Viime päivinä olen lähinnä lukenut sitä. (Ei sisällä spoilereita.)
Koko ajan kirja ei ole pitänyt minua otteessaan, mutta nyt reilun sadan sivun päässä maalista sitä on todella vaikea laskea kädestään. Viime yönä sängyssä luin sitä kolme lukua ja lopetin väkisin. Piti lukea yksi ja käydä nukkumaan. Ja sitten tuntuu, että näin koko yön unta siitä.
En muista, mitä unessa (unissa?) tapahtui. Se ei tainnut kehitellä mitään vaihtoehtoista loppua. Kaikki oli äärimmäisen sekavaa vouhkaamista, koska en tiennyt loppua vaikka muka seurasin sitä. En muista mitään yksityiskohtia, vaikka unikokonaisuus jäi elävästi mieleeni.
Katsoin muuten asuntojen hintoja netissä.
Ei tuplasti isommalla lainalla vielä saisi Tampereen keskustasta sellaista asuntoa kuin haluaisin. Ne lähtevät 150 000 eurosta, se on kolminkertainen summa. Hieman pitää siis vielä säästellä. En tahdo tämän jälkeen hankkia toista kompromissiasuntoa, koska tämä on ihan tarpeeksi kiva. Haluan unelma-asunnon. Lähinnä ongelma on se, että haluan ehdottomasti kolmion: olohuone, makuuhuone ja työhuone. Haluan huoneen, johon työt voi sulkea oven taakse, kun niitä ei tee. Tällä hetkellä ei ole erillistä työhuonetta, ja se on joskus hermostuttavaa. Työkonekin on sama kuin pelikone jne. Haluaisin erilliset työ- ja vapaa-ajan koneet.
Mutta katsellaan nyt tässä vuosi, pari. Kunhan ensin valmistun. Sitten vasta kannattaa alkaa ajatella muita elämänmuutoksia.
30. heinäkuuta 2007
26. heinäkuuta 2007
Sillisalaattia:
Erakoituminen. Vaateostokset. Etätyöskentely lähiössä. Asunnon vaihto.
Olen pitänyt puolikasta vapaapäivää. Tai ainakin 1/3. Etukäteen olin päättänyt tämän siksi, että tänään on Finnkinon superpäivä. Yleensä olen aina käynyt niissä. Nyt en kuitenkaan loppujen lopuksi jaksanut mennä. Leffassa ei kerta kaikkiaan mene mitään, mikä oikeasti kiinnostaisi minua ja mitä en olisi jo nähnyt. Jos olisin mennyt, valintani olisi varmaankin ollut ranskalainen Hors de prix. Se kuulosti ihan hauskalta. Mutta jätin sitten väliin.
(Finnkino muuten näköjään panostaa eurooppalaisiin elokuviin eri tavalla kuin ennen. Syksyn mittaan on tulossa monta italialaistakin. Kiva juttu. Vaikka onhan niitä ennenkin Niagarassa nähnyt.)
Kävin kuitenkin kaupungilla. En meinannut jaksaa lähteä. En ollut käynyt lähikauppaa kauempana sitten... lauantain (duh, Potter, meinasin unohtaa), ja olin selvästi erakoitumassa. Nopeasti se tapahtuu, oikeasti!Ainakin mulle, jolla on siihen taipumuksia. Alan unohtaa, että minullakin on paikka ihmisten maailmassa ja elää vain oman pääni sisällä. Melkein pelkään lähteä taas liikkeelle. (Jotten ala kuulostaa ihan sekopäältä, kerron, että olin minä puhelimitse yhteydessä useimpiin perheenjäseniin ja netissä kavereihinkin.)
Lyhyt pyrähdys keskustaan aktivoi minut aivan konkreettisesti. Vaikka kävin vain Koskikeskuksessa, lähinnä kaupoissa. Oli tarpeellistakin ostettavaa. Lisäksi ostin vinon pinon kivakantisia kovakantisia muistikirjoja kirjakauppojen aleista ja koko läjän vaatteita Lindexiltä yhteishintaan 33€.
Olen viime aikoina kirjoittanut usein ostaneeni vaatteita. Jottei kenellekään tule väärää mielikuvaa, kerrottakoon filosofiani: en koskaan maksa vaatekappaleesta yli kymmentä euroa. En oikeesti, en ikinä. Paitsi jos etsin asua juhlatilaisuuteen. Myös kengät menevät tietysti tuon yli, niitä ostan tarpeeseen. Ja joskus takit, mutta niitä löytää usein UFFilta.
Kaksi kertaa vuodessa on aika, jolloin vaatteita saa vitosella ja vähän yli. Silloin teen hankintani. Nyt on se aika, nyt olen ostanut paljon. Harvinaisen paljon olen tänä vuonna ostanut myös siksi, että osa vanhoista vaatteistani on nykyään liian isoja. Mikä on mukavaa :) Nytkin ostin eniten neljäkakkosen vaatteita. (Mikä voi olla lyhyelle isokin koko, mutta 175-senttiselle se on jo aika hyvä. Mihinkään kolmekasiin en haluaisikaan, vaikka vielä ajattelinkin laihtua.)
Ja miksi minulla on tällainen periaate? Tytöllä, joka voi käyttää 50€ yhteen kosmetiikkatuotteeseen. No... mä en ikinä oikein ole tykännyt vaateshoppailusta. Mutta ennen kaikkea tuntuu hullulta maksaa enemmän, kun samoja vaatteita saa kahdesti vuodessa murto-osalla hinnasta! Jos tietäisin, että koko kosmetiikkahyllyjen sisältö myydään kahdesti vuodessa yhtä halvalla, en ostaisi sitäkään kalliimmalla.
Kuten huomaatte, minua vaivaa nyt puheripuli ja yleinen ylienergisyys. Tästä opin, että pitää oikeesti raahautua ihmisten ilmoille useammin. (Mutta arvatkaa vaan, muistanko oppimaani läksyä taas ensi kerralla.) Olis kyllä kivempi, että asunto olisi keskustassa, jos ja kun teen työni kotona vastaisuudessakin. Pääsisi tauollakin vaikka kahvilaan. Tästä lähiöstä ei polje kuin 10 min keskustorille, mutta kynnys lähteä on silti eri. Saati sitten talvella, jolloin en pyöräile. Ensi talvena tämä ei vielä ole ongelma, koska käyn yliopistolla. Sen jälkeen olisi kuitenkin tarkoitus valmistua.
Saa nähdä, koska vaihdan asuntoa. Mulla olisi kevyesti varaa maksaa tuplasti isompaa lainaa. Sillä saisi jo kämpän keskustastakin. Tosin ei ehkä niin isoa ja hyvää kuin haluaisin. Ja olen omistanut tämän nykyisen vasta puolitoista vuotta, joten ei tätä ihan vielä ole mitään järkeä ajatella. Ja on kiva asua Marjukan naapurissa. Ja tykkään Nekalasta alueena. Puh.
Nyt voisin käyttää energiaani vaikkapa siivoamiseen. Huomenna mulle tulee oikea, elävä vieras, joten asunto voisi olla vähän paremmassa jamassa. (Se on vain Inkeri, eli varsinaista vieraskoreutta ei vaadita... mutta on silläkin mukavampaa täällä, jos villakoirat eivät hypi naamalle.)
Olen pitänyt puolikasta vapaapäivää. Tai ainakin 1/3. Etukäteen olin päättänyt tämän siksi, että tänään on Finnkinon superpäivä. Yleensä olen aina käynyt niissä. Nyt en kuitenkaan loppujen lopuksi jaksanut mennä. Leffassa ei kerta kaikkiaan mene mitään, mikä oikeasti kiinnostaisi minua ja mitä en olisi jo nähnyt. Jos olisin mennyt, valintani olisi varmaankin ollut ranskalainen Hors de prix. Se kuulosti ihan hauskalta. Mutta jätin sitten väliin.
(Finnkino muuten näköjään panostaa eurooppalaisiin elokuviin eri tavalla kuin ennen. Syksyn mittaan on tulossa monta italialaistakin. Kiva juttu. Vaikka onhan niitä ennenkin Niagarassa nähnyt.)
Kävin kuitenkin kaupungilla. En meinannut jaksaa lähteä. En ollut käynyt lähikauppaa kauempana sitten... lauantain (duh, Potter, meinasin unohtaa), ja olin selvästi erakoitumassa. Nopeasti se tapahtuu, oikeasti!Ainakin mulle, jolla on siihen taipumuksia. Alan unohtaa, että minullakin on paikka ihmisten maailmassa ja elää vain oman pääni sisällä. Melkein pelkään lähteä taas liikkeelle. (Jotten ala kuulostaa ihan sekopäältä, kerron, että olin minä puhelimitse yhteydessä useimpiin perheenjäseniin ja netissä kavereihinkin.)
Lyhyt pyrähdys keskustaan aktivoi minut aivan konkreettisesti. Vaikka kävin vain Koskikeskuksessa, lähinnä kaupoissa. Oli tarpeellistakin ostettavaa. Lisäksi ostin vinon pinon kivakantisia kovakantisia muistikirjoja kirjakauppojen aleista ja koko läjän vaatteita Lindexiltä yhteishintaan 33€.
Olen viime aikoina kirjoittanut usein ostaneeni vaatteita. Jottei kenellekään tule väärää mielikuvaa, kerrottakoon filosofiani: en koskaan maksa vaatekappaleesta yli kymmentä euroa. En oikeesti, en ikinä. Paitsi jos etsin asua juhlatilaisuuteen. Myös kengät menevät tietysti tuon yli, niitä ostan tarpeeseen. Ja joskus takit, mutta niitä löytää usein UFFilta.
Kaksi kertaa vuodessa on aika, jolloin vaatteita saa vitosella ja vähän yli. Silloin teen hankintani. Nyt on se aika, nyt olen ostanut paljon. Harvinaisen paljon olen tänä vuonna ostanut myös siksi, että osa vanhoista vaatteistani on nykyään liian isoja. Mikä on mukavaa :) Nytkin ostin eniten neljäkakkosen vaatteita. (Mikä voi olla lyhyelle isokin koko, mutta 175-senttiselle se on jo aika hyvä. Mihinkään kolmekasiin en haluaisikaan, vaikka vielä ajattelinkin laihtua.)
Ja miksi minulla on tällainen periaate? Tytöllä, joka voi käyttää 50€ yhteen kosmetiikkatuotteeseen. No... mä en ikinä oikein ole tykännyt vaateshoppailusta. Mutta ennen kaikkea tuntuu hullulta maksaa enemmän, kun samoja vaatteita saa kahdesti vuodessa murto-osalla hinnasta! Jos tietäisin, että koko kosmetiikkahyllyjen sisältö myydään kahdesti vuodessa yhtä halvalla, en ostaisi sitäkään kalliimmalla.
Kuten huomaatte, minua vaivaa nyt puheripuli ja yleinen ylienergisyys. Tästä opin, että pitää oikeesti raahautua ihmisten ilmoille useammin. (Mutta arvatkaa vaan, muistanko oppimaani läksyä taas ensi kerralla.) Olis kyllä kivempi, että asunto olisi keskustassa, jos ja kun teen työni kotona vastaisuudessakin. Pääsisi tauollakin vaikka kahvilaan. Tästä lähiöstä ei polje kuin 10 min keskustorille, mutta kynnys lähteä on silti eri. Saati sitten talvella, jolloin en pyöräile. Ensi talvena tämä ei vielä ole ongelma, koska käyn yliopistolla. Sen jälkeen olisi kuitenkin tarkoitus valmistua.
Saa nähdä, koska vaihdan asuntoa. Mulla olisi kevyesti varaa maksaa tuplasti isompaa lainaa. Sillä saisi jo kämpän keskustastakin. Tosin ei ehkä niin isoa ja hyvää kuin haluaisin. Ja olen omistanut tämän nykyisen vasta puolitoista vuotta, joten ei tätä ihan vielä ole mitään järkeä ajatella. Ja on kiva asua Marjukan naapurissa. Ja tykkään Nekalasta alueena. Puh.
Nyt voisin käyttää energiaani vaikkapa siivoamiseen. Huomenna mulle tulee oikea, elävä vieras, joten asunto voisi olla vähän paremmassa jamassa. (Se on vain Inkeri, eli varsinaista vieraskoreutta ei vaadita... mutta on silläkin mukavampaa täällä, jos villakoirat eivät hypi naamalle.)
24. heinäkuuta 2007
Ruututyöläisen silmistä ja ripsipermanentista.
Ajattelin yhdistää kaksi asiaa harhaanjohtavan otsikon alle.
(1) Olen muutaman kuukauden ollut huolissani silmistäni. Ruudun tuijottaminen päivästä toiseen ei ole terveellistä: minusta on alkanut tuntua, etten näe niin kauas kuin ennen. Ja silmissä sumenee toisinaan, kun yritän katsoa lähelle.
En pelkää tarvitsevani laseja. En lähellekään, vielä aikoihin. Näköni lähtötaso oli erityisen hyvä. Mutta tuntuu, etten enää näe yhtä erityisen kauas kuin ennen. Pariisissa Marjukka näki metron aikataulut kauempaa. Ja jos kehitys jatkuu...
Lontoossa otin askeleita asian korjaamiseksi. Olin Bootsin apteekkiosastolla flunssalääkkeitä hakeakseni, ja samalla katsoin silmäosastoa. Ostin hoitavia silmätippoja ja erityisesti näköä ajatellen suunniteltua multivitamiinia.
On auttanut! Varsinkin silmien sumeneminen on poistunut. Luulen, että se johtuu tipoista. Luulen, etten muista räpytellä tarpeeksi usein. Varsinkaan työskennellessäni, ja ehkä en muutenkaan. Joskus illalla silmät ovatkin olleet niin kuivat, että niihin sattuu kasvoja pestessä. Kun pistää kosteuttavia tippoja pari kertaa päivässä, kaikki sellainen katoaa.
Vitamiinien tehosta en tiedä, mutta tuskinpa niistä haittaakaan on. En paluuni jälkeen ole yrittänyt tiirailla erityisen pieniä kirjaimia erityisen kaukaa. Pitäisi ehkä tehdä ihan virallinen näkötesti joku kerta.
(2) Kauneusosuus: kokemuksia ripsipermanentista. Otin sellaisen kesäkuussa. Siitä on pian kaksi kuukautta, ja se alkaa olla elinkaarensa päässä. Ripset kartuvat enää ihan vähän, valtaosa on taas suoria. (Eli permanentatut ovat kuolleet ja tippuneet pois, tilalle kasvanut suoria.) Tuntuu kuitenkin, että ripset ovat kasvaneet pidemmiksi ja terveemmiksi, kun niitä ei joka päivä puristella kihartimilla. Niitä tuntuu irtoavan vähemmän, joten seuraava permanentti voisi kestää kauemmin?
Aion ottaa uuden permanentin. Minulta on säästynyt joka aamu ainakin viisi minuuttia, kun yksi kerros ripsiväriä on riitänyt tekemään ripsistä kauniit räpsyt. Kuten sanottu, mekaanisen kihartamisen poistuminen on myös edistänyt räpsyttimien terveyttä. Huonoja puolia en ole huomannut (paitsi tietenkin sen, että vähän pitää maksaa ja laitossa menee puolisen tuntia). Suosittelisin varsinkin niille, jotka säännöllisesti itse kihartavat ripsiään.
(1) Olen muutaman kuukauden ollut huolissani silmistäni. Ruudun tuijottaminen päivästä toiseen ei ole terveellistä: minusta on alkanut tuntua, etten näe niin kauas kuin ennen. Ja silmissä sumenee toisinaan, kun yritän katsoa lähelle.
En pelkää tarvitsevani laseja. En lähellekään, vielä aikoihin. Näköni lähtötaso oli erityisen hyvä. Mutta tuntuu, etten enää näe yhtä erityisen kauas kuin ennen. Pariisissa Marjukka näki metron aikataulut kauempaa. Ja jos kehitys jatkuu...
Lontoossa otin askeleita asian korjaamiseksi. Olin Bootsin apteekkiosastolla flunssalääkkeitä hakeakseni, ja samalla katsoin silmäosastoa. Ostin hoitavia silmätippoja ja erityisesti näköä ajatellen suunniteltua multivitamiinia.
On auttanut! Varsinkin silmien sumeneminen on poistunut. Luulen, että se johtuu tipoista. Luulen, etten muista räpytellä tarpeeksi usein. Varsinkaan työskennellessäni, ja ehkä en muutenkaan. Joskus illalla silmät ovatkin olleet niin kuivat, että niihin sattuu kasvoja pestessä. Kun pistää kosteuttavia tippoja pari kertaa päivässä, kaikki sellainen katoaa.
Vitamiinien tehosta en tiedä, mutta tuskinpa niistä haittaakaan on. En paluuni jälkeen ole yrittänyt tiirailla erityisen pieniä kirjaimia erityisen kaukaa. Pitäisi ehkä tehdä ihan virallinen näkötesti joku kerta.
(2) Kauneusosuus: kokemuksia ripsipermanentista. Otin sellaisen kesäkuussa. Siitä on pian kaksi kuukautta, ja se alkaa olla elinkaarensa päässä. Ripset kartuvat enää ihan vähän, valtaosa on taas suoria. (Eli permanentatut ovat kuolleet ja tippuneet pois, tilalle kasvanut suoria.) Tuntuu kuitenkin, että ripset ovat kasvaneet pidemmiksi ja terveemmiksi, kun niitä ei joka päivä puristella kihartimilla. Niitä tuntuu irtoavan vähemmän, joten seuraava permanentti voisi kestää kauemmin?
Aion ottaa uuden permanentin. Minulta on säästynyt joka aamu ainakin viisi minuuttia, kun yksi kerros ripsiväriä on riitänyt tekemään ripsistä kauniit räpsyt. Kuten sanottu, mekaanisen kihartamisen poistuminen on myös edistänyt räpsyttimien terveyttä. Huonoja puolia en ole huomannut (paitsi tietenkin sen, että vähän pitää maksaa ja laitossa menee puolisen tuntia). Suosittelisin varsinkin niille, jotka säännöllisesti itse kihartavat ripsiään.
22. heinäkuuta 2007
Perheen kuulumisia.
Pikkusiskoni Marjukka (se, joka on Pariisissa) on päässyt Tampereen yliopistoon opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa. Toisella yrittämällä. Se on vaikea ala, eli ihan hyvä suoritus. Hänellä olikin paineita, koska minä pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä ja Eini toisella. Oli pakko päästä, tai olisi perheen musta lammas. (Kyllä, tällaisista kuittaillaan toisille leikkimielisesti. Kuka on mistäkin syystä "perheen paras lapsi".)
Ensi vuonna ollaan sekä naapureita että koulukavereita. Ei meille mitään samoja aineita tule, mutta kiva silti. Voidaan syödä yhdessä toisinaan ja semmoista. Vaikka kyllähän me muutenkin näemme tosi usein. Kiva Marjukalle, hän vaikutti olevan tosi innoissaan.
Äiti ja isä ovat repäisseet tahollaan. Ostaneet pienen maatilan muutaman kilometrin päässä kesämökiltämme. Niiden kiinteistökaupoilla ei tunnu olevan mitään rajaa! Oli kuulemma niin edullinen sijoitus, että pakko oli. Kesämökillä on vielä sata projektia kesken, ja mutta nyt on sitten uusi talo remontoitavana ja pellot laitettavana. Idea on kai, että siellä voidaan tehdä työt. Kesämökille jää nurmikkoa ja rentoutumista, mansikkamaat sun muut siirretään uuteen paikkaan. Kaupunkiasunnosta tai Turkin asunnoista ei tietenkään olla luopumassa. Huh. Ei mitään rajaa. (Yhden sijoitusyksiön ne kuitenkin olivat pistäneet myyntiin, kun viimeksi kävin. Kuulemma huono hyötysuhde. Se on kauniissa, vanhassa Alvar Aallon talossa, mutta sisältä ikävä kyllä karmea murju.)
Ei voinut olla nauramatta, kun luimme uutisen Marjukan kanssa Pariisissa. Tuollaisten ihmisten lapsina emme todellakaan voineet välttää kohtaloamme: kaikilla kolmella on jo omistusasunto. Saa nähdä, koska aletaan hankkia sijoituskämppiä ;D
Ei, vakavasti puhuen olen vanhemmistani hirveän ylpeä. Molemmat ovat duunaritaustaisia ja aloittivat tyhjästä, ostivat 29-vuotiaina omakotitalon lainalla. Kummasti tuota omaisuutta kertyy, kun tekee järkeviä ratkaisuja.
Ensi vuonna ollaan sekä naapureita että koulukavereita. Ei meille mitään samoja aineita tule, mutta kiva silti. Voidaan syödä yhdessä toisinaan ja semmoista. Vaikka kyllähän me muutenkin näemme tosi usein. Kiva Marjukalle, hän vaikutti olevan tosi innoissaan.
Äiti ja isä ovat repäisseet tahollaan. Ostaneet pienen maatilan muutaman kilometrin päässä kesämökiltämme. Niiden kiinteistökaupoilla ei tunnu olevan mitään rajaa! Oli kuulemma niin edullinen sijoitus, että pakko oli. Kesämökillä on vielä sata projektia kesken, ja mutta nyt on sitten uusi talo remontoitavana ja pellot laitettavana. Idea on kai, että siellä voidaan tehdä työt. Kesämökille jää nurmikkoa ja rentoutumista, mansikkamaat sun muut siirretään uuteen paikkaan. Kaupunkiasunnosta tai Turkin asunnoista ei tietenkään olla luopumassa. Huh. Ei mitään rajaa. (Yhden sijoitusyksiön ne kuitenkin olivat pistäneet myyntiin, kun viimeksi kävin. Kuulemma huono hyötysuhde. Se on kauniissa, vanhassa Alvar Aallon talossa, mutta sisältä ikävä kyllä karmea murju.)
Ei voinut olla nauramatta, kun luimme uutisen Marjukan kanssa Pariisissa. Tuollaisten ihmisten lapsina emme todellakaan voineet välttää kohtaloamme: kaikilla kolmella on jo omistusasunto. Saa nähdä, koska aletaan hankkia sijoituskämppiä ;D
Ei, vakavasti puhuen olen vanhemmistani hirveän ylpeä. Molemmat ovat duunaritaustaisia ja aloittivat tyhjästä, ostivat 29-vuotiaina omakotitalon lainalla. Kummasti tuota omaisuutta kertyy, kun tekee järkeviä ratkaisuja.
20. heinäkuuta 2007
Laskeuduin työmereen.
Muutama muukin ihminen pitää heinäkuussa lomaa.
Joka puolelta anellaan, että ehtisitkö tehdä pari ylimääräistä hommaa, ehtisitkö viikonloppunakin, ehtisitkö, ehtisitkö, ehtisitkö. Hyvää tässä on se, että ehdin päästä kelpo ansioille myös heinäkuussa kahdesta lomaviikosta huolimatta. Huonoa se, että tämä tuli melkoisena kulttuurishokkina. Ensimmäisen puolen Beverly Hills -jakson ajan tuntui, etten osaa enää edes kääntää. Mutta kyllä se sitten taas lähti. Laukkujen purkaminen, siivoilu ja muu käytännön elämään asettuminen on kuitenkin jäänyt taka-alalle.
Huomenna pidän aneluista huolimatta puolikkaan päivän vapaata ja metsästän Harry Potterin jostain. Paha virhe kiireen keskellä, sen tiedän, mutta pakko. En ole varannut, mutta eiköhän niitä jostain saa. Jos ei kirjakaupoista, niin Prismoista, Anttiloista sun muista yleensä löytyy.
Havainto kääntämisestä. Tein tämän ennen lomaa, mutten kirjoittanut. Uskomattoman haastavia käännettäviä ovat vanhat tilannekomediat. Yleensähän tilannekomediat ovat helppoja: napakan vuorosanan jälkeen jäädään odottamaan aplodeja. Joskus tietenkin voi olla vaikea sanaleikki, mutta yllättävän vähän niitäkin on. Suurin osa tilannekomedioiden huumorista tosiaan kumpuaa tilanteista. Aivan eri asia on, jos komedia on peräisin menneisyydestä! Ei tarvitse mennä kuin 80-luvulle, niin olen pihalla kuin lumiukko. Teksti vilisee kulttuurisidonnaisuuksia, jotka ovat minulle outoja, ja nimiä, joista en ole kuullutkaan. Tästä opimme, että tilannekomedia on kulttuuri- ja aikakausisidonnaisin tv-kerronnan muoto.
Vanhasta tilannekomediasta Mork and Mindy. Minä en edes tiennyt, että Robin Williams on tullut tunnetuksi tv-komediasta, ennen kuin käänsin tätä...
Joka puolelta anellaan, että ehtisitkö tehdä pari ylimääräistä hommaa, ehtisitkö viikonloppunakin, ehtisitkö, ehtisitkö, ehtisitkö. Hyvää tässä on se, että ehdin päästä kelpo ansioille myös heinäkuussa kahdesta lomaviikosta huolimatta. Huonoa se, että tämä tuli melkoisena kulttuurishokkina. Ensimmäisen puolen Beverly Hills -jakson ajan tuntui, etten osaa enää edes kääntää. Mutta kyllä se sitten taas lähti. Laukkujen purkaminen, siivoilu ja muu käytännön elämään asettuminen on kuitenkin jäänyt taka-alalle.
Huomenna pidän aneluista huolimatta puolikkaan päivän vapaata ja metsästän Harry Potterin jostain. Paha virhe kiireen keskellä, sen tiedän, mutta pakko. En ole varannut, mutta eiköhän niitä jostain saa. Jos ei kirjakaupoista, niin Prismoista, Anttiloista sun muista yleensä löytyy.
Havainto kääntämisestä. Tein tämän ennen lomaa, mutten kirjoittanut. Uskomattoman haastavia käännettäviä ovat vanhat tilannekomediat. Yleensähän tilannekomediat ovat helppoja: napakan vuorosanan jälkeen jäädään odottamaan aplodeja. Joskus tietenkin voi olla vaikea sanaleikki, mutta yllättävän vähän niitäkin on. Suurin osa tilannekomedioiden huumorista tosiaan kumpuaa tilanteista. Aivan eri asia on, jos komedia on peräisin menneisyydestä! Ei tarvitse mennä kuin 80-luvulle, niin olen pihalla kuin lumiukko. Teksti vilisee kulttuurisidonnaisuuksia, jotka ovat minulle outoja, ja nimiä, joista en ole kuullutkaan. Tästä opimme, että tilannekomedia on kulttuuri- ja aikakausisidonnaisin tv-kerronnan muoto.
Vanhasta tilannekomediasta Mork and Mindy. Minä en edes tiennyt, että Robin Williams on tullut tunnetuksi tv-komediasta, ennen kuin käänsin tätä...
18. heinäkuuta 2007
Päivä 14: Lontoo - Tampere (loppu)
Kirjoitettu 17.07.2007:
Klo 10.52. Istun Leicester Squaren puistossa. Tämä on kidutusta! Tulin tänne, koska tottumus toi. Mutta en voi ostaa lippuja. Minulla on ainakin kolme tuntia tapettavana, ennen kuin kentälle kannattaa edes ajatella lähtevänsä. Se riittäisi mihin vain. Se riittäisi teatteriin. Mutta kun esitykset alkavat, on jo liian myöhäistä. Kärsin!
Jonot ovat aamulla pidempiä. Tuossa saisi seisoa tunnin tai yli. Itse olen kuitenkin tullut kahdentoista aikaan tai myöhemmin, ja jonot ovat lyhentyneet lähes olemattomiin. Neuvoisin muita tekemään samoin. En tiedä, onko kolmin-nelinkertainen jonotusaika muutamaa riviä parempien paikkojen arvoinen. Sitä paitsi välillä voi tulla uusia peruutuksia.
Ainoa poikkeus: Les Misérables. Se näkyy kesällä olevan niin suosittu, että paikat ovat loppuneet joka kerta kojulle tultuani. Lisäksi sitä ei myydä puoleen hintaan kuten talvella, vaan 25% alennuksella. Sitä varten tulisin jonottamaan esim. puoli tuntia ennen aukeamista (= klo 9.30). Onneksi en nyt tahtonutkaan siihen. Väärin sanottu. Tahdoin, tahtoisin nytkin epätoivoisesti. Pidättäydyin. Sen on pysyttävä elämää suurempana. Sitä ei saa nähdä liian usein.
Klo 12.00: Se on nyt todistettu. Klo 11.50 mennessä jono kutistuu lähes olemattomiin. Tunti sitten se kiemurteli pitkälle puiston laitaa. Nyt tiedän, mitä tehdä tulevaisuudessa.
Klo 12.40: Puistossa alkoi sataa. Kävelin Covent Gardeniin ja vaihdoin kahvilaan. Lontoon keskustassa on viiden metrin välein Starbucks, Caffe Nero, Costa tai joku itsenäinen paikka. Näissä tulee kyllä käytyä. Kesällä loistavia jääjuomia, talvella ihania kuumia herkkuja. Nam. Nyt edessäni on strawberries & cream -jääjuoma.
En ole syönyt lämmintä ruokaa sitten Pariisista lähdön. En ole kaivannut. En syö kotonakaan. olen vähän erikoinen.
Mietin elokuviin menoa, mutta päätin vain kävellä ympäriinsä ja kirjoittaa vihkooni. Olen viimeisiä tunteja Lontoossa. Miksi pakenisin niitä?
Lentokoneessa noin klo 18.00: Outoa, että olen pian taas Suomessa. En tahtoisi olla. Samaan aikaan olen lopen uupunut eikä puhtaita vaatteita ole enkä tiedä, missä mieluummin olisin. Lontoossakaan en. Ei makeaa mahan täydeltä.
Sairauteni on poistunut. Nenä vain vähän vuotaa. Olen pitkästynyt. En jaksaisi kirjoittaa, lukea, nukkua tai tuijottaa ulos ikkunasta. Tahtoisin olla jo kotona, jos sinne kerran joudun. Suunnittelen ensi kesän matkaa. Menen ehkä viikoksi. Ehkä ensin Italiaan viikoksi, sitten Lontooseen toiseksi. Kysyn Maija-Leenaa mukaan Italiaan. Miksei Lontooseenkin. Mieluummin olisin Lontoossa yksin ainakin osittain. Jaksaisiko joku kanssani loputtomia Theatrelandin kävelyitä samoja katuja pitkin, teatteria joka ilta?
Ensi kerralla teen jotain eri tavalla. Olen vähän kauemmin, mutta en mene heti teatteriin. Kasvatan innostusta. Odotan pari iltaa, leikin, että se on mahdotonta. Sitten vasta menen. Ja jätän vikaksi illaksi jotain hienoa, niin en joudu kriisiin. Pakottaudun myös lähtemään enemmän ulos. Huoneessa istumisesta tulee jälkeen päin tuhlattu olo. Vain puistoon tai kahvilaan, mutta ulos.
Sairaus vaikutti. Se yksi päivä oli pakko olla kotona. En jaksanut muuta. Minulla oli suunnitelma sille päivälle, piti mennä leffaan. Suunnitelmasta irtautuminen altisti kotiin jäämiselle. Näin, että se on helppoa ja mahdollista. Harmi, muttei väistämätöntä kannata harmitella. Tein silti paljon. Ensi kerralla teen enemmän... olen enemmän. En vetäydy.
Uudestavuodesta tulee erilainen. Eini saa päättää, mitä tehdään. Lupasin jo. Menemme kahteen musikaaliin, jotka Eini saa valita. Sitten se, historianopiskelija, haluaa takaisin British Museumiin. Sitten on uv-aatto. Sitten en tiedä. Mutta se saa keksiä. On minulla ehdotuksia, jos se ei keksi. Ja toisinaan kiertelemme eri teitä, koska tarvitsen oman vaeltelurauhani.
Hyvästi, matka. Pitää kotona katsoa, jos jäi jotain sanomatta. Ja lisätä valokuvat.
Klo 10.52. Istun Leicester Squaren puistossa. Tämä on kidutusta! Tulin tänne, koska tottumus toi. Mutta en voi ostaa lippuja. Minulla on ainakin kolme tuntia tapettavana, ennen kuin kentälle kannattaa edes ajatella lähtevänsä. Se riittäisi mihin vain. Se riittäisi teatteriin. Mutta kun esitykset alkavat, on jo liian myöhäistä. Kärsin!
Jonot ovat aamulla pidempiä. Tuossa saisi seisoa tunnin tai yli. Itse olen kuitenkin tullut kahdentoista aikaan tai myöhemmin, ja jonot ovat lyhentyneet lähes olemattomiin. Neuvoisin muita tekemään samoin. En tiedä, onko kolmin-nelinkertainen jonotusaika muutamaa riviä parempien paikkojen arvoinen. Sitä paitsi välillä voi tulla uusia peruutuksia.
Ainoa poikkeus: Les Misérables. Se näkyy kesällä olevan niin suosittu, että paikat ovat loppuneet joka kerta kojulle tultuani. Lisäksi sitä ei myydä puoleen hintaan kuten talvella, vaan 25% alennuksella. Sitä varten tulisin jonottamaan esim. puoli tuntia ennen aukeamista (= klo 9.30). Onneksi en nyt tahtonutkaan siihen. Väärin sanottu. Tahdoin, tahtoisin nytkin epätoivoisesti. Pidättäydyin. Sen on pysyttävä elämää suurempana. Sitä ei saa nähdä liian usein.
Klo 12.00: Se on nyt todistettu. Klo 11.50 mennessä jono kutistuu lähes olemattomiin. Tunti sitten se kiemurteli pitkälle puiston laitaa. Nyt tiedän, mitä tehdä tulevaisuudessa.
Klo 12.40: Puistossa alkoi sataa. Kävelin Covent Gardeniin ja vaihdoin kahvilaan. Lontoon keskustassa on viiden metrin välein Starbucks, Caffe Nero, Costa tai joku itsenäinen paikka. Näissä tulee kyllä käytyä. Kesällä loistavia jääjuomia, talvella ihania kuumia herkkuja. Nam. Nyt edessäni on strawberries & cream -jääjuoma.
En ole syönyt lämmintä ruokaa sitten Pariisista lähdön. En ole kaivannut. En syö kotonakaan. olen vähän erikoinen.
Mietin elokuviin menoa, mutta päätin vain kävellä ympäriinsä ja kirjoittaa vihkooni. Olen viimeisiä tunteja Lontoossa. Miksi pakenisin niitä?
Lentokoneessa noin klo 18.00: Outoa, että olen pian taas Suomessa. En tahtoisi olla. Samaan aikaan olen lopen uupunut eikä puhtaita vaatteita ole enkä tiedä, missä mieluummin olisin. Lontoossakaan en. Ei makeaa mahan täydeltä.
Sairauteni on poistunut. Nenä vain vähän vuotaa. Olen pitkästynyt. En jaksaisi kirjoittaa, lukea, nukkua tai tuijottaa ulos ikkunasta. Tahtoisin olla jo kotona, jos sinne kerran joudun. Suunnittelen ensi kesän matkaa. Menen ehkä viikoksi. Ehkä ensin Italiaan viikoksi, sitten Lontooseen toiseksi. Kysyn Maija-Leenaa mukaan Italiaan. Miksei Lontooseenkin. Mieluummin olisin Lontoossa yksin ainakin osittain. Jaksaisiko joku kanssani loputtomia Theatrelandin kävelyitä samoja katuja pitkin, teatteria joka ilta?
Ensi kerralla teen jotain eri tavalla. Olen vähän kauemmin, mutta en mene heti teatteriin. Kasvatan innostusta. Odotan pari iltaa, leikin, että se on mahdotonta. Sitten vasta menen. Ja jätän vikaksi illaksi jotain hienoa, niin en joudu kriisiin. Pakottaudun myös lähtemään enemmän ulos. Huoneessa istumisesta tulee jälkeen päin tuhlattu olo. Vain puistoon tai kahvilaan, mutta ulos.
Sairaus vaikutti. Se yksi päivä oli pakko olla kotona. En jaksanut muuta. Minulla oli suunnitelma sille päivälle, piti mennä leffaan. Suunnitelmasta irtautuminen altisti kotiin jäämiselle. Näin, että se on helppoa ja mahdollista. Harmi, muttei väistämätöntä kannata harmitella. Tein silti paljon. Ensi kerralla teen enemmän... olen enemmän. En vetäydy.
Uudestavuodesta tulee erilainen. Eini saa päättää, mitä tehdään. Lupasin jo. Menemme kahteen musikaaliin, jotka Eini saa valita. Sitten se, historianopiskelija, haluaa takaisin British Museumiin. Sitten on uv-aatto. Sitten en tiedä. Mutta se saa keksiä. On minulla ehdotuksia, jos se ei keksi. Ja toisinaan kiertelemme eri teitä, koska tarvitsen oman vaeltelurauhani.
Hyvästi, matka. Pitää kotona katsoa, jos jäi jotain sanomatta. Ja lisätä valokuvat.
16. heinäkuuta 2007
Päivä 13, Lontoo
Viimeinen kirjoitus Lontoossa. Viimeinen ilta ulkomailla.
Tämä tulee reaaliajassa: sain eilen illalla itseni kiinni päivityksissä. Viime tipassa.
Minua vaivaa viimeisen päivän lamaannus. Olen sille altis. Olinpa viimeistä päivää käymässä missä tahansa, olen aina joko pahalla tuulella tai vähintään hiljainen ja masentunut. Perheenkin luota minun kannattaa yhtä hyvin lähteä jo päivällä. Iltaan asti roikkuminen on turhaa, kun päivä on kurja. Jos toisaalta lähtee anivarhain, lähtömasennus saattaa siirtyä edelliseen päivään. Alkuiltapäivä on paras lähtöaika.
Lontoo on ilmeisesti sen verran iso juttu, että huomisen myöhäisestä lähdöstä (lento 17.50) huolimatta jo tämä päivä meni pilalle. Varsinkaan aamulla mikään ei kiinnostanut. Lähdin hotellista vaeltelemaan kaduille, mutta päässäni pyöri vain: "En pääse enää teatteriin, kohta en näe näitä maisemia." Kävelin lamaantuneena, en tahtonut mihinkään sisälle. Yritin saada itseäni innostumaan elokuviin menosta, mutta en innostunut. Palasin hotellille ja vietin monta tuntia huoneessa. Katsoin toisen väliin jääneistä Oz-jaksoista ja viime viikon Dirt-jakson. Tosi hyödyllistä ulkomaanmatkan ajankäyttöä.
Onneksi olin sopinut illaksi menoa. Tapasin yhden opiskelukaverin, Sinin, Shepherd's Bushissa. Hän on täällä kesän tekstityshommissa ja kieliharjoittelussa. Syötiin pubissa ja juteltiin pari tuntia. Sain tuopin cider & blackcurrantia. Nam. Oli mukavaa, aika meni nopeasti.
Keskustaan palattuani olo oli normaali. Haikea ja hyvä. Kävin pitkällä kävelyllä hämärässä, lämpimässä illassa tervehtimässä rakkaimpien teattereiden valoja. En näe niitä puoleen vuoteen (uudenvuodenaaton matka on jo varattu Eini-siskon kanssa). On hyvä lähteä paikasta haluten vielä jäädä ja nähdä lisää. Innostus säilyy.
Tavallaan tämä päivä oli turha ja ylimääräinen, mutta jos sitä ei olisi ollut, lähtökriisi olisi tullut jo sunnuntaina ja se olisi voinut mennä pilalle. Joten tarpeeseen tämä tuli.
Ai niin, sain iltapäivällä ilmaisen juoman Starbucksissa. Pysähdyin ostamaan kaakaota. Siellä oli täysi kaaos. Yksi tyttö otti tilauksen, oletti seuraavan ottavan rahat, seuraava kai luuli edellisen ottaneen ja häipyi paikalta. Ensimmäinen palveli jo seuraavaa asiakasta ja jono oli pitkä. Kun kukaan ei tahtonut rahojani juoman valmistuttuakaan, otin kaakaon ja kävelin ulos. Mitäs ovat niin epäjärjestelmällisiä!
Tämä tulee reaaliajassa: sain eilen illalla itseni kiinni päivityksissä. Viime tipassa.
Minua vaivaa viimeisen päivän lamaannus. Olen sille altis. Olinpa viimeistä päivää käymässä missä tahansa, olen aina joko pahalla tuulella tai vähintään hiljainen ja masentunut. Perheenkin luota minun kannattaa yhtä hyvin lähteä jo päivällä. Iltaan asti roikkuminen on turhaa, kun päivä on kurja. Jos toisaalta lähtee anivarhain, lähtömasennus saattaa siirtyä edelliseen päivään. Alkuiltapäivä on paras lähtöaika.
Lontoo on ilmeisesti sen verran iso juttu, että huomisen myöhäisestä lähdöstä (lento 17.50) huolimatta jo tämä päivä meni pilalle. Varsinkaan aamulla mikään ei kiinnostanut. Lähdin hotellista vaeltelemaan kaduille, mutta päässäni pyöri vain: "En pääse enää teatteriin, kohta en näe näitä maisemia." Kävelin lamaantuneena, en tahtonut mihinkään sisälle. Yritin saada itseäni innostumaan elokuviin menosta, mutta en innostunut. Palasin hotellille ja vietin monta tuntia huoneessa. Katsoin toisen väliin jääneistä Oz-jaksoista ja viime viikon Dirt-jakson. Tosi hyödyllistä ulkomaanmatkan ajankäyttöä.
Onneksi olin sopinut illaksi menoa. Tapasin yhden opiskelukaverin, Sinin, Shepherd's Bushissa. Hän on täällä kesän tekstityshommissa ja kieliharjoittelussa. Syötiin pubissa ja juteltiin pari tuntia. Sain tuopin cider & blackcurrantia. Nam. Oli mukavaa, aika meni nopeasti.
Keskustaan palattuani olo oli normaali. Haikea ja hyvä. Kävin pitkällä kävelyllä hämärässä, lämpimässä illassa tervehtimässä rakkaimpien teattereiden valoja. En näe niitä puoleen vuoteen (uudenvuodenaaton matka on jo varattu Eini-siskon kanssa). On hyvä lähteä paikasta haluten vielä jäädä ja nähdä lisää. Innostus säilyy.
Tavallaan tämä päivä oli turha ja ylimääräinen, mutta jos sitä ei olisi ollut, lähtökriisi olisi tullut jo sunnuntaina ja se olisi voinut mennä pilalle. Joten tarpeeseen tämä tuli.
Ai niin, sain iltapäivällä ilmaisen juoman Starbucksissa. Pysähdyin ostamaan kaakaota. Siellä oli täysi kaaos. Yksi tyttö otti tilauksen, oletti seuraavan ottavan rahat, seuraava kai luuli edellisen ottaneen ja häipyi paikalta. Ensimmäinen palveli jo seuraavaa asiakasta ja jono oli pitkä. Kun kukaan ei tahtonut rahojani juoman valmistuttuakaan, otin kaakaon ja kävelin ulos. Mitäs ovat niin epäjärjestelmällisiä!
Päivä 12, Lontoo
Kirjoitettu 15.07.2007:
Tänään oli matkan ihanin päivä! Herätessäni en odottanut mitään sellaista. Sunnuntaisin ei musikaalit pyöri (paitsi Lion King, johon ei saa mitään alennuslippuja). Minulla ei ollut suunnitelmia. Nukuin myöhään: ei ollut nälkä, en viitsinyt herätä aamiaiselle. Selvisin lopulta ulos hotellilta hieman ennen puoltapäivää.
Päätin kävellä Shakespeare's Globelle, koska en ollut ikinä käynyt siellä. Se on auki vain kesäisin, ja tämä on ensimmäinen kesävierailuni Lontooseen. Ajattelin, että lippuja saman päivän esityksiin tuskin saa, mutta aina voin kierrellä rakennusta ja käydä myymälässä. Tuleepahan nähtyä.
Tallustelin verkkaisesti halki Lontoon. Globe sijaitsee Thamesin etelärannalla, joten kävely oli kunnianhimoinen hanke ja vei vajaan tunnin. Matkalla näin paljon kaikkea uutta. Tajusin, että Lontoo on pieni ja kapea lähinnä West Endissä. Ydinkeskustan ulkopuolelta löytyy paljonkin pariisimaisen isoja ja pelottavia asioita. Ja harmaita ja koristeellisia, ei vain siistejä ja värikkäitä. Thames on monta kertaa Seinen levyinen (apua, virtaahan Pariisin läpi juuri Seine... äkillinen oikosulku :D). St. Paul's Cathedral on valtava. Kaikkea. Aurinko paistoi, oli ihana kävellä.
Globella oli loppuunmyytyä. Othellon alkuun oli kymmenen minuuttia. Hetken mielijohteesta liityin peruutuspaikkoja odottavien ihmisten jonoon. Kävi ilmi, että suurin osa odotti vain ja ainoastaan viiden punnan seisomapaikkoja eikä huolinut tarjottuja 30 punnan lippuja. En ollut aikonut katsoa esitystä, mutta tarjottaessa huomasin sanovani, että kai minä tuollaisen voin ottaa. (Jos 50€ on rajani musikaaleista, miksei Shakespearestakin?) Marssin sisälle teatteriin kahta minuuttia ennen shown alkua ja etsin paikkani häkeltyneenä äkillisestä käänteestä. Sain havaita saaneeni paikan talon parhaasta katsomosta! Ensimmäinen parvi (joka on oikeasti "permannon" tasalla, permannolla seisotaan). Lava suoraan edessä, täydellinen etäisyys.
Globe on mahtava. Siis mahtava! Ihan kuin astuisi renessanssiaikaan. Se on rakennettu täsmälleen sellaiseksi kuin se oli 1500-luvun lopulla: pyöreä rakennus, parvet reunustavat kolmelta sivulta keskellä sijaitsevaa lavakoroketta. Pihalla seisomatilaa 700 hengelle. Rakennettu kuulemma ajan mukaisilla tekniikoillakin. Näytelmät esitetään ilman mitään turhia tulkintoja tai modernisointeja. Sellaisina kuin ne ovat. Renessanssivaatteet, ei äänentoistolaitteita, ei juurikaan lavasteita, ääniefektit tehdään samoilla konsteilla kuin muinoin. Joissakin esityksissä miehet esittävät naistenkin roolit, jossakin on myös naisia. (Kumpikin on "oikein", koska naiset alkoivat esiintyä lavalla jo varhain 1600-luvulla.) Jos yleisölläkin olisi renessanssivaatteet, voisi kuvitella siirtyneensä 400 vuotta ajassa taaksepäin.
Shakespeare on yhtä ihanaa kuin musikaalit. Olin ekstaasissa kolme ja puoli tuntia. Ymmärrän nyt paremmin, miten hänen näytelmänsä saattoivat olla niin pitkiä: kyse on enemmän rennosta päivästä ulkona. Olin kuullut kyseisen selityksen ennenkin, mutta nyt sisäistin sen käytännössä. Joka sanaa ei tarvitsekaan kuulla. Ihmiset syövät ja juovat, hakevat lisää, tulevat takaisin. Jos ajatus harhailee, se palaa taas takaisin siinä vaiheessa, kun lavalla tapahtuu jotain tärkeää. Ja ihmeen hyvin yleisö tuntui ymmärtävän. Myöhemmin lukemassani näyttelijän haastattelussa ihmeteltiin samaa: Shakespearen kieltä pidetään nyky-yleisölle liian vaikeana ja elämästä vieraana, mutta kaikkea muuta! Väkihän nauroi ja kohahteli ihan oikeissa kohdissa. Joka sanaa ei tietenkään ymmärrä kukaan (eivät edes tutkijat enää nykyään), mutta olennainen välittyy täydellisesti. Olimme samalla aaltopituudella Williamin kanssa.
Ensimmäinen näytös (tai oikeasti näytökset 1, 2 ja 3 viidestä, mutta väliaikoja oli vain yksi) sujui aurinkoisissa merkeissä. Tokalla puoliskolla sain kuitenkin todella iloita 30 punnan investoinnistani. Tuli ukkosmyrsky! Satoi niin kaatamalla, että piha-aukion ihmiset kastuivat likomäriksi ja pakenivat kuka minnekin. Ukkonen jyrisi niin, että oli vaikea erottaa näyttelijöiden vuorosanoja. Me istumapaikoista maksaneet säilyimme onnellisina ja kuivina. (Ja näyttelijät. Lava on myös katettu.) Tilanne oli käsittämättömän hauska. Näyttelijöitäkin nauratti. Kaikki repesivät viimeistään siinä vaiheessa, kun Othellolle sattui vuorosana "Fire and brimstone!" Tuntui, että taivaalta olisi tosiaan voinut alkaa sataa tulta ja tulikiveä hetkenä minä hyvänsä.
Ei tällaista satu missään muussa teatterissa! No, ehkä Suomen kesäteattereissa. Muttei samassa mittakaavassa. Jotenkin. Oli niin autenttista, välitöntä ja ihanaa. Näyttelijät kuulemma rakastavat työskennellä tuolla, koska he näkevät katsojat ja ovat heihin suorassa vuorovaikutuksessa. Siltä tuntuikin. Aplodit olivat myrskyisät. Ja näytelmän lopuksi näyttelijät tanssivat niin kuin Shakespearen aikana aina tehtiin. Myös tragedioiden lopuksi. Hassua.
Minusta tuli kerralla Globen fani ja kanta-asiakas. Nyt on pakko tulla joka kesä Lontooseen. Mutta hyvinhän tästä voi tehdä tavan. Oma lomani. Omassa onnellisessa rauhassani. (Paitsi jos joku tahtoo mukaan - olisin jo hyvä Lontoon opas :)
Esityksen jälkeen vaelteli samaa rauhallista tahtia takaisin. Poikkesin matkalla St. Paulin tuomiokirkossa, joka on hirmuisen hieno. Sinne oli sunnuntain vuoksi periaatteessa turistivierailut kielletty, mutta hartautta sai tulla harjoittamaan. Kävelin siellä hetken ja yritin näyttää hartaalta. Oli siellä muitakin turistin oloisia ihmisiä... varsinkaan kaikkien niiden aasialaisten en usko olleen kristittyjä. Heh. Vastaani käytävällä tuli pappi, joka katsoi minua jotenkin odottavasti. Pitääkö sellaisen kohdatessaan tehdä jotain? Ristinmerkki? Ainoa mielijohteeni oli niiata, sellainen syvä hoviniiaus kuin keskiaikaseurassa kuninkaallisille. Absurdia. En niiannut.
Matkalla pyörin vielä Covent Gardenissa ja kaupoissa. Olin yhä euforisessa tilassa. Kuudelta kaikki meni kiinni ja tulin hotellille. Täällä olen rentoutunut. Katsonut jakson Ozia netistä. Nyt olen enää yhden jakson jäljessä.
On tämä tietokone ja internet kyllä ihmeen valtava osa elämää. Toisaalta täydellisemmän loman saisi varmasti, jos jättäisi koneen kotiin. Hmm.
Mutta siis, ihana päivä. Parhaita ovat sellaiset, joilta ei odota mitään ja saa kaiken.
Tänään oli matkan ihanin päivä! Herätessäni en odottanut mitään sellaista. Sunnuntaisin ei musikaalit pyöri (paitsi Lion King, johon ei saa mitään alennuslippuja). Minulla ei ollut suunnitelmia. Nukuin myöhään: ei ollut nälkä, en viitsinyt herätä aamiaiselle. Selvisin lopulta ulos hotellilta hieman ennen puoltapäivää.
Päätin kävellä Shakespeare's Globelle, koska en ollut ikinä käynyt siellä. Se on auki vain kesäisin, ja tämä on ensimmäinen kesävierailuni Lontooseen. Ajattelin, että lippuja saman päivän esityksiin tuskin saa, mutta aina voin kierrellä rakennusta ja käydä myymälässä. Tuleepahan nähtyä.
Tallustelin verkkaisesti halki Lontoon. Globe sijaitsee Thamesin etelärannalla, joten kävely oli kunnianhimoinen hanke ja vei vajaan tunnin. Matkalla näin paljon kaikkea uutta. Tajusin, että Lontoo on pieni ja kapea lähinnä West Endissä. Ydinkeskustan ulkopuolelta löytyy paljonkin pariisimaisen isoja ja pelottavia asioita. Ja harmaita ja koristeellisia, ei vain siistejä ja värikkäitä. Thames on monta kertaa Seinen levyinen (apua, virtaahan Pariisin läpi juuri Seine... äkillinen oikosulku :D). St. Paul's Cathedral on valtava. Kaikkea. Aurinko paistoi, oli ihana kävellä.
Globella oli loppuunmyytyä. Othellon alkuun oli kymmenen minuuttia. Hetken mielijohteesta liityin peruutuspaikkoja odottavien ihmisten jonoon. Kävi ilmi, että suurin osa odotti vain ja ainoastaan viiden punnan seisomapaikkoja eikä huolinut tarjottuja 30 punnan lippuja. En ollut aikonut katsoa esitystä, mutta tarjottaessa huomasin sanovani, että kai minä tuollaisen voin ottaa. (Jos 50€ on rajani musikaaleista, miksei Shakespearestakin?) Marssin sisälle teatteriin kahta minuuttia ennen shown alkua ja etsin paikkani häkeltyneenä äkillisestä käänteestä. Sain havaita saaneeni paikan talon parhaasta katsomosta! Ensimmäinen parvi (joka on oikeasti "permannon" tasalla, permannolla seisotaan). Lava suoraan edessä, täydellinen etäisyys.
Globe on mahtava. Siis mahtava! Ihan kuin astuisi renessanssiaikaan. Se on rakennettu täsmälleen sellaiseksi kuin se oli 1500-luvun lopulla: pyöreä rakennus, parvet reunustavat kolmelta sivulta keskellä sijaitsevaa lavakoroketta. Pihalla seisomatilaa 700 hengelle. Rakennettu kuulemma ajan mukaisilla tekniikoillakin. Näytelmät esitetään ilman mitään turhia tulkintoja tai modernisointeja. Sellaisina kuin ne ovat. Renessanssivaatteet, ei äänentoistolaitteita, ei juurikaan lavasteita, ääniefektit tehdään samoilla konsteilla kuin muinoin. Joissakin esityksissä miehet esittävät naistenkin roolit, jossakin on myös naisia. (Kumpikin on "oikein", koska naiset alkoivat esiintyä lavalla jo varhain 1600-luvulla.) Jos yleisölläkin olisi renessanssivaatteet, voisi kuvitella siirtyneensä 400 vuotta ajassa taaksepäin.
Shakespeare on yhtä ihanaa kuin musikaalit. Olin ekstaasissa kolme ja puoli tuntia. Ymmärrän nyt paremmin, miten hänen näytelmänsä saattoivat olla niin pitkiä: kyse on enemmän rennosta päivästä ulkona. Olin kuullut kyseisen selityksen ennenkin, mutta nyt sisäistin sen käytännössä. Joka sanaa ei tarvitsekaan kuulla. Ihmiset syövät ja juovat, hakevat lisää, tulevat takaisin. Jos ajatus harhailee, se palaa taas takaisin siinä vaiheessa, kun lavalla tapahtuu jotain tärkeää. Ja ihmeen hyvin yleisö tuntui ymmärtävän. Myöhemmin lukemassani näyttelijän haastattelussa ihmeteltiin samaa: Shakespearen kieltä pidetään nyky-yleisölle liian vaikeana ja elämästä vieraana, mutta kaikkea muuta! Väkihän nauroi ja kohahteli ihan oikeissa kohdissa. Joka sanaa ei tietenkään ymmärrä kukaan (eivät edes tutkijat enää nykyään), mutta olennainen välittyy täydellisesti. Olimme samalla aaltopituudella Williamin kanssa.
Ensimmäinen näytös (tai oikeasti näytökset 1, 2 ja 3 viidestä, mutta väliaikoja oli vain yksi) sujui aurinkoisissa merkeissä. Tokalla puoliskolla sain kuitenkin todella iloita 30 punnan investoinnistani. Tuli ukkosmyrsky! Satoi niin kaatamalla, että piha-aukion ihmiset kastuivat likomäriksi ja pakenivat kuka minnekin. Ukkonen jyrisi niin, että oli vaikea erottaa näyttelijöiden vuorosanoja. Me istumapaikoista maksaneet säilyimme onnellisina ja kuivina. (Ja näyttelijät. Lava on myös katettu.) Tilanne oli käsittämättömän hauska. Näyttelijöitäkin nauratti. Kaikki repesivät viimeistään siinä vaiheessa, kun Othellolle sattui vuorosana "Fire and brimstone!" Tuntui, että taivaalta olisi tosiaan voinut alkaa sataa tulta ja tulikiveä hetkenä minä hyvänsä.
Ei tällaista satu missään muussa teatterissa! No, ehkä Suomen kesäteattereissa. Muttei samassa mittakaavassa. Jotenkin. Oli niin autenttista, välitöntä ja ihanaa. Näyttelijät kuulemma rakastavat työskennellä tuolla, koska he näkevät katsojat ja ovat heihin suorassa vuorovaikutuksessa. Siltä tuntuikin. Aplodit olivat myrskyisät. Ja näytelmän lopuksi näyttelijät tanssivat niin kuin Shakespearen aikana aina tehtiin. Myös tragedioiden lopuksi. Hassua.
Minusta tuli kerralla Globen fani ja kanta-asiakas. Nyt on pakko tulla joka kesä Lontooseen. Mutta hyvinhän tästä voi tehdä tavan. Oma lomani. Omassa onnellisessa rauhassani. (Paitsi jos joku tahtoo mukaan - olisin jo hyvä Lontoon opas :)
Esityksen jälkeen vaelteli samaa rauhallista tahtia takaisin. Poikkesin matkalla St. Paulin tuomiokirkossa, joka on hirmuisen hieno. Sinne oli sunnuntain vuoksi periaatteessa turistivierailut kielletty, mutta hartautta sai tulla harjoittamaan. Kävelin siellä hetken ja yritin näyttää hartaalta. Oli siellä muitakin turistin oloisia ihmisiä... varsinkaan kaikkien niiden aasialaisten en usko olleen kristittyjä. Heh. Vastaani käytävällä tuli pappi, joka katsoi minua jotenkin odottavasti. Pitääkö sellaisen kohdatessaan tehdä jotain? Ristinmerkki? Ainoa mielijohteeni oli niiata, sellainen syvä hoviniiaus kuin keskiaikaseurassa kuninkaallisille. Absurdia. En niiannut.
Matkalla pyörin vielä Covent Gardenissa ja kaupoissa. Olin yhä euforisessa tilassa. Kuudelta kaikki meni kiinni ja tulin hotellille. Täällä olen rentoutunut. Katsonut jakson Ozia netistä. Nyt olen enää yhden jakson jäljessä.
On tämä tietokone ja internet kyllä ihmeen valtava osa elämää. Toisaalta täydellisemmän loman saisi varmasti, jos jättäisi koneen kotiin. Hmm.
Mutta siis, ihana päivä. Parhaita ovat sellaiset, joilta ei odota mitään ja saa kaiken.
15. heinäkuuta 2007
Päivä 11, Lontoo
Kirjoitettu 13.07.2007:
Lontoosta on huomattavasti vähemmän raportoitavaa kuin Pariisista! Suurin osa asioistani koskee musikaaleja. Mutta kai tässä jotain...
Yö oli kuumeinen. Ensin palelin, sitten kuume saavutti huippunsa ja kieriskelin hikisenä lakanoissa. Nenä oli niin tukossa, etten meinannut saada henkeä ja heräilin tukehtumisen tunteeseen muutaman hetken välein. Aamuyöstä tuli vähän parempi olo. Viideltä otin Buranan, jotta herätessä olisin tolkuissani (tai jos en, tietäisin olevani erittäin sairas).
Burana auttoi. Jaksoin nousta suihkuun ja aamiaiselle ilman suuria tuskia. Olo oli koko päivän hieman zombiemainen, mutta imeskelin Strepsilsiä ja niistin paljon enkä tuntenut oloani liian sairaaksi olemaan jalkeilla. Lähdin siis aamiaisen jälkeen kaupungille. Menin Leicester Squarelle, minnepä muuallekaan. Minulle oli epäselvää, olisiko oloni illalla parempi vai huonompi ja tahtoisinko mahdollisesti katsoa tänään kaksikin esitystä, joten ostin lipun jo The Lord of the Ringsin matineaan klo 14.
Ennen esitystä vaeltelin Covent Gardenissa. Theatre Royal on ihan sen vieressä. Täytyy sanoa, että kyseinen paikka olisi nykyisin (musikaalien jälkeen, duh) Lontoon vierailuvinkkini numero kaksi. Entinen kukkatori (siellä se My Fair Ladyn Eliza niitä kukkiaan myy) on nykyään täynnä pieniä putiikkeja, ravintoloita ja torikojuja. Joulun alla siellä on elämää ihanampaa, mutta kyllä tämä kesätunnelmakin toimii. Sisäpihalla ja rakennuksen eri sivuilla esiintyy tosi taitavia katumuusikoita ynnä muita esiintyjiä. Varsinkin sisäpihalla voi kuulla mahtavaa ooppera- (tai musikaali-) laulua ja soittoa. Tänään lauloi ensin sopraano, sitten soitti jousisekstetti ja lopuksi lauloi tenori. Esiintyjät ovat loistavia ja esiintyvät kolikkopalkalla ilman vahvistinjärjestelmiä. Osa myy cd-levyjään samalla. On ihana nojailla kaiteeseen ja kuunnella.
Esitys oli todella iloinen yllätys, lisää toisaalla kunhan ehdin. Teatterin jälkeen klo 17 oloni ei ollut hullumpi, joten menin takaisin lippukojulle ja ostin liput vielä Kismetiin. (Se on 50-luvun operetti/musikaali. En odottanut mitään hienoa, mutta pääroolissa on Michael Ball, joten oli pakko!) Välillä käväisin hotellilla, sitten puoli kasiksi takaisin teatteriin. Siitäkin esityksestä myöhemmin toisaalla. Ja - siinähän se päivä menikin. Olo oli nukkumaan mennessä paljon parempi kuin eilen.
Lontoosta on huomattavasti vähemmän raportoitavaa kuin Pariisista! Suurin osa asioistani koskee musikaaleja. Mutta kai tässä jotain...
Yö oli kuumeinen. Ensin palelin, sitten kuume saavutti huippunsa ja kieriskelin hikisenä lakanoissa. Nenä oli niin tukossa, etten meinannut saada henkeä ja heräilin tukehtumisen tunteeseen muutaman hetken välein. Aamuyöstä tuli vähän parempi olo. Viideltä otin Buranan, jotta herätessä olisin tolkuissani (tai jos en, tietäisin olevani erittäin sairas).
Burana auttoi. Jaksoin nousta suihkuun ja aamiaiselle ilman suuria tuskia. Olo oli koko päivän hieman zombiemainen, mutta imeskelin Strepsilsiä ja niistin paljon enkä tuntenut oloani liian sairaaksi olemaan jalkeilla. Lähdin siis aamiaisen jälkeen kaupungille. Menin Leicester Squarelle, minnepä muuallekaan. Minulle oli epäselvää, olisiko oloni illalla parempi vai huonompi ja tahtoisinko mahdollisesti katsoa tänään kaksikin esitystä, joten ostin lipun jo The Lord of the Ringsin matineaan klo 14.
Ennen esitystä vaeltelin Covent Gardenissa. Theatre Royal on ihan sen vieressä. Täytyy sanoa, että kyseinen paikka olisi nykyisin (musikaalien jälkeen, duh) Lontoon vierailuvinkkini numero kaksi. Entinen kukkatori (siellä se My Fair Ladyn Eliza niitä kukkiaan myy) on nykyään täynnä pieniä putiikkeja, ravintoloita ja torikojuja. Joulun alla siellä on elämää ihanampaa, mutta kyllä tämä kesätunnelmakin toimii. Sisäpihalla ja rakennuksen eri sivuilla esiintyy tosi taitavia katumuusikoita ynnä muita esiintyjiä. Varsinkin sisäpihalla voi kuulla mahtavaa ooppera- (tai musikaali-) laulua ja soittoa. Tänään lauloi ensin sopraano, sitten soitti jousisekstetti ja lopuksi lauloi tenori. Esiintyjät ovat loistavia ja esiintyvät kolikkopalkalla ilman vahvistinjärjestelmiä. Osa myy cd-levyjään samalla. On ihana nojailla kaiteeseen ja kuunnella.
Esitys oli todella iloinen yllätys, lisää toisaalla kunhan ehdin. Teatterin jälkeen klo 17 oloni ei ollut hullumpi, joten menin takaisin lippukojulle ja ostin liput vielä Kismetiin. (Se on 50-luvun operetti/musikaali. En odottanut mitään hienoa, mutta pääroolissa on Michael Ball, joten oli pakko!) Välillä käväisin hotellilla, sitten puoli kasiksi takaisin teatteriin. Siitäkin esityksestä myöhemmin toisaalla. Ja - siinähän se päivä menikin. Olo oli nukkumaan mennessä paljon parempi kuin eilen.
Päivä 10, Lontoo
Kirjoitettu 13.07.2007:
Iloisia uutisia: olen tulossa/tullut kipeäksi. Pelkäsinkin tätä. Marjukan kämppiksistä yksi sairasti nuhaa ja kurkkukipua, matkalla immuunijärjestelmä heittelee aina, tulee syötyä vähemmän vitamiineja... On täysin loogista, että sain taudin.
Tänä aamuna herätessäni tauti tuntui jo vähän. Kävin kuitenkin aamiaisella ja lähdin kaupungille. Aamiaisessa oli lisää koulutunnelmaa: ruokalan täti antoi valikoimasta lautaselle, mitä pyysi. Niin kuin Tampereen yliopiston päätalon ruokalassa ennen. Hassua.
Olisin mielelläni jäänyt vain lepäämään, mutta siivoojien piti antaa työskennellä ja kävelin Leicester Squarelle. Sijaintini on oikeasti tosi keskeinen: kävely vie vartin. Oxford Street on puolimatkassa, reilut 5 min. Vau. Jonot eivät oikeastaan olleet pahat, odotin TKTS-kojulla ehkä vartin ja sain hyvä permantolipun Little Shop of Horrorsiin. Sitten palasin kotiin. Olo oli niin vetämätön. Matkalla ostin Bootsilta Strepsilsiä, nenäliinoja, vitamiineja ja ruokaa. Nukuin ja lepäilin koko iltapäivän. Kun en jaksanut enää nukkua, päivitin blogia.
Meneehän se Lontoon aika näinkin. Toisaalta tämä vika osio ON nimenomaan omaa aikaani - en ole asettanut itselleni paineita nähdä yhden yhtä nähtävyyttä tai tehdä mitään vain, koska pitäisi. Menen teatteriin joka ilta ja muuten teen, mitä huvittaa. Tänään huvitti nukkua.
Ikävä kyllä lepäily ei parantanut minua. Jaksoin silti lähteä liikkeelle ja käydä matkalla parissa vaatekaupassakin (viiden punnan aleet joka paikassa, ostin hameen ja tunikan). Esityksen aikana alkoi kuitenkin nenä vuotaa lisää, kurkkuun koskea ja palella. Nautin silti shown joka minuutista (niin hyvä! parhaita vuosiin!). Sitten kiiruhdin suoraan kotiin ja nyt aion ottaa kunnon yöunet. Toivottavasti paranisin. En tahdo tyypillistä 39 asteen kuumettani, en! Se olisi kamalaa hotellissa. Nuha nyt vielä menee.
Iloisia uutisia: olen tulossa/tullut kipeäksi. Pelkäsinkin tätä. Marjukan kämppiksistä yksi sairasti nuhaa ja kurkkukipua, matkalla immuunijärjestelmä heittelee aina, tulee syötyä vähemmän vitamiineja... On täysin loogista, että sain taudin.
Tänä aamuna herätessäni tauti tuntui jo vähän. Kävin kuitenkin aamiaisella ja lähdin kaupungille. Aamiaisessa oli lisää koulutunnelmaa: ruokalan täti antoi valikoimasta lautaselle, mitä pyysi. Niin kuin Tampereen yliopiston päätalon ruokalassa ennen. Hassua.
Olisin mielelläni jäänyt vain lepäämään, mutta siivoojien piti antaa työskennellä ja kävelin Leicester Squarelle. Sijaintini on oikeasti tosi keskeinen: kävely vie vartin. Oxford Street on puolimatkassa, reilut 5 min. Vau. Jonot eivät oikeastaan olleet pahat, odotin TKTS-kojulla ehkä vartin ja sain hyvä permantolipun Little Shop of Horrorsiin. Sitten palasin kotiin. Olo oli niin vetämätön. Matkalla ostin Bootsilta Strepsilsiä, nenäliinoja, vitamiineja ja ruokaa. Nukuin ja lepäilin koko iltapäivän. Kun en jaksanut enää nukkua, päivitin blogia.
Meneehän se Lontoon aika näinkin. Toisaalta tämä vika osio ON nimenomaan omaa aikaani - en ole asettanut itselleni paineita nähdä yhden yhtä nähtävyyttä tai tehdä mitään vain, koska pitäisi. Menen teatteriin joka ilta ja muuten teen, mitä huvittaa. Tänään huvitti nukkua.
Ikävä kyllä lepäily ei parantanut minua. Jaksoin silti lähteä liikkeelle ja käydä matkalla parissa vaatekaupassakin (viiden punnan aleet joka paikassa, ostin hameen ja tunikan). Esityksen aikana alkoi kuitenkin nenä vuotaa lisää, kurkkuun koskea ja palella. Nautin silti shown joka minuutista (niin hyvä! parhaita vuosiin!). Sitten kiiruhdin suoraan kotiin ja nyt aion ottaa kunnon yöunet. Toivottavasti paranisin. En tahdo tyypillistä 39 asteen kuumettani, en! Se olisi kamalaa hotellissa. Nuha nyt vielä menee.
Päivä 9, Pariisi - Lontoo
Kirjoitettu 12.11.2007:
Tästä lähin kirjoitan päivittäin. Selvisin nimittäin perille Lontoon majoitukseeni, ja alueella on käytössä langattomia verkkoja pilvin pimein. Joku niistä SAATTAA olla majapaikan omakin ja laillisesti käytössä. Ainakin aion teeskennellä luulevani niin. (On olemassa järjellisiä perusteita: alakerran oleskeluhuoneessa on ihmisiä langattomien kanssa, joten siellä varmasti on verkko. Huoneeni on suoraan oleskeluhuoneen yläpuolella, joten ei ihmekään, jos verkko kantautuu tänne.)
Herätys jälleen kasilta 9.29 bussille. Marjukka saattoi minut asemalle asti, käytiin vielä kahville ja Eurostar lähti klo 12.16. Lähtöselvitys oli vähän kuin lennolle, mutta matkatavaroista ei tarvinnut luopua ja matkustuskokemus oli sata kertaa miellyttävämpi. Ei painetta, ei purkitettua, kierrätettyä ilmaa. (Kanaalin alla oli vähän painetta, korvissa tuntui, mutta alitus kesti vain 20 min. Loppu 2h oli miellyttävää menoa.) Suosittelen Eurostaria. Alle 26-vuotiaille se on vain 60€/suunta, jos varaa ajoissa. Lentoa kalliimpi, mutta paitsi miellyttävämpi, myös ekologisempi!
Saavuin suoraan Waterloon asemalle. Siitä helposti Northern Linellä pari pysäkkiä ylöspäin, ja olin perillä. Tämä majoitus ei oikeastaan ole hotelli. Se on yliopiston asuntola, jota käytetään kesäisin hotellina. Ihanan laitosmainen... tulee Glasgown eka vuosi mieleen. Mutta siisti huone, puhtaat lakanat ja pyyhkeet, huoneessa kirjoituspöytä ja ikkuna. Ja pesuallas. WC ja suihku suoraan käytävän toisella puolella, pari metriä. Aamiainen tarjoillaan yläkerran ruokalassa. Kyllä minä täällä viihdyn.
Nettailin pari tuntia. Kävin Tescossa ostamassa huoneeseen hedelmiä ja heti syötäväksi kolmioleivän - Britannian lounasleipävalikoima, miten olen sinua kaivannut! Ajattelin elää täällä halvalla. Ei ravintolaruokaa. Leipälounaita kaupasta ja kahvia kahviloissa. Teattereihin sijoitankin 50€ illassa...
Teattereihin. Lounaan jälkeen lähdin Leicester Squarelle. Moneen toivemusikaaliini oli lippuja, valitsin ensiksi Chicagon. Sain reilu tunti ennen esitystä hyvän permantopaikan: 10. rivi. £28,25=43€. Loistava diili.
Lontoon ja Pariisin eroja: Lontoossa on tuplanopeus! Ranska oli koostaan huolimatta levollinen paikka. Metron karttaa voi pysähtyä rauhassa tutkimaan. Minulta kesti hetken päästä kiinni lontoon rytmiin. Jos pysähtyy metrossa, muuttuu kiveksi koskessa. Samoin on kadulla. Jengi juoksee kännykkä korvalla ohi. Jos joku seisoo pohdiskelemassa, kotikieli ei takuulla ole englanti.
Kontrasti sai minut hetkellisesti tajuamaan, miksi monet rakastavat juuri Pariisia. Lontoon sykkeeseen pääsi kuitenkin mukaan, ja aloin nauttia siitä. Siitä saa energiaa. On oltava nopea ja määrätietoinen. Pidän siitä.
Lontoo oikeasti tuntuu pienemmältä. Kaikki on kapeampaa, siistimpää ja hallittavampaa. Metrot ovat ehkä neljäsosan Pariisin metrojunien pituudesta, mutta niitä kulkee kaksi-kolme kertaa tiheämmin. Lontoo on selkeä ja värikäs. Pariisi on harmaa, koristeellinen ja avara. Molemmissa on viehätyksensä. Lontoossa kukaan ei katso silmiin kadulla tai metrossa. Pariisi oli inhimillisempi ja rennompi. Mutta... ne teatterit. Kilpailua ei synny, kun näen Theatrelandin valot ja julkisivut. Olen teatrofiili. Siinä se.
Sanoisin, että Leicester Squaren lippukoju on ainakin jonojensa puolesta hyvä kohde myös illalla. Moni ei uskalla jättää niin viime tippaan, jonotin ehkä 5 min. Paikkani oli silti noin hyvä. Eli aamulla ei ole pakko tulla jonottamaan, jos ei tahdo jo tietää illan suunnitelmiaan. Moni toki tahtoo.
Teatterin jälkeen nukkumaan.
Tästä lähin kirjoitan päivittäin. Selvisin nimittäin perille Lontoon majoitukseeni, ja alueella on käytössä langattomia verkkoja pilvin pimein. Joku niistä SAATTAA olla majapaikan omakin ja laillisesti käytössä. Ainakin aion teeskennellä luulevani niin. (On olemassa järjellisiä perusteita: alakerran oleskeluhuoneessa on ihmisiä langattomien kanssa, joten siellä varmasti on verkko. Huoneeni on suoraan oleskeluhuoneen yläpuolella, joten ei ihmekään, jos verkko kantautuu tänne.)
Herätys jälleen kasilta 9.29 bussille. Marjukka saattoi minut asemalle asti, käytiin vielä kahville ja Eurostar lähti klo 12.16. Lähtöselvitys oli vähän kuin lennolle, mutta matkatavaroista ei tarvinnut luopua ja matkustuskokemus oli sata kertaa miellyttävämpi. Ei painetta, ei purkitettua, kierrätettyä ilmaa. (Kanaalin alla oli vähän painetta, korvissa tuntui, mutta alitus kesti vain 20 min. Loppu 2h oli miellyttävää menoa.) Suosittelen Eurostaria. Alle 26-vuotiaille se on vain 60€/suunta, jos varaa ajoissa. Lentoa kalliimpi, mutta paitsi miellyttävämpi, myös ekologisempi!
Saavuin suoraan Waterloon asemalle. Siitä helposti Northern Linellä pari pysäkkiä ylöspäin, ja olin perillä. Tämä majoitus ei oikeastaan ole hotelli. Se on yliopiston asuntola, jota käytetään kesäisin hotellina. Ihanan laitosmainen... tulee Glasgown eka vuosi mieleen. Mutta siisti huone, puhtaat lakanat ja pyyhkeet, huoneessa kirjoituspöytä ja ikkuna. Ja pesuallas. WC ja suihku suoraan käytävän toisella puolella, pari metriä. Aamiainen tarjoillaan yläkerran ruokalassa. Kyllä minä täällä viihdyn.
Nettailin pari tuntia. Kävin Tescossa ostamassa huoneeseen hedelmiä ja heti syötäväksi kolmioleivän - Britannian lounasleipävalikoima, miten olen sinua kaivannut! Ajattelin elää täällä halvalla. Ei ravintolaruokaa. Leipälounaita kaupasta ja kahvia kahviloissa. Teattereihin sijoitankin 50€ illassa...
Teattereihin. Lounaan jälkeen lähdin Leicester Squarelle. Moneen toivemusikaaliini oli lippuja, valitsin ensiksi Chicagon. Sain reilu tunti ennen esitystä hyvän permantopaikan: 10. rivi. £28,25=43€. Loistava diili.
Lontoon ja Pariisin eroja: Lontoossa on tuplanopeus! Ranska oli koostaan huolimatta levollinen paikka. Metron karttaa voi pysähtyä rauhassa tutkimaan. Minulta kesti hetken päästä kiinni lontoon rytmiin. Jos pysähtyy metrossa, muuttuu kiveksi koskessa. Samoin on kadulla. Jengi juoksee kännykkä korvalla ohi. Jos joku seisoo pohdiskelemassa, kotikieli ei takuulla ole englanti.
Kontrasti sai minut hetkellisesti tajuamaan, miksi monet rakastavat juuri Pariisia. Lontoon sykkeeseen pääsi kuitenkin mukaan, ja aloin nauttia siitä. Siitä saa energiaa. On oltava nopea ja määrätietoinen. Pidän siitä.
Lontoo oikeasti tuntuu pienemmältä. Kaikki on kapeampaa, siistimpää ja hallittavampaa. Metrot ovat ehkä neljäsosan Pariisin metrojunien pituudesta, mutta niitä kulkee kaksi-kolme kertaa tiheämmin. Lontoo on selkeä ja värikäs. Pariisi on harmaa, koristeellinen ja avara. Molemmissa on viehätyksensä. Lontoossa kukaan ei katso silmiin kadulla tai metrossa. Pariisi oli inhimillisempi ja rennompi. Mutta... ne teatterit. Kilpailua ei synny, kun näen Theatrelandin valot ja julkisivut. Olen teatrofiili. Siinä se.
Sanoisin, että Leicester Squaren lippukoju on ainakin jonojensa puolesta hyvä kohde myös illalla. Moni ei uskalla jättää niin viime tippaan, jonotin ehkä 5 min. Paikkani oli silti noin hyvä. Eli aamulla ei ole pakko tulla jonottamaan, jos ei tahdo jo tietää illan suunnitelmiaan. Moni toki tahtoo.
Teatterin jälkeen nukkumaan.
Päivä 8, Pariisi
Kirjoitettu 12.07.2006:
Viimeinen päivä Pariisissa, toiseksi viimeinen herääminen kumipatjalta. kävin aamupäivällä yksin keskiaikamuseossa (Musee du Moyen Age). Marjukan Paris Museum Pass oli jo mennyt vanhaksi.
Paris Museum Pass on muuten hyvä idea, jos aikoo käydä museoissa päivittäin. Sen saa kahdeksi, neljäksi tai kuudeksi päiväksi. 2pv oli 30€, minä otin 4pv 45€. Kuuden päivän hintaa en muista. Marjukka sai omat rahansa pois, minä sain reilusti ylikin. Passeja myydään turisti-infoissa esim. asemilla. Niillä säästää myös aikaa, koska ei tarvitse seisoa lippujonoissa. Jonotettavaa riittää muutenkin: turvatarkastus- ja sisäänpääsyjonot.
Keskiaikamuseo oli ihan hieno. Pidin vanhoista käyttöesineistä (kammat, rasiat) ja seinävaatteista. Loputtomista neitsytmariapatsaista en niin välittänyt. Niitä oli esillä ekoissa huoneissa, kiinnostava osuus alkoi myöhemmin.
Kun Marjukka oli tullut keskustaan, kävimme vielä Eiffel-tornin juurella. Harkitsimme ylös menoa, mutta jonot olivat turhauttavan pitkät emmekä jaksaneet maksaa. (Torni on suunnilleen ainoa paikka, johon Museum Pass ei käy.) Söin vohvelin Nutellalla ja kermalla. Crepes tuli tutuksi jo aiemmin.
Kotimatkalla kävimme kuuluisuuksien hautausmaalla. Hautoja oli vaikea löytää, kannattaa katsoa reitti hyvin portin kartasta. Oscar Wilden hauta ei minusta ollut kovin hieno. Muistomerkki oli liian moderni. Ja siinä pitäisi lukea jotain! Kukaan ei sanonut enempää hienouksia kuin Oscar. Toisaalta se oli täynnä huulipunajälkiä ja huulipunalla kirjoitettuja rakkaudentunnustuksia. Ihmiset suutelevat sitä. Oscar varmaan pitäisi siitä.
Illalla menimme katsomaan uuden Harry Potterin. Se pyöri myös englanniksi Disney Villagessa. (Yleisesti ottaen siellä on kuitenkin 95% ranskankielisiä versioita, mikä on outoa kohdeyleisön huomioon ottaen. Champs Elyseellä käymässäni teatterissa originaaleja oli melkein 50%.)
Ranskassa jäi näkemättä:
- Osa Louvresta
- Versaillesin puutarhat
- Opera Garnier sisältä (ei kuulu Museum Passiin, tosi hieno paikka, innoitti Phantom of the Operan: rakennuksen alla on järvi)
- Eiffel-tornin huippu
- Pukumuseot olisivat myös voineet kiinnostaa.
...eli helposti tarpeeksi toiselle vierailulle.
Parhaat elämykset:
- Pantheon sisältä
- Notre Damen torni
- Versailles & Louvre ulkoa (niin valtavia!)
- Pariisin leffakulttuuri
Viimeinen päivä Pariisissa, toiseksi viimeinen herääminen kumipatjalta. kävin aamupäivällä yksin keskiaikamuseossa (Musee du Moyen Age). Marjukan Paris Museum Pass oli jo mennyt vanhaksi.
Paris Museum Pass on muuten hyvä idea, jos aikoo käydä museoissa päivittäin. Sen saa kahdeksi, neljäksi tai kuudeksi päiväksi. 2pv oli 30€, minä otin 4pv 45€. Kuuden päivän hintaa en muista. Marjukka sai omat rahansa pois, minä sain reilusti ylikin. Passeja myydään turisti-infoissa esim. asemilla. Niillä säästää myös aikaa, koska ei tarvitse seisoa lippujonoissa. Jonotettavaa riittää muutenkin: turvatarkastus- ja sisäänpääsyjonot.
Keskiaikamuseo oli ihan hieno. Pidin vanhoista käyttöesineistä (kammat, rasiat) ja seinävaatteista. Loputtomista neitsytmariapatsaista en niin välittänyt. Niitä oli esillä ekoissa huoneissa, kiinnostava osuus alkoi myöhemmin.
Kun Marjukka oli tullut keskustaan, kävimme vielä Eiffel-tornin juurella. Harkitsimme ylös menoa, mutta jonot olivat turhauttavan pitkät emmekä jaksaneet maksaa. (Torni on suunnilleen ainoa paikka, johon Museum Pass ei käy.) Söin vohvelin Nutellalla ja kermalla. Crepes tuli tutuksi jo aiemmin.
Kotimatkalla kävimme kuuluisuuksien hautausmaalla. Hautoja oli vaikea löytää, kannattaa katsoa reitti hyvin portin kartasta. Oscar Wilden hauta ei minusta ollut kovin hieno. Muistomerkki oli liian moderni. Ja siinä pitäisi lukea jotain! Kukaan ei sanonut enempää hienouksia kuin Oscar. Toisaalta se oli täynnä huulipunajälkiä ja huulipunalla kirjoitettuja rakkaudentunnustuksia. Ihmiset suutelevat sitä. Oscar varmaan pitäisi siitä.
Illalla menimme katsomaan uuden Harry Potterin. Se pyöri myös englanniksi Disney Villagessa. (Yleisesti ottaen siellä on kuitenkin 95% ranskankielisiä versioita, mikä on outoa kohdeyleisön huomioon ottaen. Champs Elyseellä käymässäni teatterissa originaaleja oli melkein 50%.)
Ranskassa jäi näkemättä:
- Osa Louvresta
- Versaillesin puutarhat
- Opera Garnier sisältä (ei kuulu Museum Passiin, tosi hieno paikka, innoitti Phantom of the Operan: rakennuksen alla on järvi)
- Eiffel-tornin huippu
- Pukumuseot olisivat myös voineet kiinnostaa.
...eli helposti tarpeeksi toiselle vierailulle.
Parhaat elämykset:
- Pantheon sisältä
- Notre Damen torni
- Versailles & Louvre ulkoa (niin valtavia!)
- Pariisin leffakulttuuri
14. heinäkuuta 2007
Päivä 7, Pariisi
Kirjoitettu 11.07.2007:
Päivänä 7 kävimme Consiergeriessä, Pariisin historian museo Carnivalétissa, Victor Hugon talossa ja Pantheonilla. Consiergerie on vankila, jossa vallankumouksen uhreja säilytettiin ennen teloitusta. Siellä oli harvinaisen hyvät (maan huomioon ottaen) selostukset myös englanniksi. Paikka ei ollut valtava, mutta se kiinnosti meitä molempia. Historiaa.
Carnivalét sisälsi lisää historiaa. Sitä suosittelisin kaikille jo siksikin, että se on ilmainen. Maksuttomat museot ovat Pariisissa harvassa. Jos tahtoo nähdä vanhoja esineitä ja huonekaluja keskiajalta 1900-luvun alkuun, kannattaa käydä. Minua kiinnosti enemmän, Marjukkaa vähemmän. Museo on melko isokin, kiertelyyn meni helposti yli tunti.
Carnivalét sijaitsee Maraisin kaupunginosassa. Lähellä on myös Victor Hugon talo. Se oli minulle pakkovierailtava, Marjukalle vastenmielinen. Myös Hugon talo on ilmainen. Se on pieni. Tekstejä, kirjeitä ja kuvia. Kaikki ranskaksi.
Viimeiseen kohteeseemme Pantheonille menimme hetken mielijohteesta, koska aikaa oli vielä. Se oli yllättäen tosi hieno. Suosittelen. Kyseessä on 1700-luvull kirkoksi rakennettu kreikkalaisvaikutteinen temppeli, josta tehtiin vallankumouksen aikaan monumentti Ranskan suurmiehille ja historialle. Kryptassa on Voltairen, Rouseaun, Marie & Pierre Curien, Victor Hugon ja Alexandre Dumas'n haudat. Ja sadan muun. Minusta oli ihmeen hienoa seisoa Victorin ja Alexandren yhteisen hautakammion ovella. En ollut odottanut sellaista tunnetta. Miltähän Oscar Wilden hauta tänään tuntuu? Pakostikin vielä hienommalta. Ovat Victor ja Alexandre tosin sankareitani myös. Ilman Victoria ei olisi Les Misérablesia, ja Kolme muskettisoturia on yksi lempikirjoistani kautta aikojen. Lapsena luin sen joka vuosi uudelleen.
Marjukka katselin jotain poliitikkoja. Minä en edes tunne niitä. Kirjailijat ovat minun sankareitani.
Niin, ja Pantheonin pääkerros! Sisältä temppeli on älytömän korkea, täynnä seinämaalauksia ja patsaita. Se oli hirveän hieno. Menisin toistekin. Pääsy maksaa, mutta menisin silti.
Tulen tänne toistekin. Pariisiin. Jäi näkemättä Versaillesin puutarhat ja osa Louvren huonekaluista (menimme vasta kaksi tuntia ennen sulkemista). Mutta en tahtoisi asua Ranskassa. Enkä aio verestää ranskan kielen opintojani lähiaikoina. Vituttaa, kun kaikki puhuvat niin epäselvästi, että ymmärrän espanjaakin paremmin kolmen kuukauden opintojen pohjalta. Pyh, miten epäselvä kieli. Luetusta tekstistä ymmärrän 90%. Ongelma on nimenomaan se ääntäminen. Turhaa vaikeuttamista, sanon minä!
Päivänä 7 kävimme Consiergeriessä, Pariisin historian museo Carnivalétissa, Victor Hugon talossa ja Pantheonilla. Consiergerie on vankila, jossa vallankumouksen uhreja säilytettiin ennen teloitusta. Siellä oli harvinaisen hyvät (maan huomioon ottaen) selostukset myös englanniksi. Paikka ei ollut valtava, mutta se kiinnosti meitä molempia. Historiaa.
Carnivalét sisälsi lisää historiaa. Sitä suosittelisin kaikille jo siksikin, että se on ilmainen. Maksuttomat museot ovat Pariisissa harvassa. Jos tahtoo nähdä vanhoja esineitä ja huonekaluja keskiajalta 1900-luvun alkuun, kannattaa käydä. Minua kiinnosti enemmän, Marjukkaa vähemmän. Museo on melko isokin, kiertelyyn meni helposti yli tunti.
Carnivalét sijaitsee Maraisin kaupunginosassa. Lähellä on myös Victor Hugon talo. Se oli minulle pakkovierailtava, Marjukalle vastenmielinen. Myös Hugon talo on ilmainen. Se on pieni. Tekstejä, kirjeitä ja kuvia. Kaikki ranskaksi.
Viimeiseen kohteeseemme Pantheonille menimme hetken mielijohteesta, koska aikaa oli vielä. Se oli yllättäen tosi hieno. Suosittelen. Kyseessä on 1700-luvull kirkoksi rakennettu kreikkalaisvaikutteinen temppeli, josta tehtiin vallankumouksen aikaan monumentti Ranskan suurmiehille ja historialle. Kryptassa on Voltairen, Rouseaun, Marie & Pierre Curien, Victor Hugon ja Alexandre Dumas'n haudat. Ja sadan muun. Minusta oli ihmeen hienoa seisoa Victorin ja Alexandren yhteisen hautakammion ovella. En ollut odottanut sellaista tunnetta. Miltähän Oscar Wilden hauta tänään tuntuu? Pakostikin vielä hienommalta. Ovat Victor ja Alexandre tosin sankareitani myös. Ilman Victoria ei olisi Les Misérablesia, ja Kolme muskettisoturia on yksi lempikirjoistani kautta aikojen. Lapsena luin sen joka vuosi uudelleen.
Marjukka katselin jotain poliitikkoja. Minä en edes tunne niitä. Kirjailijat ovat minun sankareitani.
Niin, ja Pantheonin pääkerros! Sisältä temppeli on älytömän korkea, täynnä seinämaalauksia ja patsaita. Se oli hirveän hieno. Menisin toistekin. Pääsy maksaa, mutta menisin silti.
Tulen tänne toistekin. Pariisiin. Jäi näkemättä Versaillesin puutarhat ja osa Louvren huonekaluista (menimme vasta kaksi tuntia ennen sulkemista). Mutta en tahtoisi asua Ranskassa. Enkä aio verestää ranskan kielen opintojani lähiaikoina. Vituttaa, kun kaikki puhuvat niin epäselvästi, että ymmärrän espanjaakin paremmin kolmen kuukauden opintojen pohjalta. Pyh, miten epäselvä kieli. Luetusta tekstistä ymmärrän 90%. Ongelma on nimenomaan se ääntäminen. Turhaa vaikeuttamista, sanon minä!
13. heinäkuuta 2007
Päivä 6, Pariisi
Pariisissa on ollut vaikeampi kirjoittaa. Ei omaa huonetta, ei rauhaa. Kirjoitan tätä Pariisin junassa 8. päivän aamuna. Tänään käyn kai lukemassa postit (pakko katsoa uutiset ennen maan vaihtoa), mutta postitan lisää tekstiä varmaan vasta Lontoossa.
Päivänä 6 kävimme Marjukan kanssa Notre Damen torissa, Louvressa ja Riemukaaren päällä. Notre Damea sisältä suosittelisin kaikille. Tornin portaatkaan eivät olleet pahat (paljon lepotaukoja), mutta ylhäällä oli niin korkeaa ja kapeaa, etten päästäisi sinne korkean paikan kammoisia. Olimme Marjukan kanssa yhtä mieltä siitä, että arvoin meitä kumpaakaan on korkealla noin paljon pelottanut (=vatsanpohjassa jopa tuntui jotain).
Louvre oli ihan Louvre. Jos pitää kuvataiteesta, se lienee mahtava. Minulle maalaukset ovat yhdentekeviä, veistokset eivät paljon parempia. Louvressa oli kuitenkin yllättävän paljon myös historiaa ja vanhoja huonekaluja. Niistä pidin. Parhaat osastot olivat Renessanssista 1800-luvun lopulle. Mona Lisan toki näin. Vastoin yleistä mielipidettä minusta se oli livenä hienompi.
Lämpimämpi, moniulotteisempi. Mystisempi.
Moni neuvoo varaamaan Louvreen koko päivän. Se on valtava, mutta minä en saisi siellä kulumaan yli kolmea tuntia. Neljä, jos kävisi kahvillakin ja ottaisi tosi rauhallisesti. Siinä se. On se silti näkemisen arvoinen jo pelkästään kokonsa vuoksi. Samaan tapaan kuin Versailles.
Pariisissa kaikki on isoa. Katujen yli saa tarpoa vartin, monumentin edessä kutistuu muurahaiseksi. Se on samalla vaikuttavaa ja epäkäytännöllistä ja pelottavaa. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että muiden suurkaupunkien rinnalla rakas Lontooni tosiaan on pikkukaupunki, joka vain jatkuu loputtomiin. Siitä pidän. Lontoo ei ole pelottava eikä kutista minua. On tämä Pariisikin hieno, mutta täällä olen varpaillani. Kielelläkin tosin varmasti on vaikutusta.
Illalla kävimme vielä Riemukaaren päällä. Sieltä näki hienosti joka puolelle, ja oikeastaan kannatti kiivetä. Jos menee vain yhteen näköalapaikkaan, kannattaa silti valita Notre Dame. Tai Eiffel-torni, duh. Mutta korkeanpaikankammoisille iso, vakaa, avara Riemukaari voisi sopia. Kiipeäminen tosin vaatii hieman kuntoa.
Päivänä 6 kävimme Marjukan kanssa Notre Damen torissa, Louvressa ja Riemukaaren päällä. Notre Damea sisältä suosittelisin kaikille. Tornin portaatkaan eivät olleet pahat (paljon lepotaukoja), mutta ylhäällä oli niin korkeaa ja kapeaa, etten päästäisi sinne korkean paikan kammoisia. Olimme Marjukan kanssa yhtä mieltä siitä, että arvoin meitä kumpaakaan on korkealla noin paljon pelottanut (=vatsanpohjassa jopa tuntui jotain).
Louvre oli ihan Louvre. Jos pitää kuvataiteesta, se lienee mahtava. Minulle maalaukset ovat yhdentekeviä, veistokset eivät paljon parempia. Louvressa oli kuitenkin yllättävän paljon myös historiaa ja vanhoja huonekaluja. Niistä pidin. Parhaat osastot olivat Renessanssista 1800-luvun lopulle. Mona Lisan toki näin. Vastoin yleistä mielipidettä minusta se oli livenä hienompi.
Lämpimämpi, moniulotteisempi. Mystisempi.
Moni neuvoo varaamaan Louvreen koko päivän. Se on valtava, mutta minä en saisi siellä kulumaan yli kolmea tuntia. Neljä, jos kävisi kahvillakin ja ottaisi tosi rauhallisesti. Siinä se. On se silti näkemisen arvoinen jo pelkästään kokonsa vuoksi. Samaan tapaan kuin Versailles.
Pariisissa kaikki on isoa. Katujen yli saa tarpoa vartin, monumentin edessä kutistuu muurahaiseksi. Se on samalla vaikuttavaa ja epäkäytännöllistä ja pelottavaa. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että muiden suurkaupunkien rinnalla rakas Lontooni tosiaan on pikkukaupunki, joka vain jatkuu loputtomiin. Siitä pidän. Lontoo ei ole pelottava eikä kutista minua. On tämä Pariisikin hieno, mutta täällä olen varpaillani. Kielelläkin tosin varmasti on vaikutusta.
Illalla kävimme vielä Riemukaaren päällä. Sieltä näki hienosti joka puolelle, ja oikeastaan kannatti kiivetä. Jos menee vain yhteen näköalapaikkaan, kannattaa silti valita Notre Dame. Tai Eiffel-torni, duh. Mutta korkeanpaikankammoisille iso, vakaa, avara Riemukaari voisi sopia. Kiipeäminen tosin vaatii hieman kuntoa.
Päivä 5, Pariisi
Kirjoitettu sunnuntaina 08.07.2007:
Vieläkin ollaan alle vierailun puolivälin, vaikka tuntuu jo pitkältä. Pariisissa ollaan vielä seuraavat kolme päivää.
Tänään Marjukalla oli töitä. Lähdin samaa matkaa kahden maissa. Aamu juteltiin asunnolla mm. saksalaisen kämppiksen kanssa. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin: Disleyland on sen verran kaukana Pariisista (40 min RER A) ja Versailles kaukana Pariisin toisella puolella (30 min RER C), että olin Gare du Nordin koukkauksen jälkeen perillä vasta neljän jälkeen. Mesta meni kiinni jo puoli seitsemältä. Onneksi olen nopea katselemaan nähtävyyksiä. Lisäksi ulkona satoi kaatamalla, joten puutarhoja ei olisi halunnutkaan ihastella. Kaikki sisätilat ehdin kiertää, mutta tahdon jollain myöhemmällä vierailulla tulla uudelleen katsomaan puutarhat jonakin aurinkoisena päivänä.
Versaillesissa (noudatetaan nyt sitten tätä virallista taivutusta) vaikuttavinta on valtava koko. Rakennukset häämöttävät kadun päässä massiivisina kuin pyramidit. Huoneistakin isoimmat tekivät suurimman vaikutuksen: sotasali ja peilisali. Peilihuone tosin on niin ylihypetetty, että se oli pieni pettymys. Hieno paikka silti, suosittelen. Aurinkoinen sää olisi ollut plussaa, koska puutarhat näyttivät valtavilta ja vähintään yhtä kiehtovilta kuin rakennukset. Lähellä sulkemisaikaa sateisena päivänä on toisaalta loistava aika kierrellä sisätiloissa: vikan tunnin ajan tärkeissäkin huoneissa oli melko tyhjää. Harva enää aloittaa kierrostaan siinä vaiheessa.
Ei ollut yhtään kivaa, että jäin kaatosateeseen matkalla asemalta linnaan. Niin jäi moni muukin. Loppupäivän oli nuutunut ja kostea olo. Ostin ylihinnoitellun sateenvarjon ja huivin, koska muuten olisin saanut keuhkokuumeen.
Gare du Nordilta hain Eurostar-lippuni torstaiksi. Kaikki kunnossa. Menin nyt jo, koska olin hukannut varausnumeroni ja pelkäsin, että asiaan tulee jotain kommervenkkejä. Pelkkä luottokortti kuitenkin riitti lippujen etsimiseen. Toimistolla puhuttiin hyvää englantia. Liputhan ovat muuten kalliita, mutta alle 26-vuotiaana sain hyvissä ajoin varaamalla matkan hintaan 60€. Hyvin kohtuullista.
Versaillesin sulkeutumisen jälkeen minulla oli pari tuntia tapettavana ennen Marjukan töistä pääsyä. Menin leffaan. Pariisi on leffataivas! Harvinaisia leffoja pilvin pimein, sellaisia, joita edes Briteissä ei nähnyt, saati nyt Suomessa. Lähes kaikesta on sekä ranskaksi dubattu (VF) että alkuperäiskielinen (VO) versio. Tämä on ollut minulle suuri, iloinen yllätys. Katsoin Joseph Gordon-Levittin indie-leffan The Lookout, jota on turha haikailla Suomeen vähään aikaan. Itse asiassa veikkaan, että menee suoraan videolle. Leffateatterit julkaisevat keskitettyä aikataulua, joka on kätevän kokoinen ja ilmaisee hyvin selkeästi, missä mitäkin menee ja millä kielellä. Mainiota. Paras asia tässä maassa.
Nyt nukkumaan. Meni myöhään. Kumipatja ei ole mukavin sänky, mutta kyllä tämä tästä.
Vieläkin ollaan alle vierailun puolivälin, vaikka tuntuu jo pitkältä. Pariisissa ollaan vielä seuraavat kolme päivää.
Tänään Marjukalla oli töitä. Lähdin samaa matkaa kahden maissa. Aamu juteltiin asunnolla mm. saksalaisen kämppiksen kanssa. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin: Disleyland on sen verran kaukana Pariisista (40 min RER A) ja Versailles kaukana Pariisin toisella puolella (30 min RER C), että olin Gare du Nordin koukkauksen jälkeen perillä vasta neljän jälkeen. Mesta meni kiinni jo puoli seitsemältä. Onneksi olen nopea katselemaan nähtävyyksiä. Lisäksi ulkona satoi kaatamalla, joten puutarhoja ei olisi halunnutkaan ihastella. Kaikki sisätilat ehdin kiertää, mutta tahdon jollain myöhemmällä vierailulla tulla uudelleen katsomaan puutarhat jonakin aurinkoisena päivänä.
Versaillesissa (noudatetaan nyt sitten tätä virallista taivutusta) vaikuttavinta on valtava koko. Rakennukset häämöttävät kadun päässä massiivisina kuin pyramidit. Huoneistakin isoimmat tekivät suurimman vaikutuksen: sotasali ja peilisali. Peilihuone tosin on niin ylihypetetty, että se oli pieni pettymys. Hieno paikka silti, suosittelen. Aurinkoinen sää olisi ollut plussaa, koska puutarhat näyttivät valtavilta ja vähintään yhtä kiehtovilta kuin rakennukset. Lähellä sulkemisaikaa sateisena päivänä on toisaalta loistava aika kierrellä sisätiloissa: vikan tunnin ajan tärkeissäkin huoneissa oli melko tyhjää. Harva enää aloittaa kierrostaan siinä vaiheessa.
Ei ollut yhtään kivaa, että jäin kaatosateeseen matkalla asemalta linnaan. Niin jäi moni muukin. Loppupäivän oli nuutunut ja kostea olo. Ostin ylihinnoitellun sateenvarjon ja huivin, koska muuten olisin saanut keuhkokuumeen.
Gare du Nordilta hain Eurostar-lippuni torstaiksi. Kaikki kunnossa. Menin nyt jo, koska olin hukannut varausnumeroni ja pelkäsin, että asiaan tulee jotain kommervenkkejä. Pelkkä luottokortti kuitenkin riitti lippujen etsimiseen. Toimistolla puhuttiin hyvää englantia. Liputhan ovat muuten kalliita, mutta alle 26-vuotiaana sain hyvissä ajoin varaamalla matkan hintaan 60€. Hyvin kohtuullista.
Versaillesin sulkeutumisen jälkeen minulla oli pari tuntia tapettavana ennen Marjukan töistä pääsyä. Menin leffaan. Pariisi on leffataivas! Harvinaisia leffoja pilvin pimein, sellaisia, joita edes Briteissä ei nähnyt, saati nyt Suomessa. Lähes kaikesta on sekä ranskaksi dubattu (VF) että alkuperäiskielinen (VO) versio. Tämä on ollut minulle suuri, iloinen yllätys. Katsoin Joseph Gordon-Levittin indie-leffan The Lookout, jota on turha haikailla Suomeen vähään aikaan. Itse asiassa veikkaan, että menee suoraan videolle. Leffateatterit julkaisevat keskitettyä aikataulua, joka on kätevän kokoinen ja ilmaisee hyvin selkeästi, missä mitäkin menee ja millä kielellä. Mainiota. Paras asia tässä maassa.
Nyt nukkumaan. Meni myöhään. Kumipatja ei ole mukavin sänky, mutta kyllä tämä tästä.
Päivä 4, Hannover - Pariisi
Kirjoitettu lauantaina 07.07.2007 (yritän saada nämä ajan tasalle lähipäivinä):
Päivä on jälleen ollut pitkä. Aloitin Saksasta, päädyin Pariisiin. Heräsin aamuviideltä Hannoverissa. Maija-Leena saattoi minut lentokenttäjunaan. Näemme uudelleen ehkä jo ensi kuussa, kun M-L tulee vierailemaan Suomessa oleskelevan siskonsa luona (sen siskon, jota en vierailulla tavannut).
Saksan joukkoliikenne on tehokkaasti järjestettyä ja halpaa. Kuukausikorteilla saa hiljaisina aikoina matkustaa kaksi yhden hinnalla, kertaliput ovat huimaa reilun euron luokkaa. Matka lentokentälle maksoi alle kolme euroa, mikä on ehdoton ennätys.
Saksasta jäi hyvä mielikuva. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ottavat saksaa huonostikin puhuvan ystävällisesti vastaan. Väki eroaa suomalaisesta siinä, että ihmiset ovat rohkeampia: tekevät omaa juttuaan miettimättä koko ajan, mitä ympärillä olijat ajattelevat. Se tuntuu hienolta, yritän ottaa oppia. Vastaantulijoita katsotaan silmiin ja jopa tervehditään. Yhteenvetoni kuulostaa stereotyyppiseltä: Saksa ei ole kaunein näkemäni maa (vaikka hienoa arkkitehtuuria ja goottikirkkoja oli), mutta se on toimiva, kohtuuhintainen ja helposti lähestyttävä. Pohjoismaalainen ei joutunut kokemaan kulttuurishokkeja tai turhautumaan tehottomuudesta.
Saavuin Pariisiin klo 09.10. Ero tuntui heti. Orlyn lentokenttä ei ollut niitä selkeimmin järjestettyjä: matkustajalauma oli eksyä puolimatkassa matkatavarahihnoille. Niin ei ole ennen käynyt. Orly oli kuitenkin siisti ja ruokakojujen tarjonta houkuttelevaa. Onnistuin myös löytämään RER-junan Pariisiin ja ostamaan masiinasta viiden päivän matkailijalipun. Marjukka tapasi minut Antonyn pysäkillä, oli myöhästynyt junasta eikä ihan ehtinyt kentälle asti vastaan.
Kieliasetelma päässäni on kaksijakoinen. Ranskankielisten kylttien ja ohjeiden seuraaminen tuntuu saksan jälkeen helpolta. Osaan päätellä sanat englannin, italian ja latinan pohjalta. Ei tarvitse juuri miettiä, jouduinpa lukemaan mitä vain. Ihmisten kanssa kommunikoiminen oli kuitenkin Saksassa tuhat kertaa helpompaa. Kaupassa asioiminen sujui helposti, pystyin seuraamaan keskustelujakin. Täällä pelkän tuotteen ostaminen ja maksaminen on vaikeaa. Jo yksin numerot ovat niin hullut! Ja ihmiset mumisevat sanansa yhteen niin, etten tajua mitään siitä, mikä kirjoitettuna olisi helppoa.
Tästä tuli vähän tällainen välipäivä. Olin väsynyt aamuherätyksen jälkeen, Marjukalla oli töitä kahdesta kymmeneen. Jäin kämpille lepäämään siskon lähtiessä töihin. Neljän maissa suuntasin bussilla läheiseen Val d'Europen ostoskeskukseen. En jaksanut lähteä Pariisiin asti, 45 minuutin junamatka. Palloilin alennusmyyntien valtavassa väentungoksessa ja ostinkin pari vaatetta. Ranskassa on ainakin tällä hetkellä ehdottomasti halvempaa kuin Saksassa! Alennukset tosi hyviä. Ostokseni maksoivat reilusti alle kympin kipale. Tungos oli kuitenkin suunnattoman ahdistavaa (kuka käski lähteä lauantaina ostoskeskukseen?), joten palasin junalla Disneylandiin
- niin, olenko sanonut, että Marjukka on Pariisissa, koska on Disneyllä kesätöissä? -
ja käytin pari tuntia McDonald'sin langatonta nettiä. Se on ilmainen ja ainoa laatuaan näillä main. Tuli olosuhteiden pakosta syötyä ensimmäinen McDonald's-ateriani vuosiin. Eipä ollut hääppöinen tuo Big Mac. Hesen kerros on sata kertaa parempi. Mutta Ranska tuntuu halvalta - oletan, että ruoassa oli jonkinlainen Disneyland-lisä, ja silti ateria oli alle 6€. Myös ruokakaupassa oli halpaa kuin Italiassa konsanaan.
Lopuksi palloilin tunnin verran Disney Villagen kaupoissa. En ostanut mitään. (Village on Disneylandin ilmainen osa, sisäänpääsystä huvipuistoon en ole ajatellut maksaa viittäkymppiä.) Lopulta Marjukka tuli töistä. Odotimme bussia ja söimme Ben & Jerry's -jätskiä. Sitten kämpille nukkumaan. Majoitukseni on huonontunut: ilmapatja lattialla.
Päivä on jälleen ollut pitkä. Aloitin Saksasta, päädyin Pariisiin. Heräsin aamuviideltä Hannoverissa. Maija-Leena saattoi minut lentokenttäjunaan. Näemme uudelleen ehkä jo ensi kuussa, kun M-L tulee vierailemaan Suomessa oleskelevan siskonsa luona (sen siskon, jota en vierailulla tavannut).
Saksan joukkoliikenne on tehokkaasti järjestettyä ja halpaa. Kuukausikorteilla saa hiljaisina aikoina matkustaa kaksi yhden hinnalla, kertaliput ovat huimaa reilun euron luokkaa. Matka lentokentälle maksoi alle kolme euroa, mikä on ehdoton ennätys.
Saksasta jäi hyvä mielikuva. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ottavat saksaa huonostikin puhuvan ystävällisesti vastaan. Väki eroaa suomalaisesta siinä, että ihmiset ovat rohkeampia: tekevät omaa juttuaan miettimättä koko ajan, mitä ympärillä olijat ajattelevat. Se tuntuu hienolta, yritän ottaa oppia. Vastaantulijoita katsotaan silmiin ja jopa tervehditään. Yhteenvetoni kuulostaa stereotyyppiseltä: Saksa ei ole kaunein näkemäni maa (vaikka hienoa arkkitehtuuria ja goottikirkkoja oli), mutta se on toimiva, kohtuuhintainen ja helposti lähestyttävä. Pohjoismaalainen ei joutunut kokemaan kulttuurishokkeja tai turhautumaan tehottomuudesta.
Saavuin Pariisiin klo 09.10. Ero tuntui heti. Orlyn lentokenttä ei ollut niitä selkeimmin järjestettyjä: matkustajalauma oli eksyä puolimatkassa matkatavarahihnoille. Niin ei ole ennen käynyt. Orly oli kuitenkin siisti ja ruokakojujen tarjonta houkuttelevaa. Onnistuin myös löytämään RER-junan Pariisiin ja ostamaan masiinasta viiden päivän matkailijalipun. Marjukka tapasi minut Antonyn pysäkillä, oli myöhästynyt junasta eikä ihan ehtinyt kentälle asti vastaan.
Kieliasetelma päässäni on kaksijakoinen. Ranskankielisten kylttien ja ohjeiden seuraaminen tuntuu saksan jälkeen helpolta. Osaan päätellä sanat englannin, italian ja latinan pohjalta. Ei tarvitse juuri miettiä, jouduinpa lukemaan mitä vain. Ihmisten kanssa kommunikoiminen oli kuitenkin Saksassa tuhat kertaa helpompaa. Kaupassa asioiminen sujui helposti, pystyin seuraamaan keskustelujakin. Täällä pelkän tuotteen ostaminen ja maksaminen on vaikeaa. Jo yksin numerot ovat niin hullut! Ja ihmiset mumisevat sanansa yhteen niin, etten tajua mitään siitä, mikä kirjoitettuna olisi helppoa.
Tästä tuli vähän tällainen välipäivä. Olin väsynyt aamuherätyksen jälkeen, Marjukalla oli töitä kahdesta kymmeneen. Jäin kämpille lepäämään siskon lähtiessä töihin. Neljän maissa suuntasin bussilla läheiseen Val d'Europen ostoskeskukseen. En jaksanut lähteä Pariisiin asti, 45 minuutin junamatka. Palloilin alennusmyyntien valtavassa väentungoksessa ja ostinkin pari vaatetta. Ranskassa on ainakin tällä hetkellä ehdottomasti halvempaa kuin Saksassa! Alennukset tosi hyviä. Ostokseni maksoivat reilusti alle kympin kipale. Tungos oli kuitenkin suunnattoman ahdistavaa (kuka käski lähteä lauantaina ostoskeskukseen?), joten palasin junalla Disneylandiin
- niin, olenko sanonut, että Marjukka on Pariisissa, koska on Disneyllä kesätöissä? -
ja käytin pari tuntia McDonald'sin langatonta nettiä. Se on ilmainen ja ainoa laatuaan näillä main. Tuli olosuhteiden pakosta syötyä ensimmäinen McDonald's-ateriani vuosiin. Eipä ollut hääppöinen tuo Big Mac. Hesen kerros on sata kertaa parempi. Mutta Ranska tuntuu halvalta - oletan, että ruoassa oli jonkinlainen Disneyland-lisä, ja silti ateria oli alle 6€. Myös ruokakaupassa oli halpaa kuin Italiassa konsanaan.
Lopuksi palloilin tunnin verran Disney Villagen kaupoissa. En ostanut mitään. (Village on Disneylandin ilmainen osa, sisäänpääsystä huvipuistoon en ole ajatellut maksaa viittäkymppiä.) Lopulta Marjukka tuli töistä. Odotimme bussia ja söimme Ben & Jerry's -jätskiä. Sitten kämpille nukkumaan. Majoitukseni on huonontunut: ilmapatja lattialla.
7. heinäkuuta 2007
Päivityksiä jälkijunassa.
Alla siis kolmen ensimmäisen matkapäivän kuulumiset. Fontit heittelevät oudosti Wordista leikatessa ja liimatessa, mutta siistin kirjoituksia joskus paremmalla ajalla, ehkä vasta kotona. Pitäisi vissiin heittää .txt-tiedoston kautta, niin Word ei yrittäisi ympätä tekstiin omia hienoja asettelujaan, jotka sekoittavat Bloggerin asetukset. Blääh.
No, voin siistiä sitten samalla kun lisään kuvia. Nyt en sitä voi tehdä, kuten 1. matkapäivän johdannossa selitetään.
Palaillaan asiaan, kun tulen seuraavan kerran nettiin! Nyt ollaankin jo Pariisissa, teksteissä Saksan osuus :)
No, voin siistiä sitten samalla kun lisään kuvia. Nyt en sitä voi tehdä, kuten 1. matkapäivän johdannossa selitetään.
Palaillaan asiaan, kun tulen seuraavan kerran nettiin! Nyt ollaankin jo Pariisissa, teksteissä Saksan osuus :)
Matkapäiväkirja, päivä 3: Hannover
Kirjoitettu perjantaina 06.07.2007 klo 16.56 (ja loppuun lauantaina 07.07).
Heräsin oranssissa huoneessa. Johannes oli jo lähtenyt töihin. Söimme Maija-Leenan kanssa aamiaista: paahdettuja pieniä leipäsiä, Nutellaa, juustoa, kurkkua, voita. Menimme kaupungille. Hannoverissa on melko kylmää, sateista ja tuulista. Onneksi otin housutkin mukaan.
Erityisen iloinen olin housuista, kun menimme oudolla vinosti kulkevalla hissillä Rathausen torniin, jossa tuuli niin, että hame olisi varmasti ollut korvissa. Rathause oli ehkä hienoin nähtävyys täällä. Se on vanha, koristeellinen rakennus idyllisen järven rannalla. Tornista näkee kauas, ja alakerran jylhässä, holvimaisessa aulassa on neljä laajaa pienoismallia: kaupunki keskiajalla, 1939, toisen maailmansodan pommitusten jälkeen ja tänä päivänä. Pommitettu katukuva on järkyttävä. Miltei koko keskusta tuhoutui. Vanha Rathause on ainoita lähes kokonaisena säilyneitä rakennuksia. Lähellä on myös vanha kirkko, jonka katto räjäytettiin pois eikä sitä koskaan rakennettu uudestaan. Kirkon luuranko on nyt rauhan muistomerkki. Lattiassa lukee "Kuolleillemme". Se oli aika pysäyttävä näky.
Kiertelimme päivän kaupungilla. Hannover ja Bremen ovat samankokoisia kaupunkeja, mutta Hannover tuntuu isommalta. Ero johtunee juuri siitä, että Hannover rakennettiin täyteen moderneja rakennuksia tuhottujen tilalle, kun taas Bremen selvisi sodasta ehjänä keskiaikaisine kortteleineen. Bremen miellytti minua, historian ystävää, enemmän. Myös kirkko oli hienompi. Hannoverissä jopa se oli moderni vanhasta ulkokuorestaan huolimatta: sisällä oli esillä tilataidetta.
Kävimme vihdoin syömässä sitä pizzaa Italian aikojemme muistoksi. Oli älyttömän hyvää. Mozzarellaa ja rucolaa. Iltapäivällä pelasimme englanninkielistä sanapeliä (melko tasaista oli, Maija-Leenankin englanti on oikeesti älyttömän hyvää). Otimme päiväunetkin, koska aikainen herätys odotti neljäntenä aamuna.
Illalla, Johanneksen tultua kotiin seurakunnan nuorteniltaa pitämästä (olenpa varsinaisten seurakunta-aktiivien kaveri :) kävimme vielä pubissa hamppareilla ja kahdella oluella. Tai minä join olut-limsa-sekoitusta. Yleistä Saksassa, kuulemma. Oli ihan siedettävää. Tavallinen olut on makuuni ihan liian kitkerää, eikä siideriä ollut tarjolla, vaikka joistain pubeista sitä kuulemma saa. Baarissa oli pöytiintarjoilu, vaikka se muuten näytti aika peruspubilta! Outo kulttuuriero. Ja lasku maksettiin ovella ulos mentäessä. Saksalaiset ovat huippukohteliaita. En saanut millään maksaa laskua itse.
Nukkumassa puoliltaöin. Herätys Ranskan lennolle klo 5.00.
Matkapäiväkirja, päivä 2: Bremen - Hannover
Kirjoitettu to 6.7. klo 23.18.
Tänään heräsin vinokattoisesta ullakkohuoneesta nukuttuani hyvin yli kymmenen tuntia. Näin värikkäämpiä unia kuin aikoihin. Matkailu kai antaa mielikuvitukselle ruokaa. Unissa seikkailtiin. Viimeisestä en olisi malttanut herätä. Lisäksi näin unta, jossa vihamielinen kissa kävi käteeni kiinni. Luulen unen johtuneen siitä, että Maija-Leenan perheellä on erittäin ystävällinen ja sympaattinen pieni koira, joka herätti vannoutuneessa kissaihmisessä lämpimiä tunteita.
Söimme ison aamiaisen. Maija-Leenan vanhemmilla on uskomattoman iso, uskomattoman täysi jääkaappi ja kahteen eri huoneeseen ulottuva keittiö. Hurjaa. Ja tosi sokkeloinen talo.
Vietimme päivän kylässä, jossa perhe asuu. Luulen nähneeni maissipeltoja ensi kertaa elokuvien ulkopuolella, sellaisia ihmisenkorkuisia, joissa voi juosta pahiksia karkuun. Ja joihin ufot voivat tehdä kuvioita. Näimme myös hevosia ja muutaman pienen paikallisen nähtävyyden. Söimme isot italialaiset jäätelöannokset. Sitä saa saksasta hyvin yleisesti. Niillä ei ole omaa jäätelöä niin kuin meillä. Kuljimme metsissä, pelloilla ja kylän kaduilla.
Lenny-koira oli mukana, ja ison osan ajasta minä talutin sitä. Lenny on sellainen suunnilleen kissan kokoinen ja niin herttainen, että uskalsin silitellä ja rapsutella sitä ihan yhtä rohkeasti kuin kissaa. Se ei myöskään juuri hauku, kuolaa tai hypi. On niitä näköjään kivojakin koiria.
Söimme perheen kanssa vielä ilta-aterian, hyvää savukalaa ja perunoita. Puhuimme edelleen sataa kieltä sekaisin. On jännää, että perheen äitikin hieman vierastaa puhua suomea. Pitää saksaa yli 30 vuoden jälkeen huomattavasti luontevampana. Puhuimme suomea kuitenkin, ja yllättävän hyvin tytöt ymmärsivät. Maija-Leena osaa puhuakin, sanojen taivuttelu toki tuottaa vaikeuksia (kenelle ei tuottaisi?). Minua kutsuttiin lämpimästi uudelleen kylään, ja voisin mennäkin. Talossa ja kylässä oli jotenkin ihana, lämmin tunnelma.
Illalla juna Hannoveriin. Matka vei reilun tunnin. Pelasimme sen ajan Maija-Leenalle tuomaani Aasi-korttipeliä. Ostin sen lentokentältä, koska vanhanaikainen aski oli söpö ja ajattelin, että pelistä voi opetella eläinten nimiä. Itse pelihän on aika dorka, vedetään vain summassa kortteja ja kerätään eläinperheitä.
Maija-Leenan ja Johanneksen kotona oli vielä kymmenenkin maissa käynnissä raamattupiiri. He ovat siis uskovaisia. Asia ei yleensä tuota minkäänlaisia aaltopituusongelmia, vaikka minua ei ole edes kastettu. Nyt tunsin kuitenkin laskeutuneeni eri planeetalle. En ole koskaan ollut edes jumalanpalveluksessa, saati nyt raamattupiirissä! Onneksi omat saksan ymmärtämisvaikeuteni ja muiden (paitsi Johanneksen, joka on puoliksi britti) haluttomuus puhua englantia vapauttivat minut kaikesta kommentointivastuusta. Virallinen osuus oli muutenkin oikeastaan jo ohi, ja porukka suunnitteli lähinnä tulevia tapaamisia. Juttelimme M-L:n kanssa lähinnä omiamme.
Olen taas saanut oman mukavan huoneen, jossa nukkua. Väsytääkin jo kovasti. Täällä vietän vielä toisen yön. Huomenna katselemme Hannoveria.
Matkapäiväkirja, päivä 1
Terveisiä maailmalta! Nyt on jo neljäs matkapäivä. Olen pitänyt päiväkirjaa kolmesta ensimmäisestä, mutta tämä on eka kerta, kun pääsen omalla koneella nettiin ja pystyn julkaisemaan jotain. Laittaisin kuviakin, mutta Disney Villagen McDonaldsin langaton netti sallii vain sivujen katselun, ei tiedostojen lataamista. (Ei edes pienten kuvatiedostojen. Tylsää. Ohjelmat toki ymmärtäisin.) Lisään kuvia siis myöhemmin.
Olen ystäväni Maija-Leenan vanhempien kotona pikkukylässä Bremenin lähistöllä. Istun ullakkohuoneessa. Sade ropisee vinon katon ikkunaan. Heti huoneeseen astuessani tuli kotoisa olo, kun kattoon silmien tasalle liimattu Jude Law'n nuoruudenkuva tervehti minua ilkikurisella hymyllä. Matka on siis alkanut hienosti.
Tänä aamuna heräsin kuudelta eri maassa, omassa kodissani. Pakkasin viimeiset tavarat, huristin bussilla keskustorille nostamaan käteistä ja sieltä toisella bussilla lentokentälle. Ryanairin kone Bremeniin lähti ajallaan (Ryanairin palveluiden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta olemassaolevat palvelut toimivat kuin rasvattu, monta kertaa on jo todettu). Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta aika hävittiin takaisin matkatavaroiden viivästyneessä hihnalle toimituksessa. Laukku sentään lopulta ilmestyi.
Maija-Leena oli kentällä vastassa. Terminaali on siitä hauska, että vastaanottajat näkevät lasin läpi matkatavaroiden odottelutilaan. Rakkaitaan voi siis moikkailla aikaisemmin kuin yleensä. Tässä tapauksessa saimme moikkailla puolisen tuntia, ennen kuin laukut tulivat. Ajoimme modernin kiiltävällä ratikalla lyhyen matkan keskustaan, veimme tavarani aseman lokeroon ja lähdimme katsoman Bremeniä.
Bremen tuntuu sopivan kokoiselta kaupungilta: ei pieneltä, muttei ahdistavan laajalta. Näin musikanttipatsaan ja kävimme tuomiokirkossa. Kaupunki on sekoitus modernia kiiltoa ja vanhoja, kapeita katuja. Tuomiokirkko oli goottimaisen hieno (tuli Britannian katedraalit mieleen) ja sen museo ilmainen ja mielenkiintoinen. Torniin kiipeäminen maksoi euron, enkä suosittelisi sitä heikkokuntoisille tai korkeanpaikankammoisille (kapeat kierreportaat), mutta sieltä näki pitkälle.
Ajauduimme pitkän valintaprosessin jälkeen syömään lounaaksi fish & chipsiä Maija-Leenan kouluaikaisessa kantaravintolassa. Tosi saksalaista, joo. Oikeasti etsimme italialaista vanhojen aikojen muistoksi, muttemme nälkäisinä malttaneet odottaa löytymistä.
Illaksi tulimme bussilla 40 minuutin päähän tänne Maija-Leenan vanhempien luo. Äiti on Saksassa 30 vuotta asunut suomalainen, isä saksalainen. Pikkusisko on kotona lomalla parin USA:n vuoden jälkeen. M-L itse opiskelee englantia ja italiaa yliopistossa. Oli varsinaisen monikielinen ilta! Me nuoret puhumme keskenämme mieluiten englantia, kun kaikilla se on lähes äidinkielen veroisesti hallussa. Tytöt osaavat suomea vain auttavasti, mutta sitä puhuimme, kun äiti oli mukana keskustelussa. Äiti on sanonut muutaman kommentin myös enganniksi. Isä on toistaiseksi kieltäytynyt puhumasta sanaakaan mitään muuta kuin saksaa. Minä sitä sitten yritän vääntää muutaman sanan, mutta heikkoa on. Kaiken lisäksi minun ja Maija-Leenan helpoin yhteinen kieli olisi englannin jälkeen italia.
Pelasimme kaikki viisi silti Carcassonnea (saksalainen menestystarina!)onnistuneesti. Ymmärrän isän saksankielisestä pelistrategioinnista noin puolet, muun perheen keskustelusta hieman enemmän. Onnistuin olemaan mukana saksankielisissä pelitilanteissa ihan hyvin, noin puolet ajasta tosin itse vastailin englanniksi.
Nyt nukun. On ollut pitkä päivä. Vielä 13 edessä.
Olen ystäväni Maija-Leenan vanhempien kotona pikkukylässä Bremenin lähistöllä. Istun ullakkohuoneessa. Sade ropisee vinon katon ikkunaan. Heti huoneeseen astuessani tuli kotoisa olo, kun kattoon silmien tasalle liimattu Jude Law'n nuoruudenkuva tervehti minua ilkikurisella hymyllä. Matka on siis alkanut hienosti.
Tänä aamuna heräsin kuudelta eri maassa, omassa kodissani. Pakkasin viimeiset tavarat, huristin bussilla keskustorille nostamaan käteistä ja sieltä toisella bussilla lentokentälle. Ryanairin kone Bremeniin lähti ajallaan (Ryanairin palveluiden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta olemassaolevat palvelut toimivat kuin rasvattu, monta kertaa on jo todettu). Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta aika hävittiin takaisin matkatavaroiden viivästyneessä hihnalle toimituksessa. Laukku sentään lopulta ilmestyi.
Maija-Leena oli kentällä vastassa. Terminaali on siitä hauska, että vastaanottajat näkevät lasin läpi matkatavaroiden odottelutilaan. Rakkaitaan voi siis moikkailla aikaisemmin kuin yleensä. Tässä tapauksessa saimme moikkailla puolisen tuntia, ennen kuin laukut tulivat. Ajoimme modernin kiiltävällä ratikalla lyhyen matkan keskustaan, veimme tavarani aseman lokeroon ja lähdimme katsoman Bremeniä.
Bremen tuntuu sopivan kokoiselta kaupungilta: ei pieneltä, muttei ahdistavan laajalta. Näin musikanttipatsaan ja kävimme tuomiokirkossa. Kaupunki on sekoitus modernia kiiltoa ja vanhoja, kapeita katuja. Tuomiokirkko oli goottimaisen hieno (tuli Britannian katedraalit mieleen) ja sen museo ilmainen ja mielenkiintoinen. Torniin kiipeäminen maksoi euron, enkä suosittelisi sitä heikkokuntoisille tai korkeanpaikankammoisille (kapeat kierreportaat), mutta sieltä näki pitkälle.
Ajauduimme pitkän valintaprosessin jälkeen syömään lounaaksi fish & chipsiä Maija-Leenan kouluaikaisessa kantaravintolassa. Tosi saksalaista, joo. Oikeasti etsimme italialaista vanhojen aikojen muistoksi, muttemme nälkäisinä malttaneet odottaa löytymistä.
Illaksi tulimme bussilla 40 minuutin päähän tänne Maija-Leenan vanhempien luo. Äiti on Saksassa 30 vuotta asunut suomalainen, isä saksalainen. Pikkusisko on kotona lomalla parin USA:n vuoden jälkeen. M-L itse opiskelee englantia ja italiaa yliopistossa. Oli varsinaisen monikielinen ilta! Me nuoret puhumme keskenämme mieluiten englantia, kun kaikilla se on lähes äidinkielen veroisesti hallussa. Tytöt osaavat suomea vain auttavasti, mutta sitä puhuimme, kun äiti oli mukana keskustelussa. Äiti on sanonut muutaman kommentin myös enganniksi. Isä on toistaiseksi kieltäytynyt puhumasta sanaakaan mitään muuta kuin saksaa. Minä sitä sitten yritän vääntää muutaman sanan, mutta heikkoa on. Kaiken lisäksi minun ja Maija-Leenan helpoin yhteinen kieli olisi englannin jälkeen italia.
Pelasimme kaikki viisi silti Carcassonnea (saksalainen menestystarina!)onnistuneesti. Ymmärrän isän saksankielisestä pelistrategioinnista noin puolet, muun perheen keskustelusta hieman enemmän. Onnistuin olemaan mukana saksankielisissä pelitilanteissa ihan hyvin, noin puolet ajasta tosin itse vastailin englanniksi.
Nyt nukun. On ollut pitkä päivä. Vielä 13 edessä.
1. heinäkuuta 2007
Hankkikaa päteviä juontajia!
Huomio kulttuurieroista:
Katson telkkarista Dianan muistokonserttia. On tosi ärsyttävää, ettei nuo juontajat tunne brittikulttuuria. Päivittelevät aivan huuli pyöreänä, että (a) vieläkö Take That muka laulaa, (b) voiko ne muka olla niin suosittuja, että tuo stadion hurraa niille täysillä.
Tiedoksi kaikille, että Take Thatin comeback oli viime vuoden isoimpia juttuja Britannian populaarikulttuurissa. Myivät loppuun stadionkiertueen, olivat joka lehden kannessa, voittivat seksikkäin mies -äänestykset lehdissä, hakivat kotiin Brit Awardsit (ja eka kertaa vuosiin Robbie Williams jäi ilman. Niin ne vaakakupit nousee ja laskee). Take That on tällä hetkellä kenties enemmän in kuin koskaan. Vanhat fanit ovat jäljellä (ja ostovoimaisempia kuin aikoinaan), ja uusi sukupolvi faneja on ehtinyt syntyä. Tällä hetkellä TT on briteissä taas suurempi kuin Robbie Williams. Kuka olisi uskonut?
Nykyään ei ole noloa myöntää olleensa TT-fani 10 vuotta sitten. Kaikkea muuta! Joten kerron sen tässäkin ylpeänä kaikille. Ja sen, että mua alkoi aivan hengästyttää, kun äsken katselin esitystä. Ihan vanhojen aikojen muistoksi.
Oli muuten tosi hauskaa, kun prinssi William heilui ja lauloi mukana ja yritti saada mukaan myös Harrya, joka näytti haluavan vajota maan alle. Kävi selväksi, että Harry ei tykkää poikabändeistä.
Kyllä ne juontajat vissiin esityksen aikana tajusi, että totta tuo suosio on.
Katson telkkarista Dianan muistokonserttia. On tosi ärsyttävää, ettei nuo juontajat tunne brittikulttuuria. Päivittelevät aivan huuli pyöreänä, että (a) vieläkö Take That muka laulaa, (b) voiko ne muka olla niin suosittuja, että tuo stadion hurraa niille täysillä.
Tiedoksi kaikille, että Take Thatin comeback oli viime vuoden isoimpia juttuja Britannian populaarikulttuurissa. Myivät loppuun stadionkiertueen, olivat joka lehden kannessa, voittivat seksikkäin mies -äänestykset lehdissä, hakivat kotiin Brit Awardsit (ja eka kertaa vuosiin Robbie Williams jäi ilman. Niin ne vaakakupit nousee ja laskee). Take That on tällä hetkellä kenties enemmän in kuin koskaan. Vanhat fanit ovat jäljellä (ja ostovoimaisempia kuin aikoinaan), ja uusi sukupolvi faneja on ehtinyt syntyä. Tällä hetkellä TT on briteissä taas suurempi kuin Robbie Williams. Kuka olisi uskonut?
Nykyään ei ole noloa myöntää olleensa TT-fani 10 vuotta sitten. Kaikkea muuta! Joten kerron sen tässäkin ylpeänä kaikille. Ja sen, että mua alkoi aivan hengästyttää, kun äsken katselin esitystä. Ihan vanhojen aikojen muistoksi.
Oli muuten tosi hauskaa, kun prinssi William heilui ja lauloi mukana ja yritti saada mukaan myös Harrya, joka näytti haluavan vajota maan alle. Kävi selväksi, että Harry ei tykkää poikabändeistä.
Kyllä ne juontajat vissiin esityksen aikana tajusi, että totta tuo suosio on.
Taas on oltu lennossa.
Muutama kerta viikossa on näköjään kesän kirjoitustahti.
Olkoon sitten niin. Parempi se kuin ei mitään. Tällä kertaa kävin Turussa. Tahdoimme Eini-siskon kanssa katsomaan Samppalinnan kesäteatterin Forum-musikaalia (kyllä, koko perheen harrastus). Menin Einin luo neljäksi yöksi kylään. Eini on kiireinen. Hän on vapaaehtoisena näyttelijänä keskiaikapäivillä ja palkallisena näyttelijänä Väskin seikkailusaarella. Ehdittiin kuitenkin iltaisin laulaa SingStaria.
Musikaalista pian lisää musikaaliosastossa. Sanon kuitenkin, että se oli hyvä ja hauska ja Sami Uotila on loistava musikaaliesiintyjä. Sitä ei moni ehkä salkkarimaineen takaa tiedä. Esityksen heikkous: perushuonot laululyriikkasuomennokset.
Lisäksi luovin tietäni keskiaikamarkkinoiden kuumassa tungoksessa ja grillailin vanhojen kavereiden kanssa Sadun uudella takapihalla. Markkinoista ei oikein saanut otetta, kun ihmisiä ja kojuja oli liikaa, mutta tunnelma oli hyvä. Oli kiva poiketa Turussa. Olisi tosin voinut tavata enemmänkin niitä vanhoja kavereita.
Nyt suunnitella, mitä pakkaan. Matkaan on enää pari päivää. Ehtinen kuitenkin kirjoittaa niiden aikana.
Olkoon sitten niin. Parempi se kuin ei mitään. Tällä kertaa kävin Turussa. Tahdoimme Eini-siskon kanssa katsomaan Samppalinnan kesäteatterin Forum-musikaalia (kyllä, koko perheen harrastus). Menin Einin luo neljäksi yöksi kylään. Eini on kiireinen. Hän on vapaaehtoisena näyttelijänä keskiaikapäivillä ja palkallisena näyttelijänä Väskin seikkailusaarella. Ehdittiin kuitenkin iltaisin laulaa SingStaria.
Musikaalista pian lisää musikaaliosastossa. Sanon kuitenkin, että se oli hyvä ja hauska ja Sami Uotila on loistava musikaaliesiintyjä. Sitä ei moni ehkä salkkarimaineen takaa tiedä. Esityksen heikkous: perushuonot laululyriikkasuomennokset.
Lisäksi luovin tietäni keskiaikamarkkinoiden kuumassa tungoksessa ja grillailin vanhojen kavereiden kanssa Sadun uudella takapihalla. Markkinoista ei oikein saanut otetta, kun ihmisiä ja kojuja oli liikaa, mutta tunnelma oli hyvä. Oli kiva poiketa Turussa. Olisi tosin voinut tavata enemmänkin niitä vanhoja kavereita.
Nyt suunnitella, mitä pakkaan. Matkaan on enää pari päivää. Ehtinen kuitenkin kirjoittaa niiden aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
