Lastenkutsut + Amerikan kiertomatka syksyllä 2009
(1) Vierailu- / lomamoodi on päällä, ja olen autuaasti unohtanut kaikki kotona päässä pyörineet kirjoitusaiheet. On kuitenkin poikkeuksellinen vapaahetki, kun kummitytön vanhemmat nukuttelevat tänään kaksi vuotta täyttänyttä tytärtään. Lainaan naapurin suojaamatonta nettiä. Oliskohan mulla jotain sanottavaa?
Hmm. Hmm. Lyö kieltämättä tyhjää. Olen jutellut kaksi-kolmevuotiaiden kanssa koko päivän, syönyt kakkua ja kuunnellut lastenlauluja. Ko. toiminta ei varsinaisesti innoita syvällisiin ajatuksiin, vaikka olikin hirveän mukavaa.
(2) Ai NIIN. Olen nyt varannut Pohjois-Amerikan matkani. Matkan suunta kääntyi päinvastaiseksi kuin alkuperäisessä hahmotelmassa, koska Meksiko tuli mukaan aikatauluun ja Meksikon isäntäväelle sopi paremmin näin, ja kaiken lisäksi siellä on marraskuun alussa Day of the Dead!
Ma 26.10. lento TRE - Dublin
-JCS-konsertit 28.10. & 29.10, treffaan Miian :)
Pe 30.10. lennot Dublin - NYC + NYC - MEX + bussi MEX - Xalapa
-Laatuaikaa Daisyn ja Steven luona, Day of the Dead, mahd. yhteinen viikonloppu Mexico Cityssä.
Su 8.11. lento MEX - LAX
-Tapaan Marjukan ja Riston L.A:ssa, vuokraamme auton ja kierrämme lisäksi ainakin Las Vegasin ja San Franciscon.
Su 15.11. (noin) lento Kalifornia - Ottawa (ei varattu)
-Viikko Kanadassa, Ottawa + Montreal + mahdollisesti Quebec City
Su 22.11. (noin) bussi / juna New Yorkiin (ei varattu)
-Viikko New Yorkissa. Menee hujauksessa, kun teen päivisin töitä ja vietän illat teatterissa.
Su 29.11. lento NYC - HEL.
-Kotona illansuussa maanantaina 30.11.
--> Olen matkalla tasan viisi viikkoa. Länsirannikon viikolla en luultavasti ehdi tehdä ollenkaan töitä, mutta muilla viikoilla on tarkoitus tehdä kohtuullinen määrä. Katsotaan, miten sujuu.
Odotan innolla!
Jos joku sattuu tarvitsemaan kalustettua asuntoa Tampereelta pelkästään marraskuuksi, asiasta on helppo päästä sopimukseen. Sattuisko kukaan? :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste USA. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste USA. Näytä kaikki tekstit
30. elokuuta 2009
9. heinäkuuta 2009
Olen keksinyt suunnitelman ulkomaanmatkasta.
Menen syksyllä Kanadaan, missä Marjukka-sisko on vaihdossa poikaystävänsä kanssa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, lähden matkalle mitä todennäköisimmin Irlannin kautta, koska en voi vastustaa Jesus Christ Superstar -konserttia, jossa Steve Balsamo laulaa Jeesuksen roolin.
(Edellisessä kirjoituksessa jäi muuten mainitsematta, että kohtaloni on näköjään myös kaikesta huolimatta nähdä David Shannon, joka on West Endin tämänhetkinen Valjean, mutta oli meillä korvattu varamiehellä. Hän on nimittäin Juudas.
Aivoni yrittävät totutella Valjean-Juudas-yhtälöön. On niitä oudompiakin, mutta mielikuvissani rooleihin sopivat aivan erilaiset äänet. (Valjean on sen sijaan luontainen Phantom, ja molempien roolien esittäminen jossain vaiheessa uraa onkin enemmän sääntö kuin poikkeus.) Saapa nähdä, saapa nähdä.)
Konsertti on 28./29.10.2009. Ensin olin joutua epätoivoon, koska en muuta ehdi kuin matkustaa, helvetti. Sitten tajusin, että minulla on nyt hyvä tilaisuus hyödyntää aiemminkin huomaamiani halpoja lentoja Dublin-NYC. Aiemmin niiden käyttö ei ole muodostunut mielekkääksi, koska Dubliniin pitää hankkiutua halpalentoyhtiöllä, mikä rajoittaa matkatavaroiden määrää rajusti, ja aikataulujakin on hankala sumplia yksiin. Nyt aikataulut eivät ole ongelma, koska vietän Dublinissa pari päivää. Eikä ehkä painokiintiökään, jos palaan eri kautta ei-halpalentoyhtiöllä.
Ajatus matkastani on nyt Suomi - Dublin (esim. 28.-31.10.) - NYC (esim. 1.-8.11... saa nähdä, tulevatko Marjukka ja Risto jo sinne minua vastaan) - Ottawa (Marjukan vaihtokaupunki, 9.-11.11., Marjukalla luentoja). Sitten ajatus on hankkiutua länsirannikolle ja vierailla linjalla Vancouver / San Francisco / L.A. / Las Vegas ym. / tms. mahd. esim. 22.11. asti, jos Marjukka lintsaa viikon koulusta.
Ja SITTEN pitäisi vielä miettiä, menenkö Meksikoon samalla reissulla. Olen kysynyt asiasta siellä asuvilta ystäviltäni, mutta vastausta ei ole kuulunut. Jos ei kuulukaan, en mene (duh :D). Itse asiassa matka alkaisi venyä vähän ylipitkäksi. Tai muita aikatauluja pitäisi muokata. Haluan nimittäin ehtiä kotiin joulua odottamaan marraskuun lopussa tai heti joulukuun alussa. No, katsotaan.
Näyttää tulevan noin kuukauden matka. Odotan innolla! Nyt on meneillään kuumeinen hintavertailu ja lennonmetsästys. Pohjois-Amerikan sisällä haluaisin välttää lentelyä, joten pitää myös vertailla junat ja bussit, erilaiset kuukausiliput ja ties mitä. Vinkkejä otetaan vastaan.
Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, lähden matkalle mitä todennäköisimmin Irlannin kautta, koska en voi vastustaa Jesus Christ Superstar -konserttia, jossa Steve Balsamo laulaa Jeesuksen roolin.
(Edellisessä kirjoituksessa jäi muuten mainitsematta, että kohtaloni on näköjään myös kaikesta huolimatta nähdä David Shannon, joka on West Endin tämänhetkinen Valjean, mutta oli meillä korvattu varamiehellä. Hän on nimittäin Juudas.
Aivoni yrittävät totutella Valjean-Juudas-yhtälöön. On niitä oudompiakin, mutta mielikuvissani rooleihin sopivat aivan erilaiset äänet. (Valjean on sen sijaan luontainen Phantom, ja molempien roolien esittäminen jossain vaiheessa uraa onkin enemmän sääntö kuin poikkeus.) Saapa nähdä, saapa nähdä.)
Konsertti on 28./29.10.2009. Ensin olin joutua epätoivoon, koska en muuta ehdi kuin matkustaa, helvetti. Sitten tajusin, että minulla on nyt hyvä tilaisuus hyödyntää aiemminkin huomaamiani halpoja lentoja Dublin-NYC. Aiemmin niiden käyttö ei ole muodostunut mielekkääksi, koska Dubliniin pitää hankkiutua halpalentoyhtiöllä, mikä rajoittaa matkatavaroiden määrää rajusti, ja aikataulujakin on hankala sumplia yksiin. Nyt aikataulut eivät ole ongelma, koska vietän Dublinissa pari päivää. Eikä ehkä painokiintiökään, jos palaan eri kautta ei-halpalentoyhtiöllä.
Ajatus matkastani on nyt Suomi - Dublin (esim. 28.-31.10.) - NYC (esim. 1.-8.11... saa nähdä, tulevatko Marjukka ja Risto jo sinne minua vastaan) - Ottawa (Marjukan vaihtokaupunki, 9.-11.11., Marjukalla luentoja). Sitten ajatus on hankkiutua länsirannikolle ja vierailla linjalla Vancouver / San Francisco / L.A. / Las Vegas ym. / tms. mahd. esim. 22.11. asti, jos Marjukka lintsaa viikon koulusta.
Ja SITTEN pitäisi vielä miettiä, menenkö Meksikoon samalla reissulla. Olen kysynyt asiasta siellä asuvilta ystäviltäni, mutta vastausta ei ole kuulunut. Jos ei kuulukaan, en mene (duh :D). Itse asiassa matka alkaisi venyä vähän ylipitkäksi. Tai muita aikatauluja pitäisi muokata. Haluan nimittäin ehtiä kotiin joulua odottamaan marraskuun lopussa tai heti joulukuun alussa. No, katsotaan.
Näyttää tulevan noin kuukauden matka. Odotan innolla! Nyt on meneillään kuumeinen hintavertailu ja lennonmetsästys. Pohjois-Amerikan sisällä haluaisin välttää lentelyä, joten pitää myös vertailla junat ja bussit, erilaiset kuukausiliput ja ties mitä. Vinkkejä otetaan vastaan.
23. huhtikuuta 2009
Mietin yksi ilta rättiväsyneenä jumpan jälkeen...
...miten hämmästyttävän erilaiset asiat väsyttävät eri ihmisiä.
Minua nukuttaa jumppaaminen. Käyn mieluiten urheilemassa iltapuolella, koska sen jälkeen saan helposti unta vaikka heti. Olen fyysisesti uupunut. Toinen vaihtoehto on käydä heti aamusta, koska silloin energiaa on niin paljon, ettei treeni vedä ihan piippuun... mutta en ehdottomasti ole niitä ihmisiä, jotka saavat jumpasta lisää energiaa ja jaksavat sen jälkeen vaikka sun mitä. En kyllä. Keskiarvoinen vireystila saattaa kyllä koheta paremman kunnon ja lihaskestävyyden myötä, mutta jos käyn urheilemassa, olen rasituksen seurauksena väsyneempi enkä pirteämpi. Eikö se ole loogistakin? Ennen en välttämättä edes uskonut urheilusta piristyviän ihmisten olemassaoloon, vaikka sellaisesta puhutaankin. Miksi muka oma reaktioni olisi päinvastainen?
Vuodenvaihteen USA:n matkalla kohtasin kuitenkin kiinnostavan ilmiön. Minä tykkään matkustamisesta, tykkään olla matkalla. Sehän on varsinainen lepopäivä. Saan olla rauhassa, istua ja lueskella ja ajatella omia ajatuksiani. Mikä siinä väsyttäisi? Nyt ei siis puhuta mistään lennoista Atlantin yli (aikaerot ovat helvetistä ja voivat kyllä väsyttää), vaan matkoista välillä pari-kuusi tuntia.
Kävi kuitenkin ilmi, että Eini-siskoa matkustaminen väsyttää kovasti. Bussimatka Bostonista New Yorkiin vei vain neljä-viisi tuntia, ja sen jälkeen kävimme päivällisellä yhden Einin kaverin kanssa. Kasin maissa mietimme, mitä loppuillan tekisimme. Minulla olisi ehdottomasti ollut energiaa mennä vähintään leffaan. Enhän ollut tehnyt vielä mitään! Olin saanut puoli päivää istua rauhassa paikallani. Mutta Einillä olikin kuulemma ollut rankin päivä aikoihin. Ei jaksanut edes elokuviin lähteä. Vaikka muut päivät olimme kierrelleet nähtävyyksiä Bostonissa!
Eini on yleensä AINA valmis lähtemään elokuviin. Hän halusi matkamme aikana keskimäärin tehdä paljon enemmän asioita kuin minä. Minua nähtävyyksien kiertely, varsinkin ulkoilmassa, uuvuttaa kovasti ja halusin usein hostellille päiväunillekin. (New Yorkissa olikin sitten helpompaa, kun pääsin aina pimeään teatteriin lepäilemään :D Eini sai sillä aikaa kävellä kyllikseen Central Parkissa.) Mutta sitten sinä yhtenä päivänä, kun minä en mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut bussissa rentoutumassa, Einillä olikin ollut rankka päivä.
Outoa, mutta oli se uskottava. Ihmiset OVAT erilaisia.
Minua nukuttaa jumppaaminen. Käyn mieluiten urheilemassa iltapuolella, koska sen jälkeen saan helposti unta vaikka heti. Olen fyysisesti uupunut. Toinen vaihtoehto on käydä heti aamusta, koska silloin energiaa on niin paljon, ettei treeni vedä ihan piippuun... mutta en ehdottomasti ole niitä ihmisiä, jotka saavat jumpasta lisää energiaa ja jaksavat sen jälkeen vaikka sun mitä. En kyllä. Keskiarvoinen vireystila saattaa kyllä koheta paremman kunnon ja lihaskestävyyden myötä, mutta jos käyn urheilemassa, olen rasituksen seurauksena väsyneempi enkä pirteämpi. Eikö se ole loogistakin? Ennen en välttämättä edes uskonut urheilusta piristyviän ihmisten olemassaoloon, vaikka sellaisesta puhutaankin. Miksi muka oma reaktioni olisi päinvastainen?
Vuodenvaihteen USA:n matkalla kohtasin kuitenkin kiinnostavan ilmiön. Minä tykkään matkustamisesta, tykkään olla matkalla. Sehän on varsinainen lepopäivä. Saan olla rauhassa, istua ja lueskella ja ajatella omia ajatuksiani. Mikä siinä väsyttäisi? Nyt ei siis puhuta mistään lennoista Atlantin yli (aikaerot ovat helvetistä ja voivat kyllä väsyttää), vaan matkoista välillä pari-kuusi tuntia.
Kävi kuitenkin ilmi, että Eini-siskoa matkustaminen väsyttää kovasti. Bussimatka Bostonista New Yorkiin vei vain neljä-viisi tuntia, ja sen jälkeen kävimme päivällisellä yhden Einin kaverin kanssa. Kasin maissa mietimme, mitä loppuillan tekisimme. Minulla olisi ehdottomasti ollut energiaa mennä vähintään leffaan. Enhän ollut tehnyt vielä mitään! Olin saanut puoli päivää istua rauhassa paikallani. Mutta Einillä olikin kuulemma ollut rankin päivä aikoihin. Ei jaksanut edes elokuviin lähteä. Vaikka muut päivät olimme kierrelleet nähtävyyksiä Bostonissa!
Eini on yleensä AINA valmis lähtemään elokuviin. Hän halusi matkamme aikana keskimäärin tehdä paljon enemmän asioita kuin minä. Minua nähtävyyksien kiertely, varsinkin ulkoilmassa, uuvuttaa kovasti ja halusin usein hostellille päiväunillekin. (New Yorkissa olikin sitten helpompaa, kun pääsin aina pimeään teatteriin lepäilemään :D Eini sai sillä aikaa kävellä kyllikseen Central Parkissa.) Mutta sitten sinä yhtenä päivänä, kun minä en mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut bussissa rentoutumassa, Einillä olikin ollut rankka päivä.
Outoa, mutta oli se uskottava. Ihmiset OVAT erilaisia.
20. syyskuuta 2008
Pohjois-Amerikka kutsuu taas!
Olemme Eini-siskon kanssa varanneet uudenvuodenmatkan.
Ma 29.12. 2008 - to 8.1.2009, Boston & New York. Eini jää 10.1. asti ja menee vielä Washingtoniin.
Menemme ensin Bostoniin, koska emme missään nimessä halunneet uusia viimevuotista klaustrofobiaelämystä Lontoon uudenvuodenkaaoksessa. En osaa kuvitella mitään muuta kuin että New York olisi vielä kuusituhatta kertaa pahempi. (Vaikkakin siellä on paljon enemmän samansuuntaisia katuja, jotka oikeasti vievät samaan paikkaan --> ihmismassat eivät pakkautuisi yhtä pahasti? No, kumminkin.)
Eli lennämme ensin HKI-Frankfurt-Boston. Olemme Bostonissa 2. päivään asti eli neljä yötä, sitten bussilla New Yorkiin ja New Yorkissa viisi yötä. New Yorkista lennämme molemmat takaisin, mutta eri päivinä. Yövymme hostelleissa.
Olen tyytyväinen suunitelmiimme. New York on, duh, New York. (Ja olen sanonut Einille, että koska sinne on vaikeampi päästä kuin Lontooseen, aion oikeasti katsoa niitä musikaaleja joka halvatun ilta - ehtii siinä silti kierrellä kauppoja ja nähtävyyksiä kaikki päivät!) Boston puolestaan vaikuttaa mukavalta klassiselta itärannikon kaupungilta, pääsemme katsomaan vanhojen yliopistojen kampuksia. Ja sielläkin pitäisi olla kulttuuritarjontaa.
Matkustelu on elämän suola. Vaikka myönnänkin, että henkilökohtainen kohdelistani on rajoittunut. :)
Ma 29.12. 2008 - to 8.1.2009, Boston & New York. Eini jää 10.1. asti ja menee vielä Washingtoniin.
Menemme ensin Bostoniin, koska emme missään nimessä halunneet uusia viimevuotista klaustrofobiaelämystä Lontoon uudenvuodenkaaoksessa. En osaa kuvitella mitään muuta kuin että New York olisi vielä kuusituhatta kertaa pahempi. (Vaikkakin siellä on paljon enemmän samansuuntaisia katuja, jotka oikeasti vievät samaan paikkaan --> ihmismassat eivät pakkautuisi yhtä pahasti? No, kumminkin.)
Eli lennämme ensin HKI-Frankfurt-Boston. Olemme Bostonissa 2. päivään asti eli neljä yötä, sitten bussilla New Yorkiin ja New Yorkissa viisi yötä. New Yorkista lennämme molemmat takaisin, mutta eri päivinä. Yövymme hostelleissa.
Olen tyytyväinen suunitelmiimme. New York on, duh, New York. (Ja olen sanonut Einille, että koska sinne on vaikeampi päästä kuin Lontooseen, aion oikeasti katsoa niitä musikaaleja joka halvatun ilta - ehtii siinä silti kierrellä kauppoja ja nähtävyyksiä kaikki päivät!) Boston puolestaan vaikuttaa mukavalta klassiselta itärannikon kaupungilta, pääsemme katsomaan vanhojen yliopistojen kampuksia. Ja sielläkin pitäisi olla kulttuuritarjontaa.
Matkustelu on elämän suola. Vaikka myönnänkin, että henkilökohtainen kohdelistani on rajoittunut. :)
26. maaliskuuta 2008
Päivä 1: HKI - Frankfurt - JFK
Lentokone HKI-Frankfurt klo 15:
Matkani alkoi dramaattisesti Suomen Suurella Lumimyrskyllä 2008. Onneksi katsoin illalla uutisotsikoita netistä ja huomasin varoitukset. Lähdin kentälle tuntia aikaisemmalla kaukobussilla ja bussille yhtä aikaisemmalla paikallisbussilla. Molemmat tulivat tarpeeseen: lähibussin matka kesti 5 minuutin sijasta 15 - risteykset aivan tukossa - enkä olisi alkuperäisellä varmaankaan ehtinyt bussilleni, vaikka se lähtikin lähes 10 minuuttia myöhässä. Kaukobussi taas joutui matkalla hidastelemaan ja oli kentällä 40 minuuttia myöhässä, vain 20 min aiemmin kuin alun perin valikoimani bussi olisi ollut.
Kentällä minulle jäi hyvää aikaa. Ostin tuliaisia ja katselin kauppoja. Kentälle on ilmestynyt aivan ahtava design-kauppa, jonka näin ensi kertaa. Minun oli pakko ostaa virkatun näköinen lumihiutaleheijastin itselleni ja tuliaisiksi puristettava feikkilumipallo - sellainen, joka tuntuu kädessä aidolta murenevalta tiiviiltä lumelta, muttei hajoa! Mitä lie mysteerimateriaalia lateksikuoressa. Ostin Daisylle ja Stevelle myös salmiakkisuklaata, lontoonraesuklaata ja kaksi mielestäni hyvin kaunista Iittalan lautasta, joista tuli mieleen Meksiko enemmän kuin Suomi. Suklaat eivät mene hukkaan, koska ainakin Daisy oikeasti tykkää salmiakista. Steve ei ehkä ole ennen maistanut.
Lento lähti ajallaan laskeutui äsken. Rullaamme kohti terminaalia.
Klo 16.30 (New Yorkin aikaa)
Kone Frankfurt - JFK
Matka on mennyt aika nopeasti. Olen lukenut Mondon New York -opasta, joka on tekstipainotteisempi kuin useimmat... ei kirjavia kuvia ja faktalaatikoita, vaan mustavalkoisia sivuja ja lähinnä tekstiä. Tykkään sen tyylistä, vaikkei matkaoppaiden laatua voikaan oikeasti arvioida kuin sellaisten kaupunkien kohdalla, jotka tuntee ennalta.
Löysin koneen radiosta (tai siis ennalta nauhoitetusta valikoimasta) musikaalikanavan, jota kuuntelin lukiessani. Oli aika kiva, vaikkakin iso osa kansainvälisistäkin biiseistä oli laulettu saksaksi. Tyyli oli silti oikea... Saksassa tuntuu olevan aika vahva musikaalikulttuuri. In flight magazinessakin oli juttu paikallisesta musikaalitähdestä, jota ainakin toimittaja itse piti kovanakin legendana (Elizabethin alkuperäinen Kuolema Uwe Kröger).
Ja sitten, heh heh, alkoi in flight movie: Enchanted. Katsoin sitten senkin toistamiseen. Nyt soi päässä vuorotellen Wickedin Defying Gravity ja leffan That's How You Know.
Olen entistä vaikuttuneempi varsinkin Amy Adamsista ja James Marsdenista. Sairaan hyvää piirroshahmojen näyttelemistä! Hurmaavaa. Lisäksi tietenkin straight man Patrick Dempsey, joka olisi hurmaava vaikka puhelinluetteloa lukiessaan.
Mutta kaikesta en tykkää, läheskään. Amyn vika mekko on todella underwhelming (vaikka tajuankin pointin hahmon liukumisesta piirrostyylistä oikeaan maailmaan). Ja on pöyristyttävä rikos pitää tyrmäävän lahjakasta Idina Menzeliä (joka laulaa edellä mainitun Defying Gravityn) leffassa ilman laulua!!! Muutenkin loppuun tarvittaisiin vielä yksi musiikkinumero. Ihan vain yksi. Tiedän, että leffa ei ole varsinainen musikaali, mutta on latistavaa, että isoin numero tulee hädin tuskin puolivälissä. Lisäksi minua ahdistaa, että se "I'm... angry." ("And oops, looks like I'm becoming a sexual being") -kohtaus ei vaan toimi. Syytän huonoa käsikirjoitusta enemmän kuin näyttelijätärtä.
Loppumatkasta jälkikäteen kerrottuna:
Lufthansa ei ole kovin suositeltava lentoyhtiö. Pitkän matkan lento, mutta silti surkeat ruoat (periaatteessa ainoa ero lyhyeen HKi-Frankfurt-lentoon oli jälkiruoan lisääminen pasta-annoksen kaveriksi ja loppulennosta tarjottu pizzaleipä, joka tosin vahvisti säännön olemalla aika hyvä) ja katonrajassa huonolaatuiset matkatv:t, joista matkaviihdettä piti seurata. Ei ihme, että oli halpaakin. No, menihän se. Jos haluaa päästä reilulla kolmellasadalla Helsingistä New Yorkiin ja takaisin, ei kun lentoa varaamaan.
En ollut ennen ollut yhtä pitkällä lennolla. Oli oikeastaan kivaa. On rentouttavaa olla matkalla ja tietää, että minua ei nyt kukaan saa kiinni. Ei voi tehdä kuin niitä asioita, jotka on varannut matkalle mukaan. Olen aina nauttinut matkustamisesta. En oikeastaan ikinä haluaisi tulla perille.
JFK on kammottava lentokenttä!!! Odotin jotain edes Heathrow'n tasoista, vaikka sekin on ankea ja sekava paikka - mutta ei. En ole ikinä käynyt yhtä pienen ja nuhjuisen tuntuisella isolla kentällä. Myös opasteet olivat sekavammat kuin missään ikinä. Luojan kiitos olin etukäteen lukenut, että terminaalia vaihdetaan AirTrain-junalla. Yhtään kylttiä en missään aiheesta nähnyt. Hetki meni harhaillessa.
Ensivaikutelma USA:sta pelkän lentokentän perusteella? Yllättävän paljon ulkoisia yhtäläisyyksiä Britanniaan. Lentokentän kylttien ja sisustuksen värimaailma oli ehdottomasti tutun oloinen. (Toisaalta ehkä yhtäläisyyksiä on maailman kaikkien kenttien välillä... ei kyllä ihan näin selkeästi mielestäni.) Ihmiset sen sijaan puhuvat suorastaan epätodellisen jenkkimäisesti! Kuin ne näyttelisivät elokuvassa. Tunnen oloni oudoksi. Kysyn ajattelematta esimerkiksi "Are you in the queue?" Ihmiset katsovat hitaasti ja sanovat, että joo, I'm on line. (Ja minä vastustan halua kysyä, onko niillä pään sisäinen nettiyhteys vai mikä.)
Tuntuu oudolta erottua vahvasti, kun olen tottunut sulautumaan joukkoon Britanniassa. Ja hankalinta on se, ettei minulla ole englantilaista aksenttia, joka toisi välitöntä yläluokkaista uskottavuutta. Heikko skottiaksenttini kuulostaa tällä lähinnä siltä, että yritän puhua jenkkiläisittäin mutten osaa.
JFK:llä sain odottaa kuusi tuntia. Siinä ei oikeastaan ollut montaakaan tuntia liikaa, koska maahantulomuodollisuuksiin kului valehtelematta lähemmäs pari. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti, koska kaikista otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Kannattaa varautua seisomaan ja kyllästymään yhdessä täysin pihalla olevien aasialaisten ja muun sellaisen rupusakin seassa, jota lähellekään ei EU-maissa joudu :D.
Toisaalta itse muodollisuudet sujuivat nopeasti. Minulta ei kysytty, olenko työ- vai lomamatkalla tai muutenkaan oikeastaan mitään. Käsittääkseni tarkastajasetä ei edes huomannut, etten ollut jäämässä Jenkkilään (vaan vaihtamassa konetta), koska niittasi maahantulolappusen passiini kiinni. Saivat sitten seuraavalla tiskilä sitä irrotella. Eli ei se nyt oikeasti niin kamalan tarkkaa ole. Mahdotontahan tuhansia saapujia olisikin oikeasti kuulustella.
Puolenyön ja kahden välillä paikallista aikaa hengailin kentällä lentoani odottelemassa. Se oli koko savotan tuskallisin hetki. Kello oli Suomessa kuusi aamulla, ja halusin vain äkkiä koneeseen ja NUKKUMAAN. En ole koskaan ollut niin lähellä nukahtaa istualleni vastoin tahtoani. Olisi ollut ihanaa, jos lähtö olisi kuitenkin ollut juuri sen pari tuntia aikaisemmin.
Matkani alkoi dramaattisesti Suomen Suurella Lumimyrskyllä 2008. Onneksi katsoin illalla uutisotsikoita netistä ja huomasin varoitukset. Lähdin kentälle tuntia aikaisemmalla kaukobussilla ja bussille yhtä aikaisemmalla paikallisbussilla. Molemmat tulivat tarpeeseen: lähibussin matka kesti 5 minuutin sijasta 15 - risteykset aivan tukossa - enkä olisi alkuperäisellä varmaankaan ehtinyt bussilleni, vaikka se lähtikin lähes 10 minuuttia myöhässä. Kaukobussi taas joutui matkalla hidastelemaan ja oli kentällä 40 minuuttia myöhässä, vain 20 min aiemmin kuin alun perin valikoimani bussi olisi ollut.
Kentällä minulle jäi hyvää aikaa. Ostin tuliaisia ja katselin kauppoja. Kentälle on ilmestynyt aivan ahtava design-kauppa, jonka näin ensi kertaa. Minun oli pakko ostaa virkatun näköinen lumihiutaleheijastin itselleni ja tuliaisiksi puristettava feikkilumipallo - sellainen, joka tuntuu kädessä aidolta murenevalta tiiviiltä lumelta, muttei hajoa! Mitä lie mysteerimateriaalia lateksikuoressa. Ostin Daisylle ja Stevelle myös salmiakkisuklaata, lontoonraesuklaata ja kaksi mielestäni hyvin kaunista Iittalan lautasta, joista tuli mieleen Meksiko enemmän kuin Suomi. Suklaat eivät mene hukkaan, koska ainakin Daisy oikeasti tykkää salmiakista. Steve ei ehkä ole ennen maistanut.
Lento lähti ajallaan laskeutui äsken. Rullaamme kohti terminaalia.
Klo 16.30 (New Yorkin aikaa)
Kone Frankfurt - JFK
Matka on mennyt aika nopeasti. Olen lukenut Mondon New York -opasta, joka on tekstipainotteisempi kuin useimmat... ei kirjavia kuvia ja faktalaatikoita, vaan mustavalkoisia sivuja ja lähinnä tekstiä. Tykkään sen tyylistä, vaikkei matkaoppaiden laatua voikaan oikeasti arvioida kuin sellaisten kaupunkien kohdalla, jotka tuntee ennalta.
Löysin koneen radiosta (tai siis ennalta nauhoitetusta valikoimasta) musikaalikanavan, jota kuuntelin lukiessani. Oli aika kiva, vaikkakin iso osa kansainvälisistäkin biiseistä oli laulettu saksaksi. Tyyli oli silti oikea... Saksassa tuntuu olevan aika vahva musikaalikulttuuri. In flight magazinessakin oli juttu paikallisesta musikaalitähdestä, jota ainakin toimittaja itse piti kovanakin legendana (Elizabethin alkuperäinen Kuolema Uwe Kröger).
Ja sitten, heh heh, alkoi in flight movie: Enchanted. Katsoin sitten senkin toistamiseen. Nyt soi päässä vuorotellen Wickedin Defying Gravity ja leffan That's How You Know.
Olen entistä vaikuttuneempi varsinkin Amy Adamsista ja James Marsdenista. Sairaan hyvää piirroshahmojen näyttelemistä! Hurmaavaa. Lisäksi tietenkin straight man Patrick Dempsey, joka olisi hurmaava vaikka puhelinluetteloa lukiessaan.
Mutta kaikesta en tykkää, läheskään. Amyn vika mekko on todella underwhelming (vaikka tajuankin pointin hahmon liukumisesta piirrostyylistä oikeaan maailmaan). Ja on pöyristyttävä rikos pitää tyrmäävän lahjakasta Idina Menzeliä (joka laulaa edellä mainitun Defying Gravityn) leffassa ilman laulua!!! Muutenkin loppuun tarvittaisiin vielä yksi musiikkinumero. Ihan vain yksi. Tiedän, että leffa ei ole varsinainen musikaali, mutta on latistavaa, että isoin numero tulee hädin tuskin puolivälissä. Lisäksi minua ahdistaa, että se "I'm... angry." ("And oops, looks like I'm becoming a sexual being") -kohtaus ei vaan toimi. Syytän huonoa käsikirjoitusta enemmän kuin näyttelijätärtä.
Loppumatkasta jälkikäteen kerrottuna:
Lufthansa ei ole kovin suositeltava lentoyhtiö. Pitkän matkan lento, mutta silti surkeat ruoat (periaatteessa ainoa ero lyhyeen HKi-Frankfurt-lentoon oli jälkiruoan lisääminen pasta-annoksen kaveriksi ja loppulennosta tarjottu pizzaleipä, joka tosin vahvisti säännön olemalla aika hyvä) ja katonrajassa huonolaatuiset matkatv:t, joista matkaviihdettä piti seurata. Ei ihme, että oli halpaakin. No, menihän se. Jos haluaa päästä reilulla kolmellasadalla Helsingistä New Yorkiin ja takaisin, ei kun lentoa varaamaan.
En ollut ennen ollut yhtä pitkällä lennolla. Oli oikeastaan kivaa. On rentouttavaa olla matkalla ja tietää, että minua ei nyt kukaan saa kiinni. Ei voi tehdä kuin niitä asioita, jotka on varannut matkalle mukaan. Olen aina nauttinut matkustamisesta. En oikeastaan ikinä haluaisi tulla perille.
JFK on kammottava lentokenttä!!! Odotin jotain edes Heathrow'n tasoista, vaikka sekin on ankea ja sekava paikka - mutta ei. En ole ikinä käynyt yhtä pienen ja nuhjuisen tuntuisella isolla kentällä. Myös opasteet olivat sekavammat kuin missään ikinä. Luojan kiitos olin etukäteen lukenut, että terminaalia vaihdetaan AirTrain-junalla. Yhtään kylttiä en missään aiheesta nähnyt. Hetki meni harhaillessa.
Ensivaikutelma USA:sta pelkän lentokentän perusteella? Yllättävän paljon ulkoisia yhtäläisyyksiä Britanniaan. Lentokentän kylttien ja sisustuksen värimaailma oli ehdottomasti tutun oloinen. (Toisaalta ehkä yhtäläisyyksiä on maailman kaikkien kenttien välillä... ei kyllä ihan näin selkeästi mielestäni.) Ihmiset sen sijaan puhuvat suorastaan epätodellisen jenkkimäisesti! Kuin ne näyttelisivät elokuvassa. Tunnen oloni oudoksi. Kysyn ajattelematta esimerkiksi "Are you in the queue?" Ihmiset katsovat hitaasti ja sanovat, että joo, I'm on line. (Ja minä vastustan halua kysyä, onko niillä pään sisäinen nettiyhteys vai mikä.)
Tuntuu oudolta erottua vahvasti, kun olen tottunut sulautumaan joukkoon Britanniassa. Ja hankalinta on se, ettei minulla ole englantilaista aksenttia, joka toisi välitöntä yläluokkaista uskottavuutta. Heikko skottiaksenttini kuulostaa tällä lähinnä siltä, että yritän puhua jenkkiläisittäin mutten osaa.
JFK:llä sain odottaa kuusi tuntia. Siinä ei oikeastaan ollut montaakaan tuntia liikaa, koska maahantulomuodollisuuksiin kului valehtelematta lähemmäs pari. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti, koska kaikista otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Kannattaa varautua seisomaan ja kyllästymään yhdessä täysin pihalla olevien aasialaisten ja muun sellaisen rupusakin seassa, jota lähellekään ei EU-maissa joudu :D.
Toisaalta itse muodollisuudet sujuivat nopeasti. Minulta ei kysytty, olenko työ- vai lomamatkalla tai muutenkaan oikeastaan mitään. Käsittääkseni tarkastajasetä ei edes huomannut, etten ollut jäämässä Jenkkilään (vaan vaihtamassa konetta), koska niittasi maahantulolappusen passiini kiinni. Saivat sitten seuraavalla tiskilä sitä irrotella. Eli ei se nyt oikeasti niin kamalan tarkkaa ole. Mahdotontahan tuhansia saapujia olisikin oikeasti kuulustella.
Puolenyön ja kahden välillä paikallista aikaa hengailin kentällä lentoani odottelemassa. Se oli koko savotan tuskallisin hetki. Kello oli Suomessa kuusi aamulla, ja halusin vain äkkiä koneeseen ja NUKKUMAAN. En ole koskaan ollut niin lähellä nukahtaa istualleni vastoin tahtoani. Olisi ollut ihanaa, jos lähtö olisi kuitenkin ollut juuri sen pari tuntia aikaisemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
