Päivän sana: malinger.

to malinger = tekeytyä sairaaksi

Ikinä. Kuullut.

On tuossa tosin selvät latinalaiset juuret.

(On ollut sairas kiire. Blogien pariin ehtii varmaan viikonloppuna, tällä hetkellä ei toivoakaan.)

Tiedän myös, mitä teen ensi kesänä.

Huomasin, että Ryanairin hinnat olivat taas nousseet kympillä, ja päätin toimia.

Olen nyt sitten menossa viikoksi Lontooseen juhannusviikonlopun yli ti 17.6.- ti 24.6.

Menen sinne palloilemaan. Tekemään niitä näitä. Katsomaan musikaaleja ja Shakespearea. Käymään ehkä vähän museoissa, mutta se ei ole pääasia. Alennusmyynnitkään tuskin ehtivät ihan alkaa, joten shoppailtua ei paljon tule. Otan mukaan kirjoja, paperia ja kannettavan. Ehkä yritän jopa kirjoittaa jotain. Nykyisessä elämässä siihen ei jää aikaa sitten millään, vaikka haluaisin.

Jos joku (kohdistettu lähinnä tutuille ihmisille, plus erittäin samanhenkisille lukijoille) on haaveillut Lontoosta ja kaipaa seuraa tahi opasta, sopii yrittää sijoittaa matkansa päällekkäin omani kanssa, niin voimme kohdata Lontoossa. Hehe.

Majoituksen puolesta päädyin hieman riskialttiiseen ratkaisuun. Rakastuin YHA:n St Paul's -hostellin kuvaukseen niin paljon, että päätin mennä sinne. Olen siis samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa (vain naisten, mutta sivuseikka). Osaan olla sen verran epäsosiaalinen tapaus (osaan minä, ihan totta... kaikki eivät varmaan usko, kun taas perheenjäsenet nyökyttelevät tietäväisinä), että siitä saattaa tulla ahdistavaa.

Tai sitten ei. Kun tietäis. Olen minä asunut tyytyväisenä huonekaverin kanssa useampaan otteeseen, pisimmillään vuoden. Ja viikko on pitkä aika, eikä Lontoossa yleensä tulla julkisilla paikoilla juttelemaan vieraille muuten kuin alkoholin vaikutuksen alaisena (ja okei, joskus teatterissa, jos sattuu sosiaalinen vieruskaveri). Joten tietty määrä pakollisia ihmiskontakteja voi olla hyvä asia. Saatanhan minä tavata kiinnostaviakin yksilöitä.

Ja se St. Paul's. Olen aina vierastanut hostelleja, koska en to-del-la-kaan kaipaa mitään bileympäristöä ja tuhansia yliflirttailevia, remuavia reilaajapoikia. Tämä kyseinen hostelli kuitenkin sijaitsee historiallisessa rakennuksessa The Cityn öisin hiljenevässä virastokaupunginosassa, ja ainoat sen saamat haukut tuntuvat netissä olevan peräisin nimenomaan väärään paikkaan eksyneiltä bilettäjiltä. (Oli kuulemma tylsä paikka ja ankea meno.) Tai no - lisäksi on se huono puoli, että katedraalin kellot kumisevat ikkunan ulkopuolella. Mikä kuulostaa yksinomaan ihanalta. Mikä lie vanha kuoropoikien koulu rakennus nyt olikaan.

Sijainti ei ole heikko. Suunnilleen yhtä kaukana Covent Gardenista ja Leicester Squarelta kuin viime kesänäkin, mutta eri suuntaan. Parikymmentä minuuttia jalan. Shakespeare's Globelle ja Tate Modernille on vain kivenheitto (jos on niin vahva, että jaksaa heittää kiven Thamesin yli). Oxford Street on kauempana (ehkä 30 tai 40 min?), mutta sitä tulikin viime lomalla ravattua aivan tasan tarpeeksi.

Tiedän, mitä teen ei-ensi-mutta-seuraavana kesänä.

Tein juuri jotain aika hullua.

Ostin hetken mielijohteesta lipun !kesän 2009! Hamletiin, jossa esiintyy Jude Law. (Ja Kenneth Branagh ohjaa, sitäkään houkutusta ei pidä väheksyä.)

Ihan vahingossa satuin huomaamaan, että lipunmyynti oli alkanut tänään. Ja kun tein haun, minulle tarjottiin paikkaa tokasta rivistä... Niin läheltä, että voi melkein koskea. Mitä siinä enää voi?

Hieman hätiköityä? Kenties. Mutta oli aivan liian houkuttelevaa. En edes miettinyt.

Eikä ollut kohtuuttoman kallista: 34 puntaa permantolipusta. Kolmekymppiä ne puolen hinnan musikaalitkin usein maksavat. (Tai siis, onhan se kallista. Mutta hoen edelleen itselleni, että toiset ostaa kalliita soittimia ja sukellusvarusteita. Minä käytän vuodessa joitakin satasia... okei, ehkä miltei tuhansia... teatteriin.)

Shakespeare + Jude + Branagh.

Saatan pyörtyä, kun täysi yhteisvaikutus paikan päällä iskee.

Onneksi tähän soppaan ei kuulu musikaalijuttuja. Muuten makaisin jo nyt tajuttomana tietokoneen vieressä. (On kyllä parempikin, ettei kuulu. Kaunis ja lahjakas se Jude on, muttei laula erityisen hyvin.)

Tässä Law, Branagh ja Michael Caine. (Eli Sleuthin tekijäryhmä. Sen muuten haluaisin myös kovasti nähdä.)

Päivän ilmaus: TGIF.

TGIF is an acronym for the phrase Thank God It’s Friday.

Ohhoh. Tiesin ravintolaketjun T.G.I. Friday's, mutten ollut ikinä tajunnut (tai oikeastaan edes miettinyt), mitä se T.G.I. tarkoittaa. Kaikkea sitä oppii. Pitäisikö tästä jo tuntea olonsa tyhmäksi?

Kotona taas.

Kävin Cats-musikaalissa ja mökillä vanhempien luona. Nyt olen palannut.

Musikaali oli toteutettu ihan hienosti, mitä nyt volyymia kaipaa Suomessa aina lisää niin äänentoistoon kuin laulutekniikkaankin. Suomen musikaalien taso ehdottomasti nousee vuosi vuodelta. Cats ei ikävä kyllä lähtökohtaisesti kuulu suosikkeihini - siinä ei niinku ole juonta. Lisäksi Sinikka Sokka ja Fredi olivat todella huonoja valintoja rooleihinsa.

Mutta lisää tästä sitten joskus toisella puolella.


Mökillä oli rentouttavaa kuten aina. Sunnuntaina tuli käymään sähkömies nelivuotiaan poikansa kanssa. Leikitettiin poikaa. Olis taas niinku lapsikuume.

Päivän sana 2: frittata.

A frittata is a type of Italian omelette that frequently features fillings such as meats, cheeses, and vegetables. Whereas an omelette is cooked on a stovetop and served folded, a frittata is first partially cooked on a stovetop but then finished under the grill and served open-faced.

Lähde: aina yhtä luotettava Wikipedia.

Päivän sana: nutmeg.

nutmeg = muskotti, muskottipähkinä.

Tavallisempi sana, mutta löi ihan tyhjää. "Neilikka? Ei. Kaneli? Ei tod. Öö..."

Poloinen Heath Ledger.

On hurjaa, että Heath Ledger on oikeasti kuollut.

Kun avasin tietokoneen aamulla ja luin uutisen, asia kosketti aivan yllättävän vahvasti. Maailma jotenkin horjahti. Eihän noin voi käydä. Ei vaan voi. Siltä on tulossa odotettu suoritus Jokerina uudessa Batmanissa. Vastahan Brokeback Mountain oli iso juttu. Tähänkö kaikki muka loppui?

No, loppuihan se. Tietty.


Tämä taitaa olla ensimmäinen suuren luokan julkkis, joka menehtyy aivan liian nuorena (28) niin, että olen kunnolla kyllin vanha tajuamaan? Ei ainakaan tule muita mieleen. Owen Wilsonin itsemurhayritys tosin liippasi läheltä.

Heath oli minua vain kaksi vuotta vanhempi. Eihän siitä ole kuin hetki, kun jätkä pölähti tietoisuuteemme (yllättävän hyvässä) teinikomediassa / Shakespeare-versioinnissa 10 Things I Hate About You. Hän ei ikinä kuulunut oman suosikkilistani kirkkaimpaan kärkeen, mutta Marjukka-sisko ihaili häntä ja hänen hurmaavaa hymyään monta vuotta.

Tuntuu oudosti siltä kuin olisi menettänyt tutun ihmisen. Jonkun etäisen tutun, mutta tutun kuitenkin. Itse asiassa menetin yhden vanhan tuttavan autokolarissa kuluneena vuonna ja tuntui aika samalta. Kertooko se sitten siitä, että annan filmitähdille liikaa painoarvoa elämässäni... No, totean nyt vain, että samalta tuntui.

Tuli mieleen, että reagoin yllättävän vahvasti myös uutiseen Aki Sirkesalon kuolemasta silloin tsunamissa. Itse asiassa olen kokenut julkkiskuolemat lähestulkoon vahvemmin kuin sen vanhan kaverin menehtymiseen. Mistähän se johtuu? Hmm. Kai vieraisiin-mutta-silti-tuttuihin tähtiin on jotenkin helpompi kohdistaa tunteita. Ulkoistaa ne. Sen oikean kaverin kuolema jäi aika lailla abstraktion asteelle - en oikeastaan vieläkään ole sisäistänyt, että se on totta. Kun en ollut hautajaisissakaan. En hämmästyisi, jos hän pölähtäisi eteeni kadulla tai soittaisi minulle yllättäen. Surullinen totuus vain on, että hän ei pölähdä eikä soita.

Toinen pointti on, että ihmisiä kuolee päivittäin. Miksi siis välitän tästä tuntemattomasta? No, kuolleilla tuntemattomilla ei yleensä ole minulle kasvoja. Näiden tuttujen vieraiden tähtien menehtyminen on jollain lailla käsinkosketeltavampi muistutus elämän hetkellisyydestä.

Vihdoin sitä Lontoota.

Kirjoitettu lauantaina 30.12.2007.

Yritän taas kerran pitää matkapäiväkirjaa. Tällä kertaa ei ole tietokonetta mukana, joten voi olla, että koko höskä menee nettiin vasta kotona Suomessa. Viimekertaistakin päiväkirjaa on kuitenkin jälkeenpäin ollut niin kiva lukea ja se on vienyt minut niin elävästi takaisin matkatunnelmiin, että olen päättänyt ottaa kirjoittamisen tavaksi.

Tulimme Lontooseen Einin kanssa myöhään eilen illalla. Ryanair, TMP-STN. Tampereen terminaalissa oli yhtä kaaosta, kun sieltä lähti poikkeuksellisesti samaan aikaan kaksi konetta. Resurssit eivät selvästikään riitä siihen. Paikka oli sitten täynnä käsittämättömän vihaisia ihmisiä. No, pitäisi tajuta, millaisella lentoyhtiöllä on matkustamassa. Minä tajusin enkä ollut vihainen.

En tiedä, valitsisinko Ryanairia, jos se ei lentäisi suoraan Tampereelta. Mutta koska helppo matka kentälle kompensoi muita vaikeuksia, valinta on itsestään selvä. Eivätkä ongelmat ole olleet isoja.

Selvisimme hotellille ensin Stansted Express -junalla, sitten vihoviimeisellä metrolla. Helvetilliset nuo Ryanairin lentoajat kyllä ovat. Hotelli sijaitsee Marble Archin kulmassa. Kävelymatkan päässä monista nähtävyyksistä, mutta onhan Oxford Streetiä hieman ärsyttävää ravata edestakaisin.

Tänään kävelimme ahkerasti. Koko matkan Marble Archilta St. Paul'sille. Katedraaliin pääsee sunnuntaisin ilmaiseksi, kuten viime matkalla opin. Kävely kesti yli tunnin. Nyt Einikin on nähnyt St Paul'sin. Sanoi pitävänsä enemmän goottikirkoista. Minä pidän näistä roomalaistyylisistä enemmän.


St. Paul'silta ylitimme Millennium Bridgen ja kävimme katsomassa Shakespeare's Globea. Katsoimme ulkopuolelta ja kävimme kaupassa. Esityksiä ei talvella ole ja kierros olisi maksanut yli 10€. Eini sanoi tulevansa mieluummin esitykseen joku kerta. Oli yllättävän innokas. Joten hän varmaan tulee joku kerta kesällä mukaan. Siellähän se teatteri pysyy.


Sitten ikävämpi kääne. Eini on saanut joko mahataudin tai ruokamyrkytyksen. Hän oksensi kahvilan vessassa ja sitten vielä Strandilla (iso katu West Endistä etelään). Kurjaa! Kävimme ostamassa lääkkeitä ja Eini päätti vielä yrittää tulla National Galleryyn, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Hän pelkäsi liikaa, että tulee taas paha olo. Eini lähti hotellille ja minä jäin kiertelemään.

Suuntasin covent Gardeniin, minne muuallekaan? Siellä oli jouluista ja yhtä taitavia esiintyjiä kuin aina. Ah. Viihdyn kyllä omillani Lontoossa. Mutta en ahdistunut päivällä Eininkään kanssa. Yksi matkakumppani ei ole vielä ryhmä eikä ahdista. Ryhmissä olen tosi huono.

Leicester Squarella on karuselli ja huvilaitteita. Tosi tunnelmallista.


Illemmalla Eini virkistyi ja tuli keskustaan. Söimme kiinalaisessa buffassa. Sitten minä olinkin jo rättiväsynyt, mutta Eini virkeä. Eini jäi keskustaan katsomaan American Gangsterin. Minä tulin hotellille lepäilemään. Päädyin katsomaan jonkinlaisen megapitkän Extras-finaalijakson. No, onpahan sekin nähty. Suomea etuajassa.

Päivän sana: coccyx.

coccyx = häntäluu.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Opin jo viikon varrella, mutten ehtinyt kirjoittaa tänne. En vaan ollut tiennyt.