Tässä blogissa ei ole kategoriaa "ärsytykset" tai "valitukset", koska olen ikuisuusoptimisti enkä juuri tunne tarvetta valittaa. Tämäniltaisen poikkeusmielentilan vuoksi pitäisi melkein luoda valituskategoria, mutta taidan periaatteesta jättää luomatta.
Meinasin jättää oven avaamatta kelloa soittaneelle jehovalle, mutta setä näytti ovisilmän läpi sen verran samalta kuin talonmies, että avasin varmuuden vuoksi. Olis pitänyt muistaa, että talonmies on lomalla. (Olipa muuten hyvä, että oli talkkarin näköinen Jehovan todistaja eikä talkkarin näköinen raiskaaja. Sanoo ikuisuusoptimisti.)
Mies kysyi, mikä minusta on elämän tarkoitus. Vastasin hetkeäkään epäröimättä, että onnellisuus, mitä se sitten kenellekin on (muita vahingoittamatta, sitä en sanonut). Mies jatkoi keskustelua aivan kuten olisin silmät pyöreinä vastannut, ettei minulla ole aavistustakaan. Ennakko-oletus loi ilmeisesti niin vahvan itsesuggestion, että hän kuuli minun sanovan niin. Muuta selitystä en keksi.
On kiihkouskovaisilta hemmetin ärsyttävää olettaa, että kaikki, jotka eivät ole löytäneet uskontoa, ovat elämän ja moraalisten kysymysten kanssa täysin hukassa ja umpisolmussa. Jos heidän kanssaan voisi keskustella, haastaisin heidät tutustumaan minuun ja sanomaan sitten saman! Joutuisivat nimittäin nielemään sanansa sataprosenttisesti. Olen harvinaisen sinut elämän ja maailmankaikkeuden kanssa. (Tämä ärsyttää minua vähintään yhtä paljon kuin se, että tietty ihmistyyppi luulee sinkkujen olevan sinkkuja vain, koska eivät ole pystyneet nappaamaan miestä. Grrh. Kun nyt aggressioita puretaan.)
Onneksi tunnen paljon myös aivan ihastuttavia uskovaisia, jotka eivät ajattele noin. Muuten tekisi mieli muuttaa omaa asennettani. Joka on perinteisesti ollut spontaani tyytyväisyys uskovaisten puolesta. Uskominen, se varmuus, lienee mukava tunne. Mieleenikään ei yleensä tulisi yrittää horjuttaa kenenkään uskoa, koska pidän sitä positiivisena arvona (jälleen varaus "muita vahingoittamatta").
Ehkä silti lähden soittelemaan jehovien ovikelloja kostoksi. "Oletko pohtinut elämän tarkoitusta?" "Jaa, mitä sanoitkaan... No, viis siitä. Tiedänhän minä, että et ole, koska luotat sokeasti propagandavihkosiin. Saisinko kutsua sinut meidän agnostikkojen tilaisuuteen opettelemaan, miten ajatellaan itse? Seison tässä ovensuussa vänkäämässä vaikka viikon. Propagandavihkosta minulla ei valitettavasti ole."
3. elokuuta 2008
2. elokuuta 2008
Selvennystä
Kirjoitin lentokentällä väsyneenä tajunnanvirtaa. Ohitin blogitaukojutun pelkällä toteamuksella.
Eipä siinä paljoa selitettävää olekaan. Asunnossa oli laajakaista, mutta suurimman osan koneellaoloajastani tein töitä. Välillä piti päästää Marjukka nettiin, koulua oli 24 h viikossa, ja aina toisinaan oli kiva jopa lähteä ULOS tekemään jotain, kun kerta MATKOILLA oltiin.
Tuloksena oli sitten tauko. Vasta noin kuun puolivälissä päätin tehdä siitä virallisen. Ensin ajattelin, että kirjoitan, kun ehdin, enkä ikinä ehtinyt. Toivottavasti minua ei kaipailtu liikaa.
Minulla on pari vastaamatonta kommenttia sähköpostilaatikossa. Siis tuommoisia kysymyskommentteja. Palailen niihin lähipäivinä.
Toistaiseksi olen nukkunut paljon, pessyt pyykkiä ja... häpeän tunnustaa, mutta pelaillut Simsiä (vol. 2). Sitä tuli kuukauden poissaolon aikana niin ikävä. On kyllä vähän huono mieli asiasta, koska tässä kuussa olis parempaakin tekemistä - kuten gradun ekan kirjoituskierroksen saattaminen jonkinlaiseen palautettavaan kuntoon syyskuun alkuun mennessä. Sellaista pientä. Mutta olen kai leikkinyt pehmeää laskua.
Huomenna alkaa sellaiset tekosyyt loppua, kun paluusta on jo kaksi päivää. Aion tehdä töitä ja mennä jumppaan. Maanantaina toivottavasti gradun kimppuun. Miksei huomennakin, jos ehdin, mutta tuskin ehdin.
Eipä siinä paljoa selitettävää olekaan. Asunnossa oli laajakaista, mutta suurimman osan koneellaoloajastani tein töitä. Välillä piti päästää Marjukka nettiin, koulua oli 24 h viikossa, ja aina toisinaan oli kiva jopa lähteä ULOS tekemään jotain, kun kerta MATKOILLA oltiin.
Tuloksena oli sitten tauko. Vasta noin kuun puolivälissä päätin tehdä siitä virallisen. Ensin ajattelin, että kirjoitan, kun ehdin, enkä ikinä ehtinyt. Toivottavasti minua ei kaipailtu liikaa.
Minulla on pari vastaamatonta kommenttia sähköpostilaatikossa. Siis tuommoisia kysymyskommentteja. Palailen niihin lähipäivinä.
Toistaiseksi olen nukkunut paljon, pessyt pyykkiä ja... häpeän tunnustaa, mutta pelaillut Simsiä (vol. 2). Sitä tuli kuukauden poissaolon aikana niin ikävä. On kyllä vähän huono mieli asiasta, koska tässä kuussa olis parempaakin tekemistä - kuten gradun ekan kirjoituskierroksen saattaminen jonkinlaiseen palautettavaan kuntoon syyskuun alkuun mennessä. Sellaista pientä. Mutta olen kai leikkinyt pehmeää laskua.
Huomenna alkaa sellaiset tekosyyt loppua, kun paluusta on jo kaksi päivää. Aion tehdä töitä ja mennä jumppaan. Maanantaina toivottavasti gradun kimppuun. Miksei huomennakin, jos ehdin, mutta tuskin ehdin.
31. heinäkuuta 2008
Semmoinen oli Perugian kuukausi.
Asunnossa oli netti, mutta päätin silti pitää kuukauden blogiloman. 1. elokuuta lähtien olen jälleen Suomessa, ja normaali kirjoitustahti palautunee. Kuolemanväsyneenä Fiumicinon kentällä klo 00.20 on loistava aika aloittaa kirjoittelu - lauseista ei varmaan puutu kuin muutama jäsen kustakin.
Italiassa...
...oli vähemmän kuuma kuin elokuussa 2004. Huomattavasti vähemmän kuuma. Välillä jopa kylmä. Ei onneksi kuitenkaan läheskään yhtä kylmä kuin Suomessa samaan aikaan, kuulemma. :)
...opin tosi pajon lisää kieltä. Viime kielikurssilla 2004 opin puhumaan italiaa onnistuneesti käytännön tilanteissa ja ilmaisemaan itseäni miten kuten. Nyt opin oikeasti käymään keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Ryhmämme kommunikoi pelkästään italiaksi, englantia ei tarvittu. Puhuin monta ravintolailtaa ym. pelkkää italiaa. Viime kerralla olin keskitason ryhmässä, nyt edistyneessä.
...tutustuin esimerkiksi suomalaiseen kääntäjäkollegaan, unkarilaiseen sellistityttöön, armenialaiseen tyttöön, pariin meksikolaiseen pappiopiskelijaan, tanskalaiseen bodariin ja saksalaiseen farmaseuttiin. Jos AITO kansainvälisyys kiinnostaa, Universita per gli Stranieri on aivan mahtava paikka. Missään en ole tavannut noin kirjavaa ihmisjoukkoa.
...söin niin paljon gelatoa ja pizzaa, että onnistuin kyllästämään itseni ainakin seuraavan vuoden tarpeiksi. Molemmat ovat siellä vaan niin hyviä.
...rakastan edelleen ulkoilmaelokuvateattereita. Cinema sotto le stelle.
...onnistuin yhdistämään työn, huvin ja opiskelun. Tein noin 12 tuntia töitä joka viikko ja tienasin bruttona pyöreät kaksi tonnia. Olen tyytyväinen saavutukseeni. Se tarkoitti korkeintaan sitä, etten viettänyt niin montaa myöhäisiltaa ja aamuyötä piazzalla kuin vaikkapa sisareni. Mutta enpä tiedä, olisinko muutenkaan viettänyt.
Italiassa...
...oli vähemmän kuuma kuin elokuussa 2004. Huomattavasti vähemmän kuuma. Välillä jopa kylmä. Ei onneksi kuitenkaan läheskään yhtä kylmä kuin Suomessa samaan aikaan, kuulemma. :)
...opin tosi pajon lisää kieltä. Viime kielikurssilla 2004 opin puhumaan italiaa onnistuneesti käytännön tilanteissa ja ilmaisemaan itseäni miten kuten. Nyt opin oikeasti käymään keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Ryhmämme kommunikoi pelkästään italiaksi, englantia ei tarvittu. Puhuin monta ravintolailtaa ym. pelkkää italiaa. Viime kerralla olin keskitason ryhmässä, nyt edistyneessä.
...tutustuin esimerkiksi suomalaiseen kääntäjäkollegaan, unkarilaiseen sellistityttöön, armenialaiseen tyttöön, pariin meksikolaiseen pappiopiskelijaan, tanskalaiseen bodariin ja saksalaiseen farmaseuttiin. Jos AITO kansainvälisyys kiinnostaa, Universita per gli Stranieri on aivan mahtava paikka. Missään en ole tavannut noin kirjavaa ihmisjoukkoa.
...söin niin paljon gelatoa ja pizzaa, että onnistuin kyllästämään itseni ainakin seuraavan vuoden tarpeiksi. Molemmat ovat siellä vaan niin hyviä.
...rakastan edelleen ulkoilmaelokuvateattereita. Cinema sotto le stelle.
...onnistuin yhdistämään työn, huvin ja opiskelun. Tein noin 12 tuntia töitä joka viikko ja tienasin bruttona pyöreät kaksi tonnia. Olen tyytyväinen saavutukseeni. Se tarkoitti korkeintaan sitä, etten viettänyt niin montaa myöhäisiltaa ja aamuyötä piazzalla kuin vaikkapa sisareni. Mutta enpä tiedä, olisinko muutenkaan viettänyt.
1. heinäkuuta 2008
Että Italiaan sitten.
Hiemanko tuli kiire tällä viikolla? Lähtö on tänään, tunnin sisällä.
En osaa sanoa vielä mitään tulevan kuukauden bloggaustahdista, mutta yritän päivittää tilannetta. Ja myös saattaa Lontoon matkapäiviksen päätökseen, grrh - se nyt ainakin piti ennen matkaa. Jostain syystä minut taas kerran yllätti se, että asiat pitää niinku oikeesti tehdä jollain ajalla ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Mikä shokki.
A presto!
En osaa sanoa vielä mitään tulevan kuukauden bloggaustahdista, mutta yritän päivittää tilannetta. Ja myös saattaa Lontoon matkapäiviksen päätökseen, grrh - se nyt ainakin piti ennen matkaa. Jostain syystä minut taas kerran yllätti se, että asiat pitää niinku oikeesti tehdä jollain ajalla ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Mikä shokki.
A presto!
28. kesäkuuta 2008
Päivän sana: rambunctious.
Rambunctious = boisterous: noisy and lacking in restraint or discipline; energetic and difficult to control.
= 'riehakas, vallaton, raisu'
"I have a rambunctious cat."
= 'riehakas, vallaton, raisu'
"I have a rambunctious cat."
23. kesäkuuta 2008
Päivä 7: Lontoo
Olin pitkään vastaan räpiköityäni päättänyt, että saan katsoa Les Misérablesin taas. Tekosyynä käytin sitä, että juuri tänä viimeisenä Lontoon päivänäni oli upouuden miehityksen ensimmäinen ilta. Näkisin siis jollain lailla merkittävän esityksen.
Jokin sanoi minulle, että vaikka Les Misiin on yleensä aina lippuja TKTS:issä, näin erityisenä päivänä kannattaa mennä kojulle aikaisin. Olin siis virkeänä paikalla 20 min ennen kojun aukeamista (klo 9.40) take away -aamukahvi kourassani. Jono hyvin kohtuullinen, vain valotaululle asti. Ja jopas jotakin, kannatti olla paikalla ajoissa: yleensä lippuja on aina permannolle, mutta nyt jouduin kakkosparvelle. Myöhemmin olisin saattanut jäädä tyhjin käsin.
Jonottaessani tutustuin mukavaan amerikkalaispariskuntaan, musikaalifaneihin. He taivastelivat, ettei Wicked ole listalla. Käännyin sanomaan, ettei ikinä ole, ja neuvoin, miten eturivin lippuja saa. He ilahtuivat, ja välillemme virisi keskustelu. Kyllä, maailmassa on sivistyneitä jenkkejä. Kertoivat käyvänsä säännöllisesti teatterimatkoilla Lontoossa ja Nykissä. Nainen olisi tahtonut Les Misérablesiin, mutta miehensä ei suostunut enää viidettä kertaa. Annoimme toisillemme vertaistukea siitä, ettei show'sta selviä itkemättä. Molempien lempimusikaali.
Oikeasti, Lontoossa en ole yhtään outo. Lippujonoissa törmää aivan yhtä keskittyneisiin teatterituristeihin.
Myös saksalaisnainen takanamme alkoi kysellä minulta lippujen ostamisesta. Minussa on joku outo tietotoimistomainen ominaisuus, joka yllyttää ihmisiä kysymään minulta asioita. Luultavasti heitä rohkaisee se ehdottoman varmuuden aura, jonka sisältä välitän tietojani. Eipä se haittaa - tykkään neuvoa muita. (Tykkään myös kuunnella muiden neuvoja, jos he tietävät jostain asiasta kaiken.)
Lipun saatuani suunnistin jälleen kohti Primarkia, tuota halpojen vaatteiden luvattua maata. Ei ollut enää ihan aukeamisaika, ja sen huomasi. Purin hammasta ja jonotin. Sain saaliiksi valtavan kassillisen naurettavan halpoja, kivoja vaatteita. Kannatti jonottaa. Se ON paras paikka. (Eivätkä vaatteet minusta hajoa käsiin. Itse olen käyttänyt Primark-vaatekappaleita onnistuneesti useita vuosia.)
Klo 13 minulla oli lounastreffit blogituttavuuteni Mariannen kanssa London Bridgen alueella, lähellä tämän työpaikkaa. Oli hauskaa nähdä uusia maisemia, vaikka paikka ei oikeastaan ole paljoa Globelta eteenpäin. Kävelin sinne St. Paul'silta. Oli oikein mukavaa - kiva yllättäen jutella suomea keskellä Lontoota. Mariannen tunnin lounastauko meni nopeasti. (Piti muuten sanomani, että jos et ensi kesäkuuhun mennessä ole saanut katsottua yhtään West End -musikaalia, vaikka olet lontoolainen, raahaan sinut mukaani johonkin... :D)
Klo 14 - 18 suoritin viimeisen suuren työrutistuksen hostellilla. 19.30 alkoi Les Misérables. Oli outoa olla kakkosparvella. En ole oikein kotonani siellä. Siellä istuu turisteja ja koululaisryhmiä, teatterissa harvemmin käyviä. Minun paikkani on permanto. MUTTA on sanottava, että Les Misin lavasteet ja valoefektit aukeavat ylhäältä päin aivan ihmeen hyvin. Ykkösparvi olisi varmaan ihan oikeasti paras paikka katsoa tämä show, vaikka yleensä pidän väitettä sen paremmuudesta täytenä propagandana.
Show oli... No, se on paras. Kylmiä väreitä. Vaikka musiikin osaa ulkoa, sen teho ei vähene. Ja loppu... yritin olla itkemättä, mutta silti kyyneleet valuivat kaulalle asti. Viimeistään "Come with me where chains will never bind you" ja olen mennyttä.
Parhaista teatteriesityksistä poistuu ultimaalisessa "olen käynyt toisessa maailmassa" -mielentilassa. Sydän tykyttäen. Maailma tuntuu kirkastuneen, puhdistuneen. Oisko se se katharsis? Minä lähdin tästä esityksestä täysin sekavana. Olin vieläkin puoliksi jossakin muualla. Kävelin hostellille asti pimenevässä illassa hyvin onnellisena. Meinasin kaksi kertaa jäädä auton alle, koska olin niin muissa maailmoissa, etten muistanut katsoa vasemmalle.
Jokin sanoi minulle, että vaikka Les Misiin on yleensä aina lippuja TKTS:issä, näin erityisenä päivänä kannattaa mennä kojulle aikaisin. Olin siis virkeänä paikalla 20 min ennen kojun aukeamista (klo 9.40) take away -aamukahvi kourassani. Jono hyvin kohtuullinen, vain valotaululle asti. Ja jopas jotakin, kannatti olla paikalla ajoissa: yleensä lippuja on aina permannolle, mutta nyt jouduin kakkosparvelle. Myöhemmin olisin saattanut jäädä tyhjin käsin.
Jonottaessani tutustuin mukavaan amerikkalaispariskuntaan, musikaalifaneihin. He taivastelivat, ettei Wicked ole listalla. Käännyin sanomaan, ettei ikinä ole, ja neuvoin, miten eturivin lippuja saa. He ilahtuivat, ja välillemme virisi keskustelu. Kyllä, maailmassa on sivistyneitä jenkkejä. Kertoivat käyvänsä säännöllisesti teatterimatkoilla Lontoossa ja Nykissä. Nainen olisi tahtonut Les Misérablesiin, mutta miehensä ei suostunut enää viidettä kertaa. Annoimme toisillemme vertaistukea siitä, ettei show'sta selviä itkemättä. Molempien lempimusikaali.
Oikeasti, Lontoossa en ole yhtään outo. Lippujonoissa törmää aivan yhtä keskittyneisiin teatterituristeihin.
Myös saksalaisnainen takanamme alkoi kysellä minulta lippujen ostamisesta. Minussa on joku outo tietotoimistomainen ominaisuus, joka yllyttää ihmisiä kysymään minulta asioita. Luultavasti heitä rohkaisee se ehdottoman varmuuden aura, jonka sisältä välitän tietojani. Eipä se haittaa - tykkään neuvoa muita. (Tykkään myös kuunnella muiden neuvoja, jos he tietävät jostain asiasta kaiken.)
Lipun saatuani suunnistin jälleen kohti Primarkia, tuota halpojen vaatteiden luvattua maata. Ei ollut enää ihan aukeamisaika, ja sen huomasi. Purin hammasta ja jonotin. Sain saaliiksi valtavan kassillisen naurettavan halpoja, kivoja vaatteita. Kannatti jonottaa. Se ON paras paikka. (Eivätkä vaatteet minusta hajoa käsiin. Itse olen käyttänyt Primark-vaatekappaleita onnistuneesti useita vuosia.)
Klo 13 minulla oli lounastreffit blogituttavuuteni Mariannen kanssa London Bridgen alueella, lähellä tämän työpaikkaa. Oli hauskaa nähdä uusia maisemia, vaikka paikka ei oikeastaan ole paljoa Globelta eteenpäin. Kävelin sinne St. Paul'silta. Oli oikein mukavaa - kiva yllättäen jutella suomea keskellä Lontoota. Mariannen tunnin lounastauko meni nopeasti. (Piti muuten sanomani, että jos et ensi kesäkuuhun mennessä ole saanut katsottua yhtään West End -musikaalia, vaikka olet lontoolainen, raahaan sinut mukaani johonkin... :D)
Klo 14 - 18 suoritin viimeisen suuren työrutistuksen hostellilla. 19.30 alkoi Les Misérables. Oli outoa olla kakkosparvella. En ole oikein kotonani siellä. Siellä istuu turisteja ja koululaisryhmiä, teatterissa harvemmin käyviä. Minun paikkani on permanto. MUTTA on sanottava, että Les Misin lavasteet ja valoefektit aukeavat ylhäältä päin aivan ihmeen hyvin. Ykkösparvi olisi varmaan ihan oikeasti paras paikka katsoa tämä show, vaikka yleensä pidän väitettä sen paremmuudesta täytenä propagandana.
Show oli... No, se on paras. Kylmiä väreitä. Vaikka musiikin osaa ulkoa, sen teho ei vähene. Ja loppu... yritin olla itkemättä, mutta silti kyyneleet valuivat kaulalle asti. Viimeistään "Come with me where chains will never bind you" ja olen mennyttä.
Parhaista teatteriesityksistä poistuu ultimaalisessa "olen käynyt toisessa maailmassa" -mielentilassa. Sydän tykyttäen. Maailma tuntuu kirkastuneen, puhdistuneen. Oisko se se katharsis? Minä lähdin tästä esityksestä täysin sekavana. Olin vieläkin puoliksi jossakin muualla. Kävelin hostellille asti pimenevässä illassa hyvin onnellisena. Meinasin kaksi kertaa jäädä auton alle, koska olin niin muissa maailmoissa, etten muistanut katsoa vasemmalle.
22. kesäkuuta 2008
Päivä 6: Lontoo.
Sunnuntai oli hieman hiljaisempi päivä. Olin antanut työaikataulujen lipsua (esimerkiksi olemalla tekemättä lauantaina mitään), joten tiesin, että kannattaa skarpata. Tein heti aamiaisen jälkeen hieman töitä.
Kahdeksitoista suuntasin takaisin West End Liveen, jossa sunnuntaina esiintyi huomattavasti vähemmän musikaaleja kuin lauantaina, mutta muutama sentään. Jersey Boysin pojat vetivät niin hyvin, että teki melkein mieli katsoa kyseinen show, vaikka aiemmin kiinnostukseni oli ollut nolla.
Lauantaina oli ollut pilvistä, mutta sunnuntaina sää suosi festivaalia. Oli ensi kertaa vierailuni aikana aivan ihanan aurinkoista, T-paitakeli, kuuma.
Kahden jälkeen olin nähnyt kaiken haluamani ja palasin hostellille tekemään töitä. Sain hommat pakettiin juuri parahiksi ennen illan teatteria: King Lear @ Shakespeare's Globe. Teatterille oli leppoisa viiden minuutin kävely Millennium Bridgen yli.
En keksi montaakaan ihanampaa paikkaa koko maailmassa kuin Globe. Voisin muuttaa sinne asumaan. Illuusio menneestä ajasta on täydellinen (kuulemma) näyttelijöiden alusvaatteita myöten. Esiintyjät ovat valtavan lahjakkaita. On niin upeaa katsella Shakespearea mahdollisimman samanlaisena kuin 1500-1600-luvulla, että melkein itkettää.
Tällä vierailulla olisin mieluummin katsellut komediaa, mutta koska sunnuntai on musikaalien taukopäivä ja siis itsestään selvä Globe-päivä, osalleni lankesi King Lear. Olen nähnyt siitä modernin version Suomen Kansallisteatterissa. Tämä oli hyvin erilainen. Täytyy sanoa, että Lear on hyvä näytelmä. Tragedia, mutta pitkään absurdin hauska, kun porukka harhailee myrskyssä sekopäisinä tai sekopäistä teeskennellen. Ja sitten aletaankin jo verisesti repiä silmiä päästä. Hehee.
Vinkki ja varoituksen sana: Sukkahousut, trikoot ja neuletakki eivät riitä lisälämmikkeiksi Globeen edes kuuman päivän iltana. Olisin tarvinnut ainakin kunnon takin neuletakin päälle, varmaan kaulahuivinkin. Ihmisten nenät alkoivat punoittaa. Sitä luokkaa. Globen ympyräseinien sisälle ei yllä sädettäkään ilta-auringosta, ja varjoisalla aukiolla tulee to-del-la kylmä.
Seisominen (seisomaliput tosiaan vain£5! Ehdottomasti sen arvoista) kävi yllättäen enemmän selän kuin jalkojen päälle, toisin kuin West End Livessä. Urakasta kuitenkin selviää ihan hyvin, jos pääsee niin lähelle lavaa, että voi nojata kyynärpäillään reunaan ja painaa leuan käsiin. Tämä on suosittua ja ilmeisesti täysin sallittua. Istuminen ei ole. (Varmaan toisin kuin keskiajalla... ikävä kyllä moderneista paloturvallisuusmääräyksistä on vaikea tinkiä keskiaikaisuuden nimissä.)
Teatterin jälkeen nukkumaan.
Kahdeksitoista suuntasin takaisin West End Liveen, jossa sunnuntaina esiintyi huomattavasti vähemmän musikaaleja kuin lauantaina, mutta muutama sentään. Jersey Boysin pojat vetivät niin hyvin, että teki melkein mieli katsoa kyseinen show, vaikka aiemmin kiinnostukseni oli ollut nolla.
Lauantaina oli ollut pilvistä, mutta sunnuntaina sää suosi festivaalia. Oli ensi kertaa vierailuni aikana aivan ihanan aurinkoista, T-paitakeli, kuuma.
Kahden jälkeen olin nähnyt kaiken haluamani ja palasin hostellille tekemään töitä. Sain hommat pakettiin juuri parahiksi ennen illan teatteria: King Lear @ Shakespeare's Globe. Teatterille oli leppoisa viiden minuutin kävely Millennium Bridgen yli.
En keksi montaakaan ihanampaa paikkaa koko maailmassa kuin Globe. Voisin muuttaa sinne asumaan. Illuusio menneestä ajasta on täydellinen (kuulemma) näyttelijöiden alusvaatteita myöten. Esiintyjät ovat valtavan lahjakkaita. On niin upeaa katsella Shakespearea mahdollisimman samanlaisena kuin 1500-1600-luvulla, että melkein itkettää.
Tällä vierailulla olisin mieluummin katsellut komediaa, mutta koska sunnuntai on musikaalien taukopäivä ja siis itsestään selvä Globe-päivä, osalleni lankesi King Lear. Olen nähnyt siitä modernin version Suomen Kansallisteatterissa. Tämä oli hyvin erilainen. Täytyy sanoa, että Lear on hyvä näytelmä. Tragedia, mutta pitkään absurdin hauska, kun porukka harhailee myrskyssä sekopäisinä tai sekopäistä teeskennellen. Ja sitten aletaankin jo verisesti repiä silmiä päästä. Hehee.
Vinkki ja varoituksen sana: Sukkahousut, trikoot ja neuletakki eivät riitä lisälämmikkeiksi Globeen edes kuuman päivän iltana. Olisin tarvinnut ainakin kunnon takin neuletakin päälle, varmaan kaulahuivinkin. Ihmisten nenät alkoivat punoittaa. Sitä luokkaa. Globen ympyräseinien sisälle ei yllä sädettäkään ilta-auringosta, ja varjoisalla aukiolla tulee to-del-la kylmä.
Seisominen (seisomaliput tosiaan vain£5! Ehdottomasti sen arvoista) kävi yllättäen enemmän selän kuin jalkojen päälle, toisin kuin West End Livessä. Urakasta kuitenkin selviää ihan hyvin, jos pääsee niin lähelle lavaa, että voi nojata kyynärpäillään reunaan ja painaa leuan käsiin. Tämä on suosittua ja ilmeisesti täysin sallittua. Istuminen ei ole. (Varmaan toisin kuin keskiajalla... ikävä kyllä moderneista paloturvallisuusmääräyksistä on vaikea tinkiä keskiaikaisuuden nimissä.)
Teatterin jälkeen nukkumaan.
21. kesäkuuta 2008
Päivä 5: Lontoo.
Aloitin lauantaini - yllätys, yllätys - yleisellä teatterilippujen metsästyksellä. Alun perin olin aikonut katsoa vain iltanäytöksen. Budjettini oli kuitenkin ylijäämäinen halpojen päivälippujen ansiosta, joten annoin itselleni luvan etsiä lippuja sekä että. (Budjetti £210, laskettu 7 x £30... eli halvalla nykykurssilla 260€. Jos tämä ei ole omistautuneisuutta... sitä olisi täysihintaisten lippujen ostaminen. Heh.)
Minua kiinnosti ainakin Les Miserablesin tekijöiden käsikirjoittama uusi teos Marguerite, ja sinne olikin tarjolla päivälippuja sekä päivään että iltaan hintaan £20. Päätin ottaa illan, koska luulin, että päivään löytyy helpommin muitakin lippuja. Väärin. Kävin Greasen teatterilla, mutta päivälippuja oli jäljellä vain iltaan. Ärsytti. "Ei hätää", tuumasin silti. "Ainahan on TKTS." Vaan urgh. En ollut ottanut huomioon West End Liveen tulevien musikaalituristien määrää. En ole nähnyt kojulla noin huonoa valikoimaa kuin uudenvuodenaattona. Ei oikeasti mitään katsomisen arvoista. Johonkin Chicagoon ja Cabaretiin oli kai lippuja, mutta niitä en katsoisi uudestaan kuin ilmaiseksi.
Pääsin yli turhautumisestani. Vain yksi näytös tänään, ja saisin tuhlata säästetyt 30-40 euroa vaikka vaatteisiin. Jee.
Päivän pääohjelma oli West End Live. Se on vuosittainen teatterifestivaali Leicester Squarella. Huippumusikaalien tähdet esiintyvät puistoon pystytetyllä isolla lavalla IMAISEKSI. Väittivät, että Lontoon suurin ilmaistapahtuma (mutta voi olla, että juontaja veti väitteen hatusta).
Homma alkoi yhdeltätoista, ja vasta H-hetkellä parkkeerasin itseni jonoon. Jonot olivat jotain todella pelottavaa! Ne kiemurtelivat korttelin ympäri. Ensimmäiset olivat kuulemma saapuneet aamuyöstä. Ehdin pelätä, pääsisinkö sisälle ennen kuin homma iltakuudelta loppuisi. Itse asiassa jonot kuitenkin liikkuivat todella nopeasti ja pienen näköiseen puistoon mahtui aivan valtava määrä seisovia ihmisiä. Vaikka olin jonon häntäpäässä, pääsin sisään viidessä minuutissa ja löysin paikan edempää kuin olisin uskaltanut kuvitella edes tuntien jonotuksella.
Klo 11-14 seisoin paikallani kuin tatti, kuuntelin esityksen toisensa jälkeen ja tallensin videota kännykällä. Parhaan vaikutuksen minuun teki koko kansan unelma-Joseph Lee Mead. Kenties ainoa oikeasti hyvä asia, joka tv-roolitusbuumista on tullut. (Ja jätkä oli jo Phantom of the Operan vara-Raoul, kun lähti telkkariin, joten olisi siitä tähti tullut joka tapauksessa. Tai no, ei KOKO kansan silmissä niin kuin nyt. Mut onko se enää edes kivaa?) Olin nettivideoiden perusteella pitänyt Meadia valtavan karismaattisena mutta vain kohtuullisen lahjakkaana. Live-esiintyminen kuitenkin vakuutti minut. Close Every Door. Kylmiä väreitä. Se on sekä ihana että oikeesti tosi hyvä. (Lisäksi ilmiselvästi hyvin tietoinen seksisymbolin statuksestaan ja siitä, että jos se vinkkaa tai vilkuttaa kerran, puoli katsomoa pyörtyy. En ole varma, oliko se viehättävää vai ei.)
Katsottavaa olisi ollut lisääkin, mutta isoimmat nimet oli nähty kahteen mennessä eivätkä jalkani kestäneet enempää. Pidin taukoa, istuin kahvilla, söin valmissushia Covent Gardenissa ja katselin katutaiteilijoita. Kävin kääntymässä hostellilla.
Illalla Marguerite. Boublil, Schönberg ja Kretzmer ovat mielettömän lahjakkaita käsikirjoittajia ja sanoittajia, mutta miksi musiikin säveltäminen annettiin toisen miehen tehtäväksi? Tarina (perustuen Kamelianaiseen kuten mm. Moulin Rouge) oli täydellinen ja esiintyjät hyviä, mutta musiikki ankeaa. Tuli ikävä Les Misin unelmaisia melodioita. Oli silti ihan kiva nähdä vaihteeksi vakavaa teatteria. Tämä on aikuisten esitys. Se on synkkä ja seksuaalinen ja lavalla ollaan jopa vähissä pukeissa.
Toisin kuin useimpiin esityksiin, tähän ei myydä päivälippuja eturiviin vaan permannon riville R. Pelkäsin etukäteen, että halpa rivi olisi ihan kaukana tai muuten huono. Mutta teatteri on niin pieni, että näkymä oli TÄYDELLINEN! Ja liput vain £20. En ollut liian kaukana, näin kaiken hienosti, ja ihmiset edessä ja takana olivat maksaneet £60. Sanoisinko, että kaupungin paras tarjous? Taitaisin sanoa.
Theatre Royal Haymarket on suloinen, kullanvärinen minikopio valtavasta Drury Lanesta. Parvia on pienestä koosta huolimatta ne samat kolme. Suorastaan hellyttävää.
Minua kiinnosti ainakin Les Miserablesin tekijöiden käsikirjoittama uusi teos Marguerite, ja sinne olikin tarjolla päivälippuja sekä päivään että iltaan hintaan £20. Päätin ottaa illan, koska luulin, että päivään löytyy helpommin muitakin lippuja. Väärin. Kävin Greasen teatterilla, mutta päivälippuja oli jäljellä vain iltaan. Ärsytti. "Ei hätää", tuumasin silti. "Ainahan on TKTS." Vaan urgh. En ollut ottanut huomioon West End Liveen tulevien musikaalituristien määrää. En ole nähnyt kojulla noin huonoa valikoimaa kuin uudenvuodenaattona. Ei oikeasti mitään katsomisen arvoista. Johonkin Chicagoon ja Cabaretiin oli kai lippuja, mutta niitä en katsoisi uudestaan kuin ilmaiseksi.
Pääsin yli turhautumisestani. Vain yksi näytös tänään, ja saisin tuhlata säästetyt 30-40 euroa vaikka vaatteisiin. Jee.
Päivän pääohjelma oli West End Live. Se on vuosittainen teatterifestivaali Leicester Squarella. Huippumusikaalien tähdet esiintyvät puistoon pystytetyllä isolla lavalla IMAISEKSI. Väittivät, että Lontoon suurin ilmaistapahtuma (mutta voi olla, että juontaja veti väitteen hatusta).
Homma alkoi yhdeltätoista, ja vasta H-hetkellä parkkeerasin itseni jonoon. Jonot olivat jotain todella pelottavaa! Ne kiemurtelivat korttelin ympäri. Ensimmäiset olivat kuulemma saapuneet aamuyöstä. Ehdin pelätä, pääsisinkö sisälle ennen kuin homma iltakuudelta loppuisi. Itse asiassa jonot kuitenkin liikkuivat todella nopeasti ja pienen näköiseen puistoon mahtui aivan valtava määrä seisovia ihmisiä. Vaikka olin jonon häntäpäässä, pääsin sisään viidessä minuutissa ja löysin paikan edempää kuin olisin uskaltanut kuvitella edes tuntien jonotuksella.
Klo 11-14 seisoin paikallani kuin tatti, kuuntelin esityksen toisensa jälkeen ja tallensin videota kännykällä. Parhaan vaikutuksen minuun teki koko kansan unelma-Joseph Lee Mead. Kenties ainoa oikeasti hyvä asia, joka tv-roolitusbuumista on tullut. (Ja jätkä oli jo Phantom of the Operan vara-Raoul, kun lähti telkkariin, joten olisi siitä tähti tullut joka tapauksessa. Tai no, ei KOKO kansan silmissä niin kuin nyt. Mut onko se enää edes kivaa?) Olin nettivideoiden perusteella pitänyt Meadia valtavan karismaattisena mutta vain kohtuullisen lahjakkaana. Live-esiintyminen kuitenkin vakuutti minut. Close Every Door. Kylmiä väreitä. Se on sekä ihana että oikeesti tosi hyvä. (Lisäksi ilmiselvästi hyvin tietoinen seksisymbolin statuksestaan ja siitä, että jos se vinkkaa tai vilkuttaa kerran, puoli katsomoa pyörtyy. En ole varma, oliko se viehättävää vai ei.)
Katsottavaa olisi ollut lisääkin, mutta isoimmat nimet oli nähty kahteen mennessä eivätkä jalkani kestäneet enempää. Pidin taukoa, istuin kahvilla, söin valmissushia Covent Gardenissa ja katselin katutaiteilijoita. Kävin kääntymässä hostellilla.
Illalla Marguerite. Boublil, Schönberg ja Kretzmer ovat mielettömän lahjakkaita käsikirjoittajia ja sanoittajia, mutta miksi musiikin säveltäminen annettiin toisen miehen tehtäväksi? Tarina (perustuen Kamelianaiseen kuten mm. Moulin Rouge) oli täydellinen ja esiintyjät hyviä, mutta musiikki ankeaa. Tuli ikävä Les Misin unelmaisia melodioita. Oli silti ihan kiva nähdä vaihteeksi vakavaa teatteria. Tämä on aikuisten esitys. Se on synkkä ja seksuaalinen ja lavalla ollaan jopa vähissä pukeissa.
Toisin kuin useimpiin esityksiin, tähän ei myydä päivälippuja eturiviin vaan permannon riville R. Pelkäsin etukäteen, että halpa rivi olisi ihan kaukana tai muuten huono. Mutta teatteri on niin pieni, että näkymä oli TÄYDELLINEN! Ja liput vain £20. En ollut liian kaukana, näin kaiken hienosti, ja ihmiset edessä ja takana olivat maksaneet £60. Sanoisinko, että kaupungin paras tarjous? Taitaisin sanoa.
Theatre Royal Haymarket on suloinen, kullanvärinen minikopio valtavasta Drury Lanesta. Parvia on pienestä koosta huolimatta ne samat kolme. Suorastaan hellyttävää.
20. kesäkuuta 2008
Päivä 4: Lontoo.
Herätyksen ja hotelliaamiaisen jälkeen kävin ensi töikseni Theatrelandissa ostamassa Hairspray-päivälipun.
Tämänkin lipun sai 25 punnalla, ja tavalliseen tapaan liput tulevat myyntiin joka aamu klo 10. Olin teatterilla vasta viittä yli kymmenen, liityin lippuluukulle johtaneeseen ~10 hengen jonoon ja sain hyvän päivälipun. Olen ymmärtääkseni vain kaksi paikkaa sivussa keskeltä. Huhut siitä, että Hairspray on jossain kohtaa tulossa myös TKTS-kojuun, saattavat maltillisista jonoista päätellen olla totta. (Show on ollut kiistämätön arvostelu- ja yleisömenestys. Ensi-illan huuma vain taitaa olla ohi.)
Minun pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa joku yleinen opas halpojen, mutta järkevien West End -lippujen hankkimisesta. Olen monesti aikonutkin. Tämän matkan jälkeen taidan sen tehdä.
Päivälipuista ja eturiveistä on näköjään tullut vierailun teema. Katsoin Wickedin eturivistä, Lord of the Ringsin toisesta. Never Forgetissa olin neljännessä. Tänään olen eturivin keskivaiheilla.
Aiemmin olen vannonut TKTSin nimeen (ja edelleen suosittelen sitä, jos nimenomaan EI halua eturiviin/ei jaksa patikoida eri teattereille/kyseiseen esitykseen ei ole päivälippuja, mutta on puolen hinnan lippuja). Nämä liput ovat kuitenkin vielä halvempia ja lähempänä lavaa. Eturivistä ei tietysti näe koko hommaa samalla lailla kuin kauempaa... koreografian kokonaisuus ei aina hahmotu, ja jos lava on korkea, saa varautua lievään kenotteluun ja jopa niskakipuun illan mittaan. Tätä kuitenkin kompensoi se, että näkee kaiken AIVAN läheltä ja kuulee ihannetilanteessa laulajien äänet myös ohi mikrofonien, aitoina ja tuplasti vaikuttavampina. Eturiveissä tuntee todella olevansa mukana esityksessä ja näyttelijät katsovat usein jopa kohti. Olen aina tykännyt istua leffassakin melko lähellä kangasta, joten minulle edessä istuminen sopii kenties keskimääräistä yksilöä paremmin. "Mieluummin edessä niska kenossa kuin niin takana, että koko ajan toivoisi olevansa lähempänä" on henk. koht. preferenssini. Ihanteelliset paikat toki ovat jossakin neljännen - kuudennen rivin tienoilla. Mutta niitäpä ei sitten yleensä halvalla saakaan.
Liput saatuani lähdin vaeltamaan kaupungille. Kävelin Shaftesbury Avenueta Piccadilly Circusille ja siitä Oxford Streetille. Päätin tehdä pakollisen pyhiinvaelluksen Primarkiin. Matkalla pyörin muutamassa muussakin kaupassa ja ostin hameen ja paidan H&M:ltä. (Kyllä, asioin siellä myös ulkomailla. Siellä ON kivoja vaatteita halvalla ja siellä KANNATTAA käydä. En näe syytä hylkiä sitä Suomen ulkopuolella.) Primark sen sijaan oli paha virhe. Kello alkoi olla 12, ja olin autuaasti unohtanut, että halpojen vaatekauppojen kuningattareen on täysin turha mennä parin ekan aukiolotunnin jälkeen. Jono naisten pukukoppeihin oli liioittelematta 15 metriä, eikä rekkien lomassa mahtunut liikkumaan tulematta italialaisten turistien tönimäksi. Päätin palata jonakin aamuna ennen kymmentä (aukeaa klo 9). Niin olen ennenkin tehnyt, ja se kannattaa.
Hyppäsin bussiin ja ajoin hostellille tekemään pari tuntia töitä. Pari tuntia itse asiassa venähti lepäilyineen, syömisineen, matkapäiväkirjan päivittämisineen ja netissä seikkailuineen noin kuudeksi, ja poistuin hostellilta seuraavan kerran vasta teatteriin lähteäkseni.
Hairspray oli Michael Ballin juhlaa. Se mies on kuningas. Loistava, loistava laulaja, joka osaa ihan oikeesti myös näytellä. Ja täydellinen komedian taju. Kieriskelin naurusta. Kokonaisvaltaisesti parempaa musikaalitähteä ei ole. Nuoret pääosanäyttelijät sen sijaan olivat pettymys, ja Shaftesburyn ykkösrivi on niin lähellä korkeaa lavaa, että päiväliput EIVÄT mielestäni ole enää hyvä vaihtoehto, jos lippuja tulee TKTSiin vain noin vitosta kalliimmalla. Onneksi Hairspray on kaikesta huolimatta takuuhyvä show, jossa on universumin tarttuvin soundtrack.
Tämänkin lipun sai 25 punnalla, ja tavalliseen tapaan liput tulevat myyntiin joka aamu klo 10. Olin teatterilla vasta viittä yli kymmenen, liityin lippuluukulle johtaneeseen ~10 hengen jonoon ja sain hyvän päivälipun. Olen ymmärtääkseni vain kaksi paikkaa sivussa keskeltä. Huhut siitä, että Hairspray on jossain kohtaa tulossa myös TKTS-kojuun, saattavat maltillisista jonoista päätellen olla totta. (Show on ollut kiistämätön arvostelu- ja yleisömenestys. Ensi-illan huuma vain taitaa olla ohi.)
Minun pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa joku yleinen opas halpojen, mutta järkevien West End -lippujen hankkimisesta. Olen monesti aikonutkin. Tämän matkan jälkeen taidan sen tehdä.
Päivälipuista ja eturiveistä on näköjään tullut vierailun teema. Katsoin Wickedin eturivistä, Lord of the Ringsin toisesta. Never Forgetissa olin neljännessä. Tänään olen eturivin keskivaiheilla.
Aiemmin olen vannonut TKTSin nimeen (ja edelleen suosittelen sitä, jos nimenomaan EI halua eturiviin/ei jaksa patikoida eri teattereille/kyseiseen esitykseen ei ole päivälippuja, mutta on puolen hinnan lippuja). Nämä liput ovat kuitenkin vielä halvempia ja lähempänä lavaa. Eturivistä ei tietysti näe koko hommaa samalla lailla kuin kauempaa... koreografian kokonaisuus ei aina hahmotu, ja jos lava on korkea, saa varautua lievään kenotteluun ja jopa niskakipuun illan mittaan. Tätä kuitenkin kompensoi se, että näkee kaiken AIVAN läheltä ja kuulee ihannetilanteessa laulajien äänet myös ohi mikrofonien, aitoina ja tuplasti vaikuttavampina. Eturiveissä tuntee todella olevansa mukana esityksessä ja näyttelijät katsovat usein jopa kohti. Olen aina tykännyt istua leffassakin melko lähellä kangasta, joten minulle edessä istuminen sopii kenties keskimääräistä yksilöä paremmin. "Mieluummin edessä niska kenossa kuin niin takana, että koko ajan toivoisi olevansa lähempänä" on henk. koht. preferenssini. Ihanteelliset paikat toki ovat jossakin neljännen - kuudennen rivin tienoilla. Mutta niitäpä ei sitten yleensä halvalla saakaan.
Liput saatuani lähdin vaeltamaan kaupungille. Kävelin Shaftesbury Avenueta Piccadilly Circusille ja siitä Oxford Streetille. Päätin tehdä pakollisen pyhiinvaelluksen Primarkiin. Matkalla pyörin muutamassa muussakin kaupassa ja ostin hameen ja paidan H&M:ltä. (Kyllä, asioin siellä myös ulkomailla. Siellä ON kivoja vaatteita halvalla ja siellä KANNATTAA käydä. En näe syytä hylkiä sitä Suomen ulkopuolella.) Primark sen sijaan oli paha virhe. Kello alkoi olla 12, ja olin autuaasti unohtanut, että halpojen vaatekauppojen kuningattareen on täysin turha mennä parin ekan aukiolotunnin jälkeen. Jono naisten pukukoppeihin oli liioittelematta 15 metriä, eikä rekkien lomassa mahtunut liikkumaan tulematta italialaisten turistien tönimäksi. Päätin palata jonakin aamuna ennen kymmentä (aukeaa klo 9). Niin olen ennenkin tehnyt, ja se kannattaa.
Hyppäsin bussiin ja ajoin hostellille tekemään pari tuntia töitä. Pari tuntia itse asiassa venähti lepäilyineen, syömisineen, matkapäiväkirjan päivittämisineen ja netissä seikkailuineen noin kuudeksi, ja poistuin hostellilta seuraavan kerran vasta teatteriin lähteäkseni.
Hairspray oli Michael Ballin juhlaa. Se mies on kuningas. Loistava, loistava laulaja, joka osaa ihan oikeesti myös näytellä. Ja täydellinen komedian taju. Kieriskelin naurusta. Kokonaisvaltaisesti parempaa musikaalitähteä ei ole. Nuoret pääosanäyttelijät sen sijaan olivat pettymys, ja Shaftesburyn ykkösrivi on niin lähellä korkeaa lavaa, että päiväliput EIVÄT mielestäni ole enää hyvä vaihtoehto, jos lippuja tulee TKTSiin vain noin vitosta kalliimmalla. Onneksi Hairspray on kaikesta huolimatta takuuhyvä show, jossa on universumin tarttuvin soundtrack.
19. kesäkuuta 2008
Päivä 3: Lontoo.
Heräsin todellakin ihmisten aikoihin: klo 7.15. Selvisin ulos hostellista ysin maissa, hyppäsin bussiin 11 ja pääsin kätevästi Victoriaan. Victoriassa on muutama kaupungin pääteattereista, vaikka alue sijaitsee kaukana West Endistä ja Theatrelandistä, Kohteeni oli Wickedin koti Apollo Victoria. Siellä myydään klo 10 24 eturivin paikkaa hintaan £25. Olin paikalla klo 9.40, ja se oli kyllä viimeisiä hetkiä saapua. Minun takanani monikaan ei enää saanut lippua, ja itse jouduin eturivin oikeaan äärilaitaan. Mutta sainpahan paikan. Ilman mitään älyttömiä aamuyön heräämisiä, joita höyrypäiset Wicked-fanaatikot harrastavat. Nytkin rivin etupää näytti melko nuutuneelta. Olivat varmasti olleet paikalla tunteja.
Heti takanani jonossa oli suomalainen pariskunta. Käännyin sanomaan, että ai, suomalaisia. Olivat ekaa kertaa Lontoossa. Tulleet kysymään ihan mitä tahansa lippuja ja sattuneet tähän päivälippujonoon vahinossa. Selitin homman idean. Sitten he hairahtuivat kysymään, että satunko tietämään mitään kaupugin muusta musikaalitarjonnasta. Heh. Heh. Heh. Vartin odotusaika vierähti nopeasti, kun jaoin vinkkejä. Näytin kartalta Leicester Squaren ja selitin, mikä on se oikea TKTS-koju. Toivottavasti olin hyödyksi.
Myös pariskunta sai paikat, eturivin toisesta ääripäästä. Toivottavasti show miellytti. Emme jutelleet enää illalla. Kävelin väliajalla tarkoituksella heidän paikkojensa ohi, mutta eivät olleet vielä palanneet istumaan.
Ennen Wickediä minulla oli kuitenkin toinen ohjelmanumero: etukäteen varattu Lord of the Rings klo 14. (Torstain päivänäytöksiin myydään KOKO permanto hintaan £25 - huippuvinkki!) Keski-Maa oli toisella kerralla aivan yhtä lumoava kuin ensimmäiselläkin. On niin sääli, että show ajetaan pois tv-ohjelmalla roolitetun Oliverin tieltä. Aargh. En tajua. Yleisö on molemmissa näkemissäni näytöksissä ollut aivan haltioissaan, kirkunut hienoille efekteille ja lähtenyt pois valtavat hymyt kasvoillaan. Eikä paikka ole ollut mitenkään puolityhjä. Tai edes 1/4 tyhjä. Drury Lane on kai vaan niin iso teatteri ja show niin kallis, että sali pitäisi oikeasti myydä ihan loppuun ilta toisensa jälkeen.
Show'n jälkeen jäin kuuntelemaan kysymys- ja vastaussessiota, joita satutaan järjestämään tällä viikolla. Elrond ja ensimmäinen vara-Bilbo vastailivat yleisön kysymyksiin. Oli kiinnostavaa. Heitäkin vitutti suuresti, että show loppuu, eivätkä hekään tiedä muuta syytä kuin Oliverin suunnattoman rahastuspotentiaalin. Tuottaja yritti pehmennellä näyttelijöiden karvaita kommentteja.
Drury Lanelta suoraan takaisin Victoriaan. Ehdin välissä syödä kolmioleivän. Jos yhden asian saisi täältä tuoda Suomeen, heti teattereiden jälkeen ottaisin lounasleipä- ja välipalavalikoiman. Se on jotain aivan taivaallista.
Tulipa tänään käytyä kahdessa upeassa teatterissa. Theatre Royal, Drury Lane on Lontoon isoimpia, upeimpia ja vanhimpia teattereita. Se kannattaisi kaikkien nähdä. Parviakin on ruhtinaalliset kolme, ja ylimmältä on todella huimaavaa katsoa alas lavalle. (Sinne en tosin enää nykyisin harhaudu. Sieltä ei oikeasti erota näyttelijöiden kasvoja kuin kiikareilla.) Apollo Victoriassa en ollut ennen käynyt. Se on modernimpi, mutta salin seinät ja katto ovat todella kauniit. Luolamainen tunnelma. Jotenkin lumoava paikka.
Wicked on... suoraan sanottuna yliarvostettu. Kaikesta kyllä näkee, että show tuottaa niin paljon rahaa, ettei teatteri edes tiedä, minne sen tunkisi. Paikat ovat viimeisen päälle kunnossa, enkä muista aiemmin nähneeni West Endissä sähköisiä lippujen lukijoita (á la Finnkino). Myös esiintyjät ovat huippujen huippuja. Elphaban tämänhetkinen esittäjä on juuri niin yli-inhimillisen hyvä kuin West Endissä parhaimmillaan ollaan. Mutta... äh. En tykännyt kässäristä (tarina hyvä, kässäri katkonainen), ja pirteän alun jälkeen musikkikin oli jotenkin monotonista. Yliarvostettu teos, sanon minä.
Hostellilla en päässytkään kovin aikaisin nukkumaan. Joku aasialainen tyttö piti valoja päällä yli puolenyön, koska purki ja pakkasi koko matkalaukkunsa. Muut olisivat tahtoneet nukkumaan ja vaihtelivat katseita. Mutta teinpä sitten ylimääräisen tunnin töitä.
Heti takanani jonossa oli suomalainen pariskunta. Käännyin sanomaan, että ai, suomalaisia. Olivat ekaa kertaa Lontoossa. Tulleet kysymään ihan mitä tahansa lippuja ja sattuneet tähän päivälippujonoon vahinossa. Selitin homman idean. Sitten he hairahtuivat kysymään, että satunko tietämään mitään kaupugin muusta musikaalitarjonnasta. Heh. Heh. Heh. Vartin odotusaika vierähti nopeasti, kun jaoin vinkkejä. Näytin kartalta Leicester Squaren ja selitin, mikä on se oikea TKTS-koju. Toivottavasti olin hyödyksi.
Myös pariskunta sai paikat, eturivin toisesta ääripäästä. Toivottavasti show miellytti. Emme jutelleet enää illalla. Kävelin väliajalla tarkoituksella heidän paikkojensa ohi, mutta eivät olleet vielä palanneet istumaan.
Ennen Wickediä minulla oli kuitenkin toinen ohjelmanumero: etukäteen varattu Lord of the Rings klo 14. (Torstain päivänäytöksiin myydään KOKO permanto hintaan £25 - huippuvinkki!) Keski-Maa oli toisella kerralla aivan yhtä lumoava kuin ensimmäiselläkin. On niin sääli, että show ajetaan pois tv-ohjelmalla roolitetun Oliverin tieltä. Aargh. En tajua. Yleisö on molemmissa näkemissäni näytöksissä ollut aivan haltioissaan, kirkunut hienoille efekteille ja lähtenyt pois valtavat hymyt kasvoillaan. Eikä paikka ole ollut mitenkään puolityhjä. Tai edes 1/4 tyhjä. Drury Lane on kai vaan niin iso teatteri ja show niin kallis, että sali pitäisi oikeasti myydä ihan loppuun ilta toisensa jälkeen.
Show'n jälkeen jäin kuuntelemaan kysymys- ja vastaussessiota, joita satutaan järjestämään tällä viikolla. Elrond ja ensimmäinen vara-Bilbo vastailivat yleisön kysymyksiin. Oli kiinnostavaa. Heitäkin vitutti suuresti, että show loppuu, eivätkä hekään tiedä muuta syytä kuin Oliverin suunnattoman rahastuspotentiaalin. Tuottaja yritti pehmennellä näyttelijöiden karvaita kommentteja.
Drury Lanelta suoraan takaisin Victoriaan. Ehdin välissä syödä kolmioleivän. Jos yhden asian saisi täältä tuoda Suomeen, heti teattereiden jälkeen ottaisin lounasleipä- ja välipalavalikoiman. Se on jotain aivan taivaallista.
Tulipa tänään käytyä kahdessa upeassa teatterissa. Theatre Royal, Drury Lane on Lontoon isoimpia, upeimpia ja vanhimpia teattereita. Se kannattaisi kaikkien nähdä. Parviakin on ruhtinaalliset kolme, ja ylimmältä on todella huimaavaa katsoa alas lavalle. (Sinne en tosin enää nykyisin harhaudu. Sieltä ei oikeasti erota näyttelijöiden kasvoja kuin kiikareilla.) Apollo Victoriassa en ollut ennen käynyt. Se on modernimpi, mutta salin seinät ja katto ovat todella kauniit. Luolamainen tunnelma. Jotenkin lumoava paikka.
Wicked on... suoraan sanottuna yliarvostettu. Kaikesta kyllä näkee, että show tuottaa niin paljon rahaa, ettei teatteri edes tiedä, minne sen tunkisi. Paikat ovat viimeisen päälle kunnossa, enkä muista aiemmin nähneeni West Endissä sähköisiä lippujen lukijoita (á la Finnkino). Myös esiintyjät ovat huippujen huippuja. Elphaban tämänhetkinen esittäjä on juuri niin yli-inhimillisen hyvä kuin West Endissä parhaimmillaan ollaan. Mutta... äh. En tykännyt kässäristä (tarina hyvä, kässäri katkonainen), ja pirteän alun jälkeen musikkikin oli jotenkin monotonista. Yliarvostettu teos, sanon minä.
Hostellilla en päässytkään kovin aikaisin nukkumaan. Joku aasialainen tyttö piti valoja päällä yli puolenyön, koska purki ja pakkasi koko matkalaukkunsa. Muut olisivat tahtoneet nukkumaan ja vaihtelivat katseita. Mutta teinpä sitten ylimääräisen tunnin töitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
