Matkapäiväkirja, päivä 1

Terveisiä maailmalta! Nyt on jo neljäs matkapäivä. Olen pitänyt päiväkirjaa kolmesta ensimmäisestä, mutta tämä on eka kerta, kun pääsen omalla koneella nettiin ja pystyn julkaisemaan jotain. Laittaisin kuviakin, mutta Disney Villagen McDonaldsin langaton netti sallii vain sivujen katselun, ei tiedostojen lataamista. (Ei edes pienten kuvatiedostojen. Tylsää. Ohjelmat toki ymmärtäisin.) Lisään kuvia siis myöhemmin.

Kirjoitettu keskiviikkona 4. heinäkuuta klo 23.36:

Olen ystäväni Maija-Leenan vanhempien kotona pikkukylässä Bremenin lähistöllä. Istun ullakkohuoneessa. Sade ropisee vinon katon ikkunaan. Heti huoneeseen astuessani tuli kotoisa olo, kun kattoon silmien tasalle liimattu Jude Law'n nuoruudenkuva tervehti minua ilkikurisella hymyllä. Matka on siis alkanut hienosti.

Tänä aamuna heräsin kuudelta eri maassa, omassa kodissani. Pakkasin viimeiset tavarat, huristin bussilla keskustorille nostamaan käteistä ja sieltä toisella bussilla lentokentälle. Ryanairin kone Bremeniin lähti ajallaan (Ryanairin palveluiden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta olemassaolevat palvelut toimivat kuin rasvattu, monta kertaa on jo todettu). Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta aika hävittiin takaisin matkatavaroiden viivästyneessä hihnalle toimituksessa. Laukku sentään lopulta ilmestyi.

Maija-Leena oli kentällä vastassa. Terminaali on siitä hauska, että vastaanottajat näkevät lasin läpi matkatavaroiden odottelutilaan. Rakkaitaan voi siis moikkailla aikaisemmin kuin yleensä. Tässä tapauksessa saimme moikkailla puolisen tuntia, ennen kuin laukut tulivat. Ajoimme modernin kiiltävällä ratikalla lyhyen matkan keskustaan, veimme tavarani aseman lokeroon ja lähdimme katsoman Bremeniä.

Bremen tuntuu sopivan kokoiselta kaupungilta: ei pieneltä, muttei ahdistavan laajalta. Näin musikanttipatsaan ja kävimme tuomiokirkossa. Kaupunki on sekoitus modernia kiiltoa ja vanhoja, kapeita katuja. Tuomiokirkko oli goottimaisen hieno (tuli Britannian katedraalit mieleen) ja sen museo ilmainen ja mielenkiintoinen. Torniin kiipeäminen maksoi euron, enkä suosittelisi sitä heikkokuntoisille tai korkeanpaikankammoisille (kapeat kierreportaat), mutta sieltä näki pitkälle.

Ajauduimme pitkän valintaprosessin jälkeen syömään lounaaksi fish & chipsiä Maija-Leenan kouluaikaisessa kantaravintolassa. Tosi saksalaista, joo. Oikeasti etsimme italialaista vanhojen aikojen muistoksi, muttemme nälkäisinä malttaneet odottaa löytymistä.

Illaksi tulimme bussilla 40 minuutin päähän tänne Maija-Leenan vanhempien luo. Äiti on Saksassa 30 vuotta asunut suomalainen, isä saksalainen. Pikkusisko on kotona lomalla parin USA:n vuoden jälkeen. M-L itse opiskelee englantia ja italiaa yliopistossa. Oli varsinaisen monikielinen ilta! Me nuoret puhumme keskenämme mieluiten englantia, kun kaikilla se on lähes äidinkielen veroisesti hallussa. Tytöt osaavat suomea vain auttavasti, mutta sitä puhuimme, kun äiti oli mukana keskustelussa. Äiti on sanonut muutaman kommentin myös enganniksi. Isä on toistaiseksi kieltäytynyt puhumasta sanaakaan mitään muuta kuin saksaa. Minä sitä sitten yritän vääntää muutaman sanan, mutta heikkoa on. Kaiken lisäksi minun ja Maija-Leenan helpoin yhteinen kieli olisi englannin jälkeen italia.

Pelasimme kaikki viisi silti Carcassonnea (saksalainen menestystarina!)onnistuneesti. Ymmärrän isän saksankielisestä pelistrategioinnista noin puolet, muun perheen keskustelusta hieman enemmän. Onnistuin olemaan mukana saksankielisissä pelitilanteissa ihan hyvin, noin puolet ajasta tosin itse vastailin englanniksi.

Nyt nukun. On ollut pitkä päivä. Vielä 13 edessä.