Perheen kuulumisia.

Pikkusiskoni Marjukka (se, joka on Pariisissa) on päässyt Tampereen yliopistoon opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa. Toisella yrittämällä. Se on vaikea ala, eli ihan hyvä suoritus. Hänellä olikin paineita, koska minä pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä ja Eini toisella. Oli pakko päästä, tai olisi perheen musta lammas. (Kyllä, tällaisista kuittaillaan toisille leikkimielisesti. Kuka on mistäkin syystä "perheen paras lapsi".)

Ensi vuonna ollaan sekä naapureita että koulukavereita. Ei meille mitään samoja aineita tule, mutta kiva silti. Voidaan syödä yhdessä toisinaan ja semmoista. Vaikka kyllähän me muutenkin näemme tosi usein. Kiva Marjukalle, hän vaikutti olevan tosi innoissaan.

Äiti ja isä ovat repäisseet tahollaan. Ostaneet pienen maatilan muutaman kilometrin päässä kesämökiltämme. Niiden kiinteistökaupoilla ei tunnu olevan mitään rajaa! Oli kuulemma niin edullinen sijoitus, että pakko oli. Kesämökillä on vielä sata projektia kesken, ja mutta nyt on sitten uusi talo remontoitavana ja pellot laitettavana. Idea on kai, että siellä voidaan tehdä työt. Kesämökille jää nurmikkoa ja rentoutumista, mansikkamaat sun muut siirretään uuteen paikkaan. Kaupunkiasunnosta tai Turkin asunnoista ei tietenkään olla luopumassa. Huh. Ei mitään rajaa. (Yhden sijoitusyksiön ne kuitenkin olivat pistäneet myyntiin, kun viimeksi kävin. Kuulemma huono hyötysuhde. Se on kauniissa, vanhassa Alvar Aallon talossa, mutta sisältä ikävä kyllä karmea murju.)

Ei voinut olla nauramatta, kun luimme uutisen Marjukan kanssa Pariisissa. Tuollaisten ihmisten lapsina emme todellakaan voineet välttää kohtaloamme: kaikilla kolmella on jo omistusasunto. Saa nähdä, koska aletaan hankkia sijoituskämppiä ;D

Ei, vakavasti puhuen olen vanhemmistani hirveän ylpeä. Molemmat ovat duunaritaustaisia ja aloittivat tyhjästä, ostivat 29-vuotiaina omakotitalon lainalla. Kummasti tuota omaisuutta kertyy, kun tekee järkeviä ratkaisuja.