LEFFA: Iron Man 2 (2010)

Enpä ollut aikoihin käynyt elokuvissa. (Noin kuukauteen. Minulle tosi pitkä aika.) Nyt piti kuitenkin mennä, koska Robert Downey, Jria ei voi vastustaa juuri missään. Kaikkein viimeiseksi supersankarirymistelyssä.

Ensimmäisestä Iron Manista olin sitä mieltä, että siinä oli esinäytöksen makua. Se oli aika hyvä, mutta jätti turhautuneena odottamaan varsinaista toimintaa.

En nyt oikein tiedä, oliko tässä sitä varsinaista toimintaa.

Tykkäsin ensimmäisestä puolituntisesta. Se oli kepeä ja toimiva, ja sähköruoskat autoradalla olivat upea näky. Kaikki hahmot saivat aikaa ruudulla. Sanailu oli suorastaan woodyallenmaista ja näyttelijäntyö genressään poikkeuksellisen hyvää.

Loppuelokuva jotenkin puuroutui. Tapahtumat eivät temmanneet mukaansa. Kunhan rullasivat eteenpäin. Mikään ei ollut tökeröä tai huonoa, mutta mikään ei myöskään tuntunut tyrmäävältä. Enkä ole vierailevien supersankareiden itsetarkoituksellisten cameo-esiintymisten fani. Mikä tarkoittanee vain, etten ole riittävän nörtti arvostamaan niitä.

Loppuun asti tykkäsin näyttelijäntyöstä (Robert! Sam Rockwell! Mickey Rourke! Gwyneth! Oikeastaan kaikki!) ja leffan yleisestä tunnelmasta. Tykkäsin sinänsä kässäristäkin: yksittäiset kohtaukset toimivat lähes poikkeuksetta. Vika oli ehkä kaikenkattavassa juonessa, josta puuttui dramatiikkaa.

Painavin elokuvan herättämä kysymys on tämä: miten on mahdollista sanailla noin Beatrice ja Benedick -henkisesti (Shakespeare-viittaus toimintaleffan arvostelussa) ilman, että lopputulos on millään lailla seksikäs?! Stark/Robert ja Pepper/Gwyneth nahistelivat kerrassaan hauskasti ja luontevasti. Se hymyilytti mutta onnistui samaan aikaan vaikuttamaan niin puhtaasti toverilliselta, että ihmettelin, oliko Starkin romanttinen kiinnostus sihteeriään kohtaan kuopattu kokonaan. Beatrice-ja-Benedickmäisyys on yleensä seksikkyyden puhtain ilmentymä! Mahdoton yhtälö! En pysty käsittämään.

Noin muuten jäi päällimmäiseksi mieleen, että Rober Downey, Jr kantaisi kevyesti paljon huonompaakin elokuvaa. Ja on kantanutkin. Ja, että Don Cheadle on loistonäyttelijä, mutta roolia ei olisi pitänyt miehittää uudestaan kesken elokuvasarjan. Tuli outo olo.

Pisteitä: 3,5 / 5 (= ihan kiva että näin, muttei himota nähdä uudestaan)

Näin minulta syntyy tekstitys.

Mia kysyi kommenttilaatikossa työtavoistani. Kyllähän minä voin selittää. Itse asiassa nyt tulee niin pikkutarkka selostus, ettei unilääkkeitä tartte enää kukaan! Tulette vain lukemaan tämän, jos ei uni tule. Kuivuuden maksimoimiseksi ei panna edes kuvia. Tästä on varmasti iloa lähinnä muille alan ammattilaisille, mutta eipä tässä mitään salailtavaakaan taida olla. Jokapäiväisiä perusjuttuja. :)

(Se asia, jota edellisessä tekstissä aioin kommentoida, on jo pitkälti puitu samaisen tekstin kommenttilaatikossa! Ehkä vielä kirjoitan siitä yhteenvedon, mutta tämä kiehtoi nyt enemmän...)

Mia tuntuu tekevän käännöstyön monessa erillisessä vaiheessa. No, minäpä teen kaiken lähestulkoon samaan aikaan.

Kaikki ajat tekstissä on muuten ilmoitettu ilman mitään taukoja. Vaikkapa "7 h" ei siis tarkoita, että oikeasti tasan seitsemän tunnin päästä on valmista. Pidän aina vähintään 30 minuutin lounastauon, ja lähes aina runsaasti muitakin taukoja käyttäen (teko)syynä milloin mitäkin...

Vaihe (A): Käännöstyö. Kuuntelen, mitä kohtauksessa sanotaan, ajastan yleensä noin yhdestä kolmeen replaa ja sitten kirjoitan juuri ajastettuihin repliikkeihin, mitä äsken kuulin sanottavan. (Eri kielellä, tietty. Haha.) Jos on oikein tiivistä höpötystä kohtauksen alusta loppuun, saatan innostua ajastamaan koko kohtauksen, ennen kuin palaan alkuun kääntämään. Jos taas on harvaa puhetta, etenen yleensä ihan repliikki tai pari kerrallaan. Muutama ympäröivä repliikki elää samalla, kun kääntelen edellisiä ja seuraavia. "Mitä kannattaa yhdistää?" "Sopiiko tuo edellinen nyt varmasti tämän seuraavan sisältöön?" Tällä tavalla etenen tekstitettävän ohjelman loppuun, ja tämän prosessin huolella tilastoitu (tykkään Excel-taulukoista :P) perustahti on siis se 8 - 10 ohjelmaminuuttia työtunnissa.

Vaihe (B): Tarkastukset. Kun on tullut valmista, teen Word-oikoluvun tekstitysohjelmassa ja tarkistan, hälyttääkö ohjelma ihmeellisyyksistä repliikeissä. Sitten katson työni tuloksen läpi ja teen matkalla korjauksia ja pientä aikakoodien ja replajaon viilausta. Yleensä tapaan tehdä kerralla suht' valmista, joten muutokset ovat melko pieniä. Toisinaan tiedostosta löytyy kysymysmerkkejä, kun ei käännösvaiheessa ole tullut mitään hyvää mieleen tai jokin juttu ei ole täysin auennut. Kummasti se ihmisen alitajunta toimii: usein kysymysmerkkikohdat täyttyvät katselukierroksella kuin itsestään! 45 minuutin ohjelman tarkastuskierrokseen pyrin varaamaan 1,5 tuntia.

Tässä vaiheessa liikutaan työajassa (A) käännösaika: 45 min / 8 min = 5,625 h, (B) tarkastusaika: 1,5 h, (C) aika yhteensä: 7,125 h. Tämä on realistinen ja mukavan väljä arvio siitä, missä aikataulussa ehdin tehdä palautuskelpoista jälkeä. (Jos työ on helpohko rutiinijuttu ja etenee 10 minuutin tahtia 8 minuutin sijaan, tuloksena on tuo kuuluisa 6 tuntia. Voi myös käydä niin, ettei tarkastuksiin mene koko 1,5 tuntia.)

Monissa tapauksissa työ lähtee tässä kohtaa palautukseen.

Vaihe (C): Jos työ on OK-palkkainen, eli jollekin paremmin maksavista kanavista, tai jos homma on muuten vain edennyt rivakasti, teen vielä läpiluvun ilman kuvaa. Tähän uppoaa puolisen tuntia. Tiedostan, että tämä on hyödyllinen työvaihe, jonka aikana yleensä huomaa, onko käännös luontevaa suomea ja toimiiko se irrallaan alkutekstistä. Myönnän kuitenkin rohkeasti, että teen tämän vain, milloin aikaa jää. Käännökseni ovat ilmankin asiansa ajavia ja palautuskelpoisia, joskus jopa kehuttuja, ja jos aika ei palkkauksen vuoksi riitä, jääköön tämä vaihe tekemättä. Jos minulle maksettaisiin enemmän, tämä on ainoa selvä muutos, joka työtavassani tapahtuisi: alkaisin tehdä läpiluvun aina.

Toivottavasti äskeinen kappale ei aiheuta fanaattisille perfektionisteille hyperventilaatiokohtauksia. Ehkä minun jonkun mielestä pitäisi tehdä kaikki hionnat aina, maksoi, mitä maksoi! Ammattiylpeys! Apua! Ammattipoliisi! Oma asenteeni on "OK-laatua OK-palkalla". Eli teen hyvän, toimivan käännöksen tavoitetuntipalkkani puitteissa - toki sillä varauksella, että jos käännös syystä tai toisesta on niin hidas tehdä, ettei OK-jälkeä tulisi tuntipalkan puitteissa, mitään puolivalmista raakiletta ei palauteta, vaan siitä työstä tulee sitten pienempi tuntipalkka. Joku ammattiylpeys sentään. ;) Pointti on, että EN taio yötä myöten talkootyönä elämää suurempia mestariteoksia silkasta ammattiylpeydestä.

Lisään vielä neljännen kohdan! (D) Kuulin risteilyllä aivan ihanan vinkin, jonka tahdon ottaa käyttöön työajan salliessa: haluan katsoa ohjelman uudestaan läpi ilman ääntä, pelkän tekstityksen varassa, ja katsoa, pysyisinkö varmasti juonessa mukana. Tähän menisi varmaankin tunti. (Oletan, että jakso olisi jo sen verran valmista kamaa, että muutoksia tulisi vain sinne tänne.)

Jos mukaan laskettaisiin nuo bonustyövaiheet, oletustyöaikani olisi 7,125 h + 0,5 h + 1 h eli 8,625 h + palautus ym. sähköpostinvaihto + mahdollinen ohjelmatieto, eli sanotaanko 9 h aktiivista työaikaa. Jos tienaisin esim. Yhtyneet-palkkioita, voisin varmaan vielä puolituntisen arpoa, onko kaikki nyt VARMASTI kunnossa. Jos vielä senkin jälkeen pitäisi tappaa aikaa, en oikein tiedä, mihin sen upottaisin! :)

Kävin ammattijärjestön koulutusristeilyllä.

Ammattiporukalla risteileminen oli hauskaa varsinkin syystä, joka ei välttämättä tule tavalliselle palkansaajalle ensimmäisenä mieleen: kun tekee työnsä aina etänä, tuntee kollegojen nimet, muttei ole koskaan tavannut suurinta osaa kasvotusten. Noh, kasvotusten tapaamisesta ei vieläkään voi puhua kaikkien 70 risteilylle osallistuneen kääntäjän kohdalla (ei läheskään!), mutta olen tyytyväinen, koska tapasin paljon kiinnostavia ihmisiä ja yhdistin nimiä kasvoihin. Ja sain puhua työasioista, ja muistakin asioista. Ja bailata laivalla. Vähän ehkä harmittaa, että tutustuin enemmän nuoremman polven ihmisiin kuin vanhemman polven väkeen. Kai se on luonnollista.

Oli hieman häkellyttävää kohdata useita ventovieraita ihmisiä, joiden ensireaktio kuului: "Ahaa! Näistä alustavista tiedoista päättelen, että olet Lohi Aseenaan -Anne! Ei tarvitse kertoa enempää, tiedän sinusta jo kaiken. Mietinkin, oletko täällä." Tunsin itseni jonkinlaiseksi mikrotason julkkikseksi, mikä oli todella omituista. (Onneksi todella mikrotason.)

Erityisen oudolta tuntui yrittää hahmottaa, että tuo ihminen tietää minusta paljon, minä en hänestä mitään. Epistä. Kaikkien blogiani lukevien pitäisi perustaa oma blogi ja laittaa minulle linkki!

(Ette te minusta sentään aivan kaikkea tiedä. Tunnette ammattini ja harrastukseni. On kuitenkin olemassa asioita, joista voisin kyllä kirjoittaa täysin anonyymissä blogissa, mutta täällä jätän väliin, koska ystävätkin lukevat. (Hehee, onnistuinpa kuulostamaan siltä, että minulla on todella synkkiä salaisuuksia! :D))

Blogista tuli puskaradion kautta myös rakentavaa kritiikkiä. Ei ehkä aivan uutta ja ennenkuulumatonta, mutta varmasti kommentoimisen arvoista. Kirjoitan siitä lähipäivinä.

On hupaisaa, että blogistani oli puhuttu risteilyllä tietämättä, kuka olen ja olenko paikalla. Onneksi en sattunut samaan porukkaan tuolloin! En varmasti olisi pystynyt pitämään pokerinaamaa, mutta en missään nimessä olisi halunnut ryhtyä pitämään julkista puolustuspuhettakaan.

Mitäkö olisin tehnyt? Onneksi ei tarvinnut ottaa selvää. Itseni tuntien olisin varmaan päätynyt sanomaan vastaan tai pitämään sitä puhetta ja onnistunut ärsyttämään itseänikin. Ellei porukka olisi ollut todella auktoriteettinen ja pelottava, missä tapauksessa olisin ehkä mutissut jotain ja ahdistunut. No, ehkei keskustelu ollut erityisen negatiivista - en ollut itse kuulemassa ja puskaradio referoi lähinnä vain kritiikin.

Matkasuunnitelma: Skotlanti, touko-kesäkuu 2010

Seuraava ulkomaanmatkani on ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, mutta ei ole tullut kirjoitettua siitä tänne. 

Edellisestä onkin jo pari kuukautta. Taas tekee mieli lähteä. Muttei mihinkään hömppärantakohteisiin, joista muut ihmiset haaveilee. Ehei, mä käyn vain tapaamassa kavereita ja katsomassa kulttuuria.

Nyt olen lähdössä SKOTLANTIIN kolmen vuoden tauon jälkeen. Huraa! Monta kertaa olen aikonut, ei vaan ole löytynyt sopivaa rakoa, kun on pitänyt muka ravata jossain rapakon takana ja Lontoossa ja Italiassa.

Aivan erityisellä innolla odotan sitä, herääkö uinuva skottiaksenttini kenties eloon reilun viikon oleskelun aikana. Toivon todella, että herää. Se osoitti jonkinlaisia elonmerkkejä jo Dublinissa viime lokakuussa. Olen todella kurkkuani myöten täynnä nykyistä geneeristä britti-suomiaksenttiani, joka ei kuitenkaan ole englantilainen, mistä johtuen minua luullaan Englannissa toisinaan amerikkalaiseksi. Haloo?! (Ainoa lohtuni on, ettei aksentti oikeasti ole amerikkalaista nähnytkään - USA:ssa ja Kanadassa en mene hetkeäkään paikallisesta, ja minua luultiin luojan kiitos toistuvasti britiksi.)

Matkan ajankohta on kesäkuun alku, koska Eini-siskollla on sopiva loma silloin. Sisko on Pohjois-Englannissa opettajavaihdossa. Newcastlen läheltä. Sieltä on enää parin tunnin matka Skotlantiin, joten ollaan alusta asti puhuttu, että jollain sopivalla lomalla lähdetään viikoksi kiertelemään Skotlantia.

Tämä on hyvä suunnitelma, koska itseltäni jäi ylämaiden koluaminen aika vähälle, kun Skotlannissa asuin. Kolme vuotta on petollisen pitkä aika: koko ajan ajattelee, että ehtiihän tuota. Jos olisi vaikka yhden vuoden vaihdossa, yrittäisi varmaan tehdä kaiken mahdollisen.

Matkan ajateltu kulku:

Aion kokeilla Ryanairin suoraa lentoa Tampere-Edinburgh. Tarkoitus on lähteä sunnuntaina 30.5. ja tavata Eini Edinburghissa. Siitä matkustetaan Aberdeeniin. Aberdeenista lautalla Orkneyn saarelle ja takaisin. Menomatka Orkneylle kestää 6 h, toinen suunta vielä kauemmin ja yli yön. Glasgow'n huonekaverini, paras skotlantilainen kaverini Daisy on kotoisin ko. saarelta. (Vaikka asuukin itse nykyään Meksikossa. Jossa käyn häntä tapaamassa. Onko maailma nykyään pieni? Kyllä on.) Minun on pakko nähdä Orkney, koska olen kuullut siitä Daisyltä paljon. Einikin haluaa ehdottomasti, koska siellä Skotlannin viikinkivaikutteet ovat vahvimmillaan. Historianopiskelija kun on.

Orkneyn jälkeen Aberdeenista Invernessiin ja piipahdus Loch Nessillä. Se nyt on niin pakollinen kohde, muka, enkä ole vielä nähnyt. Mitähän sielläkin edes on. Ei yhtään mitään varmaan, joku jorpakko ja tuhat turistia. No, Loch Nessin hostellilta sitten bussi Isle of Skyelle. Kaikki kehuvat ko. saarta kuvankauniiksi, pakollinen kohde. Skyeltä Fort Williamin kautta Glasgow'hun.

Tässä vaiheessa on kulunut reilu viikko ja ollaan Einin loman loppupäivässä. Minä jään Glasgow'hun fiilistelemään vanhoja kotikulmia ainakin yhdeksi yöksi. Vanhoja ystäviä siellä taitaa tällä hetkellä olla nolla, IHAN kaikki ovat muuttaneet pois. Yliopistokaupunki, opiskelukaverit, jne. Itseni tuntien luulen kuitenkin, että tutuissa maisemissa ja kävelyreiteissä ja kahviloissa ja tekemisissä riittää huokailtavaa.

Glasgow'n jälkeen palaan Englannin puolelle. (Newcastlen aksentti on onneksi lohdullisen lähellä skottiaksenttia - itse asiassa tosi mukava sekoitus, mielestäni henk. koht.) Ensi töikseni poikkean Einin luona vielä pari päivää. Durhamista ja Newcastlesta jäi viime visiitillä niin paljon näkemättä. Pienestä Durhamistakin linna, joka kuitenkin olisi katedraalin ohella se päänähtävyys.

Kun nämäkin on katsottu valmiiksi, suuntaan alas Lontooseen ja viihdyn siellä varmaan viikon verran. Teatterilistani on taas kasvanut sellaisiin mittoihin, että viikkokin alkaa tuntua optimistiselta arviolta. :P

Lontoosta revin itseni kotiin joskus kesäkuun kolmannella viikolla. Paluuta ei ole vielä varattu. Olis varmaan aika, eihän tuohon ole enää kauaakaan ja tuo alkaa olla suomalaisten lomasesongin alkua.

Semmoinen matka. Odotan to-del-la innolla. Rakas Skotlanti ja rakkaat Lontoon teatterit yhdellä iskulla. Ja Einin kanssa ollaan ennenkin matkusteltu, joten tiedän, että se sujuu hyvin.

Amazing Race todisti jälleen, että voittaa jos on kiltti eikä tappele.

Yritin eilen lähettää tämmöisen tekstin, mutta eihän se mihinkään lähtenyt, kun oli joku huono mokkulanetti.

Amazing Racen viimeksi Suomessa näytetty kausi loppui jo jokin aika sitten, mutta meikäläinen on vahvasti ajan hermolla ja kirjoittaa siitä nyt.

Rento hippipariskunta voitti. Ne ottivat rauhallisesti miltei koko kisan ajan eivätkä riidelleet edes silloin, kun lopussa alkoi stressata. Mutta voittivat. Jee, olen iloinen.

Amazing Race on siitä kiva ohjelma, että se palauttaa uskon ihmisluontoon. Kerta toisensa jälkeen saamme nähdä, että ylikilpailuhenkiset, aggressiiviset parit sabotoivat asenteellaan pelkästään itseään. Voittajaparit ovat aina olleet niitä, jotka luottavat toiseen yhtä lujasti kuin itseensä, pysyvät rauhallisina eivätkä tuhlaa aikaa kinasteluun ja toisen vähättelyyn. Riitely tuhlaa käsittämättömän paljon tehokasta peliaikaa. Ne yli-itsevarmat päällepäsmärit, jotka eivät kuuntele joukkuetoverinsa mielipiteitä, sahaavat lähes poikkeuksetta omaa oksaansa, vaikka luulevat olevansa erinomaisia valioyksilöitä. Sivusta sen näkee naurettavan selkeästi. Tämä opettaa meile elämästä hienon läksyn.

Toisaalta, jos mietitään tosi-TV:tä yleensä, Survivor onkin sitten aivan toinen juttu ja kääntää Amazing Racen läksyn pitkälti päälaelleen. Että se siitä sitten.

Enkä toki ole naiivi. Tiedän, että materiaalia leikkaamalla voidaan luoda mielikuvia. Amazing Race ei kuitenkaan ole Survivor myöskään tässä mielessä. Survivorissa kilpailijoiden monien päivien mittaisesta joutoajasta leirissä voidaan jaksossa näyttää mitä tahansa hetkiä. Tehtävät toki näytetään aina, mutta niiden aikana ei yleensä puhuta. Myös Amazing Racessa tehtävät näytetään aina, mutta niiden aikana joukkuetoverit ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tehtävien välistä aikaa näytetään Survivoria vähemmän, ja varsinaista lepoaikaa etappien välissä ei näytetä ollenkaan. Toisin sanoen Amazing Racen leikkaajilla ei nähdäkseni ole yhtä paljon vaikutusvaltaa siihen, millaisia mielikuvia joukkueista luodaan. Jos joukkueen jäsenet pääsääntöisesti tukevat toisiaan kilpailutilanteissa ja puhuvat äkkipikaisesti suhteellisen harvoin, on vaikea luoda mielikuvaa jatkuvasta riitelystä. Jne.

Kaiken tämän vuoksi mää tykkään Amazing Racesta paljon enemmän. Siis siksi kun sen viesti on ihan oikeesti ilahduttava ja positiivinen. Ja samalla näkee monia maita erittäin pintapuolisesti.

P.S. Toinen suosikkiparini olivat ne gootit, joilla myös oli erittäin vakaa, hyvä, keskinäiselle kunnioitukselle perustuva suhde. Jos taas voiton olisi vienyt se kauhea neljänneksi tullut pariskunta, jossa nainen sätti ja pomotteli miestään ja riiteli yksinään ja ihmetteli sitten, miksi ME aina riidellään, olisin nielaissut kaukosäätimen ja ehkä lakannut katsomasta koko ohjelmaa.

Tänään vaikka tällainen linkki.

Aina Google Analyticsissä käydessäni minua hämmentää, miten suuri osa lukijoistani tulee tänne AV-käännösaiheisilla hakusanoilla. 

Mitä ilmeisimmin suurin osa haluaa lukea juuri tekstityksiin liittyviä tekstejä. Syyttäkää sitten vaan itseänne, kun huomaatte, että vouhkaankin suurimman osan ajasta musikaaliteatterista ja satunnaisista komeista miehistä, joita olen muka bongaavinani kaikkialta mediasta, vaikken koskaan tosielämässä. Nih. :P

On mulla onneksi mielessä ainakin yksi tekstityksiin liittyvä asia, joka on pitänyt linkittää.

Jos AV-kääntäjän ammatti kiinnostaa sinua, vierailepa tässä osoitteessa. http://www.av-kaantajat.fi/

Sieltä saat tietoa alan tilanteesta ja voit esimerkiksi kehua hyviä tekstityksiä. On hienoa, että ahkerat kollegat ovat jaksaneet perustaa tuollaisen pätevän infokeskuksen.

Jos kirjoitan liikaa aiheen vierestä, minut saa yleensä palaamaan käännösaiheseen - tai muuhun kiinnostavaan aiheeseen - kun minulta kysyy jotain. Vink vink.

Nopea kysymys, nopea vastaus

Nopea kääntämiseen liittyvä kysymys, kun täällä näköjään on kääntämisen asiantuntijoita liikkeellä, eli onko nopeat laulut vähemmän ongelmallisia kääntää kuin hitaat?

-kysyy tuleva käännösopiskelija

Vastaan tähän fiilispohjalta: kyllä, nopeat ovat vähemmän ongelmallisia kuin hitaat. Niissä on riviä kohti sentään jonkinlainen määrä tavuja, joten suomen pitkillä sanoillakin mahtuu jo sanomaan jotain. Maailman pahimpia ovat "Bring Him Home"-tyyppiset balladit (Les Misérables), joissa pelataan parilla venytetyllä tavulla. Niitä varten suomeen olis pakko saada lisää yksitavuisia sanoja!

Joku kokenut laulukääntäjä voi nyt vapaasti olla aivan eri mieltä.

"Kuvitukseksi" tän yhden John Owen Jonesin vaatimaton tulkinta yllä mainitusta kappaleesta. (Ko. kappale ei muutenkaan ikinä ole ollut henk. koht. suosikkini, mutta silti.)

Liikaa töitä, mutta kivoja.

Kiireinen viikko takana - La vita è bella - Robin of Sherwood

Tämä oli yksi kiireisimmistä työviikoistani ikinä. Viikko oli valmiiksi täynnä, kun minulle tarjottiin italiankielistä elokuvaa, enkä millään raaskinut kieltäytyä. Niinhän siinä sitten kävi, että töitä tehtiin aamusta iltaan ja yksi yö läpeensä. Mutta valmista tuli.

Töiden sisällön puolesta viikko oli onneksi ehkä ihanin ikinä. Muuten olisinkin varmaan jo kuollut. Käänsin pari jaksoa kasarisarjaa Robin of Sherwood ja Oscar-leffan La vita è bella. (JA toistaiseksi viimeisen jakson italiaanosarjaani Don Matteo, mutta siitä olin sentään tehnyt valtaosan jo edellisellä viikolla. Sain muuten juuri kuulla, ettei jakso jäänytkään viimeiseksi. YLE jatkaa sarjan näyttämistä, ja käännettävää riittää kesäkuun lopulle. Jippii!)

La vita è bella on itse asiassa ärsyttävä elokuva. Vähän semmoinen Amélie. Tasapainoilee herttaisuuden ja absoluuttisen, selkäpiitä karmivan kuvottavuuden rajalla. Mutta kiva sitä oli kääntää. Roberto Benigni höpötti taukoamatta niin, että teki mieli käydä kurkkuun kiinni, mutta silti oli kiva kääntää. Elokuvalle annan tasan kolme tähteä viidestä, koska en osaa päättää, vihaanko vai rakastanko sitä. (Samoin on Amélien laita.)

Robin of Sherwoodiin rakastuin hetkessä! Olen liian nuori muistamaan sarjaa 80-luvulta (synnyin 1981, ja sarja sai alkunsa -84), mutta mitä olenkaan menettänyt! En ollut ollenkaan tiennyt, että on olemassa oikeesti hyvä versio Robin Hood -legendasta. Täydellinen sekoitus seikkailua, jännitystä ja huumoria, ihan tosi hyvää näyttelijäntyötä, mahtavat Marian-neito, Guy of Gisbourne, sheriffi, Will Scarlet, kaikki. Ja varsinkin Michael Praed, joka on syntynyt Robin Hoodiksi. Olisi karismansa perusteella ansainnut paljon upeamman uran ja paljon päärooleja, mutta ilmeisesti kävi matkan varrella huono tuuri. En kuitenkaan voi syyttää häntä siitä, että lähti sarjasta. Syy oli nimittäin D'Artagnanin rooli Broadwaylla. Kolme muskettisoturia -musikaalissa!!! Jätkä halusi tehdä täydellisiä projekteja. Ikävä kyllä musikaali floppasi, Michael joutuikin Dynastiaan ja siitä se alamäki alkoi. Nyyh. Mutta haluan ostaa sarjan DVD:llä ja ihastella häntä aina.

Häntä ja sarjaa kokonaisuutena. Ennen sitä osattiin. Sama käsikirjoittajakin laati useimpien jaksojen käsikirjoitukset. Minusta se olisi ainoa oikea tapa, mutta niin ei tehdä nykyään melkein koskaan. Sarjan arvostettu Clannad-musiikki on korvaani outoa kasarisyntikkahymistelyä, mutta muuten tämä Robin on näkemieni jaksojen perusteella jokseenkin täydellinen.

Tässäpä tämmöinen kiva video poistetuista kohtauksista. Oli hämmentävän paljon eläväisempi kuin vakavat fanifiilistelyvideot.

Kaunokirjallinen kysymys

Sain Sophialta pitkän, kaunokirjallisuuden kääntämiseen liittyvän kysymyksen. Kysymys tuli jo kaaauan sitten, mutta nyt vihdoin vastaan siihen. Koko ajan on ollut tarkoitus, aihe on kiinnostava! Olen vaan niin luvattoman saamaton...

Disclaimer: En ole kaunokirjallisuuden kääntäjä (ainakaan vielä :), mutta olen kyllä opiskellut näitäkin asioita paljon yliopistossa. Mielipiteeni on siis kotoisin ammattikääntäjän, käännös- ja kirjallisuustieteitä opiskelleen henkilön ja aktiivisen lukijan kenttien leikkauspisteestä, mutta kaunokirjallisuuden kääntäjien suulla en väitä puhuvani. :)

L. M. Montgomeryn vasta suomennetun kirjan Vanhan kartanon Pat lukemista hidastaa aika tavalla, kun suomentaja on päätynyt käyttämään yhden päähenkilön kohdalla itse koostamaansa murretta, joka kai muistuttaa eniten Itä-Suomen murretta. Hahmo on kai alkukielelläkin puhunut murteella, mutta minusta tämän keksityn suomalaismurteen käyttö vaikeuttaa pahasti luettavuutta. Murretta kun on sovellettu repliikeissä lähes joka sanaan. :/ Lisäksi kirjassa oli sivuhahmo, joka puhui vielä pahempaa (taas suomentajan keksimää) murretta (lähellä savoa) ja siitä oli jopa vaikea saada selvää. Kirjailijan kohderyhmä on pitkälti nuoret tytöt, joilla varsinkin voi olla murteissa vaikeuksia. Miten käännöstieteessä suhtaudutaan murteiden käyttöön?

Kun murretta on käytetty käännöksessä luovasti ja värikkäästi, siihen voidaan suhtautua hyvinkin positiivisesti. Murteet ovat kuitenkin siitä tosi hankala juttu, että ne ovat vahvasti henkilökohtainen asia! Sama murre voi olla yhden mielestä kotoisa, värikäs ja lupsakka, toisen mielestä kummelimaisen mahdoton ottaa vakavasti ja kolmannen mielestä mahdoton ymmärtää. Jos käännöksestä halutaan helposti lähestyttävä ja pitkäikäinen, liian vahvaa murteellisuutta kannattaisi varmastikin välttää. Kliseinen paraatiesimerkki on Saarikosken Siepari ruispellossa, joka on vanhaa stadin slangia elävimmillään, mutta aiheuttaa nykyajan Suomessa hysteerisiä naurukohtauksia. Joita alkuteos ei aiheuta. Nih.

Tuolle suomentajalle on luultavasti käynyt niin, että hän on tullut sokeaksi käyttämälleen murteelle. Se tuli työn aikana hänelle itselleen niin tutuksi, ettei hän hoksannut, ettei lukija enää ymmärrä tekstiä. Ja / tai hän on kotoisin vahvalta murrealueelta ja tottunut aivan erilaisiin asioihin kuin sinä. Kolmas mahdollinen selitys olisi tietysti, että kyseisessä teoksessa käytettyjä murteita on ollut tasan yhtä mahdoton ymmärtää, ja kääntäjä on halunnut pysyä uskollisena alkuteokselle lukijoiden palvelemisen kustannuksella. Tämä olisi täysin validi käännösstrategia, vaikka kaikki koulukunnat eivät pidä sitä parhaana mahdollisena.

Sitten toinen kysymys saman kirjailijan suomennosten innoittamana: paikannimien kotouttaminen. Ilmeisesti Green Gables/Vihervaara-tyyppisiä kotouttamisia ei enää käännöksissä suosita, mutta jos käännetään lasten- ja nuortenkirjallisuutta, niin pitäisikö mielestäsi esim. Cloud of Spruce/Silver Bush -tyyppiset talonnimet kotouttaa? Tietenkin silläkin on merkitystä, että onko käännös hyvä - tulee mieleen esim. monia hassuja väännöksiä elokuvien nimistä... :D

Tähän ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paikannimien kotouttaminen on paitsi OK, myös suotavaa. Jos fiktiivinen nimi selvästi tarkoittaa jotain, minusta on oikeastaan itsestään selvää, että se pitäisi suomentaa. Jopa aikuisten kirjallisuudessa. Mutta ainakin nyt lasten ja nuorten!

Olen ymmärtääkseni enemmistössä tämän mielipiteeni kanssa, vaikka joku varmasti onkin myös täysin toista mieltä. Jos muistellaan esimerkiksi niitä kuuluisia, juhlittuja Harry Potter -suomennoksia, nehän erottuivat juuri erittäin vahvalla kotouttamisella.

Kiinnostavaa pohdittavaa! Otan kaikenlaisia kysymyksiä mielelläni vastaan ja improvisoin vastauksia vakuuttavalla asiantuntijaäänelläni :D

Elossa ollaan! Ostin vaatekaapin!

Minulla on ollut (a) ongelmia bloggerin kanssa, kuten monella muullakin ja (b) aika karmea kiire. En kuitenkaan ole kuollut.

Ensin sivuhuomautus: olympiakuumeeni lopahti totaalisesti eiliseen karmeaan pettymykseen. Ei minua haittaa, ettei aina voiteta. Kukaan ei voita aina. Tärkeintä olisi taistella niin, että voi olla ylpeä. Tuo peli oli niin järkyttävän nolostuttava, etten kehtaa edes ajatella sitä. Aargh.

Pronssipeli olisi vielä edessä, muttei oikein jaksa kiinnostaa. Huoh.

Sitten viikon ilouutiseen: Olen saanut uuden vaatekaapin. Suostuin ostamaan Jysk-myymälän näytekappaleen tällaisesta yksilöstä:

Se on luonnossa paljon kauniimpi. Tuossa ei oikein näy varjot tai syvyys tai todellisuudessa paljon kermaisempi valkoinen. Eikä se, että nuo nupit on sitten metallia, ei mitään mustaa muovia. Luonnossa kaappi on kauniin vanhanaikainen romantillinen olematta kuitenkaan kesämökkimäisen rapistunut = minulle täydellinen. Kyseessä on selvä klooni siitä yhdestä IKEAn sarjasta, onkohan sen nimi Hemnes? Minulla on eteisessä ko. sarjan pieni lipasto, ja vaikka vierekkäin katsoo, voisi oikeasti luulla että uusi vaatekaappini on kotoisin samasta sarjasta ja samalta tehtaalta. Heh. (Voihan se samalta tehtaalta ollakin. Suunnittelija lienee kuitenkin eri, tai IKEA haastaisi oikeuteen?)

Mutta SIIS, hienointa tässä löydössä oli, että kaapin oikea hinta oli yli 400€, mikä sekin tuntui edulliselta, mutta sitten sain näytekappaleen omalle paikalleen kuljetettuna ja valmiiksi koottuna yhteensä reilulla kahdella sadalla. Mikä löytö! Eikä yksilö tunnu sen huterammalta kuin Askossa käpälöimäni roimasti kalliimmat.

Kaunis kaappini oli naurettavan halpa, koska keskimmäiseen oveen oli joku toope liimannut hintalapun niin pitävällä liimalla, että maali lähti mukana kun hinta irrotettiin. Ovessa on siis kaksi n. 1 x 15 cm:n maalitonta raitaa. Siihen päälle voi kuitenkin liimata kauniin kuvan, tai vaikka peilin, ja sillä hyvä.

Vielä hintaakin tärkeämpi etu minulle oli oikeastaan se, että näytekappale on valmiiksi koottu. Kuka noita jaksaa koota ruuvi ja palikka kerrallaan? Muuten olisin voinutkin maksaa 400€ virheettömästä yksilöstä, mutta ku monta tuntia menee, mulla on kallis tuntipalkka, hirveetä tuhlausta. (Okei, kyllä pieniä, siistejä huonekaluja voi olla kivakin koota. Mutta jumalattoman kokoisen ja painoisen mööpelin saa kyllä kantaa kotiini joku muu. Nyt olen myös varma, että tilaan muuttomiehet, kun tästä joskus muutan. Tuota en itse kanna!)

Tämä nyt näköjään oli viimeisten kymmenen päivän keskeinen sisältö. Jännä elämä mulla.