Kirjoitettu 11.07.2007:
Päivänä 7 kävimme Consiergeriessä, Pariisin historian museo Carnivalétissa, Victor Hugon talossa ja Pantheonilla. Consiergerie on vankila, jossa vallankumouksen uhreja säilytettiin ennen teloitusta. Siellä oli harvinaisen hyvät (maan huomioon ottaen) selostukset myös englanniksi. Paikka ei ollut valtava, mutta se kiinnosti meitä molempia. Historiaa.
Carnivalét sisälsi lisää historiaa. Sitä suosittelisin kaikille jo siksikin, että se on ilmainen. Maksuttomat museot ovat Pariisissa harvassa. Jos tahtoo nähdä vanhoja esineitä ja huonekaluja keskiajalta 1900-luvun alkuun, kannattaa käydä. Minua kiinnosti enemmän, Marjukkaa vähemmän. Museo on melko isokin, kiertelyyn meni helposti yli tunti.
Carnivalét sijaitsee Maraisin kaupunginosassa. Lähellä on myös Victor Hugon talo. Se oli minulle pakkovierailtava, Marjukalle vastenmielinen. Myös Hugon talo on ilmainen. Se on pieni. Tekstejä, kirjeitä ja kuvia. Kaikki ranskaksi.
Viimeiseen kohteeseemme Pantheonille menimme hetken mielijohteesta, koska aikaa oli vielä. Se oli yllättäen tosi hieno. Suosittelen. Kyseessä on 1700-luvull kirkoksi rakennettu kreikkalaisvaikutteinen temppeli, josta tehtiin vallankumouksen aikaan monumentti Ranskan suurmiehille ja historialle. Kryptassa on Voltairen, Rouseaun, Marie & Pierre Curien, Victor Hugon ja Alexandre Dumas'n haudat. Ja sadan muun. Minusta oli ihmeen hienoa seisoa Victorin ja Alexandren yhteisen hautakammion ovella. En ollut odottanut sellaista tunnetta. Miltähän Oscar Wilden hauta tänään tuntuu? Pakostikin vielä hienommalta. Ovat Victor ja Alexandre tosin sankareitani myös. Ilman Victoria ei olisi Les Misérablesia, ja Kolme muskettisoturia on yksi lempikirjoistani kautta aikojen. Lapsena luin sen joka vuosi uudelleen.
Marjukka katselin jotain poliitikkoja. Minä en edes tunne niitä. Kirjailijat ovat minun sankareitani.
Niin, ja Pantheonin pääkerros! Sisältä temppeli on älytömän korkea, täynnä seinämaalauksia ja patsaita. Se oli hirveän hieno. Menisin toistekin. Pääsy maksaa, mutta menisin silti.
Tulen tänne toistekin. Pariisiin. Jäi näkemättä Versaillesin puutarhat ja osa Louvren huonekaluista (menimme vasta kaksi tuntia ennen sulkemista). Mutta en tahtoisi asua Ranskassa. Enkä aio verestää ranskan kielen opintojani lähiaikoina. Vituttaa, kun kaikki puhuvat niin epäselvästi, että ymmärrän espanjaakin paremmin kolmen kuukauden opintojen pohjalta. Pyh, miten epäselvä kieli. Luetusta tekstistä ymmärrän 90%. Ongelma on nimenomaan se ääntäminen. Turhaa vaikeuttamista, sanon minä!
14. heinäkuuta 2007
13. heinäkuuta 2007
Päivä 6, Pariisi
Pariisissa on ollut vaikeampi kirjoittaa. Ei omaa huonetta, ei rauhaa. Kirjoitan tätä Pariisin junassa 8. päivän aamuna. Tänään käyn kai lukemassa postit (pakko katsoa uutiset ennen maan vaihtoa), mutta postitan lisää tekstiä varmaan vasta Lontoossa.
Päivänä 6 kävimme Marjukan kanssa Notre Damen torissa, Louvressa ja Riemukaaren päällä. Notre Damea sisältä suosittelisin kaikille. Tornin portaatkaan eivät olleet pahat (paljon lepotaukoja), mutta ylhäällä oli niin korkeaa ja kapeaa, etten päästäisi sinne korkean paikan kammoisia. Olimme Marjukan kanssa yhtä mieltä siitä, että arvoin meitä kumpaakaan on korkealla noin paljon pelottanut (=vatsanpohjassa jopa tuntui jotain).
Louvre oli ihan Louvre. Jos pitää kuvataiteesta, se lienee mahtava. Minulle maalaukset ovat yhdentekeviä, veistokset eivät paljon parempia. Louvressa oli kuitenkin yllättävän paljon myös historiaa ja vanhoja huonekaluja. Niistä pidin. Parhaat osastot olivat Renessanssista 1800-luvun lopulle. Mona Lisan toki näin. Vastoin yleistä mielipidettä minusta se oli livenä hienompi.
Lämpimämpi, moniulotteisempi. Mystisempi.
Moni neuvoo varaamaan Louvreen koko päivän. Se on valtava, mutta minä en saisi siellä kulumaan yli kolmea tuntia. Neljä, jos kävisi kahvillakin ja ottaisi tosi rauhallisesti. Siinä se. On se silti näkemisen arvoinen jo pelkästään kokonsa vuoksi. Samaan tapaan kuin Versailles.
Pariisissa kaikki on isoa. Katujen yli saa tarpoa vartin, monumentin edessä kutistuu muurahaiseksi. Se on samalla vaikuttavaa ja epäkäytännöllistä ja pelottavaa. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että muiden suurkaupunkien rinnalla rakas Lontooni tosiaan on pikkukaupunki, joka vain jatkuu loputtomiin. Siitä pidän. Lontoo ei ole pelottava eikä kutista minua. On tämä Pariisikin hieno, mutta täällä olen varpaillani. Kielelläkin tosin varmasti on vaikutusta.
Illalla kävimme vielä Riemukaaren päällä. Sieltä näki hienosti joka puolelle, ja oikeastaan kannatti kiivetä. Jos menee vain yhteen näköalapaikkaan, kannattaa silti valita Notre Dame. Tai Eiffel-torni, duh. Mutta korkeanpaikankammoisille iso, vakaa, avara Riemukaari voisi sopia. Kiipeäminen tosin vaatii hieman kuntoa.
Päivänä 6 kävimme Marjukan kanssa Notre Damen torissa, Louvressa ja Riemukaaren päällä. Notre Damea sisältä suosittelisin kaikille. Tornin portaatkaan eivät olleet pahat (paljon lepotaukoja), mutta ylhäällä oli niin korkeaa ja kapeaa, etten päästäisi sinne korkean paikan kammoisia. Olimme Marjukan kanssa yhtä mieltä siitä, että arvoin meitä kumpaakaan on korkealla noin paljon pelottanut (=vatsanpohjassa jopa tuntui jotain).
Louvre oli ihan Louvre. Jos pitää kuvataiteesta, se lienee mahtava. Minulle maalaukset ovat yhdentekeviä, veistokset eivät paljon parempia. Louvressa oli kuitenkin yllättävän paljon myös historiaa ja vanhoja huonekaluja. Niistä pidin. Parhaat osastot olivat Renessanssista 1800-luvun lopulle. Mona Lisan toki näin. Vastoin yleistä mielipidettä minusta se oli livenä hienompi.
Lämpimämpi, moniulotteisempi. Mystisempi.
Moni neuvoo varaamaan Louvreen koko päivän. Se on valtava, mutta minä en saisi siellä kulumaan yli kolmea tuntia. Neljä, jos kävisi kahvillakin ja ottaisi tosi rauhallisesti. Siinä se. On se silti näkemisen arvoinen jo pelkästään kokonsa vuoksi. Samaan tapaan kuin Versailles.
Pariisissa kaikki on isoa. Katujen yli saa tarpoa vartin, monumentin edessä kutistuu muurahaiseksi. Se on samalla vaikuttavaa ja epäkäytännöllistä ja pelottavaa. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että muiden suurkaupunkien rinnalla rakas Lontooni tosiaan on pikkukaupunki, joka vain jatkuu loputtomiin. Siitä pidän. Lontoo ei ole pelottava eikä kutista minua. On tämä Pariisikin hieno, mutta täällä olen varpaillani. Kielelläkin tosin varmasti on vaikutusta.
Illalla kävimme vielä Riemukaaren päällä. Sieltä näki hienosti joka puolelle, ja oikeastaan kannatti kiivetä. Jos menee vain yhteen näköalapaikkaan, kannattaa silti valita Notre Dame. Tai Eiffel-torni, duh. Mutta korkeanpaikankammoisille iso, vakaa, avara Riemukaari voisi sopia. Kiipeäminen tosin vaatii hieman kuntoa.
Päivä 5, Pariisi
Kirjoitettu sunnuntaina 08.07.2007:
Vieläkin ollaan alle vierailun puolivälin, vaikka tuntuu jo pitkältä. Pariisissa ollaan vielä seuraavat kolme päivää.
Tänään Marjukalla oli töitä. Lähdin samaa matkaa kahden maissa. Aamu juteltiin asunnolla mm. saksalaisen kämppiksen kanssa. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin: Disleyland on sen verran kaukana Pariisista (40 min RER A) ja Versailles kaukana Pariisin toisella puolella (30 min RER C), että olin Gare du Nordin koukkauksen jälkeen perillä vasta neljän jälkeen. Mesta meni kiinni jo puoli seitsemältä. Onneksi olen nopea katselemaan nähtävyyksiä. Lisäksi ulkona satoi kaatamalla, joten puutarhoja ei olisi halunnutkaan ihastella. Kaikki sisätilat ehdin kiertää, mutta tahdon jollain myöhemmällä vierailulla tulla uudelleen katsomaan puutarhat jonakin aurinkoisena päivänä.
Versaillesissa (noudatetaan nyt sitten tätä virallista taivutusta) vaikuttavinta on valtava koko. Rakennukset häämöttävät kadun päässä massiivisina kuin pyramidit. Huoneistakin isoimmat tekivät suurimman vaikutuksen: sotasali ja peilisali. Peilihuone tosin on niin ylihypetetty, että se oli pieni pettymys. Hieno paikka silti, suosittelen. Aurinkoinen sää olisi ollut plussaa, koska puutarhat näyttivät valtavilta ja vähintään yhtä kiehtovilta kuin rakennukset. Lähellä sulkemisaikaa sateisena päivänä on toisaalta loistava aika kierrellä sisätiloissa: vikan tunnin ajan tärkeissäkin huoneissa oli melko tyhjää. Harva enää aloittaa kierrostaan siinä vaiheessa.
Ei ollut yhtään kivaa, että jäin kaatosateeseen matkalla asemalta linnaan. Niin jäi moni muukin. Loppupäivän oli nuutunut ja kostea olo. Ostin ylihinnoitellun sateenvarjon ja huivin, koska muuten olisin saanut keuhkokuumeen.
Gare du Nordilta hain Eurostar-lippuni torstaiksi. Kaikki kunnossa. Menin nyt jo, koska olin hukannut varausnumeroni ja pelkäsin, että asiaan tulee jotain kommervenkkejä. Pelkkä luottokortti kuitenkin riitti lippujen etsimiseen. Toimistolla puhuttiin hyvää englantia. Liputhan ovat muuten kalliita, mutta alle 26-vuotiaana sain hyvissä ajoin varaamalla matkan hintaan 60€. Hyvin kohtuullista.
Versaillesin sulkeutumisen jälkeen minulla oli pari tuntia tapettavana ennen Marjukan töistä pääsyä. Menin leffaan. Pariisi on leffataivas! Harvinaisia leffoja pilvin pimein, sellaisia, joita edes Briteissä ei nähnyt, saati nyt Suomessa. Lähes kaikesta on sekä ranskaksi dubattu (VF) että alkuperäiskielinen (VO) versio. Tämä on ollut minulle suuri, iloinen yllätys. Katsoin Joseph Gordon-Levittin indie-leffan The Lookout, jota on turha haikailla Suomeen vähään aikaan. Itse asiassa veikkaan, että menee suoraan videolle. Leffateatterit julkaisevat keskitettyä aikataulua, joka on kätevän kokoinen ja ilmaisee hyvin selkeästi, missä mitäkin menee ja millä kielellä. Mainiota. Paras asia tässä maassa.
Nyt nukkumaan. Meni myöhään. Kumipatja ei ole mukavin sänky, mutta kyllä tämä tästä.
Vieläkin ollaan alle vierailun puolivälin, vaikka tuntuu jo pitkältä. Pariisissa ollaan vielä seuraavat kolme päivää.
Tänään Marjukalla oli töitä. Lähdin samaa matkaa kahden maissa. Aamu juteltiin asunnolla mm. saksalaisen kämppiksen kanssa. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin: Disleyland on sen verran kaukana Pariisista (40 min RER A) ja Versailles kaukana Pariisin toisella puolella (30 min RER C), että olin Gare du Nordin koukkauksen jälkeen perillä vasta neljän jälkeen. Mesta meni kiinni jo puoli seitsemältä. Onneksi olen nopea katselemaan nähtävyyksiä. Lisäksi ulkona satoi kaatamalla, joten puutarhoja ei olisi halunnutkaan ihastella. Kaikki sisätilat ehdin kiertää, mutta tahdon jollain myöhemmällä vierailulla tulla uudelleen katsomaan puutarhat jonakin aurinkoisena päivänä.
Versaillesissa (noudatetaan nyt sitten tätä virallista taivutusta) vaikuttavinta on valtava koko. Rakennukset häämöttävät kadun päässä massiivisina kuin pyramidit. Huoneistakin isoimmat tekivät suurimman vaikutuksen: sotasali ja peilisali. Peilihuone tosin on niin ylihypetetty, että se oli pieni pettymys. Hieno paikka silti, suosittelen. Aurinkoinen sää olisi ollut plussaa, koska puutarhat näyttivät valtavilta ja vähintään yhtä kiehtovilta kuin rakennukset. Lähellä sulkemisaikaa sateisena päivänä on toisaalta loistava aika kierrellä sisätiloissa: vikan tunnin ajan tärkeissäkin huoneissa oli melko tyhjää. Harva enää aloittaa kierrostaan siinä vaiheessa.
Ei ollut yhtään kivaa, että jäin kaatosateeseen matkalla asemalta linnaan. Niin jäi moni muukin. Loppupäivän oli nuutunut ja kostea olo. Ostin ylihinnoitellun sateenvarjon ja huivin, koska muuten olisin saanut keuhkokuumeen.
Gare du Nordilta hain Eurostar-lippuni torstaiksi. Kaikki kunnossa. Menin nyt jo, koska olin hukannut varausnumeroni ja pelkäsin, että asiaan tulee jotain kommervenkkejä. Pelkkä luottokortti kuitenkin riitti lippujen etsimiseen. Toimistolla puhuttiin hyvää englantia. Liputhan ovat muuten kalliita, mutta alle 26-vuotiaana sain hyvissä ajoin varaamalla matkan hintaan 60€. Hyvin kohtuullista.
Versaillesin sulkeutumisen jälkeen minulla oli pari tuntia tapettavana ennen Marjukan töistä pääsyä. Menin leffaan. Pariisi on leffataivas! Harvinaisia leffoja pilvin pimein, sellaisia, joita edes Briteissä ei nähnyt, saati nyt Suomessa. Lähes kaikesta on sekä ranskaksi dubattu (VF) että alkuperäiskielinen (VO) versio. Tämä on ollut minulle suuri, iloinen yllätys. Katsoin Joseph Gordon-Levittin indie-leffan The Lookout, jota on turha haikailla Suomeen vähään aikaan. Itse asiassa veikkaan, että menee suoraan videolle. Leffateatterit julkaisevat keskitettyä aikataulua, joka on kätevän kokoinen ja ilmaisee hyvin selkeästi, missä mitäkin menee ja millä kielellä. Mainiota. Paras asia tässä maassa.
Nyt nukkumaan. Meni myöhään. Kumipatja ei ole mukavin sänky, mutta kyllä tämä tästä.
Päivä 4, Hannover - Pariisi
Kirjoitettu lauantaina 07.07.2007 (yritän saada nämä ajan tasalle lähipäivinä):
Päivä on jälleen ollut pitkä. Aloitin Saksasta, päädyin Pariisiin. Heräsin aamuviideltä Hannoverissa. Maija-Leena saattoi minut lentokenttäjunaan. Näemme uudelleen ehkä jo ensi kuussa, kun M-L tulee vierailemaan Suomessa oleskelevan siskonsa luona (sen siskon, jota en vierailulla tavannut).
Saksan joukkoliikenne on tehokkaasti järjestettyä ja halpaa. Kuukausikorteilla saa hiljaisina aikoina matkustaa kaksi yhden hinnalla, kertaliput ovat huimaa reilun euron luokkaa. Matka lentokentälle maksoi alle kolme euroa, mikä on ehdoton ennätys.
Saksasta jäi hyvä mielikuva. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ottavat saksaa huonostikin puhuvan ystävällisesti vastaan. Väki eroaa suomalaisesta siinä, että ihmiset ovat rohkeampia: tekevät omaa juttuaan miettimättä koko ajan, mitä ympärillä olijat ajattelevat. Se tuntuu hienolta, yritän ottaa oppia. Vastaantulijoita katsotaan silmiin ja jopa tervehditään. Yhteenvetoni kuulostaa stereotyyppiseltä: Saksa ei ole kaunein näkemäni maa (vaikka hienoa arkkitehtuuria ja goottikirkkoja oli), mutta se on toimiva, kohtuuhintainen ja helposti lähestyttävä. Pohjoismaalainen ei joutunut kokemaan kulttuurishokkeja tai turhautumaan tehottomuudesta.
Saavuin Pariisiin klo 09.10. Ero tuntui heti. Orlyn lentokenttä ei ollut niitä selkeimmin järjestettyjä: matkustajalauma oli eksyä puolimatkassa matkatavarahihnoille. Niin ei ole ennen käynyt. Orly oli kuitenkin siisti ja ruokakojujen tarjonta houkuttelevaa. Onnistuin myös löytämään RER-junan Pariisiin ja ostamaan masiinasta viiden päivän matkailijalipun. Marjukka tapasi minut Antonyn pysäkillä, oli myöhästynyt junasta eikä ihan ehtinyt kentälle asti vastaan.
Kieliasetelma päässäni on kaksijakoinen. Ranskankielisten kylttien ja ohjeiden seuraaminen tuntuu saksan jälkeen helpolta. Osaan päätellä sanat englannin, italian ja latinan pohjalta. Ei tarvitse juuri miettiä, jouduinpa lukemaan mitä vain. Ihmisten kanssa kommunikoiminen oli kuitenkin Saksassa tuhat kertaa helpompaa. Kaupassa asioiminen sujui helposti, pystyin seuraamaan keskustelujakin. Täällä pelkän tuotteen ostaminen ja maksaminen on vaikeaa. Jo yksin numerot ovat niin hullut! Ja ihmiset mumisevat sanansa yhteen niin, etten tajua mitään siitä, mikä kirjoitettuna olisi helppoa.
Tästä tuli vähän tällainen välipäivä. Olin väsynyt aamuherätyksen jälkeen, Marjukalla oli töitä kahdesta kymmeneen. Jäin kämpille lepäämään siskon lähtiessä töihin. Neljän maissa suuntasin bussilla läheiseen Val d'Europen ostoskeskukseen. En jaksanut lähteä Pariisiin asti, 45 minuutin junamatka. Palloilin alennusmyyntien valtavassa väentungoksessa ja ostinkin pari vaatetta. Ranskassa on ainakin tällä hetkellä ehdottomasti halvempaa kuin Saksassa! Alennukset tosi hyviä. Ostokseni maksoivat reilusti alle kympin kipale. Tungos oli kuitenkin suunnattoman ahdistavaa (kuka käski lähteä lauantaina ostoskeskukseen?), joten palasin junalla Disneylandiin
- niin, olenko sanonut, että Marjukka on Pariisissa, koska on Disneyllä kesätöissä? -
ja käytin pari tuntia McDonald'sin langatonta nettiä. Se on ilmainen ja ainoa laatuaan näillä main. Tuli olosuhteiden pakosta syötyä ensimmäinen McDonald's-ateriani vuosiin. Eipä ollut hääppöinen tuo Big Mac. Hesen kerros on sata kertaa parempi. Mutta Ranska tuntuu halvalta - oletan, että ruoassa oli jonkinlainen Disneyland-lisä, ja silti ateria oli alle 6€. Myös ruokakaupassa oli halpaa kuin Italiassa konsanaan.
Lopuksi palloilin tunnin verran Disney Villagen kaupoissa. En ostanut mitään. (Village on Disneylandin ilmainen osa, sisäänpääsystä huvipuistoon en ole ajatellut maksaa viittäkymppiä.) Lopulta Marjukka tuli töistä. Odotimme bussia ja söimme Ben & Jerry's -jätskiä. Sitten kämpille nukkumaan. Majoitukseni on huonontunut: ilmapatja lattialla.
Päivä on jälleen ollut pitkä. Aloitin Saksasta, päädyin Pariisiin. Heräsin aamuviideltä Hannoverissa. Maija-Leena saattoi minut lentokenttäjunaan. Näemme uudelleen ehkä jo ensi kuussa, kun M-L tulee vierailemaan Suomessa oleskelevan siskonsa luona (sen siskon, jota en vierailulla tavannut).
Saksan joukkoliikenne on tehokkaasti järjestettyä ja halpaa. Kuukausikorteilla saa hiljaisina aikoina matkustaa kaksi yhden hinnalla, kertaliput ovat huimaa reilun euron luokkaa. Matka lentokentälle maksoi alle kolme euroa, mikä on ehdoton ennätys.
Saksasta jäi hyvä mielikuva. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ottavat saksaa huonostikin puhuvan ystävällisesti vastaan. Väki eroaa suomalaisesta siinä, että ihmiset ovat rohkeampia: tekevät omaa juttuaan miettimättä koko ajan, mitä ympärillä olijat ajattelevat. Se tuntuu hienolta, yritän ottaa oppia. Vastaantulijoita katsotaan silmiin ja jopa tervehditään. Yhteenvetoni kuulostaa stereotyyppiseltä: Saksa ei ole kaunein näkemäni maa (vaikka hienoa arkkitehtuuria ja goottikirkkoja oli), mutta se on toimiva, kohtuuhintainen ja helposti lähestyttävä. Pohjoismaalainen ei joutunut kokemaan kulttuurishokkeja tai turhautumaan tehottomuudesta.
Saavuin Pariisiin klo 09.10. Ero tuntui heti. Orlyn lentokenttä ei ollut niitä selkeimmin järjestettyjä: matkustajalauma oli eksyä puolimatkassa matkatavarahihnoille. Niin ei ole ennen käynyt. Orly oli kuitenkin siisti ja ruokakojujen tarjonta houkuttelevaa. Onnistuin myös löytämään RER-junan Pariisiin ja ostamaan masiinasta viiden päivän matkailijalipun. Marjukka tapasi minut Antonyn pysäkillä, oli myöhästynyt junasta eikä ihan ehtinyt kentälle asti vastaan.
Kieliasetelma päässäni on kaksijakoinen. Ranskankielisten kylttien ja ohjeiden seuraaminen tuntuu saksan jälkeen helpolta. Osaan päätellä sanat englannin, italian ja latinan pohjalta. Ei tarvitse juuri miettiä, jouduinpa lukemaan mitä vain. Ihmisten kanssa kommunikoiminen oli kuitenkin Saksassa tuhat kertaa helpompaa. Kaupassa asioiminen sujui helposti, pystyin seuraamaan keskustelujakin. Täällä pelkän tuotteen ostaminen ja maksaminen on vaikeaa. Jo yksin numerot ovat niin hullut! Ja ihmiset mumisevat sanansa yhteen niin, etten tajua mitään siitä, mikä kirjoitettuna olisi helppoa.
Tästä tuli vähän tällainen välipäivä. Olin väsynyt aamuherätyksen jälkeen, Marjukalla oli töitä kahdesta kymmeneen. Jäin kämpille lepäämään siskon lähtiessä töihin. Neljän maissa suuntasin bussilla läheiseen Val d'Europen ostoskeskukseen. En jaksanut lähteä Pariisiin asti, 45 minuutin junamatka. Palloilin alennusmyyntien valtavassa väentungoksessa ja ostinkin pari vaatetta. Ranskassa on ainakin tällä hetkellä ehdottomasti halvempaa kuin Saksassa! Alennukset tosi hyviä. Ostokseni maksoivat reilusti alle kympin kipale. Tungos oli kuitenkin suunnattoman ahdistavaa (kuka käski lähteä lauantaina ostoskeskukseen?), joten palasin junalla Disneylandiin
- niin, olenko sanonut, että Marjukka on Pariisissa, koska on Disneyllä kesätöissä? -
ja käytin pari tuntia McDonald'sin langatonta nettiä. Se on ilmainen ja ainoa laatuaan näillä main. Tuli olosuhteiden pakosta syötyä ensimmäinen McDonald's-ateriani vuosiin. Eipä ollut hääppöinen tuo Big Mac. Hesen kerros on sata kertaa parempi. Mutta Ranska tuntuu halvalta - oletan, että ruoassa oli jonkinlainen Disneyland-lisä, ja silti ateria oli alle 6€. Myös ruokakaupassa oli halpaa kuin Italiassa konsanaan.
Lopuksi palloilin tunnin verran Disney Villagen kaupoissa. En ostanut mitään. (Village on Disneylandin ilmainen osa, sisäänpääsystä huvipuistoon en ole ajatellut maksaa viittäkymppiä.) Lopulta Marjukka tuli töistä. Odotimme bussia ja söimme Ben & Jerry's -jätskiä. Sitten kämpille nukkumaan. Majoitukseni on huonontunut: ilmapatja lattialla.
7. heinäkuuta 2007
Päivityksiä jälkijunassa.
Alla siis kolmen ensimmäisen matkapäivän kuulumiset. Fontit heittelevät oudosti Wordista leikatessa ja liimatessa, mutta siistin kirjoituksia joskus paremmalla ajalla, ehkä vasta kotona. Pitäisi vissiin heittää .txt-tiedoston kautta, niin Word ei yrittäisi ympätä tekstiin omia hienoja asettelujaan, jotka sekoittavat Bloggerin asetukset. Blääh.
No, voin siistiä sitten samalla kun lisään kuvia. Nyt en sitä voi tehdä, kuten 1. matkapäivän johdannossa selitetään.
Palaillaan asiaan, kun tulen seuraavan kerran nettiin! Nyt ollaankin jo Pariisissa, teksteissä Saksan osuus :)
No, voin siistiä sitten samalla kun lisään kuvia. Nyt en sitä voi tehdä, kuten 1. matkapäivän johdannossa selitetään.
Palaillaan asiaan, kun tulen seuraavan kerran nettiin! Nyt ollaankin jo Pariisissa, teksteissä Saksan osuus :)
Matkapäiväkirja, päivä 3: Hannover
Kirjoitettu perjantaina 06.07.2007 klo 16.56 (ja loppuun lauantaina 07.07).
Heräsin oranssissa huoneessa. Johannes oli jo lähtenyt töihin. Söimme Maija-Leenan kanssa aamiaista: paahdettuja pieniä leipäsiä, Nutellaa, juustoa, kurkkua, voita. Menimme kaupungille. Hannoverissa on melko kylmää, sateista ja tuulista. Onneksi otin housutkin mukaan.
Erityisen iloinen olin housuista, kun menimme oudolla vinosti kulkevalla hissillä Rathausen torniin, jossa tuuli niin, että hame olisi varmasti ollut korvissa. Rathause oli ehkä hienoin nähtävyys täällä. Se on vanha, koristeellinen rakennus idyllisen järven rannalla. Tornista näkee kauas, ja alakerran jylhässä, holvimaisessa aulassa on neljä laajaa pienoismallia: kaupunki keskiajalla, 1939, toisen maailmansodan pommitusten jälkeen ja tänä päivänä. Pommitettu katukuva on järkyttävä. Miltei koko keskusta tuhoutui. Vanha Rathause on ainoita lähes kokonaisena säilyneitä rakennuksia. Lähellä on myös vanha kirkko, jonka katto räjäytettiin pois eikä sitä koskaan rakennettu uudestaan. Kirkon luuranko on nyt rauhan muistomerkki. Lattiassa lukee "Kuolleillemme". Se oli aika pysäyttävä näky.
Kiertelimme päivän kaupungilla. Hannover ja Bremen ovat samankokoisia kaupunkeja, mutta Hannover tuntuu isommalta. Ero johtunee juuri siitä, että Hannover rakennettiin täyteen moderneja rakennuksia tuhottujen tilalle, kun taas Bremen selvisi sodasta ehjänä keskiaikaisine kortteleineen. Bremen miellytti minua, historian ystävää, enemmän. Myös kirkko oli hienompi. Hannoverissä jopa se oli moderni vanhasta ulkokuorestaan huolimatta: sisällä oli esillä tilataidetta.
Kävimme vihdoin syömässä sitä pizzaa Italian aikojemme muistoksi. Oli älyttömän hyvää. Mozzarellaa ja rucolaa. Iltapäivällä pelasimme englanninkielistä sanapeliä (melko tasaista oli, Maija-Leenankin englanti on oikeesti älyttömän hyvää). Otimme päiväunetkin, koska aikainen herätys odotti neljäntenä aamuna.
Illalla, Johanneksen tultua kotiin seurakunnan nuorteniltaa pitämästä (olenpa varsinaisten seurakunta-aktiivien kaveri :) kävimme vielä pubissa hamppareilla ja kahdella oluella. Tai minä join olut-limsa-sekoitusta. Yleistä Saksassa, kuulemma. Oli ihan siedettävää. Tavallinen olut on makuuni ihan liian kitkerää, eikä siideriä ollut tarjolla, vaikka joistain pubeista sitä kuulemma saa. Baarissa oli pöytiintarjoilu, vaikka se muuten näytti aika peruspubilta! Outo kulttuuriero. Ja lasku maksettiin ovella ulos mentäessä. Saksalaiset ovat huippukohteliaita. En saanut millään maksaa laskua itse.
Nukkumassa puoliltaöin. Herätys Ranskan lennolle klo 5.00.
Matkapäiväkirja, päivä 2: Bremen - Hannover
Kirjoitettu to 6.7. klo 23.18.
Tänään heräsin vinokattoisesta ullakkohuoneesta nukuttuani hyvin yli kymmenen tuntia. Näin värikkäämpiä unia kuin aikoihin. Matkailu kai antaa mielikuvitukselle ruokaa. Unissa seikkailtiin. Viimeisestä en olisi malttanut herätä. Lisäksi näin unta, jossa vihamielinen kissa kävi käteeni kiinni. Luulen unen johtuneen siitä, että Maija-Leenan perheellä on erittäin ystävällinen ja sympaattinen pieni koira, joka herätti vannoutuneessa kissaihmisessä lämpimiä tunteita.
Söimme ison aamiaisen. Maija-Leenan vanhemmilla on uskomattoman iso, uskomattoman täysi jääkaappi ja kahteen eri huoneeseen ulottuva keittiö. Hurjaa. Ja tosi sokkeloinen talo.
Vietimme päivän kylässä, jossa perhe asuu. Luulen nähneeni maissipeltoja ensi kertaa elokuvien ulkopuolella, sellaisia ihmisenkorkuisia, joissa voi juosta pahiksia karkuun. Ja joihin ufot voivat tehdä kuvioita. Näimme myös hevosia ja muutaman pienen paikallisen nähtävyyden. Söimme isot italialaiset jäätelöannokset. Sitä saa saksasta hyvin yleisesti. Niillä ei ole omaa jäätelöä niin kuin meillä. Kuljimme metsissä, pelloilla ja kylän kaduilla.
Lenny-koira oli mukana, ja ison osan ajasta minä talutin sitä. Lenny on sellainen suunnilleen kissan kokoinen ja niin herttainen, että uskalsin silitellä ja rapsutella sitä ihan yhtä rohkeasti kuin kissaa. Se ei myöskään juuri hauku, kuolaa tai hypi. On niitä näköjään kivojakin koiria.
Söimme perheen kanssa vielä ilta-aterian, hyvää savukalaa ja perunoita. Puhuimme edelleen sataa kieltä sekaisin. On jännää, että perheen äitikin hieman vierastaa puhua suomea. Pitää saksaa yli 30 vuoden jälkeen huomattavasti luontevampana. Puhuimme suomea kuitenkin, ja yllättävän hyvin tytöt ymmärsivät. Maija-Leena osaa puhuakin, sanojen taivuttelu toki tuottaa vaikeuksia (kenelle ei tuottaisi?). Minua kutsuttiin lämpimästi uudelleen kylään, ja voisin mennäkin. Talossa ja kylässä oli jotenkin ihana, lämmin tunnelma.
Illalla juna Hannoveriin. Matka vei reilun tunnin. Pelasimme sen ajan Maija-Leenalle tuomaani Aasi-korttipeliä. Ostin sen lentokentältä, koska vanhanaikainen aski oli söpö ja ajattelin, että pelistä voi opetella eläinten nimiä. Itse pelihän on aika dorka, vedetään vain summassa kortteja ja kerätään eläinperheitä.
Maija-Leenan ja Johanneksen kotona oli vielä kymmenenkin maissa käynnissä raamattupiiri. He ovat siis uskovaisia. Asia ei yleensä tuota minkäänlaisia aaltopituusongelmia, vaikka minua ei ole edes kastettu. Nyt tunsin kuitenkin laskeutuneeni eri planeetalle. En ole koskaan ollut edes jumalanpalveluksessa, saati nyt raamattupiirissä! Onneksi omat saksan ymmärtämisvaikeuteni ja muiden (paitsi Johanneksen, joka on puoliksi britti) haluttomuus puhua englantia vapauttivat minut kaikesta kommentointivastuusta. Virallinen osuus oli muutenkin oikeastaan jo ohi, ja porukka suunnitteli lähinnä tulevia tapaamisia. Juttelimme M-L:n kanssa lähinnä omiamme.
Olen taas saanut oman mukavan huoneen, jossa nukkua. Väsytääkin jo kovasti. Täällä vietän vielä toisen yön. Huomenna katselemme Hannoveria.
Matkapäiväkirja, päivä 1
Terveisiä maailmalta! Nyt on jo neljäs matkapäivä. Olen pitänyt päiväkirjaa kolmesta ensimmäisestä, mutta tämä on eka kerta, kun pääsen omalla koneella nettiin ja pystyn julkaisemaan jotain. Laittaisin kuviakin, mutta Disney Villagen McDonaldsin langaton netti sallii vain sivujen katselun, ei tiedostojen lataamista. (Ei edes pienten kuvatiedostojen. Tylsää. Ohjelmat toki ymmärtäisin.) Lisään kuvia siis myöhemmin.
Olen ystäväni Maija-Leenan vanhempien kotona pikkukylässä Bremenin lähistöllä. Istun ullakkohuoneessa. Sade ropisee vinon katon ikkunaan. Heti huoneeseen astuessani tuli kotoisa olo, kun kattoon silmien tasalle liimattu Jude Law'n nuoruudenkuva tervehti minua ilkikurisella hymyllä. Matka on siis alkanut hienosti.
Tänä aamuna heräsin kuudelta eri maassa, omassa kodissani. Pakkasin viimeiset tavarat, huristin bussilla keskustorille nostamaan käteistä ja sieltä toisella bussilla lentokentälle. Ryanairin kone Bremeniin lähti ajallaan (Ryanairin palveluiden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta olemassaolevat palvelut toimivat kuin rasvattu, monta kertaa on jo todettu). Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta aika hävittiin takaisin matkatavaroiden viivästyneessä hihnalle toimituksessa. Laukku sentään lopulta ilmestyi.
Maija-Leena oli kentällä vastassa. Terminaali on siitä hauska, että vastaanottajat näkevät lasin läpi matkatavaroiden odottelutilaan. Rakkaitaan voi siis moikkailla aikaisemmin kuin yleensä. Tässä tapauksessa saimme moikkailla puolisen tuntia, ennen kuin laukut tulivat. Ajoimme modernin kiiltävällä ratikalla lyhyen matkan keskustaan, veimme tavarani aseman lokeroon ja lähdimme katsoman Bremeniä.
Bremen tuntuu sopivan kokoiselta kaupungilta: ei pieneltä, muttei ahdistavan laajalta. Näin musikanttipatsaan ja kävimme tuomiokirkossa. Kaupunki on sekoitus modernia kiiltoa ja vanhoja, kapeita katuja. Tuomiokirkko oli goottimaisen hieno (tuli Britannian katedraalit mieleen) ja sen museo ilmainen ja mielenkiintoinen. Torniin kiipeäminen maksoi euron, enkä suosittelisi sitä heikkokuntoisille tai korkeanpaikankammoisille (kapeat kierreportaat), mutta sieltä näki pitkälle.
Ajauduimme pitkän valintaprosessin jälkeen syömään lounaaksi fish & chipsiä Maija-Leenan kouluaikaisessa kantaravintolassa. Tosi saksalaista, joo. Oikeasti etsimme italialaista vanhojen aikojen muistoksi, muttemme nälkäisinä malttaneet odottaa löytymistä.
Illaksi tulimme bussilla 40 minuutin päähän tänne Maija-Leenan vanhempien luo. Äiti on Saksassa 30 vuotta asunut suomalainen, isä saksalainen. Pikkusisko on kotona lomalla parin USA:n vuoden jälkeen. M-L itse opiskelee englantia ja italiaa yliopistossa. Oli varsinaisen monikielinen ilta! Me nuoret puhumme keskenämme mieluiten englantia, kun kaikilla se on lähes äidinkielen veroisesti hallussa. Tytöt osaavat suomea vain auttavasti, mutta sitä puhuimme, kun äiti oli mukana keskustelussa. Äiti on sanonut muutaman kommentin myös enganniksi. Isä on toistaiseksi kieltäytynyt puhumasta sanaakaan mitään muuta kuin saksaa. Minä sitä sitten yritän vääntää muutaman sanan, mutta heikkoa on. Kaiken lisäksi minun ja Maija-Leenan helpoin yhteinen kieli olisi englannin jälkeen italia.
Pelasimme kaikki viisi silti Carcassonnea (saksalainen menestystarina!)onnistuneesti. Ymmärrän isän saksankielisestä pelistrategioinnista noin puolet, muun perheen keskustelusta hieman enemmän. Onnistuin olemaan mukana saksankielisissä pelitilanteissa ihan hyvin, noin puolet ajasta tosin itse vastailin englanniksi.
Nyt nukun. On ollut pitkä päivä. Vielä 13 edessä.
Olen ystäväni Maija-Leenan vanhempien kotona pikkukylässä Bremenin lähistöllä. Istun ullakkohuoneessa. Sade ropisee vinon katon ikkunaan. Heti huoneeseen astuessani tuli kotoisa olo, kun kattoon silmien tasalle liimattu Jude Law'n nuoruudenkuva tervehti minua ilkikurisella hymyllä. Matka on siis alkanut hienosti.
Tänä aamuna heräsin kuudelta eri maassa, omassa kodissani. Pakkasin viimeiset tavarat, huristin bussilla keskustorille nostamaan käteistä ja sieltä toisella bussilla lentokentälle. Ryanairin kone Bremeniin lähti ajallaan (Ryanairin palveluiden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta olemassaolevat palvelut toimivat kuin rasvattu, monta kertaa on jo todettu). Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta aika hävittiin takaisin matkatavaroiden viivästyneessä hihnalle toimituksessa. Laukku sentään lopulta ilmestyi.
Maija-Leena oli kentällä vastassa. Terminaali on siitä hauska, että vastaanottajat näkevät lasin läpi matkatavaroiden odottelutilaan. Rakkaitaan voi siis moikkailla aikaisemmin kuin yleensä. Tässä tapauksessa saimme moikkailla puolisen tuntia, ennen kuin laukut tulivat. Ajoimme modernin kiiltävällä ratikalla lyhyen matkan keskustaan, veimme tavarani aseman lokeroon ja lähdimme katsoman Bremeniä.
Bremen tuntuu sopivan kokoiselta kaupungilta: ei pieneltä, muttei ahdistavan laajalta. Näin musikanttipatsaan ja kävimme tuomiokirkossa. Kaupunki on sekoitus modernia kiiltoa ja vanhoja, kapeita katuja. Tuomiokirkko oli goottimaisen hieno (tuli Britannian katedraalit mieleen) ja sen museo ilmainen ja mielenkiintoinen. Torniin kiipeäminen maksoi euron, enkä suosittelisi sitä heikkokuntoisille tai korkeanpaikankammoisille (kapeat kierreportaat), mutta sieltä näki pitkälle.
Ajauduimme pitkän valintaprosessin jälkeen syömään lounaaksi fish & chipsiä Maija-Leenan kouluaikaisessa kantaravintolassa. Tosi saksalaista, joo. Oikeasti etsimme italialaista vanhojen aikojen muistoksi, muttemme nälkäisinä malttaneet odottaa löytymistä.
Illaksi tulimme bussilla 40 minuutin päähän tänne Maija-Leenan vanhempien luo. Äiti on Saksassa 30 vuotta asunut suomalainen, isä saksalainen. Pikkusisko on kotona lomalla parin USA:n vuoden jälkeen. M-L itse opiskelee englantia ja italiaa yliopistossa. Oli varsinaisen monikielinen ilta! Me nuoret puhumme keskenämme mieluiten englantia, kun kaikilla se on lähes äidinkielen veroisesti hallussa. Tytöt osaavat suomea vain auttavasti, mutta sitä puhuimme, kun äiti oli mukana keskustelussa. Äiti on sanonut muutaman kommentin myös enganniksi. Isä on toistaiseksi kieltäytynyt puhumasta sanaakaan mitään muuta kuin saksaa. Minä sitä sitten yritän vääntää muutaman sanan, mutta heikkoa on. Kaiken lisäksi minun ja Maija-Leenan helpoin yhteinen kieli olisi englannin jälkeen italia.
Pelasimme kaikki viisi silti Carcassonnea (saksalainen menestystarina!)onnistuneesti. Ymmärrän isän saksankielisestä pelistrategioinnista noin puolet, muun perheen keskustelusta hieman enemmän. Onnistuin olemaan mukana saksankielisissä pelitilanteissa ihan hyvin, noin puolet ajasta tosin itse vastailin englanniksi.
Nyt nukun. On ollut pitkä päivä. Vielä 13 edessä.
1. heinäkuuta 2007
Hankkikaa päteviä juontajia!
Huomio kulttuurieroista:
Katson telkkarista Dianan muistokonserttia. On tosi ärsyttävää, ettei nuo juontajat tunne brittikulttuuria. Päivittelevät aivan huuli pyöreänä, että (a) vieläkö Take That muka laulaa, (b) voiko ne muka olla niin suosittuja, että tuo stadion hurraa niille täysillä.
Tiedoksi kaikille, että Take Thatin comeback oli viime vuoden isoimpia juttuja Britannian populaarikulttuurissa. Myivät loppuun stadionkiertueen, olivat joka lehden kannessa, voittivat seksikkäin mies -äänestykset lehdissä, hakivat kotiin Brit Awardsit (ja eka kertaa vuosiin Robbie Williams jäi ilman. Niin ne vaakakupit nousee ja laskee). Take That on tällä hetkellä kenties enemmän in kuin koskaan. Vanhat fanit ovat jäljellä (ja ostovoimaisempia kuin aikoinaan), ja uusi sukupolvi faneja on ehtinyt syntyä. Tällä hetkellä TT on briteissä taas suurempi kuin Robbie Williams. Kuka olisi uskonut?
Nykyään ei ole noloa myöntää olleensa TT-fani 10 vuotta sitten. Kaikkea muuta! Joten kerron sen tässäkin ylpeänä kaikille. Ja sen, että mua alkoi aivan hengästyttää, kun äsken katselin esitystä. Ihan vanhojen aikojen muistoksi.
Oli muuten tosi hauskaa, kun prinssi William heilui ja lauloi mukana ja yritti saada mukaan myös Harrya, joka näytti haluavan vajota maan alle. Kävi selväksi, että Harry ei tykkää poikabändeistä.
Kyllä ne juontajat vissiin esityksen aikana tajusi, että totta tuo suosio on.
Katson telkkarista Dianan muistokonserttia. On tosi ärsyttävää, ettei nuo juontajat tunne brittikulttuuria. Päivittelevät aivan huuli pyöreänä, että (a) vieläkö Take That muka laulaa, (b) voiko ne muka olla niin suosittuja, että tuo stadion hurraa niille täysillä.
Tiedoksi kaikille, että Take Thatin comeback oli viime vuoden isoimpia juttuja Britannian populaarikulttuurissa. Myivät loppuun stadionkiertueen, olivat joka lehden kannessa, voittivat seksikkäin mies -äänestykset lehdissä, hakivat kotiin Brit Awardsit (ja eka kertaa vuosiin Robbie Williams jäi ilman. Niin ne vaakakupit nousee ja laskee). Take That on tällä hetkellä kenties enemmän in kuin koskaan. Vanhat fanit ovat jäljellä (ja ostovoimaisempia kuin aikoinaan), ja uusi sukupolvi faneja on ehtinyt syntyä. Tällä hetkellä TT on briteissä taas suurempi kuin Robbie Williams. Kuka olisi uskonut?
Nykyään ei ole noloa myöntää olleensa TT-fani 10 vuotta sitten. Kaikkea muuta! Joten kerron sen tässäkin ylpeänä kaikille. Ja sen, että mua alkoi aivan hengästyttää, kun äsken katselin esitystä. Ihan vanhojen aikojen muistoksi.
Oli muuten tosi hauskaa, kun prinssi William heilui ja lauloi mukana ja yritti saada mukaan myös Harrya, joka näytti haluavan vajota maan alle. Kävi selväksi, että Harry ei tykkää poikabändeistä.
Kyllä ne juontajat vissiin esityksen aikana tajusi, että totta tuo suosio on.
Taas on oltu lennossa.
Muutama kerta viikossa on näköjään kesän kirjoitustahti.
Olkoon sitten niin. Parempi se kuin ei mitään. Tällä kertaa kävin Turussa. Tahdoimme Eini-siskon kanssa katsomaan Samppalinnan kesäteatterin Forum-musikaalia (kyllä, koko perheen harrastus). Menin Einin luo neljäksi yöksi kylään. Eini on kiireinen. Hän on vapaaehtoisena näyttelijänä keskiaikapäivillä ja palkallisena näyttelijänä Väskin seikkailusaarella. Ehdittiin kuitenkin iltaisin laulaa SingStaria.
Musikaalista pian lisää musikaaliosastossa. Sanon kuitenkin, että se oli hyvä ja hauska ja Sami Uotila on loistava musikaaliesiintyjä. Sitä ei moni ehkä salkkarimaineen takaa tiedä. Esityksen heikkous: perushuonot laululyriikkasuomennokset.
Lisäksi luovin tietäni keskiaikamarkkinoiden kuumassa tungoksessa ja grillailin vanhojen kavereiden kanssa Sadun uudella takapihalla. Markkinoista ei oikein saanut otetta, kun ihmisiä ja kojuja oli liikaa, mutta tunnelma oli hyvä. Oli kiva poiketa Turussa. Olisi tosin voinut tavata enemmänkin niitä vanhoja kavereita.
Nyt suunnitella, mitä pakkaan. Matkaan on enää pari päivää. Ehtinen kuitenkin kirjoittaa niiden aikana.
Olkoon sitten niin. Parempi se kuin ei mitään. Tällä kertaa kävin Turussa. Tahdoimme Eini-siskon kanssa katsomaan Samppalinnan kesäteatterin Forum-musikaalia (kyllä, koko perheen harrastus). Menin Einin luo neljäksi yöksi kylään. Eini on kiireinen. Hän on vapaaehtoisena näyttelijänä keskiaikapäivillä ja palkallisena näyttelijänä Väskin seikkailusaarella. Ehdittiin kuitenkin iltaisin laulaa SingStaria.
Musikaalista pian lisää musikaaliosastossa. Sanon kuitenkin, että se oli hyvä ja hauska ja Sami Uotila on loistava musikaaliesiintyjä. Sitä ei moni ehkä salkkarimaineen takaa tiedä. Esityksen heikkous: perushuonot laululyriikkasuomennokset.
Lisäksi luovin tietäni keskiaikamarkkinoiden kuumassa tungoksessa ja grillailin vanhojen kavereiden kanssa Sadun uudella takapihalla. Markkinoista ei oikein saanut otetta, kun ihmisiä ja kojuja oli liikaa, mutta tunnelma oli hyvä. Oli kiva poiketa Turussa. Olisi tosin voinut tavata enemmänkin niitä vanhoja kavereita.
Nyt suunnitella, mitä pakkaan. Matkaan on enää pari päivää. Ehtinen kuitenkin kirjoittaa niiden aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
