Päivä 14: Lontoo - Tampere (loppu)

Kirjoitettu 17.07.2007:

Klo 10.52. Istun Leicester Squaren puistossa. Tämä on kidutusta! Tulin tänne, koska tottumus toi. Mutta en voi ostaa lippuja. Minulla on ainakin kolme tuntia tapettavana, ennen kuin kentälle kannattaa edes ajatella lähtevänsä. Se riittäisi mihin vain. Se riittäisi teatteriin. Mutta kun esitykset alkavat, on jo liian myöhäistä. Kärsin!

Jonot ovat aamulla pidempiä. Tuossa saisi seisoa tunnin tai yli. Itse olen kuitenkin tullut kahdentoista aikaan tai myöhemmin, ja jonot ovat lyhentyneet lähes olemattomiin. Neuvoisin muita tekemään samoin. En tiedä, onko kolmin-nelinkertainen jonotusaika muutamaa riviä parempien paikkojen arvoinen. Sitä paitsi välillä voi tulla uusia peruutuksia.

Ainoa poikkeus: Les Misérables. Se näkyy kesällä olevan niin suosittu, että paikat ovat loppuneet joka kerta kojulle tultuani. Lisäksi sitä ei myydä puoleen hintaan kuten talvella, vaan 25% alennuksella. Sitä varten tulisin jonottamaan esim. puoli tuntia ennen aukeamista (= klo 9.30). Onneksi en nyt tahtonutkaan siihen. Väärin sanottu. Tahdoin, tahtoisin nytkin epätoivoisesti. Pidättäydyin. Sen on pysyttävä elämää suurempana. Sitä ei saa nähdä liian usein.

Klo 12.00: Se on nyt todistettu. Klo 11.50 mennessä jono kutistuu lähes olemattomiin. Tunti sitten se kiemurteli pitkälle puiston laitaa. Nyt tiedän, mitä tehdä tulevaisuudessa.

Klo 12.40: Puistossa alkoi sataa. Kävelin Covent Gardeniin ja vaihdoin kahvilaan. Lontoon keskustassa on viiden metrin välein Starbucks, Caffe Nero, Costa tai joku itsenäinen paikka. Näissä tulee kyllä käytyä. Kesällä loistavia jääjuomia, talvella ihania kuumia herkkuja. Nam. Nyt edessäni on strawberries & cream -jääjuoma.

En ole syönyt lämmintä ruokaa sitten Pariisista lähdön. En ole kaivannut. En syö kotonakaan. olen vähän erikoinen.

Mietin elokuviin menoa, mutta päätin vain kävellä ympäriinsä ja kirjoittaa vihkooni. Olen viimeisiä tunteja Lontoossa. Miksi pakenisin niitä?

Lentokoneessa noin klo 18.00: Outoa, että olen pian taas Suomessa. En tahtoisi olla. Samaan aikaan olen lopen uupunut eikä puhtaita vaatteita ole enkä tiedä, missä mieluummin olisin. Lontoossakaan en. Ei makeaa mahan täydeltä.

Sairauteni on poistunut. Nenä vain vähän vuotaa. Olen pitkästynyt. En jaksaisi kirjoittaa, lukea, nukkua tai tuijottaa ulos ikkunasta. Tahtoisin olla jo kotona, jos sinne kerran joudun. Suunnittelen ensi kesän matkaa. Menen ehkä viikoksi. Ehkä ensin Italiaan viikoksi, sitten Lontooseen toiseksi. Kysyn Maija-Leenaa mukaan Italiaan. Miksei Lontooseenkin. Mieluummin olisin Lontoossa yksin ainakin osittain. Jaksaisiko joku kanssani loputtomia Theatrelandin kävelyitä samoja katuja pitkin, teatteria joka ilta?

Ensi kerralla teen jotain eri tavalla. Olen vähän kauemmin, mutta en mene heti teatteriin. Kasvatan innostusta. Odotan pari iltaa, leikin, että se on mahdotonta. Sitten vasta menen. Ja jätän vikaksi illaksi jotain hienoa, niin en joudu kriisiin. Pakottaudun myös lähtemään enemmän ulos. Huoneessa istumisesta tulee jälkeen päin tuhlattu olo. Vain puistoon tai kahvilaan, mutta ulos.

Sairaus vaikutti. Se yksi päivä oli pakko olla kotona. En jaksanut muuta. Minulla oli suunnitelma sille päivälle, piti mennä leffaan. Suunnitelmasta irtautuminen altisti kotiin jäämiselle. Näin, että se on helppoa ja mahdollista. Harmi, muttei väistämätöntä kannata harmitella. Tein silti paljon. Ensi kerralla teen enemmän... olen enemmän. En vetäydy.

Uudestavuodesta tulee erilainen. Eini saa päättää, mitä tehdään. Lupasin jo. Menemme kahteen musikaaliin, jotka Eini saa valita. Sitten se, historianopiskelija, haluaa takaisin British Museumiin. Sitten on uv-aatto. Sitten en tiedä. Mutta se saa keksiä. On minulla ehdotuksia, jos se ei keksi. Ja toisinaan kiertelemme eri teitä, koska tarvitsen oman vaeltelurauhani.

Hyvästi, matka. Pitää kotona katsoa, jos jäi jotain sanomatta. Ja lisätä valokuvat.