LEFFA: Iron Man 2 (2010)

Enpä ollut aikoihin käynyt elokuvissa. (Noin kuukauteen. Minulle tosi pitkä aika.) Nyt piti kuitenkin mennä, koska Robert Downey, Jria ei voi vastustaa juuri missään. Kaikkein viimeiseksi supersankarirymistelyssä.

Ensimmäisestä Iron Manista olin sitä mieltä, että siinä oli esinäytöksen makua. Se oli aika hyvä, mutta jätti turhautuneena odottamaan varsinaista toimintaa.

En nyt oikein tiedä, oliko tässä sitä varsinaista toimintaa.

Tykkäsin ensimmäisestä puolituntisesta. Se oli kepeä ja toimiva, ja sähköruoskat autoradalla olivat upea näky. Kaikki hahmot saivat aikaa ruudulla. Sanailu oli suorastaan woodyallenmaista ja näyttelijäntyö genressään poikkeuksellisen hyvää.

Loppuelokuva jotenkin puuroutui. Tapahtumat eivät temmanneet mukaansa. Kunhan rullasivat eteenpäin. Mikään ei ollut tökeröä tai huonoa, mutta mikään ei myöskään tuntunut tyrmäävältä. Enkä ole vierailevien supersankareiden itsetarkoituksellisten cameo-esiintymisten fani. Mikä tarkoittanee vain, etten ole riittävän nörtti arvostamaan niitä.

Loppuun asti tykkäsin näyttelijäntyöstä (Robert! Sam Rockwell! Mickey Rourke! Gwyneth! Oikeastaan kaikki!) ja leffan yleisestä tunnelmasta. Tykkäsin sinänsä kässäristäkin: yksittäiset kohtaukset toimivat lähes poikkeuksetta. Vika oli ehkä kaikenkattavassa juonessa, josta puuttui dramatiikkaa.

Painavin elokuvan herättämä kysymys on tämä: miten on mahdollista sanailla noin Beatrice ja Benedick -henkisesti (Shakespeare-viittaus toimintaleffan arvostelussa) ilman, että lopputulos on millään lailla seksikäs?! Stark/Robert ja Pepper/Gwyneth nahistelivat kerrassaan hauskasti ja luontevasti. Se hymyilytti mutta onnistui samaan aikaan vaikuttamaan niin puhtaasti toverilliselta, että ihmettelin, oliko Starkin romanttinen kiinnostus sihteeriään kohtaan kuopattu kokonaan. Beatrice-ja-Benedickmäisyys on yleensä seksikkyyden puhtain ilmentymä! Mahdoton yhtälö! En pysty käsittämään.

Noin muuten jäi päällimmäiseksi mieleen, että Rober Downey, Jr kantaisi kevyesti paljon huonompaakin elokuvaa. Ja on kantanutkin. Ja, että Don Cheadle on loistonäyttelijä, mutta roolia ei olisi pitänyt miehittää uudestaan kesken elokuvasarjan. Tuli outo olo.

Pisteitä: 3,5 / 5 (= ihan kiva että näin, muttei himota nähdä uudestaan)

Liikaa töitä, mutta kivoja.

Kiireinen viikko takana - La vita è bella - Robin of Sherwood

Tämä oli yksi kiireisimmistä työviikoistani ikinä. Viikko oli valmiiksi täynnä, kun minulle tarjottiin italiankielistä elokuvaa, enkä millään raaskinut kieltäytyä. Niinhän siinä sitten kävi, että töitä tehtiin aamusta iltaan ja yksi yö läpeensä. Mutta valmista tuli.

Töiden sisällön puolesta viikko oli onneksi ehkä ihanin ikinä. Muuten olisinkin varmaan jo kuollut. Käänsin pari jaksoa kasarisarjaa Robin of Sherwood ja Oscar-leffan La vita è bella. (JA toistaiseksi viimeisen jakson italiaanosarjaani Don Matteo, mutta siitä olin sentään tehnyt valtaosan jo edellisellä viikolla. Sain muuten juuri kuulla, ettei jakso jäänytkään viimeiseksi. YLE jatkaa sarjan näyttämistä, ja käännettävää riittää kesäkuun lopulle. Jippii!)

La vita è bella on itse asiassa ärsyttävä elokuva. Vähän semmoinen Amélie. Tasapainoilee herttaisuuden ja absoluuttisen, selkäpiitä karmivan kuvottavuuden rajalla. Mutta kiva sitä oli kääntää. Roberto Benigni höpötti taukoamatta niin, että teki mieli käydä kurkkuun kiinni, mutta silti oli kiva kääntää. Elokuvalle annan tasan kolme tähteä viidestä, koska en osaa päättää, vihaanko vai rakastanko sitä. (Samoin on Amélien laita.)

Robin of Sherwoodiin rakastuin hetkessä! Olen liian nuori muistamaan sarjaa 80-luvulta (synnyin 1981, ja sarja sai alkunsa -84), mutta mitä olenkaan menettänyt! En ollut ollenkaan tiennyt, että on olemassa oikeesti hyvä versio Robin Hood -legendasta. Täydellinen sekoitus seikkailua, jännitystä ja huumoria, ihan tosi hyvää näyttelijäntyötä, mahtavat Marian-neito, Guy of Gisbourne, sheriffi, Will Scarlet, kaikki. Ja varsinkin Michael Praed, joka on syntynyt Robin Hoodiksi. Olisi karismansa perusteella ansainnut paljon upeamman uran ja paljon päärooleja, mutta ilmeisesti kävi matkan varrella huono tuuri. En kuitenkaan voi syyttää häntä siitä, että lähti sarjasta. Syy oli nimittäin D'Artagnanin rooli Broadwaylla. Kolme muskettisoturia -musikaalissa!!! Jätkä halusi tehdä täydellisiä projekteja. Ikävä kyllä musikaali floppasi, Michael joutuikin Dynastiaan ja siitä se alamäki alkoi. Nyyh. Mutta haluan ostaa sarjan DVD:llä ja ihastella häntä aina.

Häntä ja sarjaa kokonaisuutena. Ennen sitä osattiin. Sama käsikirjoittajakin laati useimpien jaksojen käsikirjoitukset. Minusta se olisi ainoa oikea tapa, mutta niin ei tehdä nykyään melkein koskaan. Sarjan arvostettu Clannad-musiikki on korvaani outoa kasarisyntikkahymistelyä, mutta muuten tämä Robin on näkemieni jaksojen perusteella jokseenkin täydellinen.

Tässäpä tämmöinen kiva video poistetuista kohtauksista. Oli hämmentävän paljon eläväisempi kuin vakavat fanifiilistelyvideot.

LEFFA: Sherlock Holmes (2010) - 3/5

Sori, on pinnallinen perjantai...

Guy Ritchien Holmes-versiointi ei luojan kiitos ollut niin täynnä hölmöä törmäilyä kuin olin pelännyt, eikä oikeastaan raiskannut Holmesia ja Watsonia ollenkaan, niin kuin olin antanut itseni ymmärtää. Vastapainoksi juoni oli epäkiinnostava ja juonenkuljetus höttöistä. (Millä tarkoitan, ettei katsojalla enimmän aikaa ollut mitään odotettavaa tai jännitettävää, mielenkiintoa ei pidetty yllä.) Leffateatterin projektorikin oli väärin säädetty, kuvan sumuisuudesta tuli päänsärky. Annan tälle elokuvalle sentään nuivat kolme tähteä viidestä, koska yleensä säästän vähimmät tähdet elokuville, joista varoittaisin itseäni, tai joissa jokin ainakin vähän ärsyttää sen sijaan että vain haukotuttaa.

Tällä kaikella ei onneksi ollut mitään väliä, ja katsoisin elokuvan koska vain uudelleen riemusta kiljuen. Nyt se on nimittäin olemassa: leffa, joka yhdistää kaksi ykkös-ykkös-ykkösfanityttöihastustani. Jude Law on komea jopa viiksissä ja tyhmässä hatussa, eikä Robert Downey Jr. voisi olla olematta seksikäs vaikka erikseen yrittäisi. Maailma on tämän elokuvan myötä parempi paikka, ja toivottavasti jatko-osassa olisi kiehtovampi juonikin. (Se voisi keskittyä esimerkiksi siihen, että Holmes ja Watson tajuavat olevansa luotuja toisilleen. Mitä? Optimismi kunniaan, sitä odotellessa.)

Huomasin tuossa toisen tavan, jolla leffa on parantanut maailmaa. YouTube on täynnä tämmöisiä. Viikonlopun ratoksi maailman söpöisin video (jonka kuva ja ääni eivät ole ihan synkassa, mutta katsominen on silti vaivan arvoista).



YouTube on itse asiassa täynnä myös huomattavasti häiritsevämpiä videoita... tehkää haku "Robert Downey Jr Jude Law", jos ette heti arvaa, mitä tarkoitan.

LEFFA: Nine (2009) - 4,5 stars out of 5

Olen palannut Suomeen. Katsoin matkan aikana kahden livemusikaalin lisäksi myös otsikossa mainitun musikaalileffan.

I think I'm a bit strange. Chicago won an Oscar, I hated it. Nine gets massacred by critics, I go in expecting to hate it (same director), end up loving it.

My biggest complaint about Chicago was that the musical numbers were completely removed from the film's reality. This film kind of has the same thing, but I have NO problem with it whatsoever, because the main character remains the same in both realities - he is watching the musical numbers in his mind and reacting to them.

I listen to Italian at least 10 hours a week these days (while subtitling), and I must say the film's Italian and mock-Italian are _perfectly_ done. Day Lewis's accent is just as pitch-perfect as his acting. This attention to detail is a small thing but really won me over.

The staging of the musical numbers is flawless and breathtaking. (Yes, women are objectified, but that is so the point!) Penelope Cruz is amazing and strikingly beautiful. While Kate Hudson's acting or looks don't exactly rock my world, wait for the musical number - who knew she can sing and dance like that?! Possibly the best in the film.

Here's a music video of the song. It's intercut with other clips from the film and contains no spoilers as far as I can tell. The actual scene has a lot more great dancing, but it also spoils the film slightly, and I couldn't find it on Youtube anyway. (Pronouncing "cinema" the EN way - not ITA, with "ch" as in "chimney" - is not a mistake, Hudson's character is American.)



Marion Cotillard fails miserably at whatever accent she's going for (seems to vary from scene to scene), although she's very good otherwise. They might as well have cut Fergie and the Mother character.

There is very little plot momentum, but we're watching a film about the disintegration of a man's world. How much is there supposed to be?

I've never seen the stage version of Nine. I hear the movie is very, very different, and inferior in most people's opinion. My view may be somewhat altered if I ever manage to catch the real thing, but I can't imagine turning around and starting to _hate_ this, because the film very clearly works for me as is.

Stars: * * * * ½ / * * * * *

Ne 2000-luvun parhaat musikaalielokuvat

Tästä tuli paremminkin kategorioihin jaettu "mitä ajattelin 2000-luvun musikaalielokuvista"-teemakirjoitus, mutta minkäs teet?

Englanniksi, koska ajattelen sitä englanninkielistä musikaaliblogia lähiaikoina aloittelevani.

Juttu on jaettu neljään kategoriaan: A - teatterimusikaaleihin pohjautuvat, B - ei-teatterimusikaaleihin pohjautuvat, C - jukeboksit, D - musiikkielokuvat . Lopussa bonuskategoriat X ja Y. Kategoriapakkomielle nostaa päätään. Ajattelutapansa kullakin. Mitä ilmeisemmin. Lisäksi tää on niin pitkä että harva jaksaa lukea, vahingossa tuli, ei voi enää mitään. :)

---

(A) Stage adaptations (in order of faithfulness):

The Phantom of the Opera
The Producers
Chicago
Hairspray
Rent
Dreamgirls
Sweeney Todd

Let's leave out Sweeney Todd for the time being. The other stage-based movie musicals of the 2000's seem to want to replicate watching the thing at the theatre - and to do very little else. It's as if the directors had no original vision. (Unless we're counting the desire to recreate the original for the screen. Which, I suppose, is a vision of sorts. See, now I've just confused myself.)

Most of the films on the list are not cinematic masterpieces, but all of them offer a reasonable substitute for watching the stage musical. The ones I enjoyed the most? Hands down, Rent and Hairspray. (Would also recommend Sweeney, but will get to that at the end of section A.)

I've always thought Rent was completely underrated. Chris Columbus made the unfortunate mistake of staying faithful enough to the stage musical to alienate most laymen, while straying far enough to piss off the fans. I personally embrace Columbus's valiant efforts to recreate Rent as closely as possible while making it work on the screen, but find myself in a tiny minority. Which makes me sad. (I do recommend watching both Rent and Rent Filmed Live on Broadway, to hear the considerable amount of great music that was cut from the film.)

However, everyone should at least love the fact that the cast consists mostly of the original Broadway actors. Seriously! This film is worth watching solely to hear them sing. They are on a Whole. Another. Level. If there was any justice in the world, this would have been a lesson to the directors who go for celebrity stunt casting.

I have a soft spot for Hairspray, too - the delightful Nikki Blonsky in the lead actually sort of disproves my theory about using stage actors wherever possible. (But note: she is not celebrity stunt casting, she was the best newcomer they could find.) Hairspray fully retains the positive energy of the stage version, and the combinaton of coreography and cinematography is quite simply the best thing ever. I'm not crazy about the preachy tone in the second half, or the couple of serious plot changes, but this is still an exemplary stage-to-screen adaptation.

Dreamgirls and The Producers fall in the middle for me. Enjoyable, not my favourite films or stage musicals, not my least favourite. Worth watching for sure.

I do not much care for Phantom or Chicago on stage, which goes hand in hand with how I feel about their screen counterparts. Phantom is wonderfylly lavish, but soulless and exceptionally void of any vision of its own, even compared to the others on the list. (Also, Christine and Phantom should sing better. This is not an easy, poppy musical.) Chicago is probably as good an adaptation as you can get out of Chicago the stage musical, but I happen to dislike the stage musical quite a lot. (Although "Cell Block Tango" almost justifies the existence of both.) So yeah, no. I did not want to run out of the cinema while watching either film, but thus far they have not been added to my collection of musical DVDs.

So, what about Sweeney Todd? It almost deserves a category of its own, because Tim Burton quite clearly had that much-talked-about vision. I sorely miss some of the material that was cut - and Burton cut a lot - but the choices make perfect sense to me: he was turning a pitch-black comedy into a Shakespearean revenge tragedy. The end result is different from the stage musical, but gory, consistent and stylish, albeit heavy enough to discourage repeat viewing (for me, anyway - hence not as big a favourite as Rent or Hairspray).

I am excluding the train wreck that was Mamma Mia! from this list. It's not a real musical anyway.

--

(B) Original (= not based-on-stage) movie musicals:

I can only think of three! A bizarre list... Please tell me I'm forgetting something! (See section C first.)

Enchanted
Corpse Bride
High School Musical 3

Enchanted was adorable, but needed more songs. As is, it was at an annoying level of half-musical. I did enjoy it on other levels.

Corpse Bride was a letdown... not bad by any means, but bland, including the music. I found the songs unimportant, unremarkable and unmemorable, although do remember thinking Helena Bonham Carter had a sweet singing voice. (I should perhaps watch this again with more moderate expectations.)

Feel free to lynch me, but I thoroughly enjoyed High School Musical 3. I thought it was the absolute best it could be within the tight Disney / tween niche constraints. Great coreography; charming nods to stage musicals; inventive... help, what's the equivalent of "staging" in films... or is it still staging... let's say staging for now. (Does it help that Zac Efron is cute? Ye... I mean, we're not talking about that right now.)

---

(C) Jukebox musicals:

Moulin Rouge
Across the Universe

I generally dislike jukebox musicals, but if I had to pick one favourite out of everything I'm mentioning for the decade, it might have to be Moulin Rouge. Its manic energy, truly original vision and visual splendour are beyond compare. The jukebox songs and lyrics actually fit the plot, and the Elephant Love Medley is pure genius. The leads can sing. I dislike the unnecessary melodrama at the very end, but I can always stop watching when the curtain goes down (which feels so right anyway), before the annoying sob story part.

Across the Universe is a far more flawed film, but I definitely enjoyed it - especially the first half, before the thing spirals into incoherent acid-mushroom-hippy-trippy madness, from which the momentum never fully recovers. The singing is very good, the staging of music numbers lovely, lyrics generally fit the plot. A worthy attempt.

---

(D) Good films with music (but not musicals):

Walk the Line
8 Mile
Once

Walk the Line has a touching story, great acting and intense musical performances. I gave it four stars once upon a time.

8 Mile mostly just has one great Oscar-winning song, but I remember enjoying the film at the cinema and even finding Eminem's acting perfectly adequate.

Once is an intimate low-key story about two regular people who are able to make soaring music together. Very worthy.

--------

(X) The films I know should have seen before making this list:
(There are more, right? Tell me!)

Repo! The Genetic Opera
Fame
Nine
Hedwig and the Angry Inch

---

(Y) Three movie musicals I hated in the 2000's:

Romance & Cigarettes (just a bad, bad film)
Mamma Mia (try hiring a coreographer next time... not being a lame jukebox musical might help even more)
Dancer in the Dark (hated the story and thought Björk's songs, while cool on their own, did not suit the character who was into classic musicals)

Dreamgirls-arvostelu (C&P)

Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.


Tähtiä: 4/5

Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.

Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.

Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)

Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D

Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)

Päivitin pitkästä aikaa katsottavien listan.

[C&P Kuva elää]

Leffablogi on pitkään lojunut puolikuolleessa tilassa. Ei ole aika riittänyt. Katsottavien listasta on mulle iloa ja hyötyä katseluprojektieni jäsentelyssä. Yritän pitää sen ajan tasalla. Enempää en uskalla luvata. :)

Myös katsottujen listan voisi päivittää. Pidän sellaista joka tapauksessa paperipäiväkirjani takasivulla, jostain sairaasta syystä.

(Lisäys: päivitetty. Listassa on tosin jonkinlainen aukko. Luultavasti näin leffoja myös kesä-heinäkuun vaihteessa. Toisaalta olin silloin esim. viikon Britanniassa, joten ehken kovin montaa.)

Star Trek - 02.06.2009

My review, copied from facebook & extended somewhat:

I would undoubtedly have enjoyed this more if I'd focused less on differences from original movies. No can do, so there you go. Still enjoyed it.

Good: Karl Urban as Bones was a standout, the only one truly channeling the original character / actor. Uncanny. (Don't tell me channeling wasn't the point. I wish it had been.) He's also very handsome, but honestly, I was awed by his performance. The looks were a bonus.


See? See? (But again, not just looks or similarity in looks - acting. If everyone had done as good a job as Urban, it would have been Star Trek heaven.)

Also liked Chris Pine's Kirk and enjoyed Kirk & Bones's banter. Simon Pegg's Scotty spoke much like a Glasgwegian, so obviously close to my heart... not close to the original, but not a major character anyway. Anton Yelchin (Chekov) has a disarmingly earnest air about him, impossible to dislike the boy in anything, despite the over-the-top russian accent.

Bad: Spock was a serious disappointment: character too emotional, actor so VERY wrong in the face department. Just. Not. Spock. This was one of my biggest problems with the film, as I adore the original Spock (was heartwarming yet sad to see Nimoy so old and frail). After a good Kirk and a great Bones, the holy trinity was sadly left incomplete. The hole was the size of a house, and the main reason this film was just OK to me, not more.

Uhura and Sulu were seriously miscast. Uhura should not be some skinny doe-eyed model girl, and Sulu should not be a Korean from Harold and Kumar, and that's that.

What I mean about Spock being bumpy:


Arched eyebrows suit certain people (Hugo Weaving springs to mind as a prime example). They do not suit people with droopy eyelids. If you have droopy eyelids to start with, you end up looking like a bumpy Whedon vampire. I kept thinking 'Argh! Spock looks disfigured!' all the way through the film. Shallow and mean-spirited, but the thought wouldn't leave me alone.

Bottom line:

The next one ought to be easier, as I have already made these comparisons and know what to expect. The parallel universe plotline is clever, gives them freedom to take liberties.

At times the film felt more Star Wars than Star Trek. (Not a compliment, although I do enjoy the original Star Wars trilogy: Wars replaces Trek's depth and intellectuality with action scenes that go on forever, right?) However, was mostly redeemed towards the end.

Rating: 3,5/5

X-Men Origins: Wolverine - 07.05.2009

Kopioin facebookista leffa-arvosteluni.

Kirjoitin sinne tänään myös Star Trekistä, voin kopioida senkin myöhemmin. Facebook-kieleni on englanti, joten kielikylpyä lukijoille. :)


Here's the thing:

Even if one were normally attracted to non-macho metrosexual types, so metrosexual that a lot of other girls go "What, someone finds THAT attractive? What about this latin lover right next to it?", but you just go "Nah, I prefer this" (completely hypothetically speaking, cough)... Even if one were generally that way inclined, Wolverine is just SO macho that he appeals directly to the cavewoman deep within the subconscious of every (heterosexual?) female, bypassing normal evaluation processes so that you mostly just go weak at the knees, "You carry me somewhere? Now?", and also start to type in run-on sentences.

I fail to understand how anyone's favourite comic book character can NOT be Wolverine. He has it all. I have now decided that Hugh Jackman should only ever play this guy until the day he retires. (And occassionally sing and dance. I actually think he could make a Wolverine musical work, but I'm probably in the minority on that one.)


I could rave about Jackman all day, but the rest of the film was just OK. Entertaining, cool action, no huge flaws, would have been massively improved by cutting the number of minor characters by 50 to 70%. (And what the hell were the ugly CGI claws?! Those were SO obviously put in afterwards, beyond embarassing.)

Rating: 3,5/5.

Laatuaikaa sisarusten kanssa

Eini-sisko on käymässä, vielä huomiseen asti. Ollaan nautiskeltu kesästä. Eilen syötiin lounasta Treen keskustorilla The Grillin terassilla (lämmin näin keväällä, kesällä liian kuuma), nautittiin mahd. Suomen parhaasta italialaisesta jäätelöstä, jota saa siitä vierestä, käytiin ennakkoäänestämässä Hervannassa vain, koska Marjukka-sisko on siellä vaalivalvojana (ei ennakkoäänestämässä vain siksi, Hervannassa vain siksi), syötiin Marjukankin kanssa ristikkoperunoita ja jälkkäriä American Dinerissa ja todettiin leffojen alkavan huonoon aikaan, joten mentiin kotiin laulamaan SingStaria ja katsomaan Little Shop of Horrors (Einin mielestä 4,5 tähteä/5 kuten minunkin, Marjukan mielestä "vähän sweeneytoddmainen ja outo").

Kotona Movielens kertoi meille, että The Boat That Rocked miellyttää meitä kollektiivisesti enemmän kuin Star Trek, joten menemme tänään katsomaan sen. Itse haluan kovasti katsoa myös Trekin. Teen sen tod. näk. Finnkinon superpäivässä tiistaina.

Syksyllä Eini lähtee opettajavaihtoon Durhamiin ja Marjukka opiskelijavaihtoon Kanadaan. Mulle tulee matkusteluntäyteinen vuosi.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.


En vielä tiedä, jaksanko taas katsoa. Kyllä varmaan tulee katsottua, koska äiti ei ole tätä versiota koskaan nähnyt.

Ihan tiedoksi, että vaikka täällä ei tapahdu mitään...

...olen kyllä kirjoitellut blogeja.

Buffysta. Tallentavasta digiboksista. Britannian Euroviisusta, Webberistä ja Ricesta. Iloisesta Shakespeare-uutisesta. Aloittelijaystävällisistä musikaaleista. Lukemastani Shakespearen elämäkerrasta.

On siinä jo asiaa kerrakseen.

Noin muuten olen esimerkiksi ahertanut Star Trek -leffojen parissa. On kiinnostavan absurdi elämys katsella kuusi ekaa satunnaisessa järjestyksessä (johon en voi vaikuttaa). Neljä jo nähty: I, IV, III, VI.

Onnea vaan, Star Trek -ihmiset. Olen minä sen verran kiinnostunut, että saitte lisäkatsojan toukokuun uudelle leffalle.

Tämä kirjoitustauko alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle.

On ollut kiire. Muita uutisia?

(1) Kävin Oulussa, näin 1-vuotiasta kummitytärtäni (en kylläkään tykkää käyttää sanaa, koska kumpikaan osapuoli ei kuulu kirkkoon) ja pidettiin 12 tunnin SingStar-bileet. Oikeesti: ennen kuutta illalla aloitettiin ja ennen kuutta aamulla lopetettiin. En olis edes uskonut, että ääni kestää niin kauan. Maratonilaulu ja veren alkoholipitoisuuden kasvu eivät kuitenkaan edes vaikuttaneet pisteisiin mitenkään merkittävästi.

En tietenkään joka kappaleessa oikeasti laulanut - piti vuorotella, koska ihmiset innostuivat hienosti mukaan. Pojatkin, kun kilpailumoodi tuli kehiin. Ensin ne seurasivat penkkiurheilijamaisesti, kun tytöt yrittivät laulaa toisensa suohon. Tunnelma kohosi yllättävän kuumaksi, adrenaliinia. Seuraavaan kisaan tahtoivat mukaan. Hehee.

(2) Olen tehnyt niin paljon töitä niin tiukalla aikataululla, etten tännekään ole päivitellyt päivän sanoja. Olisi niitä tullut. Tämä viikko on toivottavasti pahin laatuaan. Seuraaville ei ole ainakaan tiedossa mitään verrattavaa.

Teen aina semmoisen mokan, että otan elokuvia vastaan tajuamatta, että leffa EI ole sama kuin pitkä sarjan jakso. Koko illan elokuvahan vastaa kahta, usein jopa kolmea sarjan jaksoa. Duh.

No, oikeasti tiedän tämän, mutta kieltäydyn näkemästä totuutta, koska elokuvia on kiva kääntää. Ne ovat omia selkeitä kokonaisuuksiaan, ja kun kääntää leffan, tulee samalla nähtyä leffa eikä mitään satunnaista Dr. Phil -jaksoa kirahvifetisseistä.

Mutta aina. Sama. Moka. Onko pakko? Joskus ihminen ei opi.

(X) Ehkä kaksi pätkää riittää näin alkuun. On mulla korvan takana muitakin satunnaisia ajatuksia. Viikonlopun olen sentään Treella, eikä siskokaan tule tänne niin kuin alun perin piti, joten saan otettua kaikenlaisia hommia kiinni. Ja itse asiassa Oulun junassa kirjoitin musikaaliarvosteluja, jotka tarvitsee enää julkaista. Sitä odotellessa siis...

Saanko mainita yhden turhan nillitysasian?

Näyttää siltä, että vuoden -85 jälkeen syntyneet eivät lainkaan muista tai tunne meilläkin esitettyä 60-luvun klassista agenttikomediaa Get Smart/ Salainen agentti 86.

Jopa oma pikkusiskoni luuli uutta Get Smart -elokuvaa joksikin täysin satunnaiseksi rymistelyksi. Vaikka nimikin on sama! Apua, älkää, ei. (Seuraavaksi kuusituhatta vuoden -85 jälkeen syntynyttä teiniä haukkuu minut yleistämisestä. JA siitä, että sanoin juuri 23-vuotiaita teineiksi. Jee.)

Haluaisin tässä ihan lyhyesti tuoda asiaan selvyyttä. Get Smart ei VOI olla (A) mikään satunnainen rymistely (tai ainakin se yrittää olla jotain muuta), (B) kopio mistään menneiden vuosikymmenten agenttikomediasta. Sen juuret ovat tukevasti vuodessa 1965! Ne muut agenttikomediat ovat kopioita alkuperäisestä Get Smartista, jos jotain.

Kenkäpuhelin? Oletteko koskaan kuulleet siitä? Se on tästä. Lapsuudessani 80-luvulla se oli todella hauska juttu - kännyköitä ei ollut vielä keksitty! Entä alkumusiikki, jossa on paljon ovia ja agentti katoaa puhelinkoppiin? (Itse asiassa uudelleen katsottuna se ei ollut kovin kummoinen, mutta lapsena se viehätti minua selittämättömästi. Jännitin vissiin, ehtiikö setä niistä ovista.)

En nyt sano mitään uuden elokuvan laadusta. En ole sitä itsekään nähnyt. Mutta perustiedot kohdalleen, vai mitä?

Sodan kauhuja töiden parissa

Tekstitin tänä aamuna yhden sotaleffan kaveriksi dokumentin Irakista palanneiden sotilaiden tuntemuksista.

Sotilaiden kokemukset olivat keskenään erittäin samanlaisia. Vaikka henkisesti tietää palanneensa siviilielämään, keho ei tiedä. On vaikea lakata olemasta varuillaan ja tähyilemästä vihollisia talojen katoilla. Yöllä ei saa unta, näkee painajaisia ja herää hapuilemaan kivääriään. On turvaton olo, kun ei olekaan enää valmista järjestystä ja toteltavia käskyjä. Useimmat kärsivät traumaperäisestä stressireaktiosta. Toisaalta kaikki muistelivat suurella lämmöllä ryhmässä vallinnutta ehdotonta luottamusta ja toveruutta. Oma henki oli toisten käsissä ja useampi kuin yksi koki, että ryhmä oli "läheisempi kuin perhe".

Jännittäväksi asian teki se, että identtisistä kokemuksista huolimatta miehet hahmottivat sotakokemuksensa täysin eri tavoin. Osa piti itseään sankareina ja kaipasi jopa takaisin sotaan - mutta luetteli silti samat stressioireet. Osa oli kääntynyt sodan vastustajiksi, mutta muisteli kaiholla sotilaiden toveruutta. Samat kokemukset, erilaiset reaktiot. Kiehtovaa.

Minua kosketti yksi (suullisesta ilmaisustaan päätellen) fiksu tyyppi, joka oli tehnyt kaikkein suurimman täyskäännöksen sodasta palattuaan. Mies oli lähetetty sotaan todella nuorena - liittynyt armeijaan suoraan koulun penkiltä lähinnä, koska valtio maksaa sotilaiden yliopiston. Palattuaan ei voinutkaan käydä maksettua yliopistoa, koska kärsi ahdistusoireista. Osallistui rauhanmarssille Manhattanilla ja tapasi siellä suureksi yllätyksekseen veteraaneja Vietnamin sodasta, Korean sodasta, 2. maailmansodasta... (Tässä kohtaa aloin itkeä. Asia antaa minulle niin suurta toivoa.) Mies oli sittemmin mukana perustamassa järjestöä Iraq Veterans Against the War.

Oli sitten sellaisiakin sotilaita, jotka eivät hetkeäkään katuneet sotaan lähtöään ja pitivät oireitaan enemmänkin merkkinä siitä, että sopivat paremmin sotaan kuin siviiliin. Halusivat takaisin. Omasta mielestäni huomionarvoista on kuitenkin, että kaikilla oli oireita. Oli kokemus sitten tietoisesti traumaattinen tai ei.

Aloin samalla muistella yhtä antoisimmista tekstityskeikoistani: 60-luvun musikaalielokuvaa Oh! What a Lovely War (Attenborough). Sen sodanvastainen loppu on niin voimallinen, että aloin kääntäessäni yllättäen itkeä suorastaan hysteerisesti. Viimeisten minuuttien kääntäminen kesti ja kesti, koska olin niin liikuttunut. Löysin lopun äsken Youtubesta, itketti edelleen. (Alkaa kunnolla välillä 1.30 - 2.00. Arvostaakseen kannattaa kuvitella seuranneensa juuri pari tuntia sodan kauhuja.)

Potilaskertomus, osa 2

Voihan urgh. Olin toivonut, että tänään olisin jo kokonaan terve. En kuitenkaan ole. Lämpötila pysyttelee kolmeseiskan yläpuolella, nenä vuotaa enenevässä määrin ja aivastelen.

Ahdistaa, koska olisin jo tahtonut ulos kauniiseen ilmaan. Tänään ei mikään pakkohulinakaan enää häiritsisi. Kamalan turhauttavaa! Olisin ehdottomasti lähtenyt nauttimaan auringonpaisteesta, jos olisin ollut terve. Mutta minulla on niin kipeä olo, että yritän jaksaa nukkua sohvalla vielä ainakin yhden päivän. Ehkä huomenna.

Olen kuitenkin tänään tehnyt muutaman tunnin töitä, koska muuten ne olisivat jääneet palauttamatta ajallaan. En koe, että se olisi tässä sairauden vaiheessa varsinaisesti vahingollista, kunhan otan rauhallisesti ja istun tietokoneella lämpimästi pukeutuneena. (Sitä paitsi osa töistä oli South Park -dvd:lle tulevien kommenttiraitojen kuuntelua... meinasin kuolla riemusta, Trey ja Matt vaan on neroja.)

Minua houkuttaisivat ulos ainakin aurinko, uusien kevätkenkien ostaminen ja Iron Man. Ihania asioita kaikki, mutta varsinkaan viimeksi mainitun vuoksi en meinaa pysyä nahoissani. Olisin jo eilen lähtenyt katsomaan Robert Downey Jr:ia supersankarina, mutta en oikein kehtaa tartuttaa kokonaista salillista ihmisiä. Lisäksi puoli leffaa menisi ohi niistäessä ja aivastellessa.

Onneksi kotonakin on huojuva pino DVD-hankintoja, joita en ole saanut katsottua ilman tällaista turhauttavaa, mutta omalla tavallaan autuaallista tekosyytä. Täytyy kai täyttää Downey-kiintiö Chaplinilla. Pitäisi kai vaan nauttia siitä, että kerrankin saa olla hyvällä omatunnolla laiska. Ottaisinko ensin nokoset ja katsoisin sitten leffan?

Kyllä noita elokuvaihmisiä nyt kuolee.

Ohjaaja Anthony Minghella on kuollut vain 54-vuotiaana.

Minghella oli Jude Law'n hoviohjaaja ja Jude hänen hovitähtensä aina Talented Mr. Ripleystä asti. Vaikuttaako tämä Juden uraan?

No, ehkä Jude saa Kenneth Branaghista uuden hoviohjaajan Sleuthin ja Hamletin myötä.

(Eikä se ura toisaalta voi kääntyä kovin paljon heikompaan suuntaan kuin on Ripleyn riemuvoiton ajoista jo kääntynyt.)

Tiedän, mitä teen ei-ensi-mutta-seuraavana kesänä.

Tein juuri jotain aika hullua.

Ostin hetken mielijohteesta lipun !kesän 2009! Hamletiin, jossa esiintyy Jude Law. (Ja Kenneth Branagh ohjaa, sitäkään houkutusta ei pidä väheksyä.)

Ihan vahingossa satuin huomaamaan, että lipunmyynti oli alkanut tänään. Ja kun tein haun, minulle tarjottiin paikkaa tokasta rivistä... Niin läheltä, että voi melkein koskea. Mitä siinä enää voi?

Hieman hätiköityä? Kenties. Mutta oli aivan liian houkuttelevaa. En edes miettinyt.

Eikä ollut kohtuuttoman kallista: 34 puntaa permantolipusta. Kolmekymppiä ne puolen hinnan musikaalitkin usein maksavat. (Tai siis, onhan se kallista. Mutta hoen edelleen itselleni, että toiset ostaa kalliita soittimia ja sukellusvarusteita. Minä käytän vuodessa joitakin satasia... okei, ehkä miltei tuhansia... teatteriin.)

Shakespeare + Jude + Branagh.

Saatan pyörtyä, kun täysi yhteisvaikutus paikan päällä iskee.

Onneksi tähän soppaan ei kuulu musikaalijuttuja. Muuten makaisin jo nyt tajuttomana tietokoneen vieressä. (On kyllä parempikin, ettei kuulu. Kaunis ja lahjakas se Jude on, muttei laula erityisen hyvin.)

Tässä Law, Branagh ja Michael Caine. (Eli Sleuthin tekijäryhmä. Sen muuten haluaisin myös kovasti nähdä.)

Keskiaikaseuraa ja nuoruuden nostalgiaa.

Olin viikonloppuna ensin Turussa teatterissa (Tell Me on a Sunday ruotsiksi - kävi kielikylvystä ja oli muutenkin erittäin katsomisen arvoinen yhden lahjakkaan naisen show), sitten Kotkan lähistöllä keskiaikajuhlissa.

SCA-juhliin oli rankkaa lähteä Turusta ennen kahdeksaa lauantaiaamuna, mutta onneksi lähdin. Oli mielettömän hauskaa. Paikalle ei erinäisten päivämääräsekoilujen vuoksi päässyt kuin ennätysvähän tuttuja, ja juhlat jäivät muutenkin pieniksi, mutta silti tai juuri siksi tunnelma oli erittäin mukava. Päivällä auttelin keittiössä, lauleskelin keskiaikaisia lauluja ja opin tekemään nyöriä historiallisella haarukkatekniikalla. Neljän kattauksen pitojen, hovin ja saunan jälkeen alkoi hauskin osuus: keskiyöstä aamukuuteen tanssittiin humalaisia keskaikatansseja salissa ja lojuttiin yhä pienenevällä porukalla kasassa lattialla. Ihan niin kuin yhdeksän vuotta sitten, jolloin olin ensi kertaa kyseisissä juhlissa (jotka järjestettiin nyt jo 13. kerran).

Keskiaikaseurassa mikään ei muutu. Skotlannin aikoinani minulla oli juhlissa käymisessä neljän vuoden tauko, mutta kun menin takaisin, kaikki oli kuten ennenkin. Ja samat ystäväni harrastavat seuraa edelleen. Tällä kertaa tyttökaverini tosin loistivat poissaolollaan 85-prosenttisesti, ja yövalvojien joukossa olin ainoana tuttavapiirini tyttönä - mutta vanhoja nuoruudenystäväpoikia oli kyllä paikalla. Ja tutustuin toisaalta jopa uusiin ihmisiin. Varsinkin aamukuudelta, jolloin väkeä oli tolpillaan ehkä noin viisi.

Hehe, itse asiassa oli hauskaa ja nostalgista juhlia vain poikien kanssa. Minä olen valvomiskuningatar, aina vikana hereillä ja pitämässä juhlia pystyssä. Tästä johtuen sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa on ollut mukana tyttöjä, olen yön tunteina ollut ainoa.


(Yritin löytää kuvia tämän elävöittämiseen, mutta keskiaikajuhlista on sattuneesta syystä hieman vähänlaisesti ainakaan hyviä kuvia. Sattunut syy on se, ettei keskiajalla ollut kameroita. Minullakin oli taas kerran kamera mukana, muttei kynttilöiden valossa tule mieleenkään rikkoa tunnelmaa vetäisemällä moderneja laitteita laukusta.)

Pitää muuten korostaa, etteivät keskiaikajuhlat ole mitenkään oletusarvoisesti viininhöyryjä ja yöriekkumista. Pari-kolmikymppiset ovat enemmistönä, mutta paikalla on runsaasti myös lapsiperheitä, alaikäisiä, keski-ikäisiä - ihan kaikenlaista väkeä. Jos nauttii päiväsaikaan keskiaikaharrasteista ja menee nukkumaan ennen puoltayötä, ei yöriekkujia edes huomaa. Samoista juhlista on erittäin moneksi eri ihmisten mieltymysten mukaan. Ja vaikka saunalla nautittiinkin jo olutta, seassa oli mm. urheasti valvonut kolmivuotias pikkumies, jonka ei varmasti tarvinnut säikähtää humalaista väkeä, vaan kaikki suhtautuivat häneen äärimmäisen nätisti.

Minäpä sain ensi kertaa aikoihin tanssia jopa varastelutanssia! Mikään ei ole hauskempaa tai nostalgisempaa porukalla, jossa kaikki osaavat tanssin etuperin ja takaperin (ei kirjaimellisesti, se olisikin jo jotain, hehe) ja osaavat varastaa. (Kyseessä on englantilainen maalaistanssi, jota tanssitaan pareittain ja jossa voi monessa kohtaa varastaa itsensä kuviossa eri kohtaan niin, että pari vaihtuu. Eli voi varastaa toiselta parin / itselleen uuden parin / itsensä sisälle / parina toisen paikan. Varastelu ei ole pakollista, mutta ilman sitä hauskin osa jää pois.)

Minun on pitänytkin kirjoittaa, että Becoming Jane -leffassa tanssitaan tätä! Tanssiaisissa leffan puolivälin tiimoilla, ennen tapaamista suihkulähteellä (vai mikä lie koristeallas se oli). Minä odotin koko ajan, että varastaisiko se Tom Janen... Se olisi jopa sopinut kohtauksen juoneen. Mutta ei se varastanut. Se olisi ehkä ollut liian hämmentävää yleisölle, joka ei tiedä, ettei se kyseisessä tanssissa ole outoa tai epäsovinnaista käytöstä - eikä toisaalta tiedä sitäkään, ettei parin vaihtuminen kuulu tanssiin. Niin. Eihän se olisi toiminut.

Hei, itse asiassa löysin kohtauksen youtubesta. (Mitäpä siellä ei nykyään olisi?) Tanssi alkaa melko tasan ajasta 1.00 ja kestää pätkän loppuun. Tässä ei isompia spoilereita ole, ei esimerkiksi yhtään vuorosanaa.



Huomasin, että varastamisen sijaan tanssiin oli keksitty ihan omia kuvioita sen jälkeen, kun pari kohtaa! He pääsevät tanssimaan yhdessä paljon kauemmin kuin B-parin nainen ja A-parin mies yleensä tanssivat. Ja itse asiassa Tomin on TÄYTYNYT varastaa tanssissa - jotenkin ihmeellisesti varastaa itsensä sisään juuri ennen kuin pölähtää yllättäen Janen eteen. Muussa tapauksessa olisi TÄYSIN mahdotonta, että Jane ei olisi jo nähnyt häntä. Hehehe. Tämä huvittaa minua melkoisen nörttimäisellä tavalla... :D

Tätä ei keskiaikaseurassa tanssita ihan samalla tavalla. Tanssimme nopeammin ja eläväisemmin, oman ja vieraan parin käteen kosketaan vähän joka välissä ja kävelemme normaalimmin (ilman noin suurta ylös-alas-liikettä). Emmekä pyörähdä noin montaa kertaa akselimme ympäri alussa. Mutta melodia on sama.

AV-kääntäjän ammatin ihania puolia.

Nytpä sitten tiedän Atonementin loppuratkaisun. Helvetti. Ja minä kun niin odotin sen näkemistä.

Kaikin muin tavoin tuotantodokumenttien kääntäminen oli antoisaa. Elokuvan tekijät vaikuttavat todella asialleen omistautuneilta ja ovat ajatelleet projektiaan erittäin syvällisesti. Jos en olisi ennestään tahtonut nähdä leffaa, nyt tahtoisin.

Hyvä, että tämä on istumatyötä. Kun James McAvoy analysoi tarinaa maailman ihanimmalla Glasgow'n aksentillaan - ja vieläpä syvällisesti - meinasi polvet pettää.

Heh. Ei se aksentti sulattanut minua näin, kun asuin keskellä sitä. Mutta nyt se kuulostaa niin kotoisalta, että tulee tippa linssiin. (Tai no, jos James olisi tullut minulle puhumaan...)


Minusta on aika kiva kääntää tuotantodokkareita. Pääsen kurkistamaan kulissien taakse. Ne saavat ymmärtämään, että vähemmänkin onnistuneisiin elokuviin on moni ihminen uhrannut lukemattomia työtunteja. Tökeröidenkin ratkaisujen taustalla on paljon ajatustyötä. Lähes poikkeuksetta alan arvostaa elokuvia enemmän nähtyäni niiden dokumentit.

P.S. En osaa sanoin kuvailla, miten kipeästi Keira Knightley tarvitsee muutamaa lisäkiloa. Sattuu, kun tyttöä katselee.Vai mitä sanotte tästäkin ihanasta kuvasta? (Ja pahoitteluni koko maailmalle, jos hän sattuu kuulumaan niihin ihmisiin, jotka eivät pysty lihomaan grammaakaan, vaikka tahtoisivat.)