Tämä loppuvuosi on bloginpidon kannalta ollut keskimäärin katastrofi. Ollut "vähän" kiire.
Kenties teen itselleni epätyypillisesti uudenvuodenlupauksen parantaa bloggauskuntoa ensi vuonna.
En tosin vielä tammikuun alussa. Silloin olen ensin USA:ssa, sitten tanssin Mirjamin häitä - ja sitten palaan töiden pariin sellaisella rytinällä, että eka arkiviikko menee luultavasti töiden ja nukkumisen merkeissä. Mutta kuukauden puolestavälistä lähtien minulta toivon mukaan sopii odottaa aktiivisempaa kirjoitustahtia. Töitä ei ainakaan vielä ole kasaantunut sinne järkyttäviä määriä. Eikä muutakaan jatkuvaa ravaamista. Vielä. (Kyllä ne menot vielä kasaantuu. Mutta perinteisesti syksy on ollut pahempi kuin kevät, joten siinä toivossa elämme.)
Huomenna lähden isoäitini synttäreiden kautta perheen mökille juhlimaan joulua. Olen tyypillisen puolivalmis... matkalaukku odottaa lattialla avonaisena mutta lähes tyhjänä, että ahtaisin sinne kaiken tarvitsemani Amerikan varustusta myöten. Vielä pitäisi ehtiä kaupungillekin käymään. Ja jos ei siivota, niin ainakin tiskata (kukaan ei varmaan halua palata kolme viikkoa vanhojen tiskien keskelle). Urgh. Aamulla aikaisin on lähtö.
Odotettavissa on kaikenlaista mukavaa joulun lisäksi. Tapanin humpat, jotka tänä vuonna ovat saavuttaneet ennätysvirallisen statuksen ja löytyvät jo kyseisen kapakan nettisivuiltakin! Kohta kukaan ei edes usko, että festivaali oli ihan meidän kaveriporukan epävirallinen keksintö.
Ja tietenkin matka. Kuolaan Broadwayn ohjelmistoa ja... kaikkee. Tykkäsin New Yorkista viime kerralla niin. Ja Boston vanhoine yliopistoineen on kiva nähdä.
Ja matkan jälkeen on parhaaksi ystäväkseni perinteisesti tituleeratun ihmisen häät, joissa saan vieläpä vastata meikistä. (Sen saman, jonka kanssa on ollut kaikenlaista viime vuosina. Nyt ei ole kriisejä.) Kaikkea kivaa!
Mökillä on nykyään netti, joten enköhän vielä jotain kirjoita ennen jenkkilään lähtöä. Mutta lomailen, joten stressiä en ota. Olen vahvasti loman tarpeessa.
19. joulukuuta 2008
18. joulukuuta 2008
Päivän sana: scallion.
Scallion = salottisipuli TAI purjo (US)
Tämä on hiukan hämäävää. Luulen aina, että shallot olisi salottisipuli, mutta se onkin NetMOTin mukaan ryvässipuli (josta en ollut ennen kuullutkaan). Ja Scallion olisi siis salottisipuli. Toisaalta scallion voi OED:n mukaan olla myös purjo, ja ainakin Googlen kuvahaku löytää ensimmäisenä sivukaupalla kuvia juuri purjoista. Mystistä ja hämmentävää.
Kuvahaun ensimmäinen osuma:
Tämä on hiukan hämäävää. Luulen aina, että shallot olisi salottisipuli, mutta se onkin NetMOTin mukaan ryvässipuli (josta en ollut ennen kuullutkaan). Ja Scallion olisi siis salottisipuli. Toisaalta scallion voi OED:n mukaan olla myös purjo, ja ainakin Googlen kuvahaku löytää ensimmäisenä sivukaupalla kuvia juuri purjoista. Mystistä ja hämmentävää.
Kuvahaun ensimmäinen osuma:
13. joulukuuta 2008
Lontoo, syksy 2008. Päivä 1: TRE-LON
Olen itse asiassa jo parantanut tapani blogien kirjoitustahdin suhteen. Tämä päiväkirja vain on jostain syystä jäänyt viimeiseksi. (Tällä viikolla olen jo kirjoittanut katsomistani elokuvista, uusimmasta lukemastani Rankinista, Josephista Lontoossa ja Amazing Racen uudesta kaudesta. Ahkera tyttö, siis.) On vissiin ahdistavan paljon asioita, joista voisi kirjoittaa.
Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.
Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.
Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.
Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.
Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)
Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.
Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)
Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.
Kerrotaanpa vaikka Lontoon matkastani marraskuun lopussa. Murruin siis lopulta ja järkkäsin itselleni superlyhyen, intensiivisen teatteri-joulushoppailumatkan. Olin matkalla maanantaista keskiviikkoon. Etukäteen olin pelännyt aikaa liian lyhyeksi, mutta pitempäänkään ei ollut aikaa. Ilokseni sain todeta, että Ryanairin muutaman kympin hinnoilla ja keskustahostellissa yöpymällä lyhyetkin pyrähdykset voivat olla täysin vaivan arvoisia.
Lähdin matkaan maanantai-iltana. Tämä oli ikävin osuus. Lontoon koneen piti lähteä matkaan klo 23.00 ja olla perillä puolenyön maissa (kätevä aikaero). Se saapui ajallaan, päästi matkustajat pois, jonotimme jo portilla... Ja sitten kuulutettiin, ettei tämä kone voi lentää minnekään. Saatte lisätietoa tunnin kuluttua.
Eikä siinä vielä mitään. Tunnin kuluttua saimme iloksemme kuulla, että tämä kone ei tosiaankaan lähde minnekään, mutta lisäkone on tulossa Saksasta ja saapuu perille jo klo 02.30.
Odottelu päiväsaikaan olisi turhauttavaa muttei tappavan ahdistavaa. Yhden-kahden maissa se oli aivan tappavaa, koska olisin hinnalla millä hyvänsä halunnut koneeseen nukkumaan.
Toisaalta minusta on aina hauskaa katsella ihmisiä poikkeustilanteissa. Kriisi vapauttaa tunnelmaa kummasti. Nytkin ihmiset alkoivat jutella. Jotkut asettuivat lopulta nukkumaan miten sattuu pitkin lattioita ja penkkejä, toiset rupesivat ryyppäämään aulabaarissa. (Se näytti itse asiassa hauskalta, mutta olisi kamalaa mennä elimistöä muutenkin kuivattavaan lentokoneeseen muutaman siiderin juoneena. Hyi.)
Kone saapui lopulta hiukan ennen ilmoitettua aikaa, ja matka sujui hetkessä, koska olin umpiunessa. Aamuyöstä saapumalla vältimme kätevästi passintarkastusjonot. Bussit kentältä kulkevat vuorokauden ympäri, joten siinä ei ongelmaa. Ja pääsin Marble Archista kätevästi metrolla Oxford Circusin tienoilla sijainneeseen hostelliini. Alun perin olin varautunut kävelemään kyseisen puolentoista (?) kilsan matkan, koska Oyster-kortilla ei ollut rahaa eikä taskussa kolikoita (eikä se matka tosiaan mikään pitkä ole, varsinkaan ilman matkatavaroita). Nyt kortin lataaminen kuitenkin onnistui kivasti ennen metroon nousua.
Ikuisuusoptimistina tulin oikeasti ajatelleeksi positiivista puolta sekä passintarkastuksessa että metrossa, vaikka olinkin rättipoikki ja valmiiksi lyhyt Lontoon pyrähdykseni oli juuri lyhentynyt neljällä tunnilla. Minua kummastuttaa, miten ihmiset viitsivät valittaa ja raivota asioista, joille ei voi mitään. Nytkin kenttä oli täynnä kiukusta kiuhuvaa porukkaa, jotka täyttivät valituslappusia kynät sauhuten. Mitä sellainen hyödyttää? Varsinkin, kun Ryanair toimi minusta ihan hyvin. Jos koneella ei voi lentää, sillä ei vaan voi lentää. Uusi tilattiin Saksasta erittäin nopeasti, ja se saapui niin äkkiä kuin siivistään pääsi. Sille ei voi mitään, että Suomi on syrjässä ja kaukana. (Olisi eri asia, jos joku olisi oikeasti mokannut jotain. Mutta sellaista ei tässä ollut havaittavissa. Silloin täyttäisin valituslappusen, mutten silti tuhlaisi aikaani kiukusta kiehumiseen.)
Olin hostellilla kuuden maissa aamulla ja lopulta nukumassa klo 7.00. Suomen aikaa kello oli silloin yhdeksän. Vähän väsytti.
9. joulukuuta 2008
Päivän sana: potluck
Potluck (am.) = nyyttikestit.
Sana oli ennen jenkkiruokaohjelman kääntämistä minulle ymmärrettävä, muttei lainkaan aktiivinen. Ajattelin sen nyt tänne tallentaa, jotta tallentuisi oikein kiinteästi myös muistiini.
Yritin kaivella mielestä ja netistä, miksi tällaista tapahtumaa Briteissä kutsutaan. En oikein keksinyt. Muuta kuin juhlakutsun lisäys bring-your-own-dish. Eikö nyytäreille tosiaan ole siellä yksittäistä kätevää ilmausta niin kuin jenkeissä ja meillä?
Tällainen omituisen loppuhuipennukseton sarjakuva löytyi ko. sanalla kuvahausta. (Ja monta kuvaa notkuvista pöydistä.)
Tämä blogi on ollut hiljaa lähestulkoon pitempään kuin kertaakaan historiansa aikana. Syynä on lähinnä joululomaa edeltävä järjetön meno- ja työsuma. Ei mitään dramaattista kuitenkaan - kirjoitustauon kasvaessa on yksinkertaisesti vaikeampi palata sorvin ääreen. Mutta yritetäänpä vaikka, jos tällä ja ensi viikolla hieman enemmän ehtisin.
Sana oli ennen jenkkiruokaohjelman kääntämistä minulle ymmärrettävä, muttei lainkaan aktiivinen. Ajattelin sen nyt tänne tallentaa, jotta tallentuisi oikein kiinteästi myös muistiini.
Yritin kaivella mielestä ja netistä, miksi tällaista tapahtumaa Briteissä kutsutaan. En oikein keksinyt. Muuta kuin juhlakutsun lisäys bring-your-own-dish. Eikö nyytäreille tosiaan ole siellä yksittäistä kätevää ilmausta niin kuin jenkeissä ja meillä?
Tällainen omituisen loppuhuipennukseton sarjakuva löytyi ko. sanalla kuvahausta. (Ja monta kuvaa notkuvista pöydistä.)
Tämä blogi on ollut hiljaa lähestulkoon pitempään kuin kertaakaan historiansa aikana. Syynä on lähinnä joululomaa edeltävä järjetön meno- ja työsuma. Ei mitään dramaattista kuitenkaan - kirjoitustauon kasvaessa on yksinkertaisesti vaikeampi palata sorvin ääreen. Mutta yritetäänpä vaikka, jos tällä ja ensi viikolla hieman enemmän ehtisin.
14. marraskuuta 2008
Eikö kukaan vieläkään tiedä, missä se Amarillo on?
Voi hemmetti. Nenäpäivä kopioi Britanniaa suoraan. "Tie mulle näytä Amarilloon..."
"Is this the way to Amarillo" soi keväällä 2005 oikeesti päässäni ainakin joka toinen päivä. Pomo työpaikalla piti sitä soittoäänenä vielä kesäkuussakin. Joku lauloi tai hyräili sitä vähän väliä. Aargh.
Oikeesti se on kai hyvä muisto, mutta en välttämättä haluaisi toistaa kokemusta.
Ei tuossa samanlaista megahitin potentiaalia onneksi ollutkaan. Takaumaan vain jouduin.
Tässä aito asia. Suomen versio ei "ihan" yllä samaan maaniseen energiaan. Kontrastissa kiteytyy jollain lailla Red Nose Dayn ja Nenäpäivän ero.
"Is this the way to Amarillo" soi keväällä 2005 oikeesti päässäni ainakin joka toinen päivä. Pomo työpaikalla piti sitä soittoäänenä vielä kesäkuussakin. Joku lauloi tai hyräili sitä vähän väliä. Aargh.
Oikeesti se on kai hyvä muisto, mutta en välttämättä haluaisi toistaa kokemusta.
Ei tuossa samanlaista megahitin potentiaalia onneksi ollutkaan. Takaumaan vain jouduin.
Tässä aito asia. Suomen versio ei "ihan" yllä samaan maaniseen energiaan. Kontrastissa kiteytyy jollain lailla Red Nose Dayn ja Nenäpäivän ero.
10. marraskuuta 2008
Maailman turhin ihmetyksen aihe...
...mutta ihmettelenpä nyt kumminkin. Jäin äsken kauhusta lamaantuneena tuijottamaan YLEltä tullutta Mariah Careyn konserttia.
Miksi ihmeessä joku, jonka ei tarvitsisi myydä seksillä (=laulaa näköjään edelleen upeasti, ääniala kaiketi yhä maailman laajin mitattu), käyttäytyy ihan kuin hänen tarvitsisi? Luulisi, että lavalla elopainoon nähden liian niukoissa pikkupikkubikineissä ketkumiseen ja noloon yliseksuaaliseen poseeraamiseen turvautuisi vain joku, jolla on... sanotaanko... yhtä paljon talenttia kuin Johanna Tukiaisella?
Surullisinta on, ettei Mariah ole edes hyvä ketkumaan. Tanssi ei kulje, keho ei ole mitään Beyoncéta nähnytkään, hyvä kun koroilla pystyssä pysyy. Lamaannuin ruudun ääressä myötähäpeästä.
Yhtälö ei mahdu aivooni. Miksei se vaan laula, kun oikeesti osaa? Jonkun Madonnan nyt pitääkin turvautua seksiin ja show-elkeisiin, mutta tässä on se vissi ero, että toinen M:llä alkava on aidosti lahjakas laulaja ja toinen ei. (Ja se toinen on lahjakas myymään seksillä.)
Kuvitteleeko Mariah oikeasti, ettei kukaan osta levyjä, jos hän ei ketkuta tarpeeksi? (Pienimmänkin riskin tästä torjuisi se, ettei tekisi paskaa musaa.) Onko hänellä surullinen alemmuuskompleksi? Vai haluaako hän tosiaan ketkuttaa nolosti? Onko hän ekshibitionisti? Vai kaikki mainitut vaihtoehdot?
Aargh, aivot tilttaa.
Miksi ihmeessä joku, jonka ei tarvitsisi myydä seksillä (=laulaa näköjään edelleen upeasti, ääniala kaiketi yhä maailman laajin mitattu), käyttäytyy ihan kuin hänen tarvitsisi? Luulisi, että lavalla elopainoon nähden liian niukoissa pikkupikkubikineissä ketkumiseen ja noloon yliseksuaaliseen poseeraamiseen turvautuisi vain joku, jolla on... sanotaanko... yhtä paljon talenttia kuin Johanna Tukiaisella?
Surullisinta on, ettei Mariah ole edes hyvä ketkumaan. Tanssi ei kulje, keho ei ole mitään Beyoncéta nähnytkään, hyvä kun koroilla pystyssä pysyy. Lamaannuin ruudun ääressä myötähäpeästä.
Yhtälö ei mahdu aivooni. Miksei se vaan laula, kun oikeesti osaa? Jonkun Madonnan nyt pitääkin turvautua seksiin ja show-elkeisiin, mutta tässä on se vissi ero, että toinen M:llä alkava on aidosti lahjakas laulaja ja toinen ei. (Ja se toinen on lahjakas myymään seksillä.)
Kuvitteleeko Mariah oikeasti, ettei kukaan osta levyjä, jos hän ei ketkuta tarpeeksi? (Pienimmänkin riskin tästä torjuisi se, ettei tekisi paskaa musaa.) Onko hänellä surullinen alemmuuskompleksi? Vai haluaako hän tosiaan ketkuttaa nolosti? Onko hän ekshibitionisti? Vai kaikki mainitut vaihtoehdot?
Aargh, aivot tilttaa.
6. marraskuuta 2008
Päivän sana: butternut squash
Butternut squash (t. butternut pumpkin) = myskikurpitsa, melonikurpitsa. (lat. cucurbita moschata)
Tätä tietoa sai ajaa takaa jonkin aikaa. Ensimmäiset löydöt väittivät systemaattisesti, että käännös olisi "talvikurpitsa", mutta eihän se olekaan yhtään niin. Talvikurpitsa on jonkinlainen kattavampi yleisnimitys monenlaisille ei-kesäkurpitsoille.
Anteeksi, mutta miksi kuvista tulee nykyään jätti-isoja pienimmälläkin asetuksella?
Tätä tietoa sai ajaa takaa jonkin aikaa. Ensimmäiset löydöt väittivät systemaattisesti, että käännös olisi "talvikurpitsa", mutta eihän se olekaan yhtään niin. Talvikurpitsa on jonkinlainen kattavampi yleisnimitys monenlaisille ei-kesäkurpitsoille.
Anteeksi, mutta miksi kuvista tulee nykyään jätti-isoja pienimmälläkin asetuksella?
5. marraskuuta 2008
Päivän sana: eversion
Eversion = ulospäin kääntyminen (t. kääntyminen sisäpuoli ulospäin)
Tunnutaan käyttävän erityisesti jalasta, kuten helevetin isossa kuvassa alla.
Kohdattu kuitenkin yhteydessä "Eversion of the uterus in one of his herd."
Tunnutaan käyttävän erityisesti jalasta, kuten helevetin isossa kuvassa alla.
Kohdattu kuitenkin yhteydessä "Eversion of the uterus in one of his herd."
27. lokakuuta 2008
Palasin eilen hauskimmasta viikonlopusta aikoihin.
Meillä oli vampyyrijuhlat vanhempieni mökillä. Sain käyttää glittermeikkiä, pelata lapsellista vampyyrihiippailupeliä ja laulaa SingStaria keskellä yötä. Mutta ennen kaikkea...
En voi kuin ihmetellä: mistä minulle äkillisesti ysiluokan ja lukion välissä siunaantuikin näin mahtava ystäväpiiri? Se ilmestyi kuin tyhjästä, ja käytännössä koko sen jälkeisen elämäni olen muilla paikkakunnilla, muissa maissa ja elämäntilanteissa yrittänyt etsiä vastaavaa. Muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta (he tietävät, keitä ovat) tämä ei ole tuottanut tulosta. En vaan löydä yhtä samanhenkisiä ihmisiä.
Kasvoimmeko niinä itsensä etsimisen kannalta tärkeinä lukiovuosina pysyvästi jotenkin samaan suuntaan vinoon? Niin varmaan on, mutta luulisi ihmisten elämäntilanteiden muuttuessa kasvavan erilleenkin.
On kuitenkin jo kulunut yli kymmenen vuotta, olemme hajaantuneet ympäri Etelä-Suomen, monet meistä eivät enää tosiaankaan elä keskenään samanlaista elämää... ja silti olemme yhä samalla aaltopituudella. Emme tunnu kasvavan erillemme. (Jos olemme tarkkoja, erilleen kasvamista oli minusta enemmän ilmassa muutama vuosi sitten. Nyt ihmiset tuntuvat havahtuneet torjumaan sitä, ja voi että se onkin mukavaa.)
Eipä tässä muuta kuin että tuli hirmu hyvä mieli. Vaikkakin olisi mukavaa löytää yhtä hulluja ystäviä myös maantieteellisesti lähempää. Edes korvikkeiksi. Mutta rima on ilmeisesti epärealistisen korkealla.
Hyvällä asialla huono seuraus. Otan silti mieluummin sen hyvän asian, seurauksineen.
En voi kuin ihmetellä: mistä minulle äkillisesti ysiluokan ja lukion välissä siunaantuikin näin mahtava ystäväpiiri? Se ilmestyi kuin tyhjästä, ja käytännössä koko sen jälkeisen elämäni olen muilla paikkakunnilla, muissa maissa ja elämäntilanteissa yrittänyt etsiä vastaavaa. Muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta (he tietävät, keitä ovat) tämä ei ole tuottanut tulosta. En vaan löydä yhtä samanhenkisiä ihmisiä.
Kasvoimmeko niinä itsensä etsimisen kannalta tärkeinä lukiovuosina pysyvästi jotenkin samaan suuntaan vinoon? Niin varmaan on, mutta luulisi ihmisten elämäntilanteiden muuttuessa kasvavan erilleenkin.
On kuitenkin jo kulunut yli kymmenen vuotta, olemme hajaantuneet ympäri Etelä-Suomen, monet meistä eivät enää tosiaankaan elä keskenään samanlaista elämää... ja silti olemme yhä samalla aaltopituudella. Emme tunnu kasvavan erillemme. (Jos olemme tarkkoja, erilleen kasvamista oli minusta enemmän ilmassa muutama vuosi sitten. Nyt ihmiset tuntuvat havahtuneet torjumaan sitä, ja voi että se onkin mukavaa.)
Eipä tässä muuta kuin että tuli hirmu hyvä mieli. Vaikkakin olisi mukavaa löytää yhtä hulluja ystäviä myös maantieteellisesti lähempää. Edes korvikkeiksi. Mutta rima on ilmeisesti epärealistisen korkealla.
Hyvällä asialla huono seuraus. Otan silti mieluummin sen hyvän asian, seurauksineen.
19. lokakuuta 2008
Kiireestä tyveneen?
Tämän kuukauden alkuviikot olivat melkoista humppaa. Ei ehtinyt oikein mitään muuta kuin töitä ja viikonloppumenoja. Onneksi edes kerran viikossa salille, mutta kertaan se on tainnut jäädä kahdella viime viikolla. (Vakituisimmat TV-sarjat olen silti katsonut. Olen sanonut tämän ennenkin; eihän ihminen VOI luopua kaikesta rentoutumisajasta, vaikka olisikin tekemättömiä töitä ja koti sotkuinen. Hulluksihan sitä tulisi.)
Hullu työrumba on kuitenkin johtanut siihen, että saan toivoakseni elellä tämän ja ensi viikon (eli kuun loppuun saakka) melko rauhassa. Joitakin töitä on, muttei edes puolikkaiden työpäivien tarpeiksi. Enkä aio ottaa lisää kuin oikeasti houkuttelevissa tapauksissa, koska kuukauden yhteissaldo on jo nyt tavoitetasosta plussan puolella.
Aah. Ihanaa. Veikkaanpa tosin, etten hirveästi ehdi vielä rentoutua, koska pari viikkoa menee helposti taka-alalle jääneiden vähemmän akuuttien kiireiden kiinni ottamiseen.
(Ja sanokaa minun sanoneen, juuri tähän saumaan minulle pamahtaa pari elokuvaa, joita en voi vastustaa. Siinä menee se "vapaa". No, toivotaan, ettei.)
Hullu työrumba on kuitenkin johtanut siihen, että saan toivoakseni elellä tämän ja ensi viikon (eli kuun loppuun saakka) melko rauhassa. Joitakin töitä on, muttei edes puolikkaiden työpäivien tarpeiksi. Enkä aio ottaa lisää kuin oikeasti houkuttelevissa tapauksissa, koska kuukauden yhteissaldo on jo nyt tavoitetasosta plussan puolella.
Aah. Ihanaa. Veikkaanpa tosin, etten hirveästi ehdi vielä rentoutua, koska pari viikkoa menee helposti taka-alalle jääneiden vähemmän akuuttien kiireiden kiinni ottamiseen.
(Ja sanokaa minun sanoneen, juuri tähän saumaan minulle pamahtaa pari elokuvaa, joita en voi vastustaa. Siinä menee se "vapaa". No, toivotaan, ettei.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
