Matkasuunnitelma: Skotlanti, touko-kesäkuu 2010

Seuraava ulkomaanmatkani on ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, mutta ei ole tullut kirjoitettua siitä tänne. 

Edellisestä onkin jo pari kuukautta. Taas tekee mieli lähteä. Muttei mihinkään hömppärantakohteisiin, joista muut ihmiset haaveilee. Ehei, mä käyn vain tapaamassa kavereita ja katsomassa kulttuuria.

Nyt olen lähdössä SKOTLANTIIN kolmen vuoden tauon jälkeen. Huraa! Monta kertaa olen aikonut, ei vaan ole löytynyt sopivaa rakoa, kun on pitänyt muka ravata jossain rapakon takana ja Lontoossa ja Italiassa.

Aivan erityisellä innolla odotan sitä, herääkö uinuva skottiaksenttini kenties eloon reilun viikon oleskelun aikana. Toivon todella, että herää. Se osoitti jonkinlaisia elonmerkkejä jo Dublinissa viime lokakuussa. Olen todella kurkkuani myöten täynnä nykyistä geneeristä britti-suomiaksenttiani, joka ei kuitenkaan ole englantilainen, mistä johtuen minua luullaan Englannissa toisinaan amerikkalaiseksi. Haloo?! (Ainoa lohtuni on, ettei aksentti oikeasti ole amerikkalaista nähnytkään - USA:ssa ja Kanadassa en mene hetkeäkään paikallisesta, ja minua luultiin luojan kiitos toistuvasti britiksi.)

Matkan ajankohta on kesäkuun alku, koska Eini-siskollla on sopiva loma silloin. Sisko on Pohjois-Englannissa opettajavaihdossa. Newcastlen läheltä. Sieltä on enää parin tunnin matka Skotlantiin, joten ollaan alusta asti puhuttu, että jollain sopivalla lomalla lähdetään viikoksi kiertelemään Skotlantia.

Tämä on hyvä suunnitelma, koska itseltäni jäi ylämaiden koluaminen aika vähälle, kun Skotlannissa asuin. Kolme vuotta on petollisen pitkä aika: koko ajan ajattelee, että ehtiihän tuota. Jos olisi vaikka yhden vuoden vaihdossa, yrittäisi varmaan tehdä kaiken mahdollisen.

Matkan ajateltu kulku:

Aion kokeilla Ryanairin suoraa lentoa Tampere-Edinburgh. Tarkoitus on lähteä sunnuntaina 30.5. ja tavata Eini Edinburghissa. Siitä matkustetaan Aberdeeniin. Aberdeenista lautalla Orkneyn saarelle ja takaisin. Menomatka Orkneylle kestää 6 h, toinen suunta vielä kauemmin ja yli yön. Glasgow'n huonekaverini, paras skotlantilainen kaverini Daisy on kotoisin ko. saarelta. (Vaikka asuukin itse nykyään Meksikossa. Jossa käyn häntä tapaamassa. Onko maailma nykyään pieni? Kyllä on.) Minun on pakko nähdä Orkney, koska olen kuullut siitä Daisyltä paljon. Einikin haluaa ehdottomasti, koska siellä Skotlannin viikinkivaikutteet ovat vahvimmillaan. Historianopiskelija kun on.

Orkneyn jälkeen Aberdeenista Invernessiin ja piipahdus Loch Nessillä. Se nyt on niin pakollinen kohde, muka, enkä ole vielä nähnyt. Mitähän sielläkin edes on. Ei yhtään mitään varmaan, joku jorpakko ja tuhat turistia. No, Loch Nessin hostellilta sitten bussi Isle of Skyelle. Kaikki kehuvat ko. saarta kuvankauniiksi, pakollinen kohde. Skyeltä Fort Williamin kautta Glasgow'hun.

Tässä vaiheessa on kulunut reilu viikko ja ollaan Einin loman loppupäivässä. Minä jään Glasgow'hun fiilistelemään vanhoja kotikulmia ainakin yhdeksi yöksi. Vanhoja ystäviä siellä taitaa tällä hetkellä olla nolla, IHAN kaikki ovat muuttaneet pois. Yliopistokaupunki, opiskelukaverit, jne. Itseni tuntien luulen kuitenkin, että tutuissa maisemissa ja kävelyreiteissä ja kahviloissa ja tekemisissä riittää huokailtavaa.

Glasgow'n jälkeen palaan Englannin puolelle. (Newcastlen aksentti on onneksi lohdullisen lähellä skottiaksenttia - itse asiassa tosi mukava sekoitus, mielestäni henk. koht.) Ensi töikseni poikkean Einin luona vielä pari päivää. Durhamista ja Newcastlesta jäi viime visiitillä niin paljon näkemättä. Pienestä Durhamistakin linna, joka kuitenkin olisi katedraalin ohella se päänähtävyys.

Kun nämäkin on katsottu valmiiksi, suuntaan alas Lontooseen ja viihdyn siellä varmaan viikon verran. Teatterilistani on taas kasvanut sellaisiin mittoihin, että viikkokin alkaa tuntua optimistiselta arviolta. :P

Lontoosta revin itseni kotiin joskus kesäkuun kolmannella viikolla. Paluuta ei ole vielä varattu. Olis varmaan aika, eihän tuohon ole enää kauaakaan ja tuo alkaa olla suomalaisten lomasesongin alkua.

Semmoinen matka. Odotan to-del-la innolla. Rakas Skotlanti ja rakkaat Lontoon teatterit yhdellä iskulla. Ja Einin kanssa ollaan ennenkin matkusteltu, joten tiedän, että se sujuu hyvin.

Elossa ollaan! Ostin vaatekaapin!

Minulla on ollut (a) ongelmia bloggerin kanssa, kuten monella muullakin ja (b) aika karmea kiire. En kuitenkaan ole kuollut.

Ensin sivuhuomautus: olympiakuumeeni lopahti totaalisesti eiliseen karmeaan pettymykseen. Ei minua haittaa, ettei aina voiteta. Kukaan ei voita aina. Tärkeintä olisi taistella niin, että voi olla ylpeä. Tuo peli oli niin järkyttävän nolostuttava, etten kehtaa edes ajatella sitä. Aargh.

Pronssipeli olisi vielä edessä, muttei oikein jaksa kiinnostaa. Huoh.

Sitten viikon ilouutiseen: Olen saanut uuden vaatekaapin. Suostuin ostamaan Jysk-myymälän näytekappaleen tällaisesta yksilöstä:

Se on luonnossa paljon kauniimpi. Tuossa ei oikein näy varjot tai syvyys tai todellisuudessa paljon kermaisempi valkoinen. Eikä se, että nuo nupit on sitten metallia, ei mitään mustaa muovia. Luonnossa kaappi on kauniin vanhanaikainen romantillinen olematta kuitenkaan kesämökkimäisen rapistunut = minulle täydellinen. Kyseessä on selvä klooni siitä yhdestä IKEAn sarjasta, onkohan sen nimi Hemnes? Minulla on eteisessä ko. sarjan pieni lipasto, ja vaikka vierekkäin katsoo, voisi oikeasti luulla että uusi vaatekaappini on kotoisin samasta sarjasta ja samalta tehtaalta. Heh. (Voihan se samalta tehtaalta ollakin. Suunnittelija lienee kuitenkin eri, tai IKEA haastaisi oikeuteen?)

Mutta SIIS, hienointa tässä löydössä oli, että kaapin oikea hinta oli yli 400€, mikä sekin tuntui edulliselta, mutta sitten sain näytekappaleen omalle paikalleen kuljetettuna ja valmiiksi koottuna yhteensä reilulla kahdella sadalla. Mikä löytö! Eikä yksilö tunnu sen huterammalta kuin Askossa käpälöimäni roimasti kalliimmat.

Kaunis kaappini oli naurettavan halpa, koska keskimmäiseen oveen oli joku toope liimannut hintalapun niin pitävällä liimalla, että maali lähti mukana kun hinta irrotettiin. Ovessa on siis kaksi n. 1 x 15 cm:n maalitonta raitaa. Siihen päälle voi kuitenkin liimata kauniin kuvan, tai vaikka peilin, ja sillä hyvä.

Vielä hintaakin tärkeämpi etu minulle oli oikeastaan se, että näytekappale on valmiiksi koottu. Kuka noita jaksaa koota ruuvi ja palikka kerrallaan? Muuten olisin voinutkin maksaa 400€ virheettömästä yksilöstä, mutta ku monta tuntia menee, mulla on kallis tuntipalkka, hirveetä tuhlausta. (Okei, kyllä pieniä, siistejä huonekaluja voi olla kivakin koota. Mutta jumalattoman kokoisen ja painoisen mööpelin saa kyllä kantaa kotiini joku muu. Nyt olen myös varma, että tilaan muuttomiehet, kun tästä joskus muutan. Tuota en itse kanna!)

Tämä nyt näköjään oli viimeisten kymmenen päivän keskeinen sisältö. Jännä elämä mulla.

Ilosanoman levittäminen onnistuu

Olenpa viime päivinä kirjoitellut juttuja Britannian matkan musikaaleista, muttei ole ollut tarpeeksi pitkää aikaa kerralla, joten valmista ei ole tullut. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa pistää pystyyn kokonainen blogi noista enkunkielisistä musikaalijutuista. Alkaa olla jo muutama sinne pohjalle, niin ei näytä autiolta. Se tuossa oli alun perin ajatuksena.

Viikonloppuna mulla oli kylässä kummitytön äiti, oli tosi hauskaa, laulettiin SingStaria (mitä pieni flunssa haittasi yllättävän vähän, mutta korkeat äänet kuulostivat tavallistakin kammottavammilta) ja käytiin jopa baarissa. Oli hauskaa ja rentouttavaa se. Lisäksi meille on tullut semmoinen uusi perinne, että katsotaan hyllystäni musikaaleja. Ilosanoman levittäminen onnistuu hienosti. Janna oli ihan myyty jo Hairspraysta, mutta Rent oli vielä suurempi menestys. Kun vilkaisin leffan jälkeen katselukumppaniini, huomasin yllätyksekseni, että toinen itkee vuolaasti! Se oli hienoa se. Hän tahtoi lainata kotiinkin lisää musikaaleja. Huomasin, että minun pitää laajentaa kokoelmiani - joku päivä on kaikki hyvät katsottu.

Olen minä melkoinen käännyttäjä. Skotlannissa katsottiin Buffy kokonaan läpi, ja Jannasta tuli senkin fani.

Tällainen pikapäivitys nyt vain. Joka päivä jotain, se on hyvä periaate (jota on viime aikoina taas rikottu).

Lee Mead to star in Wicked from May 2010!

I am really, truly, fangirlishly excited about this bit of news: Whatsonstage: Wicked Returns Lee Mead to Musicals

 Mr. Mead is probably the only musical theatre actor whose VOICE doesn't need to give me chills. :P

(Wait, let's think. John Barrowman's voice probably wouldn't have to - especially when he was younger - but it does, so nevermind. Cheyenne Jackson's voice wouldn't have to... OK, it kind of doesn't, but his suberb acting does. Yeah, Lee Mead is the only person I can think of who has fully captivated me on stage with pretty much just his physical appearance. A dubious honour, but there you go. :D)

I'll be queuing for Wicked day tickets the next couple of times I'm in London. Despite what I just said, I honestly think young Mr. Mead will make a first-rate Fiyero. (And his singing is fine. Just no chills.)

For those who don't know, Fiyero is the love interest, a fairytale prince charming type character - handsome and shallow in the beginning, less shallow towards the end. (Think Hairspray's Link, only the girl is green, not fat.)

Pictured: the Fiyero I first saw, Oliver Tompsett. (And the only one, actually - only seen Wicked the once.) Not a bad looking guy, that one, either. ;)

Taas se tekstittäjä tuolla jotain saarnaa..?

Vähän tuo matka painaa päälle. Pitäisi tehdä melkoiset vuoret töitä ennen sitä, ja Marjukkakin on taas tulossa alkuviikoksi, mikä (onneksi?) rajoittaa järjettömintä yötä myöten naputtelua. Älkää toisaalta käsittäkö väärin, on kiva lähteä Britanniaan taas, odotan sydämentykytyksiä aiheuttavalla innolla varsinkin tiedätte-kyllä-mitä. (Ks. edellinen kirjoitus, jos joku ei muka tiedä.) Kun vaan saisin nämä työt ensin tehtyä. Ja tavarat pakattua. Ja itseni kentälle keskiviikkona aamuyöstä.

Elämä on täyttynyt töiden lisäksi ammattiyhdistysjutuista. AV-käännösalalla tuulee edelleen, mutta tässä blogissa en edelleenkään viitsi yksityiskohdista kirjoittaa, kun tämä on liian julkinen. Voin varmaan sitten kirjoittaa, kun asiat ovat jo tapahtuneet.

Olen AY-juttuihin liittyen havahtunut siihen, että olen bloginpitäjänä mielipidevaikuttaja paljon vahvemmin kuin olin tajunnut. Olen tässä blogissa vastaillut ihmisten kysymyksiin tekstitysalasta omien henk. koht. kokemusteni pohjalta 100% rehellisesti (rehellisyyttäni älkää pliis epäilkö, vaikka sellaistakin olen rivien välistä joskus aistinut - mitä minä valehtelulla voittaisin?!). Todellisuuteen herättyäni olen alkanut tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole lainkaan tarpeeksi korostanut seuraavaa seikkaa: minun kokemukseni ei ole sama kuin keskivertotekstittäjän kokemus. Se on yksittäinen tapaus. Ei ainutlaatuinen (sen olen tämän uuden yhteisöllisyyden myötä saanut havaita), muttei missään nimessä keskiverto.

Älkää siis lapset kuvitelko, että tekstittäjän elämä on ruusuilla tanssimista, palkkaa tulee ylenpalttisesti ja rahaa riittää vaikka miten moneen kaukolentoon vuodessa. Jos kuvittelette, joudutte melko suurella todennäköisyydellä pahasti pettymään työelämässä. Tälle alalle ei myöskään ole enää helppo päästä, vaikka vielä pari vuotta sitten iloisesti (ja totuudenmukaisesti) niin sanoin. Tällä hetkellä en suosittelisi edes yrittämään. Jos joku juuri parhaillaan harkitsee alalle hakeutumista, sanoisin melkein, että kannattaa odottaa ainakin tämä kevät. Joka nyt pyrkii mukaan, joutuu keskelle melkoista myllytystä.

Tammikuun matkasuunnitelma

Tänään on ollut väsynyt ja päänsärkyinen olo, eikä kukaan ehkä kaipaa uutta pitkää blogikirjoitusta edellisen jättijutun jatkoksi. Kirjoitan kuitenkin 10 minuuttia tajunnanvirtaa, koska periaatteista ei heti parane tinkiä.

Olen viettämässä viikonloppua ihan vallan kotosalla. Ensi viikonloppukin menee samoissa merkeissä. Uskomatonta ja harvinaista, että pysyn samassa paikassa kaksi viikkoa peräkkäin.

No, ei hätää. Seuraavalla viikolla onkin jo seuraava ulkomaanmatka, hehee. Lähden 20.1. vajaaksi viikoksi Britanniaan, käyttämään vanhempia ja tätiä Eini-siskon luona Durhamissa. (Eini on opetusharjoittelussa ala-asteella, valmistumassa Suomessa hissanopeksi. Tässä on varmaan jokin piilotettu logiikka jonkun valitsijahenkilön mielestä.)

Matkan aikana pyörimme pari päivää Lontoossa - yksi mennessä, yksi tullessa - ja käymme junalla edestakaisin Pohjois-Englannissa (Durham sijaitsee Newcastlen lähellä). Lontoossa porukalle pitää näyttää perusnähtävyyksiä, ja äiti pitää käyttää Phantom of the Operassa, jonka soundtrackia hän rakastaa, muttei ole koskaan nähnyt livenä. Itse olen jo nähnyt West Endissä ja Broadwaylla, ja tästä kiintiöstä riittäisi loppuiän tarpeiksi, mutta on sitä onneksi pahempiakin kärsimyksiä kuin kolmas katselukerta. Täti tulee myös. Iskä halusi jäädä hotellille nukkumaan, heh.

Matkalla Durhamiin pysähdymme minun vaatimuksestani Manchesterissa. Siellä menee Les Misérablesin 25-vuotisjuhlaversio, josta olen blogeissakin vouhkannut vaikka kuinka - uudet lavasteet, uudet sovitukset, uusi ohjaus, John Owen Jones jne, jne - ja tästä kiintiöni ei ole lähimainkaan täynnä. Olen laskenut päiviä ja tunteja jo monta kuukautta. (Jos emme menisi 25-vuotisjuhlaversioon, menisimme toki Lontoossa ennemmin Les Misiin kuin Phantomiin. Se on äidinkin lempimusikaali. Joululomalla itkimme jälleen kerran yhdessä 10-vuotiskonsertti-DVD:n äärellä.)

Aika loppui. Eli juu, sitten moikataan siskoa pari päivää Durhamissa, käydään varmaan porukalla Newcastlessa, tullaan ilman siskoa takaisin Lontooseen, jossa vielä yksi yö ja aikaa tehdä ja ihmetellä, muttei voi enää mennä teatteriin, koska on sunnuntai eikä sunnuntaisin paljon mitään tarjolla. Takaisin ma 25.1.

Saa nähdä, miten hermoni kestävät matkanjohtajana olemista. Olen yrittänyt asennoitua siihen, joten toivottavasti hyvin. Vaikka sukulaisporukalle varmasti pitääkin tilata kaikki ravintoloissa eikä heitä oikeasti voi jättää yksin harhailemaan mihinkään, vaikka miten haluaisi vähän aikaa kulkea rauhassa. No, on meitä onneksi kaksi opasta puolet ajasta.

Iloa ja vippaskonsteja

Onpa ollut ihmeen ilahduttavaa saada näin paljon kommentteja ja huomata, ettei koko maailma ole unohtanut minua ja blogiani! :) Olin täysin asennoitunut siihen, että 4 kuukauden hiljaiselon jälkeen blogilistan seuraajamäärä on nolla ja muuta kautta seuranneet ovat kauan sitten poistaneet minut listoitaan.

Mutta ei! Aivan ensimmäiseksi haluan siis kiittää kaikkia, vai miten se menikään..?

Ei sillä, että seuraajamääräni koskaan olisivat ennätyksiä hiponeet. Määrä on epäolennainen, laatu ratkaisee. Duh! Olen saanut monta hienoa ja mukavaa uutta tosielämän läheistä tämän blogin kautta. Aivan ensimmäiseksi kiittäisinkin nyt kaikkia, ja... (Tää ei ollut hauska vitsi aikanaan, mutta aika tuntuu äkisti parantaneen sitä? En ymmärrä, ei se mitään. Lopetan.)

Kuten nokkelimmat pokkelimmat ovat viereisestä Twitter-feedistä voineet havaita, minulla on meneillään valtava työsuma, enkä muutamaan päivään taatusti ehdi tehdä blogieni eteen muuta kuin kirjoittaa näitä kymmenminuuttisia. Mutta tästä se lähtee! Anonyymi lupasi kommenttilaatikossa, että laittaisi mulle kirjoitusaiheitakin. Odottelen innolla. :) (Muutkin saa laittaa.)

Vielä jotain neljän kuukauden kuulumisista?

Mullistavia elämänmuutoksia ei ole koettu. Isoin juttu oli varmasti viiden viikon mammuttimatkani, Irlanti - Meksiko - Kalifornia - Kanada - New York.

Elämäänsä ei kukaan voi lisätä minuutteja, mutta suosittelen mammuttimatkailua kaikille oivallisena tapana huijata kalenteria! Ei ole koskaan tuntunut mikään viisiviikkoinen noin pitkältä ajalta tai aika kesästä jouluun näin loputtomalta. Viisi viikkoa maailmalla vastasi noin puolta vuotta kotona.

Oli mahtava matka, muutamia vastoinkäymisiäkin alkupuolella, mutta loppuun ehdittäessä ne olivat jo unohtuneet, ja pääpiirteissään meni hienosti. Matkasta varmaan jatkan tulevina päivinä. :)

Oikeesti tärkeä musikaaliuutinen

Minulla on tiedossa kiireinen vuosi. On näköjään pakko ehtiä myös Irlantiin lokakuun lopussa. Jesus Christ Superstar! Steve Balsamo!

[C&P Do You Hear the People Sing? ja Facebook, mutta tästä olisin kirjoittanut täälläkin joka tapauksessa.]

Steve is singing the part of Jesus! Argh! I MUST attend! I've only been reminiscing about the original performance for 12 years.

Why does the world force me to spend ALL my money on plane tickets? And more importantly, anyone want to go to Dublin with me at the end of October?


Jesus Christ Superstar Concert, Dublin
2 nights only!
Location:National Concert Hall
Time:28 [& 29] October 2009 20:00

---

Siis, pakkohan se on. Jos on muistellut jotain 12 vuotta, olisi sulaa hulluutta jättää väliin. Eikö?

Ensiksi tämä uusi kommervenkki tuntui hankalalta, mutta sitten tajusin, että voin jatkaa Irlannista suoraan USA:han ja siskon luo Kanadaan. Dublin - NYC on halpoja lentoja, joten en ehkä edes häviä rahaa.

Noista laajemmista matkasuunnitelmista pitääkin kirjoittaa enemmän.

Vielä paljon tärkeämpiä roolitusuutisia!

(C&P Do You Hear the People Sing? - Kylläpä nyt onkin tunkua!)

Aaa! Iiii! Les Misérablesin 25-vuotisjuhlakiertueen Valjean, Javert ja Marius on julkistettu. Earl Carpenter (jonka juuri näimme Mariannen kanssa ja joka oli aikas hyvä), Gareth Gates (kyllä, poppari Gareth Gates)... ja JOHN OWEN-JONES!

En mä noista muista joudu ekstaasiin, mutta jos maailman paras John Owen-Jones palaa Valjeanin rooliin, mun on pakko, pakko, pakko nähdä tämä. JOJ on sanonut, ettei lähiaikoina toista bravuurirooliaan West Endissä, joten olin kuvitellut joutuvani tyytymään halpoihin korvikkeisiin. Olen nähnyt hänet roolissa kerran, ja mies on us-ko-ma-ton. Joka sävelestä tulee kylmät väreet. Ainoa oikea Valjean.


(Jotkut ne väittää, että alkuperäinen Colm Wilkinson on ainoa oikea, ja JOJ hänen paras korvikkeensa. En ole nähnyt Wilkinsonia livenä. 10-vuotis-DVD:llä hänellä on loistava ääni mutta erittäin vahvat maneerit, esimerkiksi ärsyttävä suhiseva ässä. Muutenkin hiukan enemmän vanhan koulun mies. JOJ on minulle täydellinen yhdistelmä klassisen vahvaa laulua ja moderneja musikaalisävyjä... mutta en voi sanoa lopullista mielipidettä kuulematta molempia livenä, eikä Wilkinsonia ehkä enää kuule roolissa livenä, joten unohdetaan kysymys. Kiistattomaksi manttelinperijäksi John Owen-Jones on nyt joka tapauksessa kruunattu: Wilkinson veti 10-vuotisjuhlakonserttia, JOJ 25-vuotisjuhlakiertuetta :)

Ollaan rehellisiä. Olisin mä muutenkin luultavasti halunnut nähdä kiertueen. Se on uusi versio: ohjaus, sovitukset, puvut, lavasteet, kaikki. Asetelma on kutkuttava. Eroja on varmasti kiinnostavaa bongailla. West Endin nykyinen versio ON jo 25 vuotta vanha, joten päivitettävää löytyy. Sitä paitsi uudet sovitukset tuppaavat aina kuulostamaan paremmilta kuin vanhat. Maailman musiikkitrendit kehittyvät, ja sitä kautta vissiin alitajuinen makumme. (Tai tiedä häntä, mutta olen huomattavasti paremmin kotonani esimerkiksi vuonna 1996/2000 sovitetun Jesus Christ Superstarin parissa kuin 70-luvun alkuperäisen.)

Nyt ei ole epäilystäkään siitä, että katson tämän, vaikka henki menisi. Mutta missä?

Cardiff (11.12. 2009 - 16.01.2010)
Manchester (19.01.2010 - 13.02.2010)
Norwich (16.02.2010 - 20.03.2010)
Birmingham (23.03.2010 - 17.04.2010)
Edinburgh (20.04.2010 - 15.05.2010)
+ Pariisi kesällä 2010.

Edinburgh tietysti houkuttelisi. Mun on muutenkin pitänyt mennä taas Skotlantiin. Ja olishan tuo siistiä nähdä Ranskassakin, kotimaassaan ja -kaupungissaan. Mutta saa nähdä. Riippuu ensi kauden matkojeni aikatauluista.

Oli vallan pakko valvoa uutisen parissa. Nyt nukkumaan.

Jäähyväisiksi vielä YouTube-nauhoitus. Paras löytämäni äänentoisto, vaikkei kuvaa olekaan. Kyseessä on BBC:n kiinnostavan, 90-minuuttiseksi leikatun Les Mis -konserttiversion ensimmäiset 10 minuuttia. Mukana on jopa avulias kertoja. Jos ei ole aikaa kuunnella koko kymmenminuuttista, kohdasta 6:55 alkaa "Valjean's Soliloquy" JUURI sellaisena kuin se pitää laulaa.

Liveteatteritekstittäjä, c'est moi!

Minun tekstittämiäni näytelmiä saa tänä vuonna nähdä Tampereen teatterikesässä.

Yksi opiskelukaveri on tämän vuoden käännöskoordinaattori ja oli kuulemma ekana ajatellut minua, kun piti etsiä teatterista kiinnostuneita kokeneita tekstittäjiä. Onpa kumma juttu! :P

Mutta oikein oli ajateltu. Mikä mahtava tilaisuus. Olen ihan täpinöissäni. Saan istua näytelmissä painelemassa livetekstitysnappia. Pääsen vähän niin kuin kulissien taakse. Teatteriin. Ja samalla saan katsoa kaksi näytelmää kahdesti. Ihan mieletöntä. On ainakin teorian tasolla samanlainen olo kuin Glasgow'ssa, kun minulle maksettiin huipputähtien konserttien katsomisesta (olin paikannäyttäjä, opiskelijan hanttihommia).

Mulle ei yleensä tule samanlainen olo normaalista tekstittäjän työstä, ainakaan usein. Outoa sinänsä. Jonkun poikkeuksellisen antoisan leffan tms. kohdalla ehkä joskus. Ei tässä mittakaavassa.

Vähän tietysti jännittää, kun en ole ennen livetekstittänyt, mutta kokeilemallahan sen oppi. Eli siis muokkaan tekstityksen etukäteen jonkun toisen, toivottavasti natiivienglanninpuhujan, käännöksen pohjalta, ja napitan sen näytöksessä ulos sitä mukaa kun näyttelijät puhuvat. Eniten mietityttää replojen tiivistäminen ja yhdistäminen. Normaalissa tekstitystyössä tietää 100% varmasti, miten tiiviisti vuorosanat seuraavat toisiaan, ja kannattaako ne näin ollen pistää samaan replaan vai erikseen. Vähän on semmoinen olo, että ehkä tiivistämistä pitäisi välttää livenäytelmässä, jos tuleekin pitkä tauko. Replat lienee järkevämpää napittaa turhankin nopeasti peräkkäin kuin että seuraava repliikki tulisi ihan liian aikaisin hengailemaan samalle ruudulle edellisen kanssa. ?

No, tätä ehtii miettiä, kun oikeasti muokkaan käännöksiä tekstiksi. Jos joku on tehnyt tällaista, vinkkejä otetaan ilolla vastaan :)

Olen innoissani. On unelmien täyttymys päästä työskentelemään teatterin parissa kääntäjänä, missä ominaisuudessa hyvänsä. Yliopiston professori oli oikeassa: kyllästytä ihmisiä puhumalla intohimon kohteistasi joka tilaisuuden tullen. Ne yhdistävät sinut ko. asiaan ja ottavat yhteyttä, jos ko. asia tulee vastaan. Nyt voin todistaa, että TOIMII. Pakkomielteitään EI kannata salailla. Heh.

Olin ihanissa häissä :)

Kaikki, siis aivan kaikki, meni hienosti. Oli kiireinen päivä, mutta minä nautin joka hetkestä. Oli hauskaa päästä organisoimaan juhlien kulkua, varmistaa, että kaikki pysyi aikataulussa, kommunikoida pitopalvelun, hääparin ja kanssaorganisaattoreiden (bestman, sulhasen sisar) kanssa ja pidellä kaikin tavoin lankoja käsissään. Jonkun mielestä se voisi olla stressaavaa, minä voisin tehdä tuota aina.

Kaikki kunnia kuitenkin hääparille, joka oli huolella miettinyt kaiken valmiiksi ja viimeistä piirtoa myöten mieleisekseen jo etukäteen. Saimme käydä läpi valmista listaa ja aikataulusuunnitelmaa - varmistimme vain, että kaikki toteutui. Jos koko häät olisivat olleet yhtä kaaosta ja pitopalvelu tullut kyselemään asioita, joita kukaan ei olisi miettinyt etukäteen, kuvani kaasona olosta olisi varmaan huomattavasti vähemmän ruusuinen :D

Ei ollut pelottavaa edes juontaa ohjelmaa. Jostain syystä minua kuvitellaan usein huonoksi tai vastahakoiseksi julkiseksi puhujaksi (?)... kenties, koska en isossa porukassa tykkää kamppailla puheenvuorosta. Jos paikalla on synnynnäisiä viihdyttäjiä ja seuramiehiä, ottakoot he roolinsa. Jos minulla kuitenkin on oikeaa asiaa, julkinen puhuminen on usein mukavaa. Omaa puhetta en silti olisi halunnut tehdä, onneksi ei edes pyydetty. Olisin varmaan selvinnyt siitäkin, mutta paljon mieluummin vedin yleisempää ohjelmaa.

Ajattelin nyt tehdä historiaa ja vetäistä tähän blogin ensimmäisen päivän asu -kuvan. Häävaatteiden etsimisestä tuli niin paljon puhuttua. Olkaa hyvät:


Pitelen kuvassa morsiamen kimppua, en mitään omaa suuruudenhullua asustetta. Kengissä oli todellisuudessa 5-6 cm:n piikkikorko, mutta korko katoaa harhaanjohtavasti nurmikkoon.

Kuten näette, vihkiminen tapahtui luonnon helmassa, juhlapaikan takana virranneen pienen joen rannassa. Oli todella kaunista.

One London Trip More

Mikaelan kommentit edelliseen tekstiin toivat mieleeni asian, josta on pitänyt kirjoittaa jo vähän aikaa: tämänkesäisen Lontoon matkani.

Vietän tänäkin vuonna juhannuksen Lontoossa: to 18.6. - to 25.6. Ajankohta on osoittautunut hyväksi kahdesta syystä: (1) ko. viikonloppuna on West End Live, eli saan teattereiden lisäksi vielä ilmaistakin musikaaliohjelmaa, (2) ei tartte miettiä, mitä tekisi juhannuksena. (Kuulin tosin huhua kavereiden mahdollisista tupareista, joten nyt saattaa mennä kivakin juhannus sivu suun... mutta ei voi mitään.)

Odotan matkaa jo innolla ja laadin täyttä häkää suunnitelmia siitä, mitkä esitykset pitää ainakin nähdä, mitä kenties minäkin päivänä ja mitä kautta liput kannattaa hankkia.

Olen toistaiseksi varannut kaksi teatteria. Ensinnäkin mulla on ollut treffit Juden kanssa sovittuina jo puolitoista vuotta. Sunnuntaina iltapäpäivästä tapaamme. Ikävä kyllä Kenneth Branagh ei enää ohjaa ko. Hamletia, mikä harmittaa minua about yhtä paljon kuin Juden pois jääminen olisi harmittanut (ihan totta!)... mutta odotan elämystä silti. Lisäksi varasin pari päivää sitten toisen Shakespearen, Open Air Theatren Much Ado About Nothing (lempinäytelmäni, aah). Ma päivällä. (Ajankohta valikoitui, koska maanantaisin ei ole muita päivänäytöksiä.) Tähän ei tietääkseni myydä mitään alennuslippuja, joten ostin ihan firman omilta nettisivuilta, permantopaikka £34. (Olen jo monta vuotta ollut niin snobi teatterinharrastaja, että istumapaikalla on paljon väliä. Mieluummin melkein jätän menemättä kuin istun hattuhyllyllä tihrustelemassa. Paitsi jos oikeasti haluan esitykseen ja hattuhyllypaikka on ainoa, mihin mahtuu.)

Lisäksi olisi sitä sun tätä. Voin julkaista listan, jahka se vähän selkiytyy. Montaa satavarmaa tuskin tulee - tykkään useimmiten päättää vasta aamulla, mitä sinä päivänä katson.

Matka on nyt virallisesti julistettu, mikäli asia koskettaa jotakuta :) (Marianne, ootko kaupungissa ja haluatko nähdä? Tai jopa tarttua uhkaukseeni raahata sut teatteriin..? Ei mitään paineita, siis oikeesti ei :D)


Asustan taas suunnilleen tuolla, YHA-hostellissa St. Paul'sin nurkilla. Ei se ole Lontoon paras hostelli, mutta jostain syystä sinne tuntuu "oikealta" kävellä kotiin. Strandia pitkin ja vanhaan Cityyn, joka muinoin oli koko Lontoo. Kun katedraali täyttää näkökentän, on perillä. Matka on paljon pitempi kuin vaikka Oxford Streetin YHA:an, jossa joulun pikamatkallani asuin, mutta jostain selittämättömästä syystä tunsin sinne palatessani käveleväni väärään suuntaan. En tajua itsekään, mutta näin se on.

Kestikö kunnianhimoinen projekti vain kaksi päivää?

Projekti kestää toivottavasti kauemmin kuin kaksi päivää. Olisi kuitenkin pitänyt pistää varaus: enhän mie voi blogia kirjoittaa, jos en ole tietokoneen ääressä, joten viikonloppumatkojeni aikana en edelleenkään bloggaa.

Tällä kertaa olin Oulussa Jannaa ja kummitytärtä katsomassa. Tarkoitus oli kirjoittaa perjantaina ennen lähtöä, mutten kerta kaikkiaan ehtinyt töiden valmiiksi aamisen ja junaan juoksemisen välissä.

Perjantaina meinasin kirjoittaa niinkin jännästä aiheesta kuin keväästä ja pyöräilyn aloittamisesta. Lakaisukoneet ovat pyörineet Tampereen kaduilla jo jonkin aikaa, ja odotan innolla, että saan kaivaa pyörän kellarista. Olin aikonut tehdä sen tänään, mutta olikin niin inhottava tihkusade, etten jaksanut. Odotan seuraavaa kaunista päivää. Mutta sitten pääseekin taas hetkessä joka paikkaan monen kuukauden ajan - ihanaa.

Oulun matkalla koin myös toisen jännittävän asian: tulin takaisin yöjunalla, makuuosastossa. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä. Ei välttämättä ole minun juttuni. En saanut nukuttua kunnolla, vaan heräilin tunnin välein miettimään, missä nyt ollaan ja milloin pitää nousta. Lisäksi oli oudon hermostuttavaa olla vain yhden ihmisen kanssa samassa osastossa. Hostelleissa viihdyn ihan hyvin, mutta siellä on yhdessä huoneessa enemmän porukkaa. Tällöin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki muut ovat hulluja. Taltuttaisimme yhdessä mahdollisen häirikön. Entä jos se junan ainoa osastokaveri sattuu olemaan psykopaatti? (Onhan se epätodennäköistä. Unen ja valveen rajamailla pimeässä kopissa asiat tuntuvat erilaisilta.)

Ymmärrän yöjunan mielekkyyden, jos ihminen ei voi tehdä töitä junassa ja haluaa pidentää vierailuaan käyttämällä hyväkseen tarpeetonta aikaa. Minulle on kuitenkin mielekkäämpää nukkua yöni kunnolla ja tehdä päiväjunassa viiden tunnin työpäivä. Junassa saa paljon aikaan, koska siellä ei ole muita houkutuksia tai virikkeitä. Tulevaisudessa teen näin.

Tavaraonnea :)

Olen kahvilassa kannettavan tietokoneen kanssa. Minulla on pari tuntia tapettavana ennen kuin menen Marjukan ja Riston kanssa Finnkinon superpäivään katsomaan Valkyrien (heidän valintansa, lähinnä, kai mäkin sen jossain vaiheessa olisin kuitenkin halunnut nähdä).

Minulla on uusi, hieno kannettava tietokone, josta olen naurettavan iloinen. Se on Asus Lamborghini VX3, tällainen. Se on kirkkaankeltainen ja sanoo "vroom, vroom" kun sen käynnistää sen sijaan, että kilkuttelisi normaalin käynnistyskilkutuksen. Siinä on nahkainen kojelauta ja keltaisessa kannessa Lamborghinin logo. Konetta markkinoidaan mm. sloganeilla "Suurten tunteiden ylellisyyttä." "Ei kompromisseja tyyliseikoissa, ei keskinkertaisuutta suorituskyvyssä." "Kaunis kone kauniille ihmisille."

Ihan totta. Hehehe.


Päädyin tällaiseen hulluun koneeseen, koska tekstitysohjelmia varten koneelta vaaditaan aika paljon tehoja (eikä integroitu näytönohjain käy, mikä tarkoittaa lähes automaattisesti high end -kannettavaa), ja minulle tuli pakkomielle 12 tuuman koneesta (en JAKSA enää selkä vääränä raahata 15-tuumaista), ja rupesin selvittämään, onko tarpeeksi tehokasta niin pientä edes olemassa, ja tämä oli käytännössä ainoa vaihtoehto. (Yksi toinen olisi ehkä ollut, mutta se oli paljon heikompi. Ja mullehan ei siis riitä keskinkertaisuus suorituskyvyssä :D)

Samalla kun tiedostan, että kone on ihan hullu, nautin mielettömästi siitä ajatuksesta, että minulla on kalliimpi ja hienompi kannettava kuin monella liikemiehellä. Silloin tällöin huomaan, että siihen luodaan kateellisia katseita.

Itse asiassa sain tämän halvalla. Seurailin tilannetta muutaman kuukauden, ja hinta pyöri systemaattisesti noin 2 500 eurossa. Vuodenvaihteessa tuli markkinoille uusi versio tästä samasta mallista, sen hinnaksi tuli 2 500, ja sain tämän vanhan version 1 800 eurolla. Kyseessä oli siis täsmälleen sama tuote, VX3 - vertailin ominaisuuslistoja suurennuslasilla, mutta ainoa bongaamani ero oli akunkeston piteneminen tunnilla! Tämähän ei voi olla totuus?! Ei kai kukaan maksa kuuttasataa kunkestosta? Varmaan myös jotain komponentteja oli uusittu ilman että numerot muuttuivat? Vaikutti kuitenkin siltä, että sain about saman tuotteen tosi hyvässä saumassa 600€ halvemmalla. Siirtymäkausi kesti vain muutaman viikon. Nyt näitä vanhoja ei enää ole.

Ihan hyvät verovähennykset tästä silti tulee.

Lopuksi kielinurkkaus: On pakko huomauttaa, että "Lamborghini" äännetään "lam-bor-gi-ni": "gi" niin kuin "giljotiini", ei niin kuin englannin "gin". 99% suomalaisista rupeaa hienostelemaan liikaa, mutta italian kirjoitusasussa on G:n ja I:n välissä H täsmälleen sataprosenttisesti siksi, että G ääntyisi kovana. (Sama pätee sanaan "bruschetta", joka siis on "brusketta" eikä "brushetta".)

Palasin eilen hauskimmasta viikonlopusta aikoihin.

Meillä oli vampyyrijuhlat vanhempieni mökillä. Sain käyttää glittermeikkiä, pelata lapsellista vampyyrihiippailupeliä ja laulaa SingStaria keskellä yötä. Mutta ennen kaikkea...

En voi kuin ihmetellä: mistä minulle äkillisesti ysiluokan ja lukion välissä siunaantuikin näin mahtava ystäväpiiri? Se ilmestyi kuin tyhjästä, ja käytännössä koko sen jälkeisen elämäni olen muilla paikkakunnilla, muissa maissa ja elämäntilanteissa yrittänyt etsiä vastaavaa. Muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta (he tietävät, keitä ovat) tämä ei ole tuottanut tulosta. En vaan löydä yhtä samanhenkisiä ihmisiä.

Kasvoimmeko niinä itsensä etsimisen kannalta tärkeinä lukiovuosina pysyvästi jotenkin samaan suuntaan vinoon? Niin varmaan on, mutta luulisi ihmisten elämäntilanteiden muuttuessa kasvavan erilleenkin.

On kuitenkin jo kulunut yli kymmenen vuotta, olemme hajaantuneet ympäri Etelä-Suomen, monet meistä eivät enää tosiaankaan elä keskenään samanlaista elämää... ja silti olemme yhä samalla aaltopituudella. Emme tunnu kasvavan erillemme. (Jos olemme tarkkoja, erilleen kasvamista oli minusta enemmän ilmassa muutama vuosi sitten. Nyt ihmiset tuntuvat havahtuneet torjumaan sitä, ja voi että se onkin mukavaa.)

Eipä tässä muuta kuin että tuli hirmu hyvä mieli. Vaikkakin olisi mukavaa löytää yhtä hulluja ystäviä myös maantieteellisesti lähempää. Edes korvikkeiksi. Mutta rima on ilmeisesti epärealistisen korkealla.

Hyvällä asialla huono seuraus. Otan silti mieluummin sen hyvän asian, seurauksineen.

No niin. Nyt se on alkanut.

Joulukausi! Kaupasta sai tänään glögiä.

Vuoden paras aika :)

(Ja okei, jopa Britanniassa on liioittelua puhua joulusta ennen Halloweenia, mutta SILTI. Saan kai jo odottaa sitä, että saan odottaa joulua?)


Muokkaus: piti sitten muuttaa blogin ulkoasuakin lämpimämmäksi. Muttei ollut tällä koneella mitään kovin hyviä kuvia... katsotaan. En kehdannut vielä pistää joulukuvaa sentään.

Pohjois-Amerikka kutsuu taas!

Olemme Eini-siskon kanssa varanneet uudenvuodenmatkan.

Ma 29.12. 2008 - to 8.1.2009, Boston & New York. Eini jää 10.1. asti ja menee vielä Washingtoniin.

Menemme ensin Bostoniin, koska emme missään nimessä halunneet uusia viimevuotista klaustrofobiaelämystä Lontoon uudenvuodenkaaoksessa. En osaa kuvitella mitään muuta kuin että New York olisi vielä kuusituhatta kertaa pahempi. (Vaikkakin siellä on paljon enemmän samansuuntaisia katuja, jotka oikeasti vievät samaan paikkaan --> ihmismassat eivät pakkautuisi yhtä pahasti? No, kumminkin.)

Eli lennämme ensin HKI-Frankfurt-Boston. Olemme Bostonissa 2. päivään asti eli neljä yötä, sitten bussilla New Yorkiin ja New Yorkissa viisi yötä. New Yorkista lennämme molemmat takaisin, mutta eri päivinä. Yövymme hostelleissa.


Olen tyytyväinen suunitelmiimme. New York on, duh, New York. (Ja olen sanonut Einille, että koska sinne on vaikeampi päästä kuin Lontooseen, aion oikeasti katsoa niitä musikaaleja joka halvatun ilta - ehtii siinä silti kierrellä kauppoja ja nähtävyyksiä kaikki päivät!) Boston puolestaan vaikuttaa mukavalta klassiselta itärannikon kaupungilta, pääsemme katsomaan vanhojen yliopistojen kampuksia. Ja sielläkin pitäisi olla kulttuuritarjontaa.

Matkustelu on elämän suola. Vaikka myönnänkin, että henkilökohtainen kohdelistani on rajoittunut. :)

Olen blondimpi.

Kävin kampaajalla. Olen erittäin tyytyväinen uusiin, luonnollisiin hopeanvaaleisiin raitoihini, jotka eivät edes näytä raidoilta.

Pienistä asioista sitä tuleekin iloiseksi. :)

Ja joo, oikeat kirjoitusaiheet ovat näköjään kortilla tällä viikolla.

Ah, muistin vasta: pitäisi akuuttien aiheiden puutteessa julkaista se matkapäiväkirja loppuun. Mikä loistoajatus. Mutta nyt nukun.

Kiitos, Tampereen kaupunki!

Italiasta palattuani minua odotti iloinen yllätys.

Hämeenkadun jalkakäytävien pyörätiekokeilu on aivan mahtava. Polkupyöräily keskustassa muuttui kertaheitolla järkyttävän hankalasta suorastaan sujuvaksi. Tästä on pakko tehdä pysyvä ominaisuus. Pakko.

Ja sitten pidettiinkin jo häät.

Tämä viikko kului kiirehuuruissa. (Ja toisaalta päivitin sivublogeja enemmän kuin tätä.) Perjantaiaamuna lähdinkin jo häihin: sen samaisen Sadun, jonka polttareita vietimme viikonloppuna.

Oli hauskat häät. Vihkiminen maistraatissa, juhlat - puheita, ruokaa, häävalssia, kahvit - luomupuutarhalla. Suurin osa kavereista jäi yöksi. Niidenkin, jotka eivät jääneet, olisi kannattanut. Kivaa oli pitkälle aamuyöhön, nuotiopiiriä rannalla, viiniä, laulua ja letunpaistoa. Öinen telttamajoitus ei kuulunut oman elämykseni kohokohtiin, koska erähenkisyysprosenttini on arviolta -2, mutta kyllä yhdet lyhyiksi jääneet yöunet pystyi yllättävän kivuttomasti vetelemään teltassakin.

Mie tykkään hienoista juhlista. On ihanaa laittautua nätiksi ja nähdä kaveritkin nätteinä. Ja kysyn vaan: miksei istumajärjestyksiä voi käyttää aina ja kaikkialla? Ei tarvi miettiä. Seuraansa ei saa valita, seurustelee parhaansa mukaan vierustovereiden kanssa. Niin helppoa ja rentouttavaa. (Vaikka toisaalta uskon, ettei järjestyksiä ole helppo suunnitella.)

Elämme nyt selvästi Neljät häät ja yhdet hautajaiset -vuosiamme: ennen ensi kesää on odotettavissa vielä ainakin kahdet ystäväpiirin häät. Niin hauskaa! Voisipa tämä jatkua. Vaan tätä menoa koittaa nopeasti sekin aika, että valtaosa on naimisissa ja loput toivottomia vanhojapiikoja ja -poikia. Sitten kai odotellaan pariutumisaktiivien seuraavaa kierrosta.