulla on varmasti tunnin jonot talvisen vartin sijasta, mutta sinne voi ottaa kirjan mukaan. Oikeastaan on osa viehätystä seisoa kiemurtelevassa jonossa valotaulun esitysvalikoimaa katsellen. Siinä on yhteisöllisyyttä, kaikki teatterinystäviä ja niin valveutuneita, että tietävät kojusta. Voi jopa tulla juteltua ihmisten kanssa.
---

Olen muuten monena yönä nähnyt unia vanhoista ystävistä ja tuttavista. Toissayönä unessa olivat Inkeri ja Minni (tutustuin toiseen ylä-, toiseen ja ala-asteella) - ja jopa Inkerin isä purjeveneineen. Kättelin Inkerin isää, katsoimme toisiamme ja mietimme, että viime tapaamisesta on varmaan kymmenen vuotta. Tämän yön unessa oli vaikka ketä. Olin Turussa. Monet nuoruuskavereistani asuvat siellä oikeastikin. Olin vissiin ostanut asunnon sieltä. Lisäasunnon, en luopunut entisestä. Olinpa unessa rikas. En muista yksityiskohtia. Hannan ja Sepen ruokapöydällä oli monimutkaisia lautapelin osia. Pöytä oli pyöreä, ei pitkä suorakaide niin kuin oikeasti.


Unissa ei ole tapahtunut mitään kovin koherenttia, mutta olen herännyt outoon oloon nähtyäni niin paljon vanhoja tuttuja kerralla. Harvinaista on ollut sekä tuttujen ihmisten määrä että lähes täydellinen juonettomuus. Yleensä unissani on punainen lanka. Ne muistuttavat kirjoja tai elokuvia. Tapahtumat ja ympäristöt voivat olla epärealistisia, mutta unissa on sisäinen logiikka, jonka yleensä muistan herätessäni. On vähän turhauttavaa nähdä unia, jotka eivät tunnu pyrkivän mihinkään.

Näin kerrassaan hassua unta.

Siinä ystäväni Inkeri ja Satu asuivat kimpassa kerrostalokaksiossa. Minä menin kylään.

Satu makasi sohvalla trooppisessa kuumeessa. Hän näytti minulle pihalla lenteleviä valtavia lokkeja, joilla oli lautasmaiset mustat silmät tavallisten pienten sijaan. Ne olivat harvinaista lajia. Tavallisilla lokeilla oli kuulemma kahdet silmäluomet: punaiset päällä ja mustat alla. Siksi niiden silmät näyttivät vaihtavan väriä (?!).

Inkeri tuli paikalle. Hän oli murheen murtama. Oli käynyt niin onnettomasti, että joku törkeä, petollinen Janne oli vikitellyt Inkerin pois Jarnon luota - mutta kun Inkeri oli vihdoin suostunut jättämään Jarnon, Janne oli sanonut, ettei haluakaan mitään vakavampaa. Inkeri oli väliinputoajana jäänyt yksin. Janne taisi olla todellinen pelimies.

Minä tosin mietin, että koska Inkeri ja Jarno ovat tulossa yhdessä meille laulamaan Singstaria (tämä osa on totta), välit lienevät säilyneet erittäin hyvinä, joten ehkä he voisivat vielä palata yhteen.

Siltä varalta, että tämä oli enneuni, muista varoa kaikkia Janneja, Inkeri ;D Ne on pelimiehiä, ne.

Vierailuni lopussa paikalle tuli vielä Ainokin. Hän alkoi opettaa tyttöjä pelaamaan uudistettua Save Dr. Lucky -peliä, jossa pelilauta ei ollut mikään laiva, vaan Dr. Lucky piti saada elämään pitkään terveellisten elämäntapojen avulla.

Uni oli absurdi, ja naureskelin sille pitkään herättyäni. Ystäväni tuntuivat aivan itseltään, mutta tekivät omituisia juttuja.