Urgh, nyt on ollut pari niin kiireistä päivää, ettei ole pystynyt kirjoittamaan.
Voin joskus myöhemmin selittää, mistä kiireistä oli kysymys... nyt ei oikein kykene. Ei mitään kovin jännää kuitenkaan.
Olen onneksi viikonlopunkin Tampereella, joten ehkä se tästä.
Pyöräily on jo muuttunut kevyemmäksi. Lisäksi ostin urheiluvälineliikkeestä kunnon pumpun, jolla ehkä jopa saan renkaisiin ilmaa. Käsipumppua kun voi käytellä vaikka koko päivän, eikä MITÄÄN tapahdu. Tulee ikävä isää, joka vanhoina hyvinä aikoina pumppasi pyörän keväisin. (Silloin kun vielä vihasin pyöräilyä. Heh.)
16. huhtikuuta 2009
14. huhtikuuta 2009
Päivän teksti = TV-teksti (+ pääsiäinen)
Tämän päivän kirjoitusta kannattaa etsiä TV-puolelta. Sinne kirjoitin, on jo myöhä, en jaksa kirjoittaa tänne oikein mitään.
Pääsiäinen meni, söin suklaata ja muutenkin liikaa. Oltiin koko perheen voimin mökillä. Laiskoteltiin, ainakaan minä en tehnyt oikein mitään. Pelattiin herttaa.
Olenkohan koskaan viettänyt yhtään pääsiäistä erossa perheestä? Skotlannin vuosista en ole ihan varma, mutta voisin melkein väittää, että en.
Toisaalta saattaapi olla, että vikana vuonna vietin, kun Suomeen muutto heinäkuun alussa oli sen verran lähellä ja jäin tekemään töitä. Juu. Näin se taitaa olla. Olen viettänyt yhden (1) kappaleen pääsiäisiä muualla kuin perheen parissa. Se lienee silti tilastollisesti melko vähän.
Pääsiäinen meni, söin suklaata ja muutenkin liikaa. Oltiin koko perheen voimin mökillä. Laiskoteltiin, ainakaan minä en tehnyt oikein mitään. Pelattiin herttaa.
Olenkohan koskaan viettänyt yhtään pääsiäistä erossa perheestä? Skotlannin vuosista en ole ihan varma, mutta voisin melkein väittää, että en.
Toisaalta saattaapi olla, että vikana vuonna vietin, kun Suomeen muutto heinäkuun alussa oli sen verran lähellä ja jäin tekemään töitä. Juu. Näin se taitaa olla. Olen viettänyt yhden (1) kappaleen pääsiäisiä muualla kuin perheen parissa. Se lienee silti tilastollisesti melko vähän.
11. huhtikuuta 2009
Jesus Christ Superstar tulee taas.
Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.
Onhan nyt sentään pääsiäinen.
En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.
En vielä tiedä, jaksanko taas katsoa. Kyllä varmaan tulee katsottua, koska äiti ei ole tätä versiota koskaan nähnyt.
Onhan nyt sentään pääsiäinen.
En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.
10. huhtikuuta 2009
Uaah, lunta?!
Tai mitä räntää lie.
Menenkin näköjään junalle bussilla enkä pyörällä.
Liiallinen valittaminen olisi kuitenkin tyhmää, koska x-määrä lunta on aina parempi kuin lumeton talvi. Paljon mieluummin ottaisin uudelleen tämän runsaslumisen vuoden kuin edellistä lumetonta. Vaikka maa onkin valkoisena pitkänperjantain aamuna.
Menenkin näköjään junalle bussilla enkä pyörällä.
Liiallinen valittaminen olisi kuitenkin tyhmää, koska x-määrä lunta on aina parempi kuin lumeton talvi. Paljon mieluummin ottaisin uudelleen tämän runsaslumisen vuoden kuin edellistä lumetonta. Vaikka maa onkin valkoisena pitkänperjantain aamuna.
9. huhtikuuta 2009
Lähtötunnelmissa...
Kirjoitin tänään tälleen American Idolista tuolla toisella puolella.
Paljon enempää ei taida jaksaa tai ehtiä.
Olen huomenna lähdössä junalla vanhempien luo. Ostin liput onneksi jo tänään. Jouduin silti idän junassa käytäväpaikalle, mutta ne onkin tunnettuja siitä, että ovat kaikkein täysimpiä.
Olen myös harjoitellut lisää pyörällä ajoa. Mäkipyöräilykestävyyttä täytyy ehdottomasti saada lisää. Ja sitten ihan vain yleisesti tottua taas satulaan. Mutta kyllä se tästä. Kun tulee vielä vähän lämpimämpi, on paljon kivempi polkea.
Mökillä on netti eikä niin paljoa ohjelmaa kuin kylä-kyläpaikoissa, joten ehkäpä minusta kuullaan jo ennen tiistaita. Viimeistään kuitenkin silloin. Hyvää pääsiäistä!
Paljon enempää ei taida jaksaa tai ehtiä.
Olen huomenna lähdössä junalla vanhempien luo. Ostin liput onneksi jo tänään. Jouduin silti idän junassa käytäväpaikalle, mutta ne onkin tunnettuja siitä, että ovat kaikkein täysimpiä.
Olen myös harjoitellut lisää pyörällä ajoa. Mäkipyöräilykestävyyttä täytyy ehdottomasti saada lisää. Ja sitten ihan vain yleisesti tottua taas satulaan. Mutta kyllä se tästä. Kun tulee vielä vähän lämpimämpi, on paljon kivempi polkea.
Mökillä on netti eikä niin paljoa ohjelmaa kuin kylä-kyläpaikoissa, joten ehkäpä minusta kuullaan jo ennen tiistaita. Viimeistään kuitenkin silloin. Hyvää pääsiäistä!
8. huhtikuuta 2009
Lakkauttakaa nelipäiväiset työviikot!
Tänään on melkoinen työkiire. Nelipäiväinen työviikko on ihan helvetistä. Mieluummin tekisin viimeiset työt junassa matkalla vanhempien luo ja palauttaisin sitten siellä. Nyt pitää ahertaa ne raivolla jo torstaiksi ja tehdä junassa korkeintaan ensi viikon töitä etukäteen.
Tiedostan, että olen hiukan yksin mielipiteeni kanssa :D
Ei mua toisaalta ollenkaan haittaa, jos nelipäiväinen viikko on lyhennetty alkupäästä. Se on OK. Mutta lakkauttakaa lomaperjantait.
Tänään pääsin ajamaan polkupyörällä ekaa kertaa. Kumit pitäisi pumpata, mutta kulki se noinkin ensi hätään. Ei olleet tyhjentyneet kokonaan talven aikana. Ajaja oli kylläkin talviterässä. Ei voi olla noin rankkaa polkea.
Tiedostan, että olen hiukan yksin mielipiteeni kanssa :D
Ei mua toisaalta ollenkaan haittaa, jos nelipäiväinen viikko on lyhennetty alkupäästä. Se on OK. Mutta lakkauttakaa lomaperjantait.
Tänään pääsin ajamaan polkupyörällä ekaa kertaa. Kumit pitäisi pumpata, mutta kulki se noinkin ensi hätään. Ei olleet tyhjentyneet kokonaan talven aikana. Ajaja oli kylläkin talviterässä. Ei voi olla noin rankkaa polkea.
7. huhtikuuta 2009
Oman unielokuvansa sankaritar
Näin yöllä elävämpää unta kuin aikoihin. Se vuoksi aloin ajatella unia laajemminkin.
En tiedä, näkevätkö muut unia, joissa ovat elokuvissa tai liveroolipeleissä, eikä mikään oikeastaan ole totta. Minä näen enimmän osan ajasta. Se on vapauttavaa. Voi tehdä mitä vain, mutta tekijä en oikeastaan ole minä itse (vaan "hahmoni") eivätkä asiat tapahdu oikeasti, joten ei tarvitse niin pelätä tai tuntea syyllisyyttä.
Kun olen unielokuvan päähenkilö, en tietenkään (?) näe unta, jossa kuvataan elokuvaa otos kerrallaan. (Olis aika tylsä uni!) Näen elokuvan omasta näkökulmastani kuin se tapahtuisi reaaliajassa. Koen kuitenkin vahvasti, että tämä on elokuva, fiktiota. Olen itse jossain roolihahmoni sisällä ja voin kiinnostuneena tarkkailla hänen toimintaansa. Vastanäyttelijöinä voi olla tunnettujakin näyttelijöitä. En silti unessa koe tuntevani ko. näyttelijöitä - hehän vain esittävät jotain unielokuvani hahmoa. (Joku kerta olin post-apokalyptisessa toimintaseikkailussa Jude Law'n ja Ewan McGregorin kanssa. Oli loistava yö :D Muistan enää vain, että Juden hahmo oli kaunis petturi ja sai surmansa. Toisaalta kerran näin unta, jossa oikea Ewan oli kadonnut serkkuni isän puolelta, tuli Suomeen, me rakastuimme palavasti ja tunsimme syyllisyyttä siitä. Se uni oli olevinaan oikeasti totta, ja vieläkin hetkellisesti kuvittelen tuntevani McGregorin sen vuoksi.)
Kerrotaan vielä tämän yön unielokuvastakin. Olin kotiopettajatar, joka saapui 1800-luvulla Britanniasta New Yorkiin hienostoperheeseen. Olosuhteet muuttivat matkalla muotoaan, ja lopussa olinkin jonkinlainen yliopiston tutkimusapulainen / au pair -tyyppinen hahmo nykyajan Britanniassa. Juoni pysyi silti ihmeen loogisena. Hahmoni oli kunnianhimoinen nuori nainen yksin maailmassa ja yritti tasapainoittaa kunniallisena pysymisen ja menestyksen saavuttamisen. En tiedä, miten tarkoituksellinen aikahyppäys oli, mutta kokonaisuudesta tuli vallan tarkkanäköinen kannanotto maailman muuttumiseen ja moraalin väljentymiseen: alussa lähinnä keskusteltiin näennäisen viileästi teekutsuilla (hahmonihan olisi menettänyt maineensa ikuisiksi ajoiksi niin kovin helposti), mutta lopussa olin ihan avoimesti perheen pään, yliopiston professorin, rakastajatar. (Oli kuuma kohtaus auton takapenkillä ja kaikkee, ja vaimo oli ainakin melkein samassa autossa... huh). Professoria esitti Damian Lewis, ja olin oikein tyytyväinen roolitukseen! :D (Lewis on juuri sopivan karismaattinen-muttei-liian-komea, koska hahmon piti oikeastaan olla vastenmielinen omalleni. Arvelen kanavoineeni The Forsyte Sagaa tässä.)
Uni oli teemoiltaan ja tunnelmiltaan suorastaan kiehtova, ja ihmeen looginen ja elävä. Se on mietityttänyt minua koko päivän, ja on jokseenkin sellainen olo, että se jää elämään.
En tiedä, näkevätkö muut unia, joissa ovat elokuvissa tai liveroolipeleissä, eikä mikään oikeastaan ole totta. Minä näen enimmän osan ajasta. Se on vapauttavaa. Voi tehdä mitä vain, mutta tekijä en oikeastaan ole minä itse (vaan "hahmoni") eivätkä asiat tapahdu oikeasti, joten ei tarvitse niin pelätä tai tuntea syyllisyyttä.
Kun olen unielokuvan päähenkilö, en tietenkään (?) näe unta, jossa kuvataan elokuvaa otos kerrallaan. (Olis aika tylsä uni!) Näen elokuvan omasta näkökulmastani kuin se tapahtuisi reaaliajassa. Koen kuitenkin vahvasti, että tämä on elokuva, fiktiota. Olen itse jossain roolihahmoni sisällä ja voin kiinnostuneena tarkkailla hänen toimintaansa. Vastanäyttelijöinä voi olla tunnettujakin näyttelijöitä. En silti unessa koe tuntevani ko. näyttelijöitä - hehän vain esittävät jotain unielokuvani hahmoa. (Joku kerta olin post-apokalyptisessa toimintaseikkailussa Jude Law'n ja Ewan McGregorin kanssa. Oli loistava yö :D Muistan enää vain, että Juden hahmo oli kaunis petturi ja sai surmansa. Toisaalta kerran näin unta, jossa oikea Ewan oli kadonnut serkkuni isän puolelta, tuli Suomeen, me rakastuimme palavasti ja tunsimme syyllisyyttä siitä. Se uni oli olevinaan oikeasti totta, ja vieläkin hetkellisesti kuvittelen tuntevani McGregorin sen vuoksi.)
Kerrotaan vielä tämän yön unielokuvastakin. Olin kotiopettajatar, joka saapui 1800-luvulla Britanniasta New Yorkiin hienostoperheeseen. Olosuhteet muuttivat matkalla muotoaan, ja lopussa olinkin jonkinlainen yliopiston tutkimusapulainen / au pair -tyyppinen hahmo nykyajan Britanniassa. Juoni pysyi silti ihmeen loogisena. Hahmoni oli kunnianhimoinen nuori nainen yksin maailmassa ja yritti tasapainoittaa kunniallisena pysymisen ja menestyksen saavuttamisen. En tiedä, miten tarkoituksellinen aikahyppäys oli, mutta kokonaisuudesta tuli vallan tarkkanäköinen kannanotto maailman muuttumiseen ja moraalin väljentymiseen: alussa lähinnä keskusteltiin näennäisen viileästi teekutsuilla (hahmonihan olisi menettänyt maineensa ikuisiksi ajoiksi niin kovin helposti), mutta lopussa olin ihan avoimesti perheen pään, yliopiston professorin, rakastajatar. (Oli kuuma kohtaus auton takapenkillä ja kaikkee, ja vaimo oli ainakin melkein samassa autossa... huh). Professoria esitti Damian Lewis, ja olin oikein tyytyväinen roolitukseen! :D (Lewis on juuri sopivan karismaattinen-muttei-liian-komea, koska hahmon piti oikeastaan olla vastenmielinen omalleni. Arvelen kanavoineeni The Forsyte Sagaa tässä.)
Uni oli teemoiltaan ja tunnelmiltaan suorastaan kiehtova, ja ihmeen looginen ja elävä. Se on mietityttänyt minua koko päivän, ja on jokseenkin sellainen olo, että se jää elämään.
6. huhtikuuta 2009
Kestikö kunnianhimoinen projekti vain kaksi päivää?
Projekti kestää toivottavasti kauemmin kuin kaksi päivää. Olisi kuitenkin pitänyt pistää varaus: enhän mie voi blogia kirjoittaa, jos en ole tietokoneen ääressä, joten viikonloppumatkojeni aikana en edelleenkään bloggaa.
Tällä kertaa olin Oulussa Jannaa ja kummitytärtä katsomassa. Tarkoitus oli kirjoittaa perjantaina ennen lähtöä, mutten kerta kaikkiaan ehtinyt töiden valmiiksi aamisen ja junaan juoksemisen välissä.
Perjantaina meinasin kirjoittaa niinkin jännästä aiheesta kuin keväästä ja pyöräilyn aloittamisesta. Lakaisukoneet ovat pyörineet Tampereen kaduilla jo jonkin aikaa, ja odotan innolla, että saan kaivaa pyörän kellarista. Olin aikonut tehdä sen tänään, mutta olikin niin inhottava tihkusade, etten jaksanut. Odotan seuraavaa kaunista päivää. Mutta sitten pääseekin taas hetkessä joka paikkaan monen kuukauden ajan - ihanaa.
Oulun matkalla koin myös toisen jännittävän asian: tulin takaisin yöjunalla, makuuosastossa. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä. Ei välttämättä ole minun juttuni. En saanut nukuttua kunnolla, vaan heräilin tunnin välein miettimään, missä nyt ollaan ja milloin pitää nousta. Lisäksi oli oudon hermostuttavaa olla vain yhden ihmisen kanssa samassa osastossa. Hostelleissa viihdyn ihan hyvin, mutta siellä on yhdessä huoneessa enemmän porukkaa. Tällöin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki muut ovat hulluja. Taltuttaisimme yhdessä mahdollisen häirikön. Entä jos se junan ainoa osastokaveri sattuu olemaan psykopaatti? (Onhan se epätodennäköistä. Unen ja valveen rajamailla pimeässä kopissa asiat tuntuvat erilaisilta.)
Ymmärrän yöjunan mielekkyyden, jos ihminen ei voi tehdä töitä junassa ja haluaa pidentää vierailuaan käyttämällä hyväkseen tarpeetonta aikaa. Minulle on kuitenkin mielekkäämpää nukkua yöni kunnolla ja tehdä päiväjunassa viiden tunnin työpäivä. Junassa saa paljon aikaan, koska siellä ei ole muita houkutuksia tai virikkeitä. Tulevaisudessa teen näin.
Tällä kertaa olin Oulussa Jannaa ja kummitytärtä katsomassa. Tarkoitus oli kirjoittaa perjantaina ennen lähtöä, mutten kerta kaikkiaan ehtinyt töiden valmiiksi aamisen ja junaan juoksemisen välissä.
Perjantaina meinasin kirjoittaa niinkin jännästä aiheesta kuin keväästä ja pyöräilyn aloittamisesta. Lakaisukoneet ovat pyörineet Tampereen kaduilla jo jonkin aikaa, ja odotan innolla, että saan kaivaa pyörän kellarista. Olin aikonut tehdä sen tänään, mutta olikin niin inhottava tihkusade, etten jaksanut. Odotan seuraavaa kaunista päivää. Mutta sitten pääseekin taas hetkessä joka paikkaan monen kuukauden ajan - ihanaa.
Oulun matkalla koin myös toisen jännittävän asian: tulin takaisin yöjunalla, makuuosastossa. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä. Ei välttämättä ole minun juttuni. En saanut nukuttua kunnolla, vaan heräilin tunnin välein miettimään, missä nyt ollaan ja milloin pitää nousta. Lisäksi oli oudon hermostuttavaa olla vain yhden ihmisen kanssa samassa osastossa. Hostelleissa viihdyn ihan hyvin, mutta siellä on yhdessä huoneessa enemmän porukkaa. Tällöin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki muut ovat hulluja. Taltuttaisimme yhdessä mahdollisen häirikön. Entä jos se junan ainoa osastokaveri sattuu olemaan psykopaatti? (Onhan se epätodennäköistä. Unen ja valveen rajamailla pimeässä kopissa asiat tuntuvat erilaisilta.)
Ymmärrän yöjunan mielekkyyden, jos ihminen ei voi tehdä töitä junassa ja haluaa pidentää vierailuaan käyttämällä hyväkseen tarpeetonta aikaa. Minulle on kuitenkin mielekkäämpää nukkua yöni kunnolla ja tehdä päiväjunassa viiden tunnin työpäivä. Junassa saa paljon aikaan, koska siellä ei ole muita houkutuksia tai virikkeitä. Tulevaisudessa teen näin.
2. huhtikuuta 2009
Kauhuleffojen kääntämisen kaksi puolta
Hack-n-slash-leffojen kääntämisessä on puolensa ja puolensa.
(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."
(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.
Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.
Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.
Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.
Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.
Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.
Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.
(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."
(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.
Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.
Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.
Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.
Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.
Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.
Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.
1. huhtikuuta 2009
Kokemuksia kestopigmentoinnista
Olisko ollut hauskaa, jos olisinkin tänään kirjoittanut: "Aprillia, en mä kirjoitakaan kuukauteen ollenkaan blogia"? Hehe. Tuli tänään mieleen.
No, en aio kirjoittaa niin.
Ensi töikseni tämmöinen asiajuttu, joka on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa.
---
Olen käynyt kulmakarvojen kestopigmentoinnissa.
Se tarkoittaa sitä, että minulle on periaatteessa tatuoitu kulmakarvat. Ainakin suunnilleen. Väri ei mene yhtä syvälle kuin tatuoinnissa ja haalistuu siksi vuosien varrella. (Ihan tarkoituksella. Sitä voi sitten vahvistaa. Pari vuotta pitäisi kestää, ennen kuin tarvitsee tehdä mitään.)
Olin miettinyt pigmentointia pitkään. Minua on aina ärsyttänyt, että kulmakarvani ovat ihan näkymättömät. Olen vuosien mittaan oppinut piirtämään ne oikein kauniiksi, mutta ilman meikkiä olen kulmaton. Minua kyllä pelotti, että kulmista tulisi liian kovan ja luonnottoman näköiset, mutta koska kuitenkin aina vaan haaveilin asiasta, päätin lopulta teettää pigmentoinnin. Se kävi helposti samalla tutulla kosmetologilla, joka tekee ripsipermanenttini.
Pigmentointi maksoi vajaat neljäsataa euroa. Siihen kuului kaksi parin tunnin tatuointikertaa. Ensin tehtiin pohjat, joita muokattiin ja vahvistettiin jälkimmäisessä käsittelyssä. Eihän tällaiseen opiskelijana olisi ikinä ollut varaa, mutta nyt parempituloisena muutama satanen ei yllättäen olekaan maailmanloppu. Onhan hinta sinänsä aika kova, mutta tulos kestää vuosia ja säästää aikaani joka ikinen päivä. (Ja kulmat ovat tasalaatuiset. On ärsyttävää, kun joskus vaan on huono meikkipäivä, ja sitten kulkee naama vinksallaan.)
Ensin piirreltiin kulmien mallia. Kosmetologi piirsi aivan järkyttävän typerät kulmat, joita yritti ensin neuvojeni mukaan korjailla, mutta antoi sitten kynän käteen ja sanoi, että piirrä itse. Niin tein, ja näiden mallia on moni kehunut. En siis tiedä, suosittelisinko tätä ihmiselle, joka ei yleensä piirrä itselleen kulmakarvoja. Toisaalta, jos kulmia ei ole tavannut piirtää, ei ehkä kauheasti kaipaakaan niitä? Tai no, emmätiiä, voihan ihminen olla sellaisessa traagisessa tilanteessa, että kärsii kulmattomuudestaan muttei vaan osaa meikata. Ehkä ne kosmetologin kulmat näyttävät fiksummilta, jos ei ole jo vuosia piirtänyt kulmiaan erinäköisiksi.
Itse pigmentointi ei ollut mitenkään järkyttävän kivuliasta tai pelottavaa. Ensin laitettiin puuduttavaa voidetta, joka ei puuduttanut kauheasti. Sitten vedeltiin kulmia pitkin surisevalla automaattineulalla. Kun iho oli rikottu, kosmetologi pystyi laittamaan tehokkaampaa puudutusvoidetta. Ja taas jatkettiin neulalla vetelyä.
Minä olin kuulemma unelmapotilas. Kosmetologi kyseli moneen kertaan, eikö muka satu. Ilmeisesti monet tatuoitavat kiemurtelevat tuskissaan, ja käsittelyssä pitää vähän väliä pitää taukoa. Minua ei sattunut varsinkaan ekalla käsittelykerralla. Silloin tuntui pahimmillaan siltä, kuin joku vetäisi terävää neulaa pitkin kulmakarvaa ja ihoon jäisi punainen naarmu, muttei kuitenkaan tulisi verta. Kevyimmillään tunsin oikeasti vain kosketuksen. Toinen käsittelykerta oli jostain syystä tuskallisempi. Ison osan ajasta tuntui neulalla vetelyltä ja pahimmillaan siltä, kuin neula jättäisi jälkeensä jo vertakin. Ei toinenkaan kerta silti ollut lähelläkään tuskissaankiemurtelutasoa. En pelkäisi mennä uuteen käsittelyyn. Mekaaninen ihonpuhdistus sattuu ainakin minua paljon enemmän. Siinä silmät alkavat väkisinkin vuotaa. Tässä ne kyyneltyivät vähän pahimmissa kohdissa.
Olen tyytyväinen lopputulokseen. Näytän nyt enemmän itseltäni myös ilman meikkiä (ja tiedostan lausahduksen paradoksaalisuuden :D). Lopputulos on ehkä kevyesti sen näköinen kuin minulla olisi koko ajan piirretyt kulmat, mutta totuin siihen itse nopeasti, mistä johtuen näe asiaa niin peiliin katsoessani, mistä johtuen se ei häiritse minua. Eivätkä ehkä näe muutkaan, elleivät tule lähelle katsomaan.
Kaiken kaikkiaan voisin suositella kestopigmentointia. Minulle se oli rahan ja vaivan arvoinen juttu. Kulmiensa mallin uskominen toisen käsiin on kuitenkin iso juttu, joten vaatisin saada itse piirtää muodon ennen tatuoimisen aloittamista.
No, en aio kirjoittaa niin.
Ensi töikseni tämmöinen asiajuttu, joka on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa.
---
Olen käynyt kulmakarvojen kestopigmentoinnissa.
Se tarkoittaa sitä, että minulle on periaatteessa tatuoitu kulmakarvat. Ainakin suunnilleen. Väri ei mene yhtä syvälle kuin tatuoinnissa ja haalistuu siksi vuosien varrella. (Ihan tarkoituksella. Sitä voi sitten vahvistaa. Pari vuotta pitäisi kestää, ennen kuin tarvitsee tehdä mitään.)
Olin miettinyt pigmentointia pitkään. Minua on aina ärsyttänyt, että kulmakarvani ovat ihan näkymättömät. Olen vuosien mittaan oppinut piirtämään ne oikein kauniiksi, mutta ilman meikkiä olen kulmaton. Minua kyllä pelotti, että kulmista tulisi liian kovan ja luonnottoman näköiset, mutta koska kuitenkin aina vaan haaveilin asiasta, päätin lopulta teettää pigmentoinnin. Se kävi helposti samalla tutulla kosmetologilla, joka tekee ripsipermanenttini.
Pigmentointi maksoi vajaat neljäsataa euroa. Siihen kuului kaksi parin tunnin tatuointikertaa. Ensin tehtiin pohjat, joita muokattiin ja vahvistettiin jälkimmäisessä käsittelyssä. Eihän tällaiseen opiskelijana olisi ikinä ollut varaa, mutta nyt parempituloisena muutama satanen ei yllättäen olekaan maailmanloppu. Onhan hinta sinänsä aika kova, mutta tulos kestää vuosia ja säästää aikaani joka ikinen päivä. (Ja kulmat ovat tasalaatuiset. On ärsyttävää, kun joskus vaan on huono meikkipäivä, ja sitten kulkee naama vinksallaan.)
Ensin piirreltiin kulmien mallia. Kosmetologi piirsi aivan järkyttävän typerät kulmat, joita yritti ensin neuvojeni mukaan korjailla, mutta antoi sitten kynän käteen ja sanoi, että piirrä itse. Niin tein, ja näiden mallia on moni kehunut. En siis tiedä, suosittelisinko tätä ihmiselle, joka ei yleensä piirrä itselleen kulmakarvoja. Toisaalta, jos kulmia ei ole tavannut piirtää, ei ehkä kauheasti kaipaakaan niitä? Tai no, emmätiiä, voihan ihminen olla sellaisessa traagisessa tilanteessa, että kärsii kulmattomuudestaan muttei vaan osaa meikata. Ehkä ne kosmetologin kulmat näyttävät fiksummilta, jos ei ole jo vuosia piirtänyt kulmiaan erinäköisiksi.
Itse pigmentointi ei ollut mitenkään järkyttävän kivuliasta tai pelottavaa. Ensin laitettiin puuduttavaa voidetta, joka ei puuduttanut kauheasti. Sitten vedeltiin kulmia pitkin surisevalla automaattineulalla. Kun iho oli rikottu, kosmetologi pystyi laittamaan tehokkaampaa puudutusvoidetta. Ja taas jatkettiin neulalla vetelyä.
Minä olin kuulemma unelmapotilas. Kosmetologi kyseli moneen kertaan, eikö muka satu. Ilmeisesti monet tatuoitavat kiemurtelevat tuskissaan, ja käsittelyssä pitää vähän väliä pitää taukoa. Minua ei sattunut varsinkaan ekalla käsittelykerralla. Silloin tuntui pahimmillaan siltä, kuin joku vetäisi terävää neulaa pitkin kulmakarvaa ja ihoon jäisi punainen naarmu, muttei kuitenkaan tulisi verta. Kevyimmillään tunsin oikeasti vain kosketuksen. Toinen käsittelykerta oli jostain syystä tuskallisempi. Ison osan ajasta tuntui neulalla vetelyltä ja pahimmillaan siltä, kuin neula jättäisi jälkeensä jo vertakin. Ei toinenkaan kerta silti ollut lähelläkään tuskissaankiemurtelutasoa. En pelkäisi mennä uuteen käsittelyyn. Mekaaninen ihonpuhdistus sattuu ainakin minua paljon enemmän. Siinä silmät alkavat väkisinkin vuotaa. Tässä ne kyyneltyivät vähän pahimmissa kohdissa.
Olen tyytyväinen lopputulokseen. Näytän nyt enemmän itseltäni myös ilman meikkiä (ja tiedostan lausahduksen paradoksaalisuuden :D). Lopputulos on ehkä kevyesti sen näköinen kuin minulla olisi koko ajan piirretyt kulmat, mutta totuin siihen itse nopeasti, mistä johtuen näe asiaa niin peiliin katsoessani, mistä johtuen se ei häiritse minua. Eivätkä ehkä näe muutkaan, elleivät tule lähelle katsomaan.
Kaiken kaikkiaan voisin suositella kestopigmentointia. Minulle se oli rahan ja vaivan arvoinen juttu. Kulmiensa mallin uskominen toisen käsiin on kuitenkin iso juttu, joten vaatisin saada itse piirtää muodon ennen tatuoimisen aloittamista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
