Kysyin itseltäni: miksi ehdottomasti kannatan AV-kääntäjien työtaistelua, vaikka en itse ole suorastaan onneton nykyisilläkään palkkioilla?
Vastaus on yksinkertainen. Kuulostaisiko millään alalla hyväksyttävältä, että urakkatyöstä maksettava palkkio on suhteellisen kohtuullinen nopeimmille - muut vaihtakoon alaa tai kuolkoon nälkään? No eipä juu. Eiköhän palkkion kuitenkin pitäisi olla sen suuruinen, että keskimääräinen työntekijä elää sillä mukavasti tilanteessa, jossa alalla on kysyntää vastaava määrä ammattitaitoisia työntekijöitä. Muutenhan seurauksena pitäisi loogisesti olla työvoimapula, kun osa porukasta huomaa ettei töillä elä ja hankkii parempia.
(Eikö periaatteessa hitaimmankin työntekijän, jolle riittää töitä = häntä tarvitaan alalla, pitäisi vielä pystyä elättämään itsensä työllään..? )
Tämmöistä mietin tänään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mietteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mietteet. Näytä kaikki tekstit
6. tammikuuta 2010
16. syyskuuta 2009
Bloggausta bloggauksesta ja lukijoista
Mistä niitä tilaajia tulee ja mihin ne menevät? Mistä niiden pitäisi tulla?
Ei pitäisi ikinä katsoa Blogilistan tilaajamääriä. Aina kun katsoo, kummastuu. Taaskaan en voi ymmärtää, miksi juuri viime kirjoitukseni olisi saanut jonkun perumaan tilauksensa. Se oli vieläpä ammattijuttu, ja olen käsittänyt, että aika monia lukijoita kiinnostaa ammattini, joko muuten vain tai koska ovat kollegoja. Liekö sitten ärsyttänyt jotenkin. Tai ehkä tyyppi teki yleistä suursiivousta tilauksissaan.
Blogeja voi tilata monella tavalla, eikä mulla ole tässä kävijälaskuria, joten ei ole aavistustakaan, miten suuri osa lukijoista edes tulee Blogilistalta. On toki mahdollista, että äskeinen lopettajakin siirtyi vaikka käyttämään toista lukumetodia.
Vaikka hypoteettisesti antaisi painoarvoa Blogilistan lukijaluvuille, ei niihin kyllä voisi vaikuttaa. En tiedä, minkä kirjoitusteni aikaan kukin lukija on mukaan liittynyt ja mitä ehkä haluaa ja odottaa blogilta. Vaikka tietäisinkin, odotukset menevät takuulla ristiin, ja yhtä lukijaa palvellessani karkottaisin neljä muuta. Mikä EI edes ole suurin syy olla lähtemättä palvelemaan lukijoita. Olen aina pyrkinyt siihen, etten minä kirjoita blogia yleisölle, vaan kirjoittelen mitä haluan, ja jutuilleni sitten orgaanisesti valikoituu yleisö, joita riittävän monet niistä kiinnostavat. Tuskinpa ketään ihan kaikki.
Onko blogimaailma vajonnut taantumaan?
Tuntuuko muista siltä, että blogimaailma on hiljentynyt viimeisen puolen vuoden aikana? Minusta tuntuu. Ensin pistin sen kesälomien piikkiin, mutta syksyllä mikään ei oikeastaan muuttunut. Ikävää.
Ei pitäisi ikinä katsoa Blogilistan tilaajamääriä. Aina kun katsoo, kummastuu. Taaskaan en voi ymmärtää, miksi juuri viime kirjoitukseni olisi saanut jonkun perumaan tilauksensa. Se oli vieläpä ammattijuttu, ja olen käsittänyt, että aika monia lukijoita kiinnostaa ammattini, joko muuten vain tai koska ovat kollegoja. Liekö sitten ärsyttänyt jotenkin. Tai ehkä tyyppi teki yleistä suursiivousta tilauksissaan.
Blogeja voi tilata monella tavalla, eikä mulla ole tässä kävijälaskuria, joten ei ole aavistustakaan, miten suuri osa lukijoista edes tulee Blogilistalta. On toki mahdollista, että äskeinen lopettajakin siirtyi vaikka käyttämään toista lukumetodia.
Vaikka hypoteettisesti antaisi painoarvoa Blogilistan lukijaluvuille, ei niihin kyllä voisi vaikuttaa. En tiedä, minkä kirjoitusteni aikaan kukin lukija on mukaan liittynyt ja mitä ehkä haluaa ja odottaa blogilta. Vaikka tietäisinkin, odotukset menevät takuulla ristiin, ja yhtä lukijaa palvellessani karkottaisin neljä muuta. Mikä EI edes ole suurin syy olla lähtemättä palvelemaan lukijoita. Olen aina pyrkinyt siihen, etten minä kirjoita blogia yleisölle, vaan kirjoittelen mitä haluan, ja jutuilleni sitten orgaanisesti valikoituu yleisö, joita riittävän monet niistä kiinnostavat. Tuskinpa ketään ihan kaikki.
Onko blogimaailma vajonnut taantumaan?
Tuntuuko muista siltä, että blogimaailma on hiljentynyt viimeisen puolen vuoden aikana? Minusta tuntuu. Ensin pistin sen kesälomien piikkiin, mutta syksyllä mikään ei oikeastaan muuttunut. Ikävää.
14. syyskuuta 2009
Breaking News: Freelancer löysi työmoraalin!
Olen viime aikoina kamppaillut harvinaisen pahan työahdistuksen kanssa. Se johtuu minulla aina paradoksaalisesti siitä, että töitä on liian vähän.
Tilanne: töitä on vähän --> pitäisi tehdä ne vähät ahkerasti pois nyt kun muitakaan ei ole, jotta voi nykyisten töiden dedisten alla tehdä jo muita töitä, jotta koko kuukauden tulotaso ei vääristy.
Todellisuus: onnistun tekemään ehkä tunnin päivässä kun aikaa on muka niin runsaasti; syyttelen itseäni joka ilta siitä, etten tehnyt enempää ja vannon huomenna parantavani tapani.
Lopputulos: ärtymys + ahdistus tavoitteiden ja todellisuuden epätasapainosta, sekä huoli tulotason vääristymisestä.
Tämmöistä oli koko syyskuun alku. Tosi ärsyttävä tilanne, joka pitemmän päälle vie jo yöunetkin, koska juuri iltaisin alkaa syytellä itseään siitä että tänäänkin lankesi samaan ansaan.
Lopulta otin itseäni niskasta kiinni. Laskin itselleni aina yhtä avuliaan Excelin avulla taulukon, jossa lähtökohtana on kuukauden tavoitepalkka jaettuna viikkoa kohti. Kasasin taulukkoon töitä niin kauan, että viikon tavoitepalkka tuli täyteen. Ihan sama, vaikka töiden todellinen palautus olisi vasta kuun lopussa tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Jotain pitää tehdä tällä viikolla tavoitepalkan täyteen saamiseksi, ja saatavilla olevat työt tehdään tällä viikolla. Sittenhän loppukuu vapautuu tulevia töitä varten, ja ehdin tehdä nekin hyvissä ajoin! Viikon työnteko lopetetaan luvan kanssa joko kun lista on tyhjä tai (ainakin väliaikaisesti) kun töissä ei voi edetä, koska materiaaleja puuttuu vielä.
Olen toteuttanut tätä onnellisena nyt toista viikkoa. Kylläpä onkin mieli keventynyt. Tänä maanantai-iltapäivänä laiskottelen luvan kanssa, koska luvatut raportit ovat myöhässä. Olen tehnyt työni siihen pisteeseen, etten oikeasti VOI tehdä enempää! Tuntuu uskomattoman hyvältä eikä ihme kyllä yhtään huolestuttavalta. Työt kun ovat niin hyvässä mallissa, ettei viivästys aiheuta kiirettä tai töiden päälle kaatumista.
Työnantajatkin tykkäävät, kun työt eivät palaudu viittä minuuttia ennen dedistä vaan viikkoja etukäteen. Kaiken hyvän lisäksi taulukko kertoo, milloin oikeasti ON tehnyt tarpeeksi ja voi hyvällä omallatunnolla lopettaa. Kun pitää kaikesta kirjaa, onkin usein tehnyt enemmän kuin näppituntumalla olisi uskonut.
Suosittelen ahkeruutta ja hyvää työmoraalia kaikille. Se on oiva lääke laiskuuden aiheuttamia huonon omantunnon sydämentykytyksiä vastaan. Tiedän tämän vanhastaan, mutta miten se voikin olla niin vaikea käytännössä muistaa?
Tilanne: töitä on vähän --> pitäisi tehdä ne vähät ahkerasti pois nyt kun muitakaan ei ole, jotta voi nykyisten töiden dedisten alla tehdä jo muita töitä, jotta koko kuukauden tulotaso ei vääristy.
Todellisuus: onnistun tekemään ehkä tunnin päivässä kun aikaa on muka niin runsaasti; syyttelen itseäni joka ilta siitä, etten tehnyt enempää ja vannon huomenna parantavani tapani.
Lopputulos: ärtymys + ahdistus tavoitteiden ja todellisuuden epätasapainosta, sekä huoli tulotason vääristymisestä.
Tämmöistä oli koko syyskuun alku. Tosi ärsyttävä tilanne, joka pitemmän päälle vie jo yöunetkin, koska juuri iltaisin alkaa syytellä itseään siitä että tänäänkin lankesi samaan ansaan.
Lopulta otin itseäni niskasta kiinni. Laskin itselleni aina yhtä avuliaan Excelin avulla taulukon, jossa lähtökohtana on kuukauden tavoitepalkka jaettuna viikkoa kohti. Kasasin taulukkoon töitä niin kauan, että viikon tavoitepalkka tuli täyteen. Ihan sama, vaikka töiden todellinen palautus olisi vasta kuun lopussa tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Jotain pitää tehdä tällä viikolla tavoitepalkan täyteen saamiseksi, ja saatavilla olevat työt tehdään tällä viikolla. Sittenhän loppukuu vapautuu tulevia töitä varten, ja ehdin tehdä nekin hyvissä ajoin! Viikon työnteko lopetetaan luvan kanssa joko kun lista on tyhjä tai (ainakin väliaikaisesti) kun töissä ei voi edetä, koska materiaaleja puuttuu vielä.
Olen toteuttanut tätä onnellisena nyt toista viikkoa. Kylläpä onkin mieli keventynyt. Tänä maanantai-iltapäivänä laiskottelen luvan kanssa, koska luvatut raportit ovat myöhässä. Olen tehnyt työni siihen pisteeseen, etten oikeasti VOI tehdä enempää! Tuntuu uskomattoman hyvältä eikä ihme kyllä yhtään huolestuttavalta. Työt kun ovat niin hyvässä mallissa, ettei viivästys aiheuta kiirettä tai töiden päälle kaatumista.
Työnantajatkin tykkäävät, kun työt eivät palaudu viittä minuuttia ennen dedistä vaan viikkoja etukäteen. Kaiken hyvän lisäksi taulukko kertoo, milloin oikeasti ON tehnyt tarpeeksi ja voi hyvällä omallatunnolla lopettaa. Kun pitää kaikesta kirjaa, onkin usein tehnyt enemmän kuin näppituntumalla olisi uskonut.
Suosittelen ahkeruutta ja hyvää työmoraalia kaikille. Se on oiva lääke laiskuuden aiheuttamia huonon omantunnon sydämentykytyksiä vastaan. Tiedän tämän vanhastaan, mutta miten se voikin olla niin vaikea käytännössä muistaa?
21. heinäkuuta 2009
Kävin Venäjällä.
Blogiin tuli tauko, koska en ollut Suomessa, kun olin siellä Venäjällä.
Olen neljäsosaksi karjalainen, ja tunnen velvollisuudekseni osallistua kotiseutumatkoihin niin kauan kuin 80-vuotias isoäitini niitä jaksaa järjestää. En tiedä, oliko tämä matka viimeinen. Viime matkasta luulin tietäväni, muttei se ollutkaan.
Oltiin Venäjällä torstaista lauantaihin. Keskimmäinen päivä oli kiva: oltiin Viipurissa ja käytiin suomentaitoisen venäläisen oppaan johdolla Monrepos'ssa, Viipurin linnassa ja kaupunkikierroksella. Oli tosi innostunut ja sivistynyt opas. Kolmen tunnin ohjelma venyi neljään ja puoleen.
Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Monrepos'n nimi tulee ranskan sanoista "minun leponi". Saatan olla älyllisesti hiukan jälkeenjäänyt. Mutta puisto oli ihana! Siellä piti olla tunti, kiersimme puolitoista ja olisin hyvin jaksanut olla vaikka puoli päivää. Opas kertoi paikkojen ja puuryhmien symboliikasta, ja puistoon oli piiloteltu ties mitä. Ehkä feikit, pienoiskokoiset kreikkalaispalatsit ja keskiaikaiset linnat ovat jonkun mielestä korneja, mutta minua ne viehättivät kaikessa keinotekoisuudessaan. Jokainen yksityiskohta oli harkittu. Olen siitä outo, että inhoan luonnontilaisessa luonnossa oleskelua, mutta rakastan ihmisen tekemää luontoa. Ainakin aurinkoisena aamuna tämä oli kerrassaan kauneimpia näkemiäni puistoja.
Myös Viipurin linnassa oli kiinnostavaa, tietty. Ja kaupunkikierroksella. Viipuri on kaunis siitäkin huolimatta, etteivät kaikki rakennukset ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ymmärrän hyvin mummon surun siitä, ettei kaupunki kuulu enää Suomelle. Sehän on Turun ohella vanhin suomalainen kaupunki, ja historiaa kuunnellessani tajusin selkeämmin, miten vähän aikaa se on ollut ei-suomalainen: perustettu 1293 ruotsalaisella ristiretkellä, ollut koko ajan Suomen mukana osa Ruotsia, sitten 1800-luvulla osa autonomista Suomea, vasta lähellä 1900-luvun puoliväliä joutunut Neuvostoliiton / Venäjän haltuun. Sehän on silmänräpäys kaupungin historiassa! Pysäyttävä ajatus.
Jos Viipuri olisi yhä suomalainen, se olisi ollut kotikaupunkiani Kotkaa lähin suuri suomalainen kaupunki. Olisin voinut vaikka opiskella siellä.
Mutta jos Viipurista ei olisi lähdetty evakkoon, mummoni ei varmaan olisi tavannut vaariani, eikä minua olisi. Se siitä ajatusleikistä.
Todella monet paikalliset puhuvat suomea. Minua turhauttaa, ettei koskaan tiedä, pitäisikö ensimmäiseksi kokeilla suomea vai englantia. Menen ihan solmuun. Esimerkiksi Turkissa on kivempaa: jos eivät ymmärrä englantia, meillä ei ole yhteistä kieltä. Tai sitten tietysti maissa, joiden kieltä puhun.
Muut päivät olivat hiukan tylsempiä: katseltiin jotain taistelupaikkoja, bussi eksyi etsiessään bunkkereita, rämmin jo toista kertaa elämässäni mummon kotitalon paikalla etsimässä kivijalkaa, joka on löydetty kerran vuonna se ja se, muttei sen jälkeen ole näkynyt.
No ei, oikeasti vain taistelupaikkapäivä oli tylsä. Liikaa oikeaa luontoa ja ötököitä mulle, eivätkä talvisodan taistelujen yksityiskohdat kerta kaikkiaan nappaa tarpeeksi. Mummon kotikylässä on ihan kiinnostavaa, kun mummo osoittelee, mitä missäkin oli ja kertoo, mitä ihmisille tapahtui evakkomatkoilla.
Kuvat satunnaisia. En ottanut yhtään valokuvaa matkalla.
Olen neljäsosaksi karjalainen, ja tunnen velvollisuudekseni osallistua kotiseutumatkoihin niin kauan kuin 80-vuotias isoäitini niitä jaksaa järjestää. En tiedä, oliko tämä matka viimeinen. Viime matkasta luulin tietäväni, muttei se ollutkaan.
Oltiin Venäjällä torstaista lauantaihin. Keskimmäinen päivä oli kiva: oltiin Viipurissa ja käytiin suomentaitoisen venäläisen oppaan johdolla Monrepos'ssa, Viipurin linnassa ja kaupunkikierroksella. Oli tosi innostunut ja sivistynyt opas. Kolmen tunnin ohjelma venyi neljään ja puoleen.
Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Monrepos'n nimi tulee ranskan sanoista "minun leponi". Saatan olla älyllisesti hiukan jälkeenjäänyt. Mutta puisto oli ihana! Siellä piti olla tunti, kiersimme puolitoista ja olisin hyvin jaksanut olla vaikka puoli päivää. Opas kertoi paikkojen ja puuryhmien symboliikasta, ja puistoon oli piiloteltu ties mitä. Ehkä feikit, pienoiskokoiset kreikkalaispalatsit ja keskiaikaiset linnat ovat jonkun mielestä korneja, mutta minua ne viehättivät kaikessa keinotekoisuudessaan. Jokainen yksityiskohta oli harkittu. Olen siitä outo, että inhoan luonnontilaisessa luonnossa oleskelua, mutta rakastan ihmisen tekemää luontoa. Ainakin aurinkoisena aamuna tämä oli kerrassaan kauneimpia näkemiäni puistoja.
Myös Viipurin linnassa oli kiinnostavaa, tietty. Ja kaupunkikierroksella. Viipuri on kaunis siitäkin huolimatta, etteivät kaikki rakennukset ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ymmärrän hyvin mummon surun siitä, ettei kaupunki kuulu enää Suomelle. Sehän on Turun ohella vanhin suomalainen kaupunki, ja historiaa kuunnellessani tajusin selkeämmin, miten vähän aikaa se on ollut ei-suomalainen: perustettu 1293 ruotsalaisella ristiretkellä, ollut koko ajan Suomen mukana osa Ruotsia, sitten 1800-luvulla osa autonomista Suomea, vasta lähellä 1900-luvun puoliväliä joutunut Neuvostoliiton / Venäjän haltuun. Sehän on silmänräpäys kaupungin historiassa! Pysäyttävä ajatus.
Jos Viipuri olisi yhä suomalainen, se olisi ollut kotikaupunkiani Kotkaa lähin suuri suomalainen kaupunki. Olisin voinut vaikka opiskella siellä.
Mutta jos Viipurista ei olisi lähdetty evakkoon, mummoni ei varmaan olisi tavannut vaariani, eikä minua olisi. Se siitä ajatusleikistä.
Todella monet paikalliset puhuvat suomea. Minua turhauttaa, ettei koskaan tiedä, pitäisikö ensimmäiseksi kokeilla suomea vai englantia. Menen ihan solmuun. Esimerkiksi Turkissa on kivempaa: jos eivät ymmärrä englantia, meillä ei ole yhteistä kieltä. Tai sitten tietysti maissa, joiden kieltä puhun.
Muut päivät olivat hiukan tylsempiä: katseltiin jotain taistelupaikkoja, bussi eksyi etsiessään bunkkereita, rämmin jo toista kertaa elämässäni mummon kotitalon paikalla etsimässä kivijalkaa, joka on löydetty kerran vuonna se ja se, muttei sen jälkeen ole näkynyt.
No ei, oikeasti vain taistelupaikkapäivä oli tylsä. Liikaa oikeaa luontoa ja ötököitä mulle, eivätkä talvisodan taistelujen yksityiskohdat kerta kaikkiaan nappaa tarpeeksi. Mummon kotikylässä on ihan kiinnostavaa, kun mummo osoittelee, mitä missäkin oli ja kertoo, mitä ihmisille tapahtui evakkomatkoilla.
Kuvat satunnaisia. En ottanut yhtään valokuvaa matkalla.
23. huhtikuuta 2009
Mietin yksi ilta rättiväsyneenä jumpan jälkeen...
...miten hämmästyttävän erilaiset asiat väsyttävät eri ihmisiä.
Minua nukuttaa jumppaaminen. Käyn mieluiten urheilemassa iltapuolella, koska sen jälkeen saan helposti unta vaikka heti. Olen fyysisesti uupunut. Toinen vaihtoehto on käydä heti aamusta, koska silloin energiaa on niin paljon, ettei treeni vedä ihan piippuun... mutta en ehdottomasti ole niitä ihmisiä, jotka saavat jumpasta lisää energiaa ja jaksavat sen jälkeen vaikka sun mitä. En kyllä. Keskiarvoinen vireystila saattaa kyllä koheta paremman kunnon ja lihaskestävyyden myötä, mutta jos käyn urheilemassa, olen rasituksen seurauksena väsyneempi enkä pirteämpi. Eikö se ole loogistakin? Ennen en välttämättä edes uskonut urheilusta piristyviän ihmisten olemassaoloon, vaikka sellaisesta puhutaankin. Miksi muka oma reaktioni olisi päinvastainen?
Vuodenvaihteen USA:n matkalla kohtasin kuitenkin kiinnostavan ilmiön. Minä tykkään matkustamisesta, tykkään olla matkalla. Sehän on varsinainen lepopäivä. Saan olla rauhassa, istua ja lueskella ja ajatella omia ajatuksiani. Mikä siinä väsyttäisi? Nyt ei siis puhuta mistään lennoista Atlantin yli (aikaerot ovat helvetistä ja voivat kyllä väsyttää), vaan matkoista välillä pari-kuusi tuntia.
Kävi kuitenkin ilmi, että Eini-siskoa matkustaminen väsyttää kovasti. Bussimatka Bostonista New Yorkiin vei vain neljä-viisi tuntia, ja sen jälkeen kävimme päivällisellä yhden Einin kaverin kanssa. Kasin maissa mietimme, mitä loppuillan tekisimme. Minulla olisi ehdottomasti ollut energiaa mennä vähintään leffaan. Enhän ollut tehnyt vielä mitään! Olin saanut puoli päivää istua rauhassa paikallani. Mutta Einillä olikin kuulemma ollut rankin päivä aikoihin. Ei jaksanut edes elokuviin lähteä. Vaikka muut päivät olimme kierrelleet nähtävyyksiä Bostonissa!
Eini on yleensä AINA valmis lähtemään elokuviin. Hän halusi matkamme aikana keskimäärin tehdä paljon enemmän asioita kuin minä. Minua nähtävyyksien kiertely, varsinkin ulkoilmassa, uuvuttaa kovasti ja halusin usein hostellille päiväunillekin. (New Yorkissa olikin sitten helpompaa, kun pääsin aina pimeään teatteriin lepäilemään :D Eini sai sillä aikaa kävellä kyllikseen Central Parkissa.) Mutta sitten sinä yhtenä päivänä, kun minä en mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut bussissa rentoutumassa, Einillä olikin ollut rankka päivä.
Outoa, mutta oli se uskottava. Ihmiset OVAT erilaisia.
Minua nukuttaa jumppaaminen. Käyn mieluiten urheilemassa iltapuolella, koska sen jälkeen saan helposti unta vaikka heti. Olen fyysisesti uupunut. Toinen vaihtoehto on käydä heti aamusta, koska silloin energiaa on niin paljon, ettei treeni vedä ihan piippuun... mutta en ehdottomasti ole niitä ihmisiä, jotka saavat jumpasta lisää energiaa ja jaksavat sen jälkeen vaikka sun mitä. En kyllä. Keskiarvoinen vireystila saattaa kyllä koheta paremman kunnon ja lihaskestävyyden myötä, mutta jos käyn urheilemassa, olen rasituksen seurauksena väsyneempi enkä pirteämpi. Eikö se ole loogistakin? Ennen en välttämättä edes uskonut urheilusta piristyviän ihmisten olemassaoloon, vaikka sellaisesta puhutaankin. Miksi muka oma reaktioni olisi päinvastainen?
Vuodenvaihteen USA:n matkalla kohtasin kuitenkin kiinnostavan ilmiön. Minä tykkään matkustamisesta, tykkään olla matkalla. Sehän on varsinainen lepopäivä. Saan olla rauhassa, istua ja lueskella ja ajatella omia ajatuksiani. Mikä siinä väsyttäisi? Nyt ei siis puhuta mistään lennoista Atlantin yli (aikaerot ovat helvetistä ja voivat kyllä väsyttää), vaan matkoista välillä pari-kuusi tuntia.
Kävi kuitenkin ilmi, että Eini-siskoa matkustaminen väsyttää kovasti. Bussimatka Bostonista New Yorkiin vei vain neljä-viisi tuntia, ja sen jälkeen kävimme päivällisellä yhden Einin kaverin kanssa. Kasin maissa mietimme, mitä loppuillan tekisimme. Minulla olisi ehdottomasti ollut energiaa mennä vähintään leffaan. Enhän ollut tehnyt vielä mitään! Olin saanut puoli päivää istua rauhassa paikallani. Mutta Einillä olikin kuulemma ollut rankin päivä aikoihin. Ei jaksanut edes elokuviin lähteä. Vaikka muut päivät olimme kierrelleet nähtävyyksiä Bostonissa!
Eini on yleensä AINA valmis lähtemään elokuviin. Hän halusi matkamme aikana keskimäärin tehdä paljon enemmän asioita kuin minä. Minua nähtävyyksien kiertely, varsinkin ulkoilmassa, uuvuttaa kovasti ja halusin usein hostellille päiväunillekin. (New Yorkissa olikin sitten helpompaa, kun pääsin aina pimeään teatteriin lepäilemään :D Eini sai sillä aikaa kävellä kyllikseen Central Parkissa.) Mutta sitten sinä yhtenä päivänä, kun minä en mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut bussissa rentoutumassa, Einillä olikin ollut rankka päivä.
Outoa, mutta oli se uskottava. Ihmiset OVAT erilaisia.
19. huhtikuuta 2009
Nonni.
Olen palautunut ja latautunut. On se ihanaa välillä vaan olla kotona.
Olen varmasti jo tilittänyt tästä, mutta kirjoitan silti. Ne, joille asia on tuttu, voivat jättää tekstin lukematta ja ihastella blogin uutta hillityn kesäistä pohjaa, joka on peräisin Keisarin uusista vaatteista. (Aika kyyninen nimi sivustolle, jonka tarkoitus kaiketi ON pukea blogi uuden näköiseksi!)
Joka syksy ja kevät minulla on hyvä tarkoitus ottaa kalenteriini matkoja ja ohjelmaa vain joka toiselle viikonlopulle, koska tiedän, että silloin pää ei räjähdä. Ikävä kyllä joka syksy ja kevät käy niin, että sallittujen viikonloppujen loputtua ilmestyy vielä sitä sun tätä houkuttelevaa, ja aukot täyttyvät yksi kerrallaan ajatuksella "pakkohan tuonnekin on päästä". Lopputulos tänäkin vuonna: tämä on toinen tai kolmas kolmas tyhjä viikonloppuni joulun jälkeen ja eka sitten... Turkinmatkaa edeltäneen pakkailuviikonlopun maaliskuun alussa? Juu.
Onneksi lisäksi on ollut muutama semmoinen viikonloppu, että ohjelma onkin tullut tänne minun suuntaani. Se on huomattavasti kevyempää - kuin puoliksi tyhjä viikonloppu.
Tähän kuitenkin loppui tämänkertainen suma. (Ennen kesän sumaa, joka ei yleensä ole aivan yhtä paha eikä vielä ole aineellistunut, mutta kyllä loppusyksystäkin vielä luulin, että ehkei keväälle tulekaan pahaa sumaa, joten nyt en oleta mitään.) Loppuhuhtikuun ja toukokuun ajan ON näillä näkymin lähestulkoon niin, että joka toinen viikonloppu on vapaa. Aah. Muutama lisävieras Tampereelle päin saattaa vielä lyödä tulonsa lukkoon, mutta kuten sanottu, se on kevyttä ja kivaa. Hyvältä näyttää.
Olen varmasti jo tilittänyt tästä, mutta kirjoitan silti. Ne, joille asia on tuttu, voivat jättää tekstin lukematta ja ihastella blogin uutta hillityn kesäistä pohjaa, joka on peräisin Keisarin uusista vaatteista. (Aika kyyninen nimi sivustolle, jonka tarkoitus kaiketi ON pukea blogi uuden näköiseksi!)
Joka syksy ja kevät minulla on hyvä tarkoitus ottaa kalenteriini matkoja ja ohjelmaa vain joka toiselle viikonlopulle, koska tiedän, että silloin pää ei räjähdä. Ikävä kyllä joka syksy ja kevät käy niin, että sallittujen viikonloppujen loputtua ilmestyy vielä sitä sun tätä houkuttelevaa, ja aukot täyttyvät yksi kerrallaan ajatuksella "pakkohan tuonnekin on päästä". Lopputulos tänäkin vuonna: tämä on toinen tai kolmas kolmas tyhjä viikonloppuni joulun jälkeen ja eka sitten... Turkinmatkaa edeltäneen pakkailuviikonlopun maaliskuun alussa? Juu.
Onneksi lisäksi on ollut muutama semmoinen viikonloppu, että ohjelma onkin tullut tänne minun suuntaani. Se on huomattavasti kevyempää - kuin puoliksi tyhjä viikonloppu.
Tähän kuitenkin loppui tämänkertainen suma. (Ennen kesän sumaa, joka ei yleensä ole aivan yhtä paha eikä vielä ole aineellistunut, mutta kyllä loppusyksystäkin vielä luulin, että ehkei keväälle tulekaan pahaa sumaa, joten nyt en oleta mitään.) Loppuhuhtikuun ja toukokuun ajan ON näillä näkymin lähestulkoon niin, että joka toinen viikonloppu on vapaa. Aah. Muutama lisävieras Tampereelle päin saattaa vielä lyödä tulonsa lukkoon, mutta kuten sanottu, se on kevyttä ja kivaa. Hyvältä näyttää.
2. huhtikuuta 2009
Kauhuleffojen kääntämisen kaksi puolta
Hack-n-slash-leffojen kääntämisessä on puolensa ja puolensa.
(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."
(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.
Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.
Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.
Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.
Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.
Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.
Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.
(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."
(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.
Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.
Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.
Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.
Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.
Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.
Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.
13. joulukuuta 2008
Lontoo, syksy 2008. Päivä 1: TRE-LON
Olen itse asiassa jo parantanut tapani blogien kirjoitustahdin suhteen. Tämä päiväkirja vain on jostain syystä jäänyt viimeiseksi. (Tällä viikolla olen jo kirjoittanut katsomistani elokuvista, uusimmasta lukemastani Rankinista, Josephista Lontoossa ja Amazing Racen uudesta kaudesta. Ahkera tyttö, siis.) On vissiin ahdistavan paljon asioita, joista voisi kirjoittaa.
Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.
Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.
Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.
Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.
Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)
Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.
Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)
Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.
Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.
Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.
Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.
Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.
Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)
Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.
Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)
Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.
4. lokakuuta 2008
Kaksikielisyydestä ja kielipuolisuudesta?
Mariannen kommentti blogilaatikossani - hän näkee harvoin unia suomeksi - sai minut miettimään omaa kielitilannettani.
Minun unissani kielet menevät lähes aina täysin sekaisin. Keskusteluissa on järkevää sanoa yksi lause suomeksi ja toinen englanniksi. Tai vaihtoehtoisesti luulen juttelevani suomeksi, mutta jos herään kesken lauseen, saatan tajuta sen sittenkin olleen englantia.
Tämä kuvastaa varmaankin suoraan sitä, miten aivoni toimivat. Täällä Suomessa ajattelen pääsääntöisesti suomeksi, mutta välillä sekaan tulee englanninkielinen ajatus ihan itsekseen. Englanninkielisessä ympäristössä on päinvastoin. Mutta kieliä on aina kaksi. Toinen ei nykyään ikinä katoa sieltä taustalta.
(Ekana Glasgow'n vuonna Suomi oli kateissa. Aivoilla oli kai niin kova homma sopeutua elämään englanniksi. Sitten muutaman Suomenvierailun jälkeen opin vaihtamaan puhe- ja ajattelukieltä kuin napista painamalla. Ja mitä pienimmistä virikkeistä. Vieläkin vaatii tietoisen korjausliikkeen, etten kesken suomenkielisen päivän ala puhua yliopiston kaupan myyjälle englantia, jos edelläni asioi vaihtari. MUTTA englanninkielisen ilmaisuni spontaanius ja luonnollisuus on kärsinyt Suomessa asuessani. Se on myönnettävä.)
Aloin miettiä tätä kaksikielisyyttä enemmänkin. Ennen Glasgow'n vuosia kirjoitin tietenkin kaikki nopeat muistilappuset ja tee nämä -listat suomeksi. Glasgow'ssa kirjoitin niitä lähinnä englanniksi, koska koko elämä oli enemmän englanniksi. Väliin saattoi tosin joskus sujahtaa suomea. Nykyään tilanne on outo. Aika tasan. Yleensä kirjoitan to do -listani (heh) suomeksi, mutta joskus huomaan puolivälissä sivua, että nytpä tulikin englantia. Jos taas raapustan kiireisesti muistiin vaikka lentojen aikoja ja hintoja matkaa suunnitellessani, on täysin arpapeliä, kummalla kielellä ne ilmestyvät paperille. Kieli saattaa myös vaihtua monta kertaa kesken lappusen, jos ajatukseni ovat muualla. Samoin on käynyt tehdessäni tajunnanvirtamuistiinpanoja gradukirjallisuudesta.
Jos yhtään keskityn, osaan TIETYSTI kirjoittaa vain yhtä kieltä. Kääntäjänä minulle on jonkinlainen kunnia-asiakin yrittää kirjoittaa mahdollisimman puhdasta suomea ja englantia. Mutta jos tarkoitus on raapustaa asioita muistiin mahdollisimman nopeasti, aivoista suoraan paperille, alitajunta hoitaa tekstin muotoilun ja nähtävästi myös kielen valinnan.
En itse ollut kiinnittänyt tähän suurta huomiota, ennen kuin jompikumpi siskoistani joskus näki englanniksi raapustetun lappusen pöydälläni ja teki ison äimistyneen numeron siitä, että yritänkö jotenkin brassailla, kun kirjoitan tämmöisiä arkisia asioita englanniksi ilman syytä.
Tämä on minusta kiinnostava asia. Se, miten eri kielet hallitsevat aivoja, tuntuu myös vaihtelevan ihmisestä toiseen. Jotkut hyvinkin sujuvasti toista kieltä puhuvat kieltäytyvät myöntämästä, että ikinä ajattelisivat muulla kuin alkuperäisellä äidinkielellään. Minun on vaikea käsittää sitä. Omat aivoni yrittävät ajatella kielellä, jota yritän puhua, jos osaan sitä yhtään alkeita paremmin. Vaikka olisi miten vaikeaa. Jo ennen ulkomailla asumista oli näin.
Gallup?
Minun unissani kielet menevät lähes aina täysin sekaisin. Keskusteluissa on järkevää sanoa yksi lause suomeksi ja toinen englanniksi. Tai vaihtoehtoisesti luulen juttelevani suomeksi, mutta jos herään kesken lauseen, saatan tajuta sen sittenkin olleen englantia.
Tämä kuvastaa varmaankin suoraan sitä, miten aivoni toimivat. Täällä Suomessa ajattelen pääsääntöisesti suomeksi, mutta välillä sekaan tulee englanninkielinen ajatus ihan itsekseen. Englanninkielisessä ympäristössä on päinvastoin. Mutta kieliä on aina kaksi. Toinen ei nykyään ikinä katoa sieltä taustalta.
(Ekana Glasgow'n vuonna Suomi oli kateissa. Aivoilla oli kai niin kova homma sopeutua elämään englanniksi. Sitten muutaman Suomenvierailun jälkeen opin vaihtamaan puhe- ja ajattelukieltä kuin napista painamalla. Ja mitä pienimmistä virikkeistä. Vieläkin vaatii tietoisen korjausliikkeen, etten kesken suomenkielisen päivän ala puhua yliopiston kaupan myyjälle englantia, jos edelläni asioi vaihtari. MUTTA englanninkielisen ilmaisuni spontaanius ja luonnollisuus on kärsinyt Suomessa asuessani. Se on myönnettävä.)
Aloin miettiä tätä kaksikielisyyttä enemmänkin. Ennen Glasgow'n vuosia kirjoitin tietenkin kaikki nopeat muistilappuset ja tee nämä -listat suomeksi. Glasgow'ssa kirjoitin niitä lähinnä englanniksi, koska koko elämä oli enemmän englanniksi. Väliin saattoi tosin joskus sujahtaa suomea. Nykyään tilanne on outo. Aika tasan. Yleensä kirjoitan to do -listani (heh) suomeksi, mutta joskus huomaan puolivälissä sivua, että nytpä tulikin englantia. Jos taas raapustan kiireisesti muistiin vaikka lentojen aikoja ja hintoja matkaa suunnitellessani, on täysin arpapeliä, kummalla kielellä ne ilmestyvät paperille. Kieli saattaa myös vaihtua monta kertaa kesken lappusen, jos ajatukseni ovat muualla. Samoin on käynyt tehdessäni tajunnanvirtamuistiinpanoja gradukirjallisuudesta.
Jos yhtään keskityn, osaan TIETYSTI kirjoittaa vain yhtä kieltä. Kääntäjänä minulle on jonkinlainen kunnia-asiakin yrittää kirjoittaa mahdollisimman puhdasta suomea ja englantia. Mutta jos tarkoitus on raapustaa asioita muistiin mahdollisimman nopeasti, aivoista suoraan paperille, alitajunta hoitaa tekstin muotoilun ja nähtävästi myös kielen valinnan.
En itse ollut kiinnittänyt tähän suurta huomiota, ennen kuin jompikumpi siskoistani joskus näki englanniksi raapustetun lappusen pöydälläni ja teki ison äimistyneen numeron siitä, että yritänkö jotenkin brassailla, kun kirjoitan tämmöisiä arkisia asioita englanniksi ilman syytä.
Tämä on minusta kiinnostava asia. Se, miten eri kielet hallitsevat aivoja, tuntuu myös vaihtelevan ihmisestä toiseen. Jotkut hyvinkin sujuvasti toista kieltä puhuvat kieltäytyvät myöntämästä, että ikinä ajattelisivat muulla kuin alkuperäisellä äidinkielellään. Minun on vaikea käsittää sitä. Omat aivoni yrittävät ajatella kielellä, jota yritän puhua, jos osaan sitä yhtään alkeita paremmin. Vaikka olisi miten vaikeaa. Jo ennen ulkomailla asumista oli näin.
Gallup?
16. elokuuta 2008
Ja sitten pidettiinkin jo häät.
Tämä viikko kului kiirehuuruissa. (Ja toisaalta päivitin sivublogeja enemmän kuin tätä.) Perjantaiaamuna lähdinkin jo häihin: sen samaisen Sadun, jonka polttareita vietimme viikonloppuna.
Oli hauskat häät. Vihkiminen maistraatissa, juhlat - puheita, ruokaa, häävalssia, kahvit - luomupuutarhalla. Suurin osa kavereista jäi yöksi. Niidenkin, jotka eivät jääneet, olisi kannattanut. Kivaa oli pitkälle aamuyöhön, nuotiopiiriä rannalla, viiniä, laulua ja letunpaistoa. Öinen telttamajoitus ei kuulunut oman elämykseni kohokohtiin, koska erähenkisyysprosenttini on arviolta -2, mutta kyllä yhdet lyhyiksi jääneet yöunet pystyi yllättävän kivuttomasti vetelemään teltassakin.
Mie tykkään hienoista juhlista. On ihanaa laittautua nätiksi ja nähdä kaveritkin nätteinä. Ja kysyn vaan: miksei istumajärjestyksiä voi käyttää aina ja kaikkialla? Ei tarvi miettiä. Seuraansa ei saa valita, seurustelee parhaansa mukaan vierustovereiden kanssa. Niin helppoa ja rentouttavaa. (Vaikka toisaalta uskon, ettei järjestyksiä ole helppo suunnitella.)
Elämme nyt selvästi Neljät häät ja yhdet hautajaiset -vuosiamme: ennen ensi kesää on odotettavissa vielä ainakin kahdet ystäväpiirin häät. Niin hauskaa! Voisipa tämä jatkua. Vaan tätä menoa koittaa nopeasti sekin aika, että valtaosa on naimisissa ja loput toivottomia vanhojapiikoja ja -poikia. Sitten kai odotellaan pariutumisaktiivien seuraavaa kierrosta.
Oli hauskat häät. Vihkiminen maistraatissa, juhlat - puheita, ruokaa, häävalssia, kahvit - luomupuutarhalla. Suurin osa kavereista jäi yöksi. Niidenkin, jotka eivät jääneet, olisi kannattanut. Kivaa oli pitkälle aamuyöhön, nuotiopiiriä rannalla, viiniä, laulua ja letunpaistoa. Öinen telttamajoitus ei kuulunut oman elämykseni kohokohtiin, koska erähenkisyysprosenttini on arviolta -2, mutta kyllä yhdet lyhyiksi jääneet yöunet pystyi yllättävän kivuttomasti vetelemään teltassakin.
Mie tykkään hienoista juhlista. On ihanaa laittautua nätiksi ja nähdä kaveritkin nätteinä. Ja kysyn vaan: miksei istumajärjestyksiä voi käyttää aina ja kaikkialla? Ei tarvi miettiä. Seuraansa ei saa valita, seurustelee parhaansa mukaan vierustovereiden kanssa. Niin helppoa ja rentouttavaa. (Vaikka toisaalta uskon, ettei järjestyksiä ole helppo suunnitella.)
Elämme nyt selvästi Neljät häät ja yhdet hautajaiset -vuosiamme: ennen ensi kesää on odotettavissa vielä ainakin kahdet ystäväpiirin häät. Niin hauskaa! Voisipa tämä jatkua. Vaan tätä menoa koittaa nopeasti sekin aika, että valtaosa on naimisissa ja loput toivottomia vanhojapiikoja ja -poikia. Sitten kai odotellaan pariutumisaktiivien seuraavaa kierrosta.
6. elokuuta 2008
Sodan kauhuja töiden parissa
Tekstitin tänä aamuna yhden sotaleffan kaveriksi dokumentin Irakista palanneiden sotilaiden tuntemuksista.
Sotilaiden kokemukset olivat keskenään erittäin samanlaisia. Vaikka henkisesti tietää palanneensa siviilielämään, keho ei tiedä. On vaikea lakata olemasta varuillaan ja tähyilemästä vihollisia talojen katoilla. Yöllä ei saa unta, näkee painajaisia ja herää hapuilemaan kivääriään. On turvaton olo, kun ei olekaan enää valmista järjestystä ja toteltavia käskyjä. Useimmat kärsivät traumaperäisestä stressireaktiosta. Toisaalta kaikki muistelivat suurella lämmöllä ryhmässä vallinnutta ehdotonta luottamusta ja toveruutta. Oma henki oli toisten käsissä ja useampi kuin yksi koki, että ryhmä oli "läheisempi kuin perhe".
Jännittäväksi asian teki se, että identtisistä kokemuksista huolimatta miehet hahmottivat sotakokemuksensa täysin eri tavoin. Osa piti itseään sankareina ja kaipasi jopa takaisin sotaan - mutta luetteli silti samat stressioireet. Osa oli kääntynyt sodan vastustajiksi, mutta muisteli kaiholla sotilaiden toveruutta. Samat kokemukset, erilaiset reaktiot. Kiehtovaa.
Minua kosketti yksi (suullisesta ilmaisustaan päätellen) fiksu tyyppi, joka oli tehnyt kaikkein suurimman täyskäännöksen sodasta palattuaan. Mies oli lähetetty sotaan todella nuorena - liittynyt armeijaan suoraan koulun penkiltä lähinnä, koska valtio maksaa sotilaiden yliopiston. Palattuaan ei voinutkaan käydä maksettua yliopistoa, koska kärsi ahdistusoireista. Osallistui rauhanmarssille Manhattanilla ja tapasi siellä suureksi yllätyksekseen veteraaneja Vietnamin sodasta, Korean sodasta, 2. maailmansodasta... (Tässä kohtaa aloin itkeä. Asia antaa minulle niin suurta toivoa.) Mies oli sittemmin mukana perustamassa järjestöä Iraq Veterans Against the War.
Oli sitten sellaisiakin sotilaita, jotka eivät hetkeäkään katuneet sotaan lähtöään ja pitivät oireitaan enemmänkin merkkinä siitä, että sopivat paremmin sotaan kuin siviiliin. Halusivat takaisin. Omasta mielestäni huomionarvoista on kuitenkin, että kaikilla oli oireita. Oli kokemus sitten tietoisesti traumaattinen tai ei.
Aloin samalla muistella yhtä antoisimmista tekstityskeikoistani: 60-luvun musikaalielokuvaa Oh! What a Lovely War (Attenborough). Sen sodanvastainen loppu on niin voimallinen, että aloin kääntäessäni yllättäen itkeä suorastaan hysteerisesti. Viimeisten minuuttien kääntäminen kesti ja kesti, koska olin niin liikuttunut. Löysin lopun äsken Youtubesta, itketti edelleen. (Alkaa kunnolla välillä 1.30 - 2.00. Arvostaakseen kannattaa kuvitella seuranneensa juuri pari tuntia sodan kauhuja.)
Sotilaiden kokemukset olivat keskenään erittäin samanlaisia. Vaikka henkisesti tietää palanneensa siviilielämään, keho ei tiedä. On vaikea lakata olemasta varuillaan ja tähyilemästä vihollisia talojen katoilla. Yöllä ei saa unta, näkee painajaisia ja herää hapuilemaan kivääriään. On turvaton olo, kun ei olekaan enää valmista järjestystä ja toteltavia käskyjä. Useimmat kärsivät traumaperäisestä stressireaktiosta. Toisaalta kaikki muistelivat suurella lämmöllä ryhmässä vallinnutta ehdotonta luottamusta ja toveruutta. Oma henki oli toisten käsissä ja useampi kuin yksi koki, että ryhmä oli "läheisempi kuin perhe".
Jännittäväksi asian teki se, että identtisistä kokemuksista huolimatta miehet hahmottivat sotakokemuksensa täysin eri tavoin. Osa piti itseään sankareina ja kaipasi jopa takaisin sotaan - mutta luetteli silti samat stressioireet. Osa oli kääntynyt sodan vastustajiksi, mutta muisteli kaiholla sotilaiden toveruutta. Samat kokemukset, erilaiset reaktiot. Kiehtovaa.
Minua kosketti yksi (suullisesta ilmaisustaan päätellen) fiksu tyyppi, joka oli tehnyt kaikkein suurimman täyskäännöksen sodasta palattuaan. Mies oli lähetetty sotaan todella nuorena - liittynyt armeijaan suoraan koulun penkiltä lähinnä, koska valtio maksaa sotilaiden yliopiston. Palattuaan ei voinutkaan käydä maksettua yliopistoa, koska kärsi ahdistusoireista. Osallistui rauhanmarssille Manhattanilla ja tapasi siellä suureksi yllätyksekseen veteraaneja Vietnamin sodasta, Korean sodasta, 2. maailmansodasta... (Tässä kohtaa aloin itkeä. Asia antaa minulle niin suurta toivoa.) Mies oli sittemmin mukana perustamassa järjestöä Iraq Veterans Against the War.
Oli sitten sellaisiakin sotilaita, jotka eivät hetkeäkään katuneet sotaan lähtöään ja pitivät oireitaan enemmänkin merkkinä siitä, että sopivat paremmin sotaan kuin siviiliin. Halusivat takaisin. Omasta mielestäni huomionarvoista on kuitenkin, että kaikilla oli oireita. Oli kokemus sitten tietoisesti traumaattinen tai ei.
Aloin samalla muistella yhtä antoisimmista tekstityskeikoistani: 60-luvun musikaalielokuvaa Oh! What a Lovely War (Attenborough). Sen sodanvastainen loppu on niin voimallinen, että aloin kääntäessäni yllättäen itkeä suorastaan hysteerisesti. Viimeisten minuuttien kääntäminen kesti ja kesti, koska olin niin liikuttunut. Löysin lopun äsken Youtubesta, itketti edelleen. (Alkaa kunnolla välillä 1.30 - 2.00. Arvostaakseen kannattaa kuvitella seuranneensa juuri pari tuntia sodan kauhuja.)
3. elokuuta 2008
Oven takana kävi Jehovan todistaja.
Tässä blogissa ei ole kategoriaa "ärsytykset" tai "valitukset", koska olen ikuisuusoptimisti enkä juuri tunne tarvetta valittaa. Tämäniltaisen poikkeusmielentilan vuoksi pitäisi melkein luoda valituskategoria, mutta taidan periaatteesta jättää luomatta.
Meinasin jättää oven avaamatta kelloa soittaneelle jehovalle, mutta setä näytti ovisilmän läpi sen verran samalta kuin talonmies, että avasin varmuuden vuoksi. Olis pitänyt muistaa, että talonmies on lomalla. (Olipa muuten hyvä, että oli talkkarin näköinen Jehovan todistaja eikä talkkarin näköinen raiskaaja. Sanoo ikuisuusoptimisti.)
Mies kysyi, mikä minusta on elämän tarkoitus. Vastasin hetkeäkään epäröimättä, että onnellisuus, mitä se sitten kenellekin on (muita vahingoittamatta, sitä en sanonut). Mies jatkoi keskustelua aivan kuten olisin silmät pyöreinä vastannut, ettei minulla ole aavistustakaan. Ennakko-oletus loi ilmeisesti niin vahvan itsesuggestion, että hän kuuli minun sanovan niin. Muuta selitystä en keksi.
On kiihkouskovaisilta hemmetin ärsyttävää olettaa, että kaikki, jotka eivät ole löytäneet uskontoa, ovat elämän ja moraalisten kysymysten kanssa täysin hukassa ja umpisolmussa. Jos heidän kanssaan voisi keskustella, haastaisin heidät tutustumaan minuun ja sanomaan sitten saman! Joutuisivat nimittäin nielemään sanansa sataprosenttisesti. Olen harvinaisen sinut elämän ja maailmankaikkeuden kanssa. (Tämä ärsyttää minua vähintään yhtä paljon kuin se, että tietty ihmistyyppi luulee sinkkujen olevan sinkkuja vain, koska eivät ole pystyneet nappaamaan miestä. Grrh. Kun nyt aggressioita puretaan.)
Onneksi tunnen paljon myös aivan ihastuttavia uskovaisia, jotka eivät ajattele noin. Muuten tekisi mieli muuttaa omaa asennettani. Joka on perinteisesti ollut spontaani tyytyväisyys uskovaisten puolesta. Uskominen, se varmuus, lienee mukava tunne. Mieleenikään ei yleensä tulisi yrittää horjuttaa kenenkään uskoa, koska pidän sitä positiivisena arvona (jälleen varaus "muita vahingoittamatta").
Ehkä silti lähden soittelemaan jehovien ovikelloja kostoksi. "Oletko pohtinut elämän tarkoitusta?" "Jaa, mitä sanoitkaan... No, viis siitä. Tiedänhän minä, että et ole, koska luotat sokeasti propagandavihkosiin. Saisinko kutsua sinut meidän agnostikkojen tilaisuuteen opettelemaan, miten ajatellaan itse? Seison tässä ovensuussa vänkäämässä vaikka viikon. Propagandavihkosta minulla ei valitettavasti ole."
Meinasin jättää oven avaamatta kelloa soittaneelle jehovalle, mutta setä näytti ovisilmän läpi sen verran samalta kuin talonmies, että avasin varmuuden vuoksi. Olis pitänyt muistaa, että talonmies on lomalla. (Olipa muuten hyvä, että oli talkkarin näköinen Jehovan todistaja eikä talkkarin näköinen raiskaaja. Sanoo ikuisuusoptimisti.)
Mies kysyi, mikä minusta on elämän tarkoitus. Vastasin hetkeäkään epäröimättä, että onnellisuus, mitä se sitten kenellekin on (muita vahingoittamatta, sitä en sanonut). Mies jatkoi keskustelua aivan kuten olisin silmät pyöreinä vastannut, ettei minulla ole aavistustakaan. Ennakko-oletus loi ilmeisesti niin vahvan itsesuggestion, että hän kuuli minun sanovan niin. Muuta selitystä en keksi.
On kiihkouskovaisilta hemmetin ärsyttävää olettaa, että kaikki, jotka eivät ole löytäneet uskontoa, ovat elämän ja moraalisten kysymysten kanssa täysin hukassa ja umpisolmussa. Jos heidän kanssaan voisi keskustella, haastaisin heidät tutustumaan minuun ja sanomaan sitten saman! Joutuisivat nimittäin nielemään sanansa sataprosenttisesti. Olen harvinaisen sinut elämän ja maailmankaikkeuden kanssa. (Tämä ärsyttää minua vähintään yhtä paljon kuin se, että tietty ihmistyyppi luulee sinkkujen olevan sinkkuja vain, koska eivät ole pystyneet nappaamaan miestä. Grrh. Kun nyt aggressioita puretaan.)
Onneksi tunnen paljon myös aivan ihastuttavia uskovaisia, jotka eivät ajattele noin. Muuten tekisi mieli muuttaa omaa asennettani. Joka on perinteisesti ollut spontaani tyytyväisyys uskovaisten puolesta. Uskominen, se varmuus, lienee mukava tunne. Mieleenikään ei yleensä tulisi yrittää horjuttaa kenenkään uskoa, koska pidän sitä positiivisena arvona (jälleen varaus "muita vahingoittamatta").
Ehkä silti lähden soittelemaan jehovien ovikelloja kostoksi. "Oletko pohtinut elämän tarkoitusta?" "Jaa, mitä sanoitkaan... No, viis siitä. Tiedänhän minä, että et ole, koska luotat sokeasti propagandavihkosiin. Saisinko kutsua sinut meidän agnostikkojen tilaisuuteen opettelemaan, miten ajatellaan itse? Seison tässä ovensuussa vänkäämässä vaikka viikon. Propagandavihkosta minulla ei valitettavasti ole."
11. kesäkuuta 2008
Vaihteeksi henkilökohtaisia kuulumisia
Olin viikonloppuna Helsingissä. Sen ystävän luona, jonka menettämisestä olin suruissani viime vuoden loppupuoliskon. Muistin, etten ole ikinä jatkanut tarinaa, vaikka tilanne on muutunut.
En enää kai ole menettänyt stävää... vaikken toisaalta ole saanut häntä takaisinkaan. (Käytännössä. Synkempien syiden sijaan tilanne saattaa johtua siitä, että asumme eri kaupungeissa. Kysymysmerkki.)
Tapaninpäivänä kaveriporukan kokoontumisessa tapahtui käänne. Ainakin minä olin silloin päähenkilönä elämäni dramaattisemmassa sosiaalisessa tilanteessa: itkimme kaikkien mahdollisten tuttujen ja puolituttujen keskellä noin kolme tuntia. Todella hienosti valittu ympäristö, heh. Vuoden otollisin hetki. Osa tilannetta tuntemattomista ehti luultavasti ajatella, että toisella meistä oli vähintään syöpä.
Syövän sijaan totesimme liikutukseksemme, ettei ystäväni suhtautunut välien katkeamiseen välinpitämättömästi tai jopa helpottuneesti, niin kuin olin pahimmassa tapauksessa pelännyt, enkä minä ollut anteeksiantamattoman raivoissani, niin kuin hän oli pelännyt. Kumpikin oli sen sijaan suruissaan ja periaatteessa halukas korjaaman tilanteen, mutta melko neuvoton sen suhteen, miten korjaaminen käytännössä tapahtuisi.
Tilanne jatkuu. Yhteydenpito ei ole suurestikaan kohentunut, mutta hiljaisuus ei ole enää pelokasta ja moniselitteistä, mikä on parannus. Toivon, että kun molemmat saavat päättötyönsä valmiiksi, aikaa ja jaksamista riittää suurempiin voimanponnistuksiin. Siihen asti tunnutaan elävän jonkinlaisessa odotustilassa. Kysymysmerkki.
Tajunnanvirtaa... Sinänsä pelko anteeksiantamattomasta raivostani ei ollut kaukaa haettua tai epärealistista. Olen sen verran ylpeä ja kriittinen, että elämäni yhdentekevämpien sivuosanäyttelijöiden ei tavitse tehdä kovinkaan suuria virheitä, kun jo totean, etten erityisesti tahdo tuntea heitä. (Ei sillä, että olisin omasta mielestäni erinomainen tyyppi, joka ansaitsee vain parhaiden ihmisten seuraa. Osaan olla hankala, ja maailma on pullollaan minua viihdyttävämpiä seuraihmisiä ja parempia keskustelijoita. Enemmänkin asia on niin, että olen erakko. Rakastan omaa aikaani ja omaa seuraani. Jos viihdyn paljon paremmin yksin kuin yhdentekevässä seurassa, miksi tuhlaisin aikaani?)
Kyseinen ystävä tunsi jyrkkyyteni paremmin kuin hyvin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että on olemassa kourallinen ihmisiä, jotka voivat kohdella minua pahastikin, ja olen silti valmis antamaan anteeksi. En ehkä itsekään ollut asiasta kovin tietoinen, ennen kuin se tätä kautta tuli todistettua. (En tiedä, onko minua kohdeltu mitenkään erityisen pahasti. Mutta samanlainen tempaus joltakulta vähemmän tärkeältä olisi ollut pitkälti kerrasta poikki.)
Ylpeyttä minussa on tässäkin tilanteessa sen verran, että minua ahdistaa jatkuva pelko siitä, että haluan korjata välit enemmän kuin toinen. En haluaisi olla sellaisessa nöyryyttävässä asemassa. Siksi olen ylivarovainen yhteydenottojen ja aloitteiden suhteen: yritän varmistaa, etten tee enempää kuin hän. Typerääkö? No, ylpeys on ehkä aina typerää. Ikävä kyllä en ole syntynyt omasta hyvyydestään iloitsevaksi ihmissuhdemarttyyriksi.
Turhan jyrkän mielikuvan välttämiseksi totean lopuksi, että olen pohjimmiltani hentomielinen, ja minun on useimmiten täysin mahdoton olla suhtautumatta myöntyvästi, jos toinen lähestyy minua. Niin pahaa rikosta minua vastaan ei ole tehty, että voisin kääntää tylysti selkäni jopa anteeksipyynnölle.
8. huhtikuuta 2008
Kun arki tuntuu oudolta.
Suomessa ollaan. Matkalaukkukin tuli perässä eilen. Kaikki hyvin, olen ehjä ja tyytyväinen.
Arjesta pääsee ihmeen kauas vain puolessatoista viikossa - vasta nyt palattuani tajuan, miten kaukana olen käynyt. Kaikki Suomessa tuntui palattuani hetkellisesti jopa vieraalta.
Olen toisaalta huomannut herkistyneeni näkemään vierautta sinä aikana, kun asuin ulkomailla. Sitä ennen ei parin viikon matka tuntunut missään. Ei tullut mieleenkään, että kotimaansa voisi nähdä ulkopuolisin silmin. Mutta monen kuukauden poissaolon jälkeen maa näyttäytyi väistämättä vieraana, ja sittemmin tuo vieraus palaa hetkeksi hyvinkin helposti, kun poistun maasta. Ilmiötä on vaikea kuvailla, mutta näen asiat kuin ensi kertaa: Onpa täällä avaraa. Ovatpa kadut leveitä ja autioita. Kylläpä kaikki on harmaata. Alan myös helposti keskellä supisuomalaista katua päivitellä mielessäni, että miten sattuikin, takanani puhutaan SUOMEA. (Vrt. suomen kuuleminen sattumalta ulkomailla. Silloin tulee helposti mentyä juttelemaankin.)
Olen myös saanut ihmeen paljon energiaa arkeen. Hommat eivät tunnu samalta ikuiselta puurtamiselta. Energiaa on siitäkin huolimatta, että minulla on edelleen univelkaa ja aikaeroväsymystä enkä edes ehtinyt lepäillä matkalla. Hieno juttu. Matkailu kannattaa.
On lisäksi hirmuinen kuume muuttaa ulkomaille. Onneksi Lontoon matka on jo kesäkuussa ja Italia heinäkuussa. (Kirjoitinko täällä kuukauden kielikurssista, jolle lähdemme Marjukka-siskon kanssa? No, heinäkuu siis vierähtää Perugiassa. Olen ollut kurssilla samassa kaupungissa ennenkin ja tiedän, että siellä on kivaa.) Matkoista on ensiapua... mutta kyllä New York nyt alkoi houkuttaa siinä määrin, että minun tekee mieli muuttaa sinne 90 päiväksi, jotka maassa saa oleskella ilman viisumia. Kenties vuoden 2009 aikana, jos tosiaan saan gradun pois alta vuonna 2008. Saa nähdä.
Arjesta pääsee ihmeen kauas vain puolessatoista viikossa - vasta nyt palattuani tajuan, miten kaukana olen käynyt. Kaikki Suomessa tuntui palattuani hetkellisesti jopa vieraalta.
Olen toisaalta huomannut herkistyneeni näkemään vierautta sinä aikana, kun asuin ulkomailla. Sitä ennen ei parin viikon matka tuntunut missään. Ei tullut mieleenkään, että kotimaansa voisi nähdä ulkopuolisin silmin. Mutta monen kuukauden poissaolon jälkeen maa näyttäytyi väistämättä vieraana, ja sittemmin tuo vieraus palaa hetkeksi hyvinkin helposti, kun poistun maasta. Ilmiötä on vaikea kuvailla, mutta näen asiat kuin ensi kertaa: Onpa täällä avaraa. Ovatpa kadut leveitä ja autioita. Kylläpä kaikki on harmaata. Alan myös helposti keskellä supisuomalaista katua päivitellä mielessäni, että miten sattuikin, takanani puhutaan SUOMEA. (Vrt. suomen kuuleminen sattumalta ulkomailla. Silloin tulee helposti mentyä juttelemaankin.)
Olen myös saanut ihmeen paljon energiaa arkeen. Hommat eivät tunnu samalta ikuiselta puurtamiselta. Energiaa on siitäkin huolimatta, että minulla on edelleen univelkaa ja aikaeroväsymystä enkä edes ehtinyt lepäillä matkalla. Hieno juttu. Matkailu kannattaa.
On lisäksi hirmuinen kuume muuttaa ulkomaille. Onneksi Lontoon matka on jo kesäkuussa ja Italia heinäkuussa. (Kirjoitinko täällä kuukauden kielikurssista, jolle lähdemme Marjukka-siskon kanssa? No, heinäkuu siis vierähtää Perugiassa. Olen ollut kurssilla samassa kaupungissa ennenkin ja tiedän, että siellä on kivaa.) Matkoista on ensiapua... mutta kyllä New York nyt alkoi houkuttaa siinä määrin, että minun tekee mieli muuttaa sinne 90 päiväksi, jotka maassa saa oleskella ilman viisumia. Kenties vuoden 2009 aikana, jos tosiaan saan gradun pois alta vuonna 2008. Saa nähdä.
24. helmikuuta 2008
Neljää pyörää köyhempi.
Huh, mikä pitkä tauko. Hengissä ollaan.
Vietin viikonlopun äidin ja isän luona mökillä: vein niille auton takaisin, kun palasivat Turkista. Nyt ei sitten ole enää houkutusta kulkea jokaiselle pikkuasialle neljän pyörän voimalla.
Se on kyllä vaarallista, se. Siksi en autoa uskalla ostaa. Tuo kyseinen olisi itse asiassa kaupan muutaman kuukauden päästä, kun isä vaihtaa uudempaan. Harkitsin asiaa, mutta jätän kyllä ostamatta. En halua laiskistua ja hurauttaa sataa metriä lähikauppaankin autolla. Kesällä taas kuljen pyörällä vieläpä aivan mielelläni, ja auto olisi tyhjän panttina. Enkä kuitenkaan ajaisi kaupunkien välisiä pitkiä matkoja, koska junassa on mukavaa tehdä töitä tai lukea. Kaiken huipuksi mulla ei ole edes työmatkoja. Toisin sanoen käyttäisin autoa ihan vääriin asioihin, kaikkeen pieneen ja turhaan. Se ei ole vihreää ja tulisi paha mieli.
Ainoat järkevät käyttökohteet olisivat satunnaiset isommat kauppareissut ja raskaat hankinnat, ynnä keskiaikajuhlamatkat. (Ne paikat ovat aina niin syrjässä, että niihin tai edes puoliväliin on yhtä tuskaa yrittää päästä julkisilla.) Ei se taida olla tarpeeksi.
Ja jos vielä lennähdän jonnekin ulkomaille gradun valmistuttua. Mitä sitten autolle tekisin? Ei se kannata, ei.
Takana on uskomattoman kiireinen viikko ja edessä toinen samanlainen. Yritän silti pikkuisen aktivoitua tässä blogimaailmassa. Eihän tällainen peli vetele.
Vietin viikonlopun äidin ja isän luona mökillä: vein niille auton takaisin, kun palasivat Turkista. Nyt ei sitten ole enää houkutusta kulkea jokaiselle pikkuasialle neljän pyörän voimalla.
Se on kyllä vaarallista, se. Siksi en autoa uskalla ostaa. Tuo kyseinen olisi itse asiassa kaupan muutaman kuukauden päästä, kun isä vaihtaa uudempaan. Harkitsin asiaa, mutta jätän kyllä ostamatta. En halua laiskistua ja hurauttaa sataa metriä lähikauppaankin autolla. Kesällä taas kuljen pyörällä vieläpä aivan mielelläni, ja auto olisi tyhjän panttina. Enkä kuitenkaan ajaisi kaupunkien välisiä pitkiä matkoja, koska junassa on mukavaa tehdä töitä tai lukea. Kaiken huipuksi mulla ei ole edes työmatkoja. Toisin sanoen käyttäisin autoa ihan vääriin asioihin, kaikkeen pieneen ja turhaan. Se ei ole vihreää ja tulisi paha mieli.
Ainoat järkevät käyttökohteet olisivat satunnaiset isommat kauppareissut ja raskaat hankinnat, ynnä keskiaikajuhlamatkat. (Ne paikat ovat aina niin syrjässä, että niihin tai edes puoliväliin on yhtä tuskaa yrittää päästä julkisilla.) Ei se taida olla tarpeeksi.
Ja jos vielä lennähdän jonnekin ulkomaille gradun valmistuttua. Mitä sitten autolle tekisin? Ei se kannata, ei.
Takana on uskomattoman kiireinen viikko ja edessä toinen samanlainen. Yritän silti pikkuisen aktivoitua tässä blogimaailmassa. Eihän tällainen peli vetele.
7. helmikuuta 2008
Puh, mikä viikko.
Olipa aikamoista.
Viime viikon lopulta tähän päivään on ollut hirveä kiire koko ajan. Liian kiire. Sitä on pahentanut se, että kun tehtävävuori alkaa tuntua liian toivottomalta, minä en käy sen kimppuun kahta tarmokkaammin vaan totean, että yhtä hyvin tässä matkan varrella voi laiskotella, kun palkitsevaan loppulaiskotteluun on noin mahdottoman pitkä matka. Ja sitten mikään ei valmistu ikinä. Eikä oikein pahassa vaiheessa meinaa edes unta saada, kun on syyllinen olo.
Pitää löytää kiireen tasapaino. Saa olla kiire, muttei niin kiire, että tuntee tarpovansa loputtomassa suossa tai polkevansa oravanpyörässä, josta ei kumminkaan pääse pois. Pitää olla tilaisuus päästä pois. "Jos teen tämän työn nopeasti, minulle jää tunti aikaa tehdä, mitä tahdon." Ei: "Jos teen tämän työn nopeasti, ehdin aloittaa seuraavaa niin, että se jopa ehtii huomenna ajoissa valmiiksi." Satavarmasti en silloin kuitenkaan ehdi aloittaa sitä seuraavaa, koska teen ensimmäistä tunnin verran tehottomammin silkasta synkkyydestä.
Tänään sain viikon työt tehtyä. Nyt tilanne on taas ok. Kiireet eivät enää ole akuutteja, vaan listoja hommista, joille voi kaikille antaa oman ajan ja ostaa tehokkuudella ihan oikeaa vapaa-aikaa. Olen taas zen. Kunpa kotikin olisi. Täällä on niin sotkuista, että pitää joka askeleella väistellä tavarakasoja ja tiskata itselleen astia kerrallaan tiskialtaassa odottavasta vuoresta.
Se olis niinku viikonlopun projekti.
Mutta en tykkää siivoamisesta, koska sillä ei ole selviä rajoja. Sitä voi periaatteessa tehdä ikuisesti - ainahan paikkoja voi puunata lisää ja järjestellä tavaroita. Tykkään hommista, jotka voi tehdä urakalla ja sitten ne on tehty.
Viime viikon lopulta tähän päivään on ollut hirveä kiire koko ajan. Liian kiire. Sitä on pahentanut se, että kun tehtävävuori alkaa tuntua liian toivottomalta, minä en käy sen kimppuun kahta tarmokkaammin vaan totean, että yhtä hyvin tässä matkan varrella voi laiskotella, kun palkitsevaan loppulaiskotteluun on noin mahdottoman pitkä matka. Ja sitten mikään ei valmistu ikinä. Eikä oikein pahassa vaiheessa meinaa edes unta saada, kun on syyllinen olo.
Pitää löytää kiireen tasapaino. Saa olla kiire, muttei niin kiire, että tuntee tarpovansa loputtomassa suossa tai polkevansa oravanpyörässä, josta ei kumminkaan pääse pois. Pitää olla tilaisuus päästä pois. "Jos teen tämän työn nopeasti, minulle jää tunti aikaa tehdä, mitä tahdon." Ei: "Jos teen tämän työn nopeasti, ehdin aloittaa seuraavaa niin, että se jopa ehtii huomenna ajoissa valmiiksi." Satavarmasti en silloin kuitenkaan ehdi aloittaa sitä seuraavaa, koska teen ensimmäistä tunnin verran tehottomammin silkasta synkkyydestä.
Tänään sain viikon työt tehtyä. Nyt tilanne on taas ok. Kiireet eivät enää ole akuutteja, vaan listoja hommista, joille voi kaikille antaa oman ajan ja ostaa tehokkuudella ihan oikeaa vapaa-aikaa. Olen taas zen. Kunpa kotikin olisi. Täällä on niin sotkuista, että pitää joka askeleella väistellä tavarakasoja ja tiskata itselleen astia kerrallaan tiskialtaassa odottavasta vuoresta.
Se olis niinku viikonlopun projekti.
Mutta en tykkää siivoamisesta, koska sillä ei ole selviä rajoja. Sitä voi periaatteessa tehdä ikuisesti - ainahan paikkoja voi puunata lisää ja järjestellä tavaroita. Tykkään hommista, jotka voi tehdä urakalla ja sitten ne on tehty.
23. tammikuuta 2008
Poloinen Heath Ledger.
On hurjaa, että Heath Ledger on oikeasti kuollut.
Kun avasin tietokoneen aamulla ja luin uutisen, asia kosketti aivan yllättävän vahvasti. Maailma jotenkin horjahti. Eihän noin voi käydä. Ei vaan voi. Siltä on tulossa odotettu suoritus Jokerina uudessa Batmanissa. Vastahan Brokeback Mountain oli iso juttu. Tähänkö kaikki muka loppui?
No, loppuihan se. Tietty.
Tämä taitaa olla ensimmäinen suuren luokan julkkis, joka menehtyy aivan liian nuorena (28) niin, että olen kunnolla kyllin vanha tajuamaan? Ei ainakaan tule muita mieleen. Owen Wilsonin itsemurhayritys tosin liippasi läheltä.
Heath oli minua vain kaksi vuotta vanhempi. Eihän siitä ole kuin hetki, kun jätkä pölähti tietoisuuteemme (yllättävän hyvässä) teinikomediassa / Shakespeare-versioinnissa 10 Things I Hate About You. Hän ei ikinä kuulunut oman suosikkilistani kirkkaimpaan kärkeen, mutta Marjukka-sisko ihaili häntä ja hänen hurmaavaa hymyään monta vuotta.
Tuntuu oudosti siltä kuin olisi menettänyt tutun ihmisen. Jonkun etäisen tutun, mutta tutun kuitenkin. Itse asiassa menetin yhden vanhan tuttavan autokolarissa kuluneena vuonna ja tuntui aika samalta. Kertooko se sitten siitä, että annan filmitähdille liikaa painoarvoa elämässäni... No, totean nyt vain, että samalta tuntui.
Tuli mieleen, että reagoin yllättävän vahvasti myös uutiseen Aki Sirkesalon kuolemasta silloin tsunamissa. Itse asiassa olen kokenut julkkiskuolemat lähestulkoon vahvemmin kuin sen vanhan kaverin menehtymiseen. Mistähän se johtuu? Hmm. Kai vieraisiin-mutta-silti-tuttuihin tähtiin on jotenkin helpompi kohdistaa tunteita. Ulkoistaa ne. Sen oikean kaverin kuolema jäi aika lailla abstraktion asteelle - en oikeastaan vieläkään ole sisäistänyt, että se on totta. Kun en ollut hautajaisissakaan. En hämmästyisi, jos hän pölähtäisi eteeni kadulla tai soittaisi minulle yllättäen. Surullinen totuus vain on, että hän ei pölähdä eikä soita.
Toinen pointti on, että ihmisiä kuolee päivittäin. Miksi siis välitän tästä tuntemattomasta? No, kuolleilla tuntemattomilla ei yleensä ole minulle kasvoja. Näiden tuttujen vieraiden tähtien menehtyminen on jollain lailla käsinkosketeltavampi muistutus elämän hetkellisyydestä.
Kun avasin tietokoneen aamulla ja luin uutisen, asia kosketti aivan yllättävän vahvasti. Maailma jotenkin horjahti. Eihän noin voi käydä. Ei vaan voi. Siltä on tulossa odotettu suoritus Jokerina uudessa Batmanissa. Vastahan Brokeback Mountain oli iso juttu. Tähänkö kaikki muka loppui?
No, loppuihan se. Tietty.
Tämä taitaa olla ensimmäinen suuren luokan julkkis, joka menehtyy aivan liian nuorena (28) niin, että olen kunnolla kyllin vanha tajuamaan? Ei ainakaan tule muita mieleen. Owen Wilsonin itsemurhayritys tosin liippasi läheltä.
Heath oli minua vain kaksi vuotta vanhempi. Eihän siitä ole kuin hetki, kun jätkä pölähti tietoisuuteemme (yllättävän hyvässä) teinikomediassa / Shakespeare-versioinnissa 10 Things I Hate About You. Hän ei ikinä kuulunut oman suosikkilistani kirkkaimpaan kärkeen, mutta Marjukka-sisko ihaili häntä ja hänen hurmaavaa hymyään monta vuotta.
Tuntuu oudosti siltä kuin olisi menettänyt tutun ihmisen. Jonkun etäisen tutun, mutta tutun kuitenkin. Itse asiassa menetin yhden vanhan tuttavan autokolarissa kuluneena vuonna ja tuntui aika samalta. Kertooko se sitten siitä, että annan filmitähdille liikaa painoarvoa elämässäni... No, totean nyt vain, että samalta tuntui.
Tuli mieleen, että reagoin yllättävän vahvasti myös uutiseen Aki Sirkesalon kuolemasta silloin tsunamissa. Itse asiassa olen kokenut julkkiskuolemat lähestulkoon vahvemmin kuin sen vanhan kaverin menehtymiseen. Mistähän se johtuu? Hmm. Kai vieraisiin-mutta-silti-tuttuihin tähtiin on jotenkin helpompi kohdistaa tunteita. Ulkoistaa ne. Sen oikean kaverin kuolema jäi aika lailla abstraktion asteelle - en oikeastaan vieläkään ole sisäistänyt, että se on totta. Kun en ollut hautajaisissakaan. En hämmästyisi, jos hän pölähtäisi eteeni kadulla tai soittaisi minulle yllättäen. Surullinen totuus vain on, että hän ei pölähdä eikä soita.
Toinen pointti on, että ihmisiä kuolee päivittäin. Miksi siis välitän tästä tuntemattomasta? No, kuolleilla tuntemattomilla ei yleensä ole minulle kasvoja. Näiden tuttujen vieraiden tähtien menehtyminen on jollain lailla käsinkosketeltavampi muistutus elämän hetkellisyydestä.
27. marraskuuta 2007
Koti-ikävän kultainen kääntöpuoli.
Tragedia: en saa itsestäni irti kunnollista joulumieltä, ennen kuin seuraavan kerran muutan ulkomaille.
Ainakin pelkään, että asia on näin.
Syy: ulkomailla on enemmän odotettavaa. Ei vain matka vanhempien luo, vaan matka kaivattuun Suomeen, lumen keskelle. Perheen ja ystävien näkeminen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ikävä kotimaata ja suomen kieltä kohtaan. Tähän kaikkeen verrattuna matka Tampereelta Kotkaan ei tunnu yhtään missään.
Muistelen kaiholla sitä mieletöntä onnellisen odotuksen huumaa, jossa elin Glasgow'n marraskuun ja joulukuun alun. Kiertelin kaupungilla monen monituista kertaa lahjoja etsimässä. Join Eggnog ja Gingerbread Latteja Starbucksissa. (Olisko nuo pitänyt väliviivoittaa suomalaisten yhdyssanasääntöjen mukaan? Kai olisi, koska ne sijaitsevat suomalaisessa lauseessa. Mutta sanojen englanninkielisyys ajoi minut englannin käytäntöön. Muistakaa muuten, lapset: englanniksi on eri säännöt. Ei suu- ja sorkkatauti vaan foot and mouth disease. Ei siis sitä väliviivaa, vaikka listattaisiinkin yhdyssanoja, joilla on yhteinen jälkiosa. Tätä virhettä näkee aika usein.)
*Harhapolku ohi.* Ripustelin jouluvaloja. Nukahdin päiväunille onnelliseen sykkyrään, koska kohta olin menossa kotiin ja luvassa oli vuoden ihanin aika. Se kerta kaikkiaan oli jotain... Se onni tuntui vatsanpohjassa asti.
(Kuva: poroja George Squarella.)
Toki minä edelleen rakastan joulua, ripustan jouluvaloja (olleet ylhäällä jo monta viikkoa) ja etsin lahjoja. Mutta tämä ei tunnu yhtään miltään verrattuna odotukseen ulkomailla. Koti-ikävän kultaiseen kääntöpuoleen. Jos minulla ei olisi vertailukohtaa, joulumieleni varmaan tuntuisi täydelliseltä nytkin. Surkea juttu. Toivon, etten tietäisi paremmasta.
Osatekijäksi olin jo aiemmin identifioinut sen, että Britanniassa myös fiilistellään enemmän joulua. Kauppojen joulukoristeet ja joululaulut ovat näyttävämpiä kuin Suomessa. Joku varmaan vihaisi sitä, mutta minä rakastin. Tälläkin toki on osansa joulumielen luomisessa, kuten viime vuonna Lontoossa totesin. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy isompaan joulumieleen oli se, että oli enemmän odotettavaa.
Huokaus. Ehkä minä vielä joskus olen ulkomailla odottamassa joulua. Ja harmittelemassa sataa asiaa siinä, etten ole Suomessa. Kaikkea ei voi saada.
Ainakin pelkään, että asia on näin.
Syy: ulkomailla on enemmän odotettavaa. Ei vain matka vanhempien luo, vaan matka kaivattuun Suomeen, lumen keskelle. Perheen ja ystävien näkeminen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ikävä kotimaata ja suomen kieltä kohtaan. Tähän kaikkeen verrattuna matka Tampereelta Kotkaan ei tunnu yhtään missään.
Muistelen kaiholla sitä mieletöntä onnellisen odotuksen huumaa, jossa elin Glasgow'n marraskuun ja joulukuun alun. Kiertelin kaupungilla monen monituista kertaa lahjoja etsimässä. Join Eggnog ja Gingerbread Latteja Starbucksissa. (Olisko nuo pitänyt väliviivoittaa suomalaisten yhdyssanasääntöjen mukaan? Kai olisi, koska ne sijaitsevat suomalaisessa lauseessa. Mutta sanojen englanninkielisyys ajoi minut englannin käytäntöön. Muistakaa muuten, lapset: englanniksi on eri säännöt. Ei suu- ja sorkkatauti vaan foot and mouth disease. Ei siis sitä väliviivaa, vaikka listattaisiinkin yhdyssanoja, joilla on yhteinen jälkiosa. Tätä virhettä näkee aika usein.)
*Harhapolku ohi.* Ripustelin jouluvaloja. Nukahdin päiväunille onnelliseen sykkyrään, koska kohta olin menossa kotiin ja luvassa oli vuoden ihanin aika. Se kerta kaikkiaan oli jotain... Se onni tuntui vatsanpohjassa asti.
(Kuva: poroja George Squarella.)
Toki minä edelleen rakastan joulua, ripustan jouluvaloja (olleet ylhäällä jo monta viikkoa) ja etsin lahjoja. Mutta tämä ei tunnu yhtään miltään verrattuna odotukseen ulkomailla. Koti-ikävän kultaiseen kääntöpuoleen. Jos minulla ei olisi vertailukohtaa, joulumieleni varmaan tuntuisi täydelliseltä nytkin. Surkea juttu. Toivon, etten tietäisi paremmasta.
Osatekijäksi olin jo aiemmin identifioinut sen, että Britanniassa myös fiilistellään enemmän joulua. Kauppojen joulukoristeet ja joululaulut ovat näyttävämpiä kuin Suomessa. Joku varmaan vihaisi sitä, mutta minä rakastin. Tälläkin toki on osansa joulumielen luomisessa, kuten viime vuonna Lontoossa totesin. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy isompaan joulumieleen oli se, että oli enemmän odotettavaa.
Huokaus. Ehkä minä vielä joskus olen ulkomailla odottamassa joulua. Ja harmittelemassa sataa asiaa siinä, etten ole Suomessa. Kaikkea ei voi saada.
15. syyskuuta 2007
Loput synttäritunnelmat.
Hedelmättömästä synttärikutsusta oli yksi iloinen seuraus: postilaatikostani löytyi eilen ihkaoikea synttärikortti Sadulta ja Jannelta. Enpä ollut vuosiin saanut postin kautta konkreettista, fyysistä synttärikorttia. Se teki minut kovin iloiseksi. (Olisin tietysti voinut saada sen ilman kutsuakin. En tiiä.)
Muutenkin ennätysmoni ihminen muisti merkkipäiväni. Viestejä tuli sekä Suomesta että ulkomailta. Synttärin kunniksi laulettiin muutama tunti SingStaria, ei sen kummempaa. Se oli kyllä mukavaa. Ainoa fyysinen lahjani oli muumimuki Inkeriltä ja Jarnolta. Se sopii hienosti yhden entuudestaan omistamani muumimukin pariksi.
Ja mitä 25. ikävuotenani tapahtui? Kaiken kaikkiaan se oli hyvä vuosi. Suurin positiivinen asia oli taloudellisen tilanteeni mullistuminen. Olen äkkiä vakavarainen ja taloudellisista huolista vapaa. Asuntolainaa ei ole enää ikuisuudelta tuntuviksi 25 vuodeksi, vaan 12 vuodeksi. Valmistuttuani nostan kuukausieriä varmaan vielä lisää. Katselin korkolaskuria ja mietin, että ihan hyvin voin päästä velattomaksi ennen kuin täytän 30. (Tosin tämä kai tarkoittaisi, että asuisin niin kauan asunnossani... vaikka on niitä ajatuksia ulkomaista. No, tämän voisi ihan hyvin esim. vuokrata vuodeksi, jos oikeasti keksin hyvän lähtökohteen.)
Huonoin asia vuodessa oli ehdottomasti ystävän menettäminen. Kun se keväällä tapahtui, oli jakso, jolloin itkin joka päivä. Alussa itkin monta päivää käytännöllisesti katsoen aamusta iltaan. Uskon, että se tuntui ihan samalta kuin jätetyksi tuleminen. (Jonka en ollut tajunnut tuntuvan noin pahalta. Kuin maailmalta vietäisiin pohja.) Nyt olen turtunut ajatukseen, enää ei itketä. Mutta kyllähän menneisyyden ajatteleminen sattuu. No, kaikki elämässä ei voi olla ihanaa.
Tuosta tuli mieleen, että tänään heräsin oudon lamaantuneena ja surullisena. Ehkä olin nähnyt pahaa unta, jota en muistanut. Tai ehkä se oli sitä vanhenemisahdistusta. Huono tunnelma meni kuitenkin ohi muutamassa tunnissa. Piristyin viimeistään, kun kävin lounaalla entuudestaan vieraan, ikäiseni sukulaistytön kanssa (hänen äitinsä on serkkuni, hänen ja minun sukulaisuussuhteella ei kai ole nimeä). Meillä oli jännästi aika paljon yhteistä. Esimerkiksi SingStar-harrastus. Kai se sukulaisuus jossain näkyy. Juteltiin monta tuntia. Tulee varmasti tehtyä asioita yhdessä, kun hänkin asuu täällä Tampereella.
Muutenkin ennätysmoni ihminen muisti merkkipäiväni. Viestejä tuli sekä Suomesta että ulkomailta. Synttärin kunniksi laulettiin muutama tunti SingStaria, ei sen kummempaa. Se oli kyllä mukavaa. Ainoa fyysinen lahjani oli muumimuki Inkeriltä ja Jarnolta. Se sopii hienosti yhden entuudestaan omistamani muumimukin pariksi.
Ja mitä 25. ikävuotenani tapahtui? Kaiken kaikkiaan se oli hyvä vuosi. Suurin positiivinen asia oli taloudellisen tilanteeni mullistuminen. Olen äkkiä vakavarainen ja taloudellisista huolista vapaa. Asuntolainaa ei ole enää ikuisuudelta tuntuviksi 25 vuodeksi, vaan 12 vuodeksi. Valmistuttuani nostan kuukausieriä varmaan vielä lisää. Katselin korkolaskuria ja mietin, että ihan hyvin voin päästä velattomaksi ennen kuin täytän 30. (Tosin tämä kai tarkoittaisi, että asuisin niin kauan asunnossani... vaikka on niitä ajatuksia ulkomaista. No, tämän voisi ihan hyvin esim. vuokrata vuodeksi, jos oikeasti keksin hyvän lähtökohteen.)Huonoin asia vuodessa oli ehdottomasti ystävän menettäminen. Kun se keväällä tapahtui, oli jakso, jolloin itkin joka päivä. Alussa itkin monta päivää käytännöllisesti katsoen aamusta iltaan. Uskon, että se tuntui ihan samalta kuin jätetyksi tuleminen. (Jonka en ollut tajunnut tuntuvan noin pahalta. Kuin maailmalta vietäisiin pohja.) Nyt olen turtunut ajatukseen, enää ei itketä. Mutta kyllähän menneisyyden ajatteleminen sattuu. No, kaikki elämässä ei voi olla ihanaa.
Tuosta tuli mieleen, että tänään heräsin oudon lamaantuneena ja surullisena. Ehkä olin nähnyt pahaa unta, jota en muistanut. Tai ehkä se oli sitä vanhenemisahdistusta. Huono tunnelma meni kuitenkin ohi muutamassa tunnissa. Piristyin viimeistään, kun kävin lounaalla entuudestaan vieraan, ikäiseni sukulaistytön kanssa (hänen äitinsä on serkkuni, hänen ja minun sukulaisuussuhteella ei kai ole nimeä). Meillä oli jännästi aika paljon yhteistä. Esimerkiksi SingStar-harrastus. Kai se sukulaisuus jossain näkyy. Juteltiin monta tuntia. Tulee varmasti tehtyä asioita yhdessä, kun hänkin asuu täällä Tampereella.
25. kesäkuuta 2007
Mökkeilystä ja säästäväisyydestä.
Tämän kirjoitin mökillä perjantaina. Ei ollut nettiä, mistä lähettää.
Olen ajatellut satoja juttuja, enkä tiedä, mistä blogin kirjoittaminen pitäisi aloittaa. Tauot ovat kamalia. Mieli tulee niin täyteen kirjoittamattomia asioita, että kaikki järki ja järjestys katoaa. Sitten ei osaa enää aloittaa kirjoittamista mistään.
Pikareferaatti. Olen ollut Kotkassa/mökillä sunnuntaista. Nyt on perjantai. Sunnuntaina palaan Tampereelle. Olen tullut joka aamu isän kyydissä kaupunkiin, iltapäivällä takaisin mökille. Minulle tuli kauhea kiire töiden kanssa, koska en oikeasti ollut yhtään muistanut, että juhannusviikonloppuna jo perjantai on useimmilla vähän niin kuin vapaapäivä. Tein neljässä päivässä vajaat 40 tuntia hommia. Sain kuitenkin kaiken tehtyä, ja nyt olen täällä mökillä vapaalla.
En viitsi kirjoittaa enempää akuutteja kuulumisia, koska saan tämän siirrettyä blogiin vasta, kun on jo tapahtunut ties mitä uutta. Kirjoitan sen sijaan uusimman ajatellun ajatukseni.
On mukavaa, että ekologisuus ja säästäväisyys kulkevat usein käsi kädessä. Minun isäni on ajattelultaan kaikkea muuta kuin ekologinen, mutta huippusäästäväisyytensä ansiosta hän päätyy tekemään paljon asioita, joita minä ekologisena ihmisenä voin kannattaa täydestä sydämestäni. Täällä mökillä oli pitkään aurinkopaneelit, joista jouduttiin ikävä kyllä luopumaan nyt, kun vanhempani tahtovat tästä ihan kunnolla talviasuttavan ja vetivät tontille oikeat sähköt. (Kahden järjestelmän rinnakkain pitäminen olisi järjettömän monimutkaista, koska aurinkoenergia vaatii erikoislamput ja erikoisen ihan kaiken.) Tänne on nyt vedetty myös vesijohto, mutta vesivessan sijasta iskä halusi välttämättä kylppäriin ekokäymälän, jonka tuotoksilla voi lannoittaa kasvimaata. Hän taivutteli äidinkin siihen. Mahtavaa.
Meillä myös poltetaan minimimäärää valoja. Minä yllätän itseni vieraisilla ollessanikin sammuttelemassa valoja tyhjistä huoneista. Minut on kasvatettu niin, että se on melkeinpä refleksi. Tuntuu pöyristyttävältä - pyhäinhäväistykseltä - että vessassa tai eteisessä tai missään, missä ei juuri sillä hetkellä työskennellä, palaa valot. Kotona vessassa ehtii palaa unohtunut valo ehkä minuutin, kun jostain jo kuuluu vihainen ärähdys. Kysymys "Kenellä on näin isot sormet?" on myös yleinen, jos johonkin huoneeseen on vierekkäisistä katkaisijoista sytytetty molemmat valot. Kuka muka kahta samaan aikaan tarvitsee? Tämä monen mielestä kenties pelottavan äärimmäinen suhtautumistapa on oikeasti loistava käyttäytymismalli! Aion opettaa saman mahdollisille lapsilleni. Jo senkin takia, että muuten he joutuvat mummolassa jatkuviin konflikteihin isoisänsä kanssa ;)
Muistan yhä ulkoa (ehkä) vanhimman kirjoittamani runon. Se sai äidin samaan aikaan nauramaan ja kauhistumaan. ("Lapsiparka, ei kai sinulla ole traumoja?" Ei ole.) Olin korkeintaan 8, koska asuimme kai yhä Keravalla, mutta tarkkaa ikää en tiedä. (Loppu viittaa siihen, että myös tuulikaapin oven raolleen jättäminen on kauhea synti, koska lämpö karkaa.)
Isi telkkaria tuijottaa
Ja minuutin päästä jo karjahtaa:
Mitä helkkaria?
Kuka valot on päälle jättänyt?
Voi, sähköä kuluu turhaan nyt
Ja ovi auki, voi, voi, voi
Oven pauke läpi talon soi.
Olen ajatellut satoja juttuja, enkä tiedä, mistä blogin kirjoittaminen pitäisi aloittaa. Tauot ovat kamalia. Mieli tulee niin täyteen kirjoittamattomia asioita, että kaikki järki ja järjestys katoaa. Sitten ei osaa enää aloittaa kirjoittamista mistään.
Pikareferaatti. Olen ollut Kotkassa/mökillä sunnuntaista. Nyt on perjantai. Sunnuntaina palaan Tampereelle. Olen tullut joka aamu isän kyydissä kaupunkiin, iltapäivällä takaisin mökille. Minulle tuli kauhea kiire töiden kanssa, koska en oikeasti ollut yhtään muistanut, että juhannusviikonloppuna jo perjantai on useimmilla vähän niin kuin vapaapäivä. Tein neljässä päivässä vajaat 40 tuntia hommia. Sain kuitenkin kaiken tehtyä, ja nyt olen täällä mökillä vapaalla.
En viitsi kirjoittaa enempää akuutteja kuulumisia, koska saan tämän siirrettyä blogiin vasta, kun on jo tapahtunut ties mitä uutta. Kirjoitan sen sijaan uusimman ajatellun ajatukseni.
On mukavaa, että ekologisuus ja säästäväisyys kulkevat usein käsi kädessä. Minun isäni on ajattelultaan kaikkea muuta kuin ekologinen, mutta huippusäästäväisyytensä ansiosta hän päätyy tekemään paljon asioita, joita minä ekologisena ihmisenä voin kannattaa täydestä sydämestäni. Täällä mökillä oli pitkään aurinkopaneelit, joista jouduttiin ikävä kyllä luopumaan nyt, kun vanhempani tahtovat tästä ihan kunnolla talviasuttavan ja vetivät tontille oikeat sähköt. (Kahden järjestelmän rinnakkain pitäminen olisi järjettömän monimutkaista, koska aurinkoenergia vaatii erikoislamput ja erikoisen ihan kaiken.) Tänne on nyt vedetty myös vesijohto, mutta vesivessan sijasta iskä halusi välttämättä kylppäriin ekokäymälän, jonka tuotoksilla voi lannoittaa kasvimaata. Hän taivutteli äidinkin siihen. Mahtavaa.
Meillä myös poltetaan minimimäärää valoja. Minä yllätän itseni vieraisilla ollessanikin sammuttelemassa valoja tyhjistä huoneista. Minut on kasvatettu niin, että se on melkeinpä refleksi. Tuntuu pöyristyttävältä - pyhäinhäväistykseltä - että vessassa tai eteisessä tai missään, missä ei juuri sillä hetkellä työskennellä, palaa valot. Kotona vessassa ehtii palaa unohtunut valo ehkä minuutin, kun jostain jo kuuluu vihainen ärähdys. Kysymys "Kenellä on näin isot sormet?" on myös yleinen, jos johonkin huoneeseen on vierekkäisistä katkaisijoista sytytetty molemmat valot. Kuka muka kahta samaan aikaan tarvitsee? Tämä monen mielestä kenties pelottavan äärimmäinen suhtautumistapa on oikeasti loistava käyttäytymismalli! Aion opettaa saman mahdollisille lapsilleni. Jo senkin takia, että muuten he joutuvat mummolassa jatkuviin konflikteihin isoisänsä kanssa ;)
Muistan yhä ulkoa (ehkä) vanhimman kirjoittamani runon. Se sai äidin samaan aikaan nauramaan ja kauhistumaan. ("Lapsiparka, ei kai sinulla ole traumoja?" Ei ole.) Olin korkeintaan 8, koska asuimme kai yhä Keravalla, mutta tarkkaa ikää en tiedä. (Loppu viittaa siihen, että myös tuulikaapin oven raolleen jättäminen on kauhea synti, koska lämpö karkaa.)
Isi telkkaria tuijottaa
Ja minuutin päästä jo karjahtaa:
Mitä helkkaria?
Kuka valot on päälle jättänyt?
Voi, sähköä kuluu turhaan nyt
Ja ovi auki, voi, voi, voi
Oven pauke läpi talon soi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
