Aika hyvään väliin tulin luvanneeksi tämän blogielvytyksen. Loppukuuksi on tiedossa hirveä määrä töitä ja yksi (1) kokonainen vapaapäivä kymmenen (10) päivän sisällä. Sitäkään en vietä kotona vaan kavereiden kanssa Maarianhaminassa. (Mistä varmasti tulee tosi kivaa, mutta onhan kotona vietetty vapaa aina kotona vietetty vapaa, eri tavalla rentouttava. Mietinkin pitkään, lähdenkö mukaan, mutta luulen, etten kuitenkaan kadu lähtöäni. Kivojen kavereiden kivaa seuraa. :)
Helmikuun 28. päivä lennähdänkin sitten Roomaan reilun viikon matkalle, jee! Siksi töitä pitää nyt paiskia etukäteen alta pois.
No, mitäpä tässä muuta. Kuuluuko elämääni mitään uutta, blogitauon aikana tapahtunutta? Eipä oikeastaan. Samaa vanhaa. Töitä. Kavereita. Matkoja. Teatteria.
Oikeastaan haluaisin elvyttää teatteriblogin. Ollaan vielä sen verran lähellä vuoden alkua, että voisi dokumentoida kaikki vuoden 2011 teatterielämykset. Niitä on ollut vasta kaksi: Kansallisteatterin sykähdyttävä perhetragedia Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O'Neill) ja Tampereen Teatterin parin vuoden takaista HKT-versiota parempi (= perinteisempi) Kolmen pennin ooppera (Bertol Brecht).
17. helmikuuta 2011
15. helmikuuta 2011
Viime aikoina olen ajatellut bloggaamista...
...koska tämä vanha, rakas blogini poiki minulle työtarjouksen jopa oltuaan täysin koskemattomana reilut kolme kuukautta. Muistin taas kerran, miten paljon kivoja ystäviä ja kokemuksia ja (kyseenalaistakin) ammatillista mainetta olen tämän uskollisen toverin myötä saanut. Ja muistin, miten kiva tänne aikanaan oli kirjoittaa.
Blogeissa on jo kaluttu täysin lopppuun aihe "sosiaalinen media tappoi bloggaamisen", joten en nyt enempää selittele tai surkuttele. (Tynnyrissä asuville: facebook on muka kivempi kuin blogi, kun siellä päivityksen tekee viidessä sekunnissa ja kaverit sitten kommentoi kaikkee hauskaa.) Mutta ehkä asialle voisi yrittää tehdä jotain. Fakta nyt kuitenkin on, että usein siihen "lyhyeen" statuspäivitykseen runnoo väkivaltaisesti aivan liikaa asiaa, vaikka oikeasti olisi blogitekstin paikka. Usein sen myös tiedostaa. Mutta silti toimii totuttujen mallien mukaisesti. Malleja voi kuulemma yrittää muutaakin?!
Blogeissa on jo kaluttu täysin lopppuun aihe "sosiaalinen media tappoi bloggaamisen", joten en nyt enempää selittele tai surkuttele. (Tynnyrissä asuville: facebook on muka kivempi kuin blogi, kun siellä päivityksen tekee viidessä sekunnissa ja kaverit sitten kommentoi kaikkee hauskaa.) Mutta ehkä asialle voisi yrittää tehdä jotain. Fakta nyt kuitenkin on, että usein siihen "lyhyeen" statuspäivitykseen runnoo väkivaltaisesti aivan liikaa asiaa, vaikka oikeasti olisi blogitekstin paikka. Usein sen myös tiedostaa. Mutta silti toimii totuttujen mallien mukaisesti. Malleja voi kuulemma yrittää muutaakin?!
14. helmikuuta 2011
Maailman turhin yllätyspäivitys!
Yritäpä, Anne, muistaa, että crater = "kraatteri", ei "kraateri".
P.S. En lupaa mitään, mutta blogia on viime aikoina ollut ikävä. :)
P.S. En lupaa mitään, mutta blogia on viime aikoina ollut ikävä. :)
22. lokakuuta 2010
Päivän sana: Conniption
Definition of CONNIPTION: a fit of rage, hysteria, or alarm <went into conniptions> Conniption - Definition and More from the Free Merriam-Webster Dictionary
Kohtasin tämmöisen uuden sanan. Omassa tapauksessani tuntuisi merkitsevän hallitsematonta raivokohtausta.
Kohtasin tämmöisen uuden sanan. Omassa tapauksessani tuntuisi merkitsevän hallitsematonta raivokohtausta.
8. lokakuuta 2010
Pikareferaatit teatterielämyksistä, Lontoo 09/2010.
Vietin syyskuussa jälleen viikon Lontoossa. Tässä viikon satoa, englanniksi, koska englanniksi yleensä kirjoitan facebookiin, josta tiivistelmät on suunnilleen kopioitu.
Show #1: Into the Woods @ Regent's Park Open Air Theatre, i.e. in the actual woods (or at least surrounded by a number of trees), under a perfect late summer sky. Completely magical. I'll never watch this show again anywhere else, 'cause what could beat this setting?
The show itself: 1st half of show is wonderful; 2nd is depressing, overlong and mostly recycles tunes from the 1st. Should almost have left at the interval with a perfect experience! Adored the set design, but hated the bizarre hunter/rastafarian costumes. Cinderella had dreadlocs! Even in her "ballgown", wich wasn't much to look at!
Shows #2 and #3: Henry IV parts I and II, Shakespeare's Globe. Standing up for 6,5 hrs watching Shakespeare might not be fun for everyone, but it's how I spent my Sunday! Again, perfect weather. Loved how every little thing on stage was ENTIRELY authentic, down to every single hand-sewn stitch, and footwear many SCA people would kill for.
Shakespeare's history plays aren't my favourites, though: Henry IV is supposedly one of the best, but I still didn't find it particularly riveting. Give me a good tragedy or comedy any day. Did love Roger Allam and Jamie Parker in the lead roles.
Show #3: Passion @ Donmar Warehouse. A deliciously twisted love triangle. Sort of slow in the beginning, but the sicker the thing got, the more I enjoyed it.
It was a joy and a privilege to watch Elena Roger, the petite Argentinian übertalent. David Thaxton was pleasing to the eye and the ear, possibly a little nervous acting alongside two far more famous women, but seemed to get over it somewhat as the play progressed. (The other famous woman, Scarlett Strallen, was fine, too.)
The theatre is so small you could almost reach out and touch the actors ♥
Show #4: Love Never Dies. My holiday was filling up with artsy, brainy productions. What to do, what to do? Go see Lloyd Webber's newest megamusical / Phantom sequel!
If you loved the original Phantom, you're VERY likely to hate this sequel. If you thought the original had a lovely, happy ending and expected our heroine to ride off into the sunset with her hero, this show will rape your memories and make you a very sad panda. You have been warned.
Personally, I've never been crazy about Phantom, and always thought Christine seemed more concerned with escaping the scary opera house and less in love with her rescuer.
Result: I actually rather LIKED this sequel. It has lovely new tunes, everyone's all grown up, and the Phantom's a more well-rounded character this time around. Act I is actually rather wonderful and full of promise. Shame about the ending, though, which is unrewarding for everybody and sort of spoils the experience.
Show #5: Aspects of Love @ The Menier Chocolate Factory. My main reason for going was to finally visit
the tiny fringe theatre that produces hit after hit after hit, West End transfers, Broadway transfers, you name it. The theatre is almost too small for my tastes, but the production was delightful.
Aspects of Love should be renamed Aspects of Lust, though. It portrays a bizarre unverse where everyone fancies everyone and no one ever says no - which is FINE by me and rather entertaining. But what the hell does that have to do with LOVE...? They'll jump into bed two hours after meeting each other and immediately call it love. They certainly have their terminology mixed up. This baffled me throughout the show.
Also, Andrew, please stop recycling your tunes between shows. It confuses me.
Show #6: For my last show... I saw Passion again. Yup. I kind of wanted to, so did what I always do: left it down to chance and went for day tickets 10 mins before opening. Didn't expect to get any (1st people had arrived two hours before), and go see something else - but I got a ticket! So, I saw it again from the circle for £13.
The story was more captivating the 2nd time around. Small things mattered. Loved it. (Not as much as A Little Night Music, though.)
To continue yesterday's train of thought: This musical is the COMPLETE opposite of Aspects of Love. It sees love as an obsessive, all-consuming force. Which got me thinking: Could both views be correct? Do certain people life in an Aspects of Love world - love for fun / to avoid loneliness / because they honestly fall in love that easily - while others live in a single-minded Passion world, where love is rare but all-consuming?
Show #1: Into the Woods @ Regent's Park Open Air Theatre, i.e. in the actual woods (or at least surrounded by a number of trees), under a perfect late summer sky. Completely magical. I'll never watch this show again anywhere else, 'cause what could beat this setting?
The show itself: 1st half of show is wonderful; 2nd is depressing, overlong and mostly recycles tunes from the 1st. Should almost have left at the interval with a perfect experience! Adored the set design, but hated the bizarre hunter/rastafarian costumes. Cinderella had dreadlocs! Even in her "ballgown", wich wasn't much to look at!
Shows #2 and #3: Henry IV parts I and II, Shakespeare's Globe. Standing up for 6,5 hrs watching Shakespeare might not be fun for everyone, but it's how I spent my Sunday! Again, perfect weather. Loved how every little thing on stage was ENTIRELY authentic, down to every single hand-sewn stitch, and footwear many SCA people would kill for.
Shakespeare's history plays aren't my favourites, though: Henry IV is supposedly one of the best, but I still didn't find it particularly riveting. Give me a good tragedy or comedy any day. Did love Roger Allam and Jamie Parker in the lead roles.
Show #3: Passion @ Donmar Warehouse. A deliciously twisted love triangle. Sort of slow in the beginning, but the sicker the thing got, the more I enjoyed it.
It was a joy and a privilege to watch Elena Roger, the petite Argentinian übertalent. David Thaxton was pleasing to the eye and the ear, possibly a little nervous acting alongside two far more famous women, but seemed to get over it somewhat as the play progressed. (The other famous woman, Scarlett Strallen, was fine, too.)
The theatre is so small you could almost reach out and touch the actors ♥
Show #4: Love Never Dies. My holiday was filling up with artsy, brainy productions. What to do, what to do? Go see Lloyd Webber's newest megamusical / Phantom sequel!
If you loved the original Phantom, you're VERY likely to hate this sequel. If you thought the original had a lovely, happy ending and expected our heroine to ride off into the sunset with her hero, this show will rape your memories and make you a very sad panda. You have been warned.
Personally, I've never been crazy about Phantom, and always thought Christine seemed more concerned with escaping the scary opera house and less in love with her rescuer.
Result: I actually rather LIKED this sequel. It has lovely new tunes, everyone's all grown up, and the Phantom's a more well-rounded character this time around. Act I is actually rather wonderful and full of promise. Shame about the ending, though, which is unrewarding for everybody and sort of spoils the experience.
the tiny fringe theatre that produces hit after hit after hit, West End transfers, Broadway transfers, you name it. The theatre is almost too small for my tastes, but the production was delightful.
Aspects of Love should be renamed Aspects of Lust, though. It portrays a bizarre unverse where everyone fancies everyone and no one ever says no - which is FINE by me and rather entertaining. But what the hell does that have to do with LOVE...? They'll jump into bed two hours after meeting each other and immediately call it love. They certainly have their terminology mixed up. This baffled me throughout the show.
Also, Andrew, please stop recycling your tunes between shows. It confuses me.
The story was more captivating the 2nd time around. Small things mattered. Loved it. (Not as much as A Little Night Music, though.)
To continue yesterday's train of thought: This musical is the COMPLETE opposite of Aspects of Love. It sees love as an obsessive, all-consuming force. Which got me thinking: Could both views be correct? Do certain people life in an Aspects of Love world - love for fun / to avoid loneliness / because they honestly fall in love that easily - while others live in a single-minded Passion world, where love is rare but all-consuming?
1. lokakuuta 2010
Televisio: True Blood
Image by jambled via FlickrOlen nyt katsonut kaksi kautta True Bloodia. Kirjoitin siitä äsken facebook-statuksen. Keksin, että mitä jos yrittäisin kirjoittaa päivän parin välein edes pienen blogitekstin jostain statuksesta. Kokeillaan tämmöistä.
Useimmat ystäväni ovat AIVAN fiiliksissä True Bloodista. Itse en päässyt samoihin tunnelmiin ainakaan ensimmäisellä kaudella. Itse asiassa kauden puolivälin tienoilla teki melkein mieli jättää leikki kesken, koska sarja näytti junnaavan paikoillaan eikä mikään hahmojen kohtaloissa kiinnostanut minua kauheasti.
Onneksi en jättänyt. Toinen kausi osoittautui paljon kiinnostavammaksi. Pääjuoni on heikompi kuin ykköskaudella (vai olinko ainoa, joka ei nähnyt mitään järin jännittävää jengin seikkailuissa Dallasissa, eikä juuri perustanut siitä orgioihin yllyttävästä jumalattarestakaan?), mutta sarja oli muuten löytänyt oman tyylinsä: hurmaavan sekoituksen campia, aidosti hauskoja vuorosanoja, väkivallan sarjakuvamaista ylivetämistä ja melodraamaa. Vähän niin kuin Buffy, jos Buffy olisi ollut HBO:lla ja sarjassa olisi voinut olla näin ronskia kieltä ja raflaavia tapahtumia. Nautinnollista katsottavaa, jos ei ylianalysoi kaikkea.
Itse ikävä kyllä ylianalysoin asioita, ja ikävä kyllä True Blood ei ole ottanut Buffysta mallia juonenkuljetuksessa. Tämän tuoreemman vampyyrihitin kakkoskauden eteneminen on tuskallisen klonksuvaa. (Vai onko ongelmani ennemminkin, ettei se ole HBO-tasoa? On kai sitä huonompaakin olemassa. Pettymys joka tapauksessa.) Välillä ei ole mitään odotettavaa tai jännitettävää, ja välillä hahmot ja käsikirjoittajat tuntuvat unohtavan jotain olennaista pitkiksi ajoiksi. Aina en ymmärtänyt hahmojen motiiveja tekoihinsa. (Motiivi tuntuu olevan käsikirjoittajien halu yllättää ja järkyttää, ja seuraavassa hetkessä hahmo itsekin on ihan että "Mitä oikein ajattelin?") Kauden loppuhuipennuksessa kaikki törmäilivät paniikissa ympäriinsä. Ymmärrän, etteivät kaikki voi olla blondeja vampyyrintappajia, jolle pahisten päihittäminen on synnyinlahja, mutta ehkä voisi yrittää kehittää jonkinlaisen suunnitelman? Tai edes liittoutua yhteen / pysyä samassa paikassa?!
Anna Paquin on minusta väärä nainen sarjan päärooliin. Ei luulisi olevan kovin vaikea esittää nättiä, pirtsakkaa tarjoilijatyttöä, jossa ei sankarittarena juuri ole harmaan sävyjä, mutta Paquin on jostain syystä ajoittain epäuskottava ja tuntuu keskittyvän etelävaltioiden aksenttinsa hiomiseen. (Minulla on muutenkin valittamista mukasähäkän "sankarittaren" passiivisesta roolista miesten pelinappulana, mutta siitä kirjoitetaan jo erittäin hyvin esimerkiksi tässä.)
Onneksi muut näyttelijät kompensoivat. Varsinkin Jasonin, Lafayetten ja Taran esittäjät ovat tehneet minuun vaikutuksen. Itse asiassa myös Samin, ja juopon Andy-poliisin, ja Hoytin. Melko monet. Kunpa vielä sarjan päätähti olisi kohdallaan.
Osittain negatiivisista sanoistani huolimatta lopputulos on: olen nauttinut sarjan dialogista ja sarjakuvamaisuudesta ja aion jatkaa katsomista.
22. syyskuuta 2010
Päivän sana: faff (n)
faff (noun) (British English, informal)
[uncountable, singular] a lot of activity that is not well organized and that may cause problems or be annoying.
http://www.oxfordadvancedlearnersdictionary.com/dictionary/faff_2
"It's going to be a right faff."
Verbinä suunnilleen tunsin sanan ("to faff about"), mutta substantiivina pääsi vallan yllättämään!
Tässä myös huvittava pidempi analyysi aiheesta!
---
Muissa uutisissa: palasin eilen Lontoon ja Rooman kierrokselta. Voisin vähintäänkin leikata ja liimata tänne miniteatteriarvostelut, jotka julkaisin facebookissa ystävien iloksi / kärsimykseksi.
Parilla sanalla: Lontoossa oli mahtavaa kuten aina. En kerta kaikkiaan saa paikasta tarpeekseni. Olin alun perin aikonut mennä takaisin tammi-helmikuussa, mutta tällä hetkellä epäilen vahvasti, etten kestä niin kauaa. Marras-joulukuu on todennäköinen, ainakin lyhyemmälle matkalle.
Myös Roomassa oli mahtavaa. Oli ihanaa nähdä ystäviä Skotlannin ajoilta. (Ja bailata villimmin kuin aikoihin! Jos minulle joskus tulisi morkkiksia, tästä keikasta olisi voinut tulla :P) Toisaalta on myönnettävä, ettei Rooma ole lempipaikkani Italiassa. Se on hankalan iso, ja ihmiset ovat tylyjä kuten suurkaupungeissa usein. Myös murre on Umbrian ja Toscanan puheeseen tottuneelle hieman haastava... mutta niin itse asiassa ovat KAIKKI muut murteet, eikä Rooman puhetapa edes ole pahimmasta päästä. Joten unohdetaan viimeinen kohta - totuttelukysymys.
Katso äiti, mähän melkein kirjoitin blogitekstin!
[uncountable, singular] a lot of activity that is not well organized and that may cause problems or be annoying.
http://www.oxfordadvancedlearnersdictionary.com/dictionary/faff_2
"It's going to be a right faff."
Verbinä suunnilleen tunsin sanan ("to faff about"), mutta substantiivina pääsi vallan yllättämään!
Tässä myös huvittava pidempi analyysi aiheesta!
---
Muissa uutisissa: palasin eilen Lontoon ja Rooman kierrokselta. Voisin vähintäänkin leikata ja liimata tänne miniteatteriarvostelut, jotka julkaisin facebookissa ystävien iloksi / kärsimykseksi.
Parilla sanalla: Lontoossa oli mahtavaa kuten aina. En kerta kaikkiaan saa paikasta tarpeekseni. Olin alun perin aikonut mennä takaisin tammi-helmikuussa, mutta tällä hetkellä epäilen vahvasti, etten kestä niin kauaa. Marras-joulukuu on todennäköinen, ainakin lyhyemmälle matkalle.
Myös Roomassa oli mahtavaa. Oli ihanaa nähdä ystäviä Skotlannin ajoilta. (Ja bailata villimmin kuin aikoihin! Jos minulle joskus tulisi morkkiksia, tästä keikasta olisi voinut tulla :P) Toisaalta on myönnettävä, ettei Rooma ole lempipaikkani Italiassa. Se on hankalan iso, ja ihmiset ovat tylyjä kuten suurkaupungeissa usein. Myös murre on Umbrian ja Toscanan puheeseen tottuneelle hieman haastava... mutta niin itse asiassa ovat KAIKKI muut murteet, eikä Rooman puhetapa edes ole pahimmasta päästä. Joten unohdetaan viimeinen kohta - totuttelukysymys.
Katso äiti, mähän melkein kirjoitin blogitekstin!
6. syyskuuta 2010
Päivän sana: compere
Ensi kertaa piiiitkästä aikaan tuli eteen tavallisen oloinen sana, jota en tuntenut. Sen kunniaksi tähänkin blogiin tulee edes hiukan eloa :)
to compere st. = isännöidä
"An expert is compering the phone-in ."
compering - definition of compering by the Free Online Dictionary, Thesaurus and Encyclopedia.
to compere st. = isännöidä
"An expert is compering the phone-in ."
compering - definition of compering by the Free Online Dictionary, Thesaurus and Encyclopedia.
com·pere (kmpâr) Chiefly British
n.
The master of ceremonies, as of a television entertainment program or a variety show.
v. com·pered, com·per·ing, com·peres
v.tr.
To serve as master of ceremonies for.
v.intr.
To serve as the master of ceremonies.
[French compère, from Old French, godfather, companion, from Medieval Latin compater : Latin com-, com- + Latin pater, father; see pater.]
The American Heritage® Dictionary of the English Language, Fourth Edition copyright ©2000 by Houghton Mifflin Company. Updated in 2009. Published by Houghton Mifflin Company. All rights reserved.
1. heinäkuuta 2010
Pikareferaatit Lontoon reissun teatterielämyksistä.
Tiivistelmät kopioitu viikon facebook-statuksista. Syvällisempää analyysia olisi kiva kirjoittaa, jos joskus olisi aikaa.
Show #1: Legally Blonde. A LOT better than one might expect. The performers were great, esp. Sheridan Smith (although the statuesque Duncan James could NOT act his way out of a paper bag). The ensemble sang an entire number while skipping rope! Apparently not a physical impossibility.
Show 2: Oliver. Want to teach your children this delightful, timeless lesson: "Stay with a man who beats you --> you end up dead"? Take them to see Oliver! (SO many young children in the audience despite the dark tone.) Not my favourite musical, especially not the tunes, but can now add Griff Rhys Jones and Kerry Ellis to my "have seen live" list.
Show #3: My annual visit to Les Mis. Was LOOKING for flaws, but it still is the perfect show. The £20 front row tickets are magic (only on sale at the box office, only if you ask in person) - feels like a private show.
Wanted to say goodbye to David Thaxton (pictured), the best Enjolras in living memory. Ironically, only Thaxton was off last night. BUT his understudy was the 2nd best Enjolras I've seen! Sang the optional difficult notes, even attempted the jump from the barricade (although I do believe Thaxton, incredibly, jumps from the top). The only thing missing was the boundless confidence & leading man charisma. Which may come with time.
Show #4: Sister Act. No need to ever see again. Not bad, but bland. Forgettable songs, which is a disappointment since I like Menken's other works. The energetic Patina Miller saves what she can, and Simon Webbe wins the battle of the handsome ex-members of Blue... acting-wise.
Show #5: 2nd time lucky for return ticets to Macbeth @ The Globe. However, did not like the production. I want my Globe Shakespeare to be entirely authentic, down to the actors' underwear. No modern symbolism, technology or props. The director of this production was making FAR too many modern interpretations, and Lady Macbeth's costumes were not period (although the men's were.) Lots of blood and gore, though, and an INSANELY fit Macbeth (not really into muscles, but he had the perfect amount).
Show #6: In the evening, dragged London friend Mnoo to another musical: Hair. Crazy great energy! Far from your average musical - more like the trippiest rock concert on Earth. I COULD criticise the show for serious lack of plot, but am willing to let it slide since the thing was created by authentic hippies who were too far gone for anything more substantial.
Show 7: Wicked. Left a better impression on 2nd viewing. Definitely worth watching: actually very dark, although a Disney treatment might have sold EVEN better. Kind of glad I watched it again for Lee Mead, although Lee himself was pretty crap and MURDERED one of his high notes.
Show #1: Legally Blonde. A LOT better than one might expect. The performers were great, esp. Sheridan Smith (although the statuesque Duncan James could NOT act his way out of a paper bag). The ensemble sang an entire number while skipping rope! Apparently not a physical impossibility.
Show 2: Oliver. Want to teach your children this delightful, timeless lesson: "Stay with a man who beats you --> you end up dead"? Take them to see Oliver! (SO many young children in the audience despite the dark tone.) Not my favourite musical, especially not the tunes, but can now add Griff Rhys Jones and Kerry Ellis to my "have seen live" list.
Show #3: My annual visit to Les Mis. Was LOOKING for flaws, but it still is the perfect show. The £20 front row tickets are magic (only on sale at the box office, only if you ask in person) - feels like a private show.
Wanted to say goodbye to David Thaxton (pictured), the best Enjolras in living memory. Ironically, only Thaxton was off last night. BUT his understudy was the 2nd best Enjolras I've seen! Sang the optional difficult notes, even attempted the jump from the barricade (although I do believe Thaxton, incredibly, jumps from the top). The only thing missing was the boundless confidence & leading man charisma. Which may come with time.
Show #4: Sister Act. No need to ever see again. Not bad, but bland. Forgettable songs, which is a disappointment since I like Menken's other works. The energetic Patina Miller saves what she can, and Simon Webbe wins the battle of the handsome ex-members of Blue... acting-wise.
Show #5: 2nd time lucky for return ticets to Macbeth @ The Globe. However, did not like the production. I want my Globe Shakespeare to be entirely authentic, down to the actors' underwear. No modern symbolism, technology or props. The director of this production was making FAR too many modern interpretations, and Lady Macbeth's costumes were not period (although the men's were.) Lots of blood and gore, though, and an INSANELY fit Macbeth (not really into muscles, but he had the perfect amount).
Show #6: In the evening, dragged London friend Mnoo to another musical: Hair. Crazy great energy! Far from your average musical - more like the trippiest rock concert on Earth. I COULD criticise the show for serious lack of plot, but am willing to let it slide since the thing was created by authentic hippies who were too far gone for anything more substantial.
Show 7: Wicked. Left a better impression on 2nd viewing. Definitely worth watching: actually very dark, although a Disney treatment might have sold EVEN better. Kind of glad I watched it again for Lee Mead, although Lee himself was pretty crap and MURDERED one of his high notes.
30. kesäkuuta 2010
Onko tämä hyvä merkki?
Alitajuntani yrittää palata arkeen.
Eilen juuri ennen nukahtamista onnistuin jossain mielenhäiriössä uskottelemaan itselleni, että olen taas Atlantin tuolla puolen ja aikatauluni ovat aivan pielessä: enhän minä voi torstaina tarkistuskatsella kääntämääni leffaa, kun sen pitää aikaeron vuoksi olla jo palautettu. Nukahdin suruissani siitä, että huomenna (eli tänään) on tiedossa ympäripyöreä työpäivä.
Aamulla, monta tuntia myöhemmin, heräsin hämmentyneen ahdistuneena. Onneksi pystyin palauttamaan mieleeni ahdistavan ajatusketjun ja toteamaan, että kotona sitä vaihteeksi ollaankin. Torstaina ON aikaa tarkastaa käännös.
Yritänkö kenties alitajuisesti huijausmotivoida itseäni ahkeraksi?! Ei välttämättä hulluin idea ikinä.
Eilen juuri ennen nukahtamista onnistuin jossain mielenhäiriössä uskottelemaan itselleni, että olen taas Atlantin tuolla puolen ja aikatauluni ovat aivan pielessä: enhän minä voi torstaina tarkistuskatsella kääntämääni leffaa, kun sen pitää aikaeron vuoksi olla jo palautettu. Nukahdin suruissani siitä, että huomenna (eli tänään) on tiedossa ympäripyöreä työpäivä.
Aamulla, monta tuntia myöhemmin, heräsin hämmentyneen ahdistuneena. Onneksi pystyin palauttamaan mieleeni ahdistavan ajatusketjun ja toteamaan, että kotona sitä vaihteeksi ollaankin. Torstaina ON aikaa tarkastaa käännös.
Yritänkö kenties alitajuisesti huijausmotivoida itseäni ahkeraksi?! Ei välttämättä hulluin idea ikinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
