Britannian matka siis oli ja meni.

Ei ollut kovin stressaavaa, kaikki sujui hyvin. Oli aika hyvä, että täti oli mukana. Koko perhe käyttäytyi paremmin kuin omassa porukassa luultavasti olisi käyttäytynyt.

Vaikeinta oli yllättäen ruoan etsiminen. En ole koskaan ennen tajunnut esimerkiksi, miten nirso oma äitini on! Lapsena ruokaa etsittiin ehkä enemmän meidän lasten ehdoilla, joten tämä ei tullut esille. Tällä matkalla ainoa järkevä ratkaisu oli syödä buffet-ravintoloissa aina kun mahdollista. Kun ruokaa piti yrittää valita esimerkiksi pubin listalta, äiti ei löytänyt yhtään ruokalajia, jota olisi halunnut tilata. Ei yhtään. Omituista. Itse en muista koskaan olleeni tilanteessa, jossa mikään annos ruokalistalta ei kelpaisi! (Valkosipuliravintola voisi olla paha nakki, mutta se on ainoa jonka osaan kuvitella. Enkä kyllä voisi sen hajun keskellä mitään syödä, vaikka minulle suostuttaisiinkin valmistamaan valkosipulitonta ruokaa. No, heh, ehkei kovin todennäköinen riski tai tilanne.)

Ilmat olivat hirveät. Melkein koko ajan satoi. Vakuuttelin kyllä, ettei Britanniassa keväällä ja kesällä ole näin kauheaa. Heillä(kin) on vieläpä ollut poikkeuksellisen kylmä talvi - Durhamissa lumi pysynyt maassa kuukauden verran, ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Nyt ei enää ollut lunta, mutta lämpötila oli usein vain pari astetta plussalla, kun normaalina talvena jopa Glasgow'ssa (eli Skotlannissa, eli vielä pohjoisempana) on toistuvasti kymmenenkin plus-asteen päiviä eikä nollaa aliteta usein ainakaan päiväsaikaan.

Oli hyvä ratkaisu matkustaa junalla pohjoiseen ja takaisin. Junassa oli mukavaa, suhteellisen tilavaa ja rentoa, ja näimme ikkunoista paljon kaikenlaista. Perhe tykkäsi, itsekin tykkäsin, enkä kyllä henk. koht. ikinä valitsisi lentoa alle 10 tunnin junamatkojen tilalle. (Nämä nyt kestivät alle neljä tuntia suuntaansa.) En edes hinnan vuoksi.

Lontoossa ehdimme lähinnä käydä bussikierroksella. Se olisi ollut antoisampi, jos bussin katolla olisi voinut olla. Nyt satoi ja tuuli, mutta näki sisältäkin jotain. Pohjoisessa näimme Durhamin läpikotaisin (pieni, kaunis paikka - kuuluisa keskiaikainen katedraali hallitsee kaupunkia ja näkyy kaikkialta) ja Newcastlen vilaukselta. Newcastle vaikutti ihan OK-paikalta... pelkän keskustan perusteella valitsisin pohjoisen teollisuuskaupungeista mieluummin Glasgow'n, mutta Newcastlessakin voi mahdollisesti olla kauniita puistoja heti keskustan ulkopuolella, joten en pikavisiitin perusteella (vieläpä rumana, harmaana päivänä) osaa sanoa.

Tässä Wikipedia-kuva Durhamin ydinkeskustasta. Itse otin matkalla nolla valokuvaa.

Ja musikaalit. Niistä varmaan seuraavaksi omassa jutussaan: Phantom Lontoossa ja Les Mis Manchesterissa matkalla Durhamiin. Phantom oli yllättävänkin jees, olin huolella valinnut meille hyvät paikat, joilta näyttävä lavastus pääsi oikeuksiinsa. Les Misin uudessa ohjauksessa oli joitakin aivan mahtavia parannuksia, mutta toisaalta oli poistettu joitakin rakkaita asioita, joiden perään sydämeni itki. (Tästä oma teksti!)

Lee Mead to star in Wicked from May 2010!

I am really, truly, fangirlishly excited about this bit of news: Whatsonstage: Wicked Returns Lee Mead to Musicals

 Mr. Mead is probably the only musical theatre actor whose VOICE doesn't need to give me chills. :P

(Wait, let's think. John Barrowman's voice probably wouldn't have to - especially when he was younger - but it does, so nevermind. Cheyenne Jackson's voice wouldn't have to... OK, it kind of doesn't, but his suberb acting does. Yeah, Lee Mead is the only person I can think of who has fully captivated me on stage with pretty much just his physical appearance. A dubious honour, but there you go. :D)

I'll be queuing for Wicked day tickets the next couple of times I'm in London. Despite what I just said, I honestly think young Mr. Mead will make a first-rate Fiyero. (And his singing is fine. Just no chills.)

For those who don't know, Fiyero is the love interest, a fairytale prince charming type character - handsome and shallow in the beginning, less shallow towards the end. (Think Hairspray's Link, only the girl is green, not fat.)

Pictured: the Fiyero I first saw, Oliver Tompsett. (And the only one, actually - only seen Wicked the once.) Not a bad looking guy, that one, either. ;)

Uutisia AV-käännösalan nykytilanteesta

Ainakin Google Analyticsin mukaan blogiani lukee typerryttävän suuri määrä ihmisiä, joita AV-käännösala kiinnostaa. Tässäpä teille muutama linkki tuoreisiin uutisiin alan nykytilanteesta - jos kerta blogini kiinnostaa, innostutte varmaan myös näistä!

Journalistiliitto: Kansainväliset tekstitysfirmat uhkaavat kielitaitoa (YLEn uutinen)

Kääntäjien kansanliike  (Artikkeli Ylioppilaslehdessä)

Lopuksi linkki foorumille, jolle jokaisen AV-alalla työskentelevän ja kieliä opiskelevan - mahdollisesti jopa muutenkin alalle mielivän - kannattaa pyytää kutsua.

LEFFA: Nine (2009) - 4,5 stars out of 5

Olen palannut Suomeen. Katsoin matkan aikana kahden livemusikaalin lisäksi myös otsikossa mainitun musikaalileffan.

I think I'm a bit strange. Chicago won an Oscar, I hated it. Nine gets massacred by critics, I go in expecting to hate it (same director), end up loving it.

My biggest complaint about Chicago was that the musical numbers were completely removed from the film's reality. This film kind of has the same thing, but I have NO problem with it whatsoever, because the main character remains the same in both realities - he is watching the musical numbers in his mind and reacting to them.

I listen to Italian at least 10 hours a week these days (while subtitling), and I must say the film's Italian and mock-Italian are _perfectly_ done. Day Lewis's accent is just as pitch-perfect as his acting. This attention to detail is a small thing but really won me over.

The staging of the musical numbers is flawless and breathtaking. (Yes, women are objectified, but that is so the point!) Penelope Cruz is amazing and strikingly beautiful. While Kate Hudson's acting or looks don't exactly rock my world, wait for the musical number - who knew she can sing and dance like that?! Possibly the best in the film.

Here's a music video of the song. It's intercut with other clips from the film and contains no spoilers as far as I can tell. The actual scene has a lot more great dancing, but it also spoils the film slightly, and I couldn't find it on Youtube anyway. (Pronouncing "cinema" the EN way - not ITA, with "ch" as in "chimney" - is not a mistake, Hudson's character is American.)



Marion Cotillard fails miserably at whatever accent she's going for (seems to vary from scene to scene), although she's very good otherwise. They might as well have cut Fergie and the Mother character.

There is very little plot momentum, but we're watching a film about the disintegration of a man's world. How much is there supposed to be?

I've never seen the stage version of Nine. I hear the movie is very, very different, and inferior in most people's opinion. My view may be somewhat altered if I ever manage to catch the real thing, but I can't imagine turning around and starting to _hate_ this, because the film very clearly works for me as is.

Stars: * * * * ½ / * * * * *

Taas se tekstittäjä tuolla jotain saarnaa..?

Vähän tuo matka painaa päälle. Pitäisi tehdä melkoiset vuoret töitä ennen sitä, ja Marjukkakin on taas tulossa alkuviikoksi, mikä (onneksi?) rajoittaa järjettömintä yötä myöten naputtelua. Älkää toisaalta käsittäkö väärin, on kiva lähteä Britanniaan taas, odotan sydämentykytyksiä aiheuttavalla innolla varsinkin tiedätte-kyllä-mitä. (Ks. edellinen kirjoitus, jos joku ei muka tiedä.) Kun vaan saisin nämä työt ensin tehtyä. Ja tavarat pakattua. Ja itseni kentälle keskiviikkona aamuyöstä.

Elämä on täyttynyt töiden lisäksi ammattiyhdistysjutuista. AV-käännösalalla tuulee edelleen, mutta tässä blogissa en edelleenkään viitsi yksityiskohdista kirjoittaa, kun tämä on liian julkinen. Voin varmaan sitten kirjoittaa, kun asiat ovat jo tapahtuneet.

Olen AY-juttuihin liittyen havahtunut siihen, että olen bloginpitäjänä mielipidevaikuttaja paljon vahvemmin kuin olin tajunnut. Olen tässä blogissa vastaillut ihmisten kysymyksiin tekstitysalasta omien henk. koht. kokemusteni pohjalta 100% rehellisesti (rehellisyyttäni älkää pliis epäilkö, vaikka sellaistakin olen rivien välistä joskus aistinut - mitä minä valehtelulla voittaisin?!). Todellisuuteen herättyäni olen alkanut tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole lainkaan tarpeeksi korostanut seuraavaa seikkaa: minun kokemukseni ei ole sama kuin keskivertotekstittäjän kokemus. Se on yksittäinen tapaus. Ei ainutlaatuinen (sen olen tämän uuden yhteisöllisyyden myötä saanut havaita), muttei missään nimessä keskiverto.

Älkää siis lapset kuvitelko, että tekstittäjän elämä on ruusuilla tanssimista, palkkaa tulee ylenpalttisesti ja rahaa riittää vaikka miten moneen kaukolentoon vuodessa. Jos kuvittelette, joudutte melko suurella todennäköisyydellä pahasti pettymään työelämässä. Tälle alalle ei myöskään ole enää helppo päästä, vaikka vielä pari vuotta sitten iloisesti (ja totuudenmukaisesti) niin sanoin. Tällä hetkellä en suosittelisi edes yrittämään. Jos joku juuri parhaillaan harkitsee alalle hakeutumista, sanoisin melkein, että kannattaa odottaa ainakin tämä kevät. Joka nyt pyrkii mukaan, joutuu keskelle melkoista myllytystä.

Les Mis 25th Anniversary Production Photos!

Here's a preview of what I'm seeing next Thursday! (In less than a week! "Squee" is the appropriate reaction.)

Eponine still has her trusty hat. They seem to have hung onto the staples. Less dirt on the face, at least in this picture. I liked the dirt!



IMO the Thernadiers' ball outfits kind of didn't need changing. The West End versions are brilliant. These are in the same vein but slightly less over-the-top. Maybe I'll like them more live.



What hasn't changed much? The barricade, judging by this. I've heard it HAS changed and e.g. no longer revolves, but the visual idea appears very similar here.



Javert now has a much trendier overcoat and an actual bridge to stand on. And STARS! Love!!!



Gareth Gates as Marius. I've actually heard he's very good in the role. A little old, maybe, but nevermind.



In this version, Valjean escapes from the circus, not a work camp.

Only joking. I do wonder if the colours are really this bright. Maybe I'm just too used to the old grey rags.



Later on Valjean looks much more like his West End incarnation. Which makes sense: how many ways of designing 19th century French army uniforms are there?

Enjolras has his trusty vest. Which apparently is the reason John Robyns (who used to play Marius in the West End) really wanted this part. He'd envied that vest for years.



They gave Enjolras a blonde wig. I wonder why. To make him look angelic? To make Robyns look less like a Marius? To make him look more like the current West End god that is David Thaxton?

He does look very dashing. Very Enjolras. I am a bit worried about the tone of his voice... between him and Gates, will it be a little too much like two Mariuses singing?




We have a prettier gate with shrubs and stuff, and Cosette isn't always dressed in black. Cool.

I like Fantine's new dress. And I like that she's beautiful. She needs to be angelic.

They almost always go a bit old on the casting, though. If Fantine is someone who erred in her youth (under 20, sounds like, in her song) and has a child of around 10 years old, wouldn't that actually still make her under thirty?

Tästä lähtien alkuviikot ovat varmaankin hiljaisia.

Meidän Marjukka on minun luona yötä maantanaista keskiviikkoon, koska on periaatteessa muuttanut Turkuun mutta yrittää kuitenkin käydä yliopistoa Tampereella. Kun täällä on seuraa, ja meillä mm. buffynkatseluprojekti (jee), blogin päivittämiselle ei yleensä jää aikaa kun hädin tuskin jää töillekään.

On kyllä mukavaa, että asunnossa on välillä joku muukin kuin minä. Blogi päivittyy toivottavasti oikein ahkerasti muina viikonpäivinä, mutta älkää ihmetelkö alkuviikkojen mahdollista hiljaisuutta.

Tänään on selvä TV-päivä.

Onpa mukavaa, kun Survivorit ja Amazing Racet sun muut jatkuvat heti uusilla kausilla. Myös American Idol alkaa taas kuun lopulla. Jee.

Paheensa kullakin. Vanhasta tottumuksesta seuraan vuosi toisensa perään uskollisesti noita kahta ensiksi mainittua. On onneksi vielä aika vähän, jos kahta katsoo tässä reality-tulvassa. American Idol ei ole yhtä tärkeä, mutta tykkään katsoa laulukohdat, koska ne kilpailijat keskimäärin oikeasti laulavat sairaan hyvin. Lisäksi alkukarsinnat ovat kokonaisuudessaan viihdyttävää katsottavaa... ainakin milloin eivät aiheuta myötähäpeää.

Uusimmassa Survivorissa pistää silmään ennen kaikkea se, että mukana on fiksuja ihmisiä. Ei vain kieroja. Paraatiesimerkkinä se keltaisen heimon sankarilääkäri: viihdyttävä, urheilullinen ja silmin nähden ihan oikeasti älykäs. Sellaisia ihmisiä on nähty kisassa yllättävän vähän. Kierolla tavalla nokkelia urheilullisia ihmisiä on nähty enemmän -sellaisia jotka pelaavat peliä paljon ovelammin kuin esimerkiksi minä osaisin tai haluaisin. Se on kuitenkin minusta eri asia.

Mistä tulikin mieleeni netistä luettu ilouutinen: Survivorin uusin kausi USA:ssa on "Heroes vs. Villains". Ja roistojen puolelle palaa Robin ja Amberin Rob, tuo ihanista ihanin kieroilija. Jippii! (Amber ei - Robilla ja Amberilla on kotona kuukauden ikäinen vauva.) Sankareiden keulakuva taas on Australia-kauden Colby, tuo kunniallinen herrasmies, joka käytännössä lahjoitti pois miljoona dollaria pitämällä lupauksensa siitä, kenet valitsisi rinnalleen loppuäänestykseen.

Kauden idea on minusta aivan mainio, ja nuo kaksi mainitsemaani tyyppiä sankarin ja roiston ruumiillistumat. Koko roolituksen luettuani en ikävä kyllä ole aivan yhtä vaikuttunut. Mukana on aika paljon jengiä, jotka olivat myös äsken nähdyllä Fans vs. Favourites -kaudella, ja joihin ainakin minä olen jo kyllästynyt. Ja millä perusteella ko. kauden voittanut Parvati on roisto, mutta toiseksi tullut Amanda sankari? Yhdessähän ne kieroilivat.

Ehkä kiinnostavimmat tyypit eivät suostuneet mukaan.

Tai ehkä aitoja sankareita oli vaikea löytää. Pelissä on varsinkin viime vuosina painottunut ajatus siitä, että esimerkiksi selkään puukottaminen kuuluu sen henkeen, ja kaikkien pitäisi muka ymmärtää ja hyväksyä se.

Amazing Raceen asti en tässä tekstissä päässyt. No, myöhemmin. Se muuttuu muutenkin kiinnostavammaksi, kun turhat joukkueet putoilevat pois.

Tammikuun matkasuunnitelma

Tänään on ollut väsynyt ja päänsärkyinen olo, eikä kukaan ehkä kaipaa uutta pitkää blogikirjoitusta edellisen jättijutun jatkoksi. Kirjoitan kuitenkin 10 minuuttia tajunnanvirtaa, koska periaatteista ei heti parane tinkiä.

Olen viettämässä viikonloppua ihan vallan kotosalla. Ensi viikonloppukin menee samoissa merkeissä. Uskomatonta ja harvinaista, että pysyn samassa paikassa kaksi viikkoa peräkkäin.

No, ei hätää. Seuraavalla viikolla onkin jo seuraava ulkomaanmatka, hehee. Lähden 20.1. vajaaksi viikoksi Britanniaan, käyttämään vanhempia ja tätiä Eini-siskon luona Durhamissa. (Eini on opetusharjoittelussa ala-asteella, valmistumassa Suomessa hissanopeksi. Tässä on varmaan jokin piilotettu logiikka jonkun valitsijahenkilön mielestä.)

Matkan aikana pyörimme pari päivää Lontoossa - yksi mennessä, yksi tullessa - ja käymme junalla edestakaisin Pohjois-Englannissa (Durham sijaitsee Newcastlen lähellä). Lontoossa porukalle pitää näyttää perusnähtävyyksiä, ja äiti pitää käyttää Phantom of the Operassa, jonka soundtrackia hän rakastaa, muttei ole koskaan nähnyt livenä. Itse olen jo nähnyt West Endissä ja Broadwaylla, ja tästä kiintiöstä riittäisi loppuiän tarpeiksi, mutta on sitä onneksi pahempiakin kärsimyksiä kuin kolmas katselukerta. Täti tulee myös. Iskä halusi jäädä hotellille nukkumaan, heh.

Matkalla Durhamiin pysähdymme minun vaatimuksestani Manchesterissa. Siellä menee Les Misérablesin 25-vuotisjuhlaversio, josta olen blogeissakin vouhkannut vaikka kuinka - uudet lavasteet, uudet sovitukset, uusi ohjaus, John Owen Jones jne, jne - ja tästä kiintiöni ei ole lähimainkaan täynnä. Olen laskenut päiviä ja tunteja jo monta kuukautta. (Jos emme menisi 25-vuotisjuhlaversioon, menisimme toki Lontoossa ennemmin Les Misiin kuin Phantomiin. Se on äidinkin lempimusikaali. Joululomalla itkimme jälleen kerran yhdessä 10-vuotiskonsertti-DVD:n äärellä.)

Aika loppui. Eli juu, sitten moikataan siskoa pari päivää Durhamissa, käydään varmaan porukalla Newcastlessa, tullaan ilman siskoa takaisin Lontooseen, jossa vielä yksi yö ja aikaa tehdä ja ihmetellä, muttei voi enää mennä teatteriin, koska on sunnuntai eikä sunnuntaisin paljon mitään tarjolla. Takaisin ma 25.1.

Saa nähdä, miten hermoni kestävät matkanjohtajana olemista. Olen yrittänyt asennoitua siihen, joten toivottavasti hyvin. Vaikka sukulaisporukalle varmasti pitääkin tilata kaikki ravintoloissa eikä heitä oikeasti voi jättää yksin harhailemaan mihinkään, vaikka miten haluaisi vähän aikaa kulkea rauhassa. No, on meitä onneksi kaksi opasta puolet ajasta.

Ne 2000-luvun parhaat musikaalielokuvat

Tästä tuli paremminkin kategorioihin jaettu "mitä ajattelin 2000-luvun musikaalielokuvista"-teemakirjoitus, mutta minkäs teet?

Englanniksi, koska ajattelen sitä englanninkielistä musikaaliblogia lähiaikoina aloittelevani.

Juttu on jaettu neljään kategoriaan: A - teatterimusikaaleihin pohjautuvat, B - ei-teatterimusikaaleihin pohjautuvat, C - jukeboksit, D - musiikkielokuvat . Lopussa bonuskategoriat X ja Y. Kategoriapakkomielle nostaa päätään. Ajattelutapansa kullakin. Mitä ilmeisemmin. Lisäksi tää on niin pitkä että harva jaksaa lukea, vahingossa tuli, ei voi enää mitään. :)

---

(A) Stage adaptations (in order of faithfulness):

The Phantom of the Opera
The Producers
Chicago
Hairspray
Rent
Dreamgirls
Sweeney Todd

Let's leave out Sweeney Todd for the time being. The other stage-based movie musicals of the 2000's seem to want to replicate watching the thing at the theatre - and to do very little else. It's as if the directors had no original vision. (Unless we're counting the desire to recreate the original for the screen. Which, I suppose, is a vision of sorts. See, now I've just confused myself.)

Most of the films on the list are not cinematic masterpieces, but all of them offer a reasonable substitute for watching the stage musical. The ones I enjoyed the most? Hands down, Rent and Hairspray. (Would also recommend Sweeney, but will get to that at the end of section A.)

I've always thought Rent was completely underrated. Chris Columbus made the unfortunate mistake of staying faithful enough to the stage musical to alienate most laymen, while straying far enough to piss off the fans. I personally embrace Columbus's valiant efforts to recreate Rent as closely as possible while making it work on the screen, but find myself in a tiny minority. Which makes me sad. (I do recommend watching both Rent and Rent Filmed Live on Broadway, to hear the considerable amount of great music that was cut from the film.)

However, everyone should at least love the fact that the cast consists mostly of the original Broadway actors. Seriously! This film is worth watching solely to hear them sing. They are on a Whole. Another. Level. If there was any justice in the world, this would have been a lesson to the directors who go for celebrity stunt casting.

I have a soft spot for Hairspray, too - the delightful Nikki Blonsky in the lead actually sort of disproves my theory about using stage actors wherever possible. (But note: she is not celebrity stunt casting, she was the best newcomer they could find.) Hairspray fully retains the positive energy of the stage version, and the combinaton of coreography and cinematography is quite simply the best thing ever. I'm not crazy about the preachy tone in the second half, or the couple of serious plot changes, but this is still an exemplary stage-to-screen adaptation.

Dreamgirls and The Producers fall in the middle for me. Enjoyable, not my favourite films or stage musicals, not my least favourite. Worth watching for sure.

I do not much care for Phantom or Chicago on stage, which goes hand in hand with how I feel about their screen counterparts. Phantom is wonderfylly lavish, but soulless and exceptionally void of any vision of its own, even compared to the others on the list. (Also, Christine and Phantom should sing better. This is not an easy, poppy musical.) Chicago is probably as good an adaptation as you can get out of Chicago the stage musical, but I happen to dislike the stage musical quite a lot. (Although "Cell Block Tango" almost justifies the existence of both.) So yeah, no. I did not want to run out of the cinema while watching either film, but thus far they have not been added to my collection of musical DVDs.

So, what about Sweeney Todd? It almost deserves a category of its own, because Tim Burton quite clearly had that much-talked-about vision. I sorely miss some of the material that was cut - and Burton cut a lot - but the choices make perfect sense to me: he was turning a pitch-black comedy into a Shakespearean revenge tragedy. The end result is different from the stage musical, but gory, consistent and stylish, albeit heavy enough to discourage repeat viewing (for me, anyway - hence not as big a favourite as Rent or Hairspray).

I am excluding the train wreck that was Mamma Mia! from this list. It's not a real musical anyway.

--

(B) Original (= not based-on-stage) movie musicals:

I can only think of three! A bizarre list... Please tell me I'm forgetting something! (See section C first.)

Enchanted
Corpse Bride
High School Musical 3

Enchanted was adorable, but needed more songs. As is, it was at an annoying level of half-musical. I did enjoy it on other levels.

Corpse Bride was a letdown... not bad by any means, but bland, including the music. I found the songs unimportant, unremarkable and unmemorable, although do remember thinking Helena Bonham Carter had a sweet singing voice. (I should perhaps watch this again with more moderate expectations.)

Feel free to lynch me, but I thoroughly enjoyed High School Musical 3. I thought it was the absolute best it could be within the tight Disney / tween niche constraints. Great coreography; charming nods to stage musicals; inventive... help, what's the equivalent of "staging" in films... or is it still staging... let's say staging for now. (Does it help that Zac Efron is cute? Ye... I mean, we're not talking about that right now.)

---

(C) Jukebox musicals:

Moulin Rouge
Across the Universe

I generally dislike jukebox musicals, but if I had to pick one favourite out of everything I'm mentioning for the decade, it might have to be Moulin Rouge. Its manic energy, truly original vision and visual splendour are beyond compare. The jukebox songs and lyrics actually fit the plot, and the Elephant Love Medley is pure genius. The leads can sing. I dislike the unnecessary melodrama at the very end, but I can always stop watching when the curtain goes down (which feels so right anyway), before the annoying sob story part.

Across the Universe is a far more flawed film, but I definitely enjoyed it - especially the first half, before the thing spirals into incoherent acid-mushroom-hippy-trippy madness, from which the momentum never fully recovers. The singing is very good, the staging of music numbers lovely, lyrics generally fit the plot. A worthy attempt.

---

(D) Good films with music (but not musicals):

Walk the Line
8 Mile
Once

Walk the Line has a touching story, great acting and intense musical performances. I gave it four stars once upon a time.

8 Mile mostly just has one great Oscar-winning song, but I remember enjoying the film at the cinema and even finding Eminem's acting perfectly adequate.

Once is an intimate low-key story about two regular people who are able to make soaring music together. Very worthy.

--------

(X) The films I know should have seen before making this list:
(There are more, right? Tell me!)

Repo! The Genetic Opera
Fame
Nine
Hedwig and the Angry Inch

---

(Y) Three movie musicals I hated in the 2000's:

Romance & Cigarettes (just a bad, bad film)
Mamma Mia (try hiring a coreographer next time... not being a lame jukebox musical might help even more)
Dancer in the Dark (hated the story and thought Björk's songs, while cool on their own, did not suit the character who was into classic musicals)

Jatkomiete AV-käännöskeskusteluun

Kysyin itseltäni: miksi ehdottomasti kannatan AV-kääntäjien työtaistelua, vaikka en itse ole suorastaan onneton nykyisilläkään palkkioilla?

Vastaus on yksinkertainen. Kuulostaisiko millään alalla hyväksyttävältä, että urakkatyöstä maksettava palkkio on suhteellisen kohtuullinen nopeimmille - muut vaihtakoon alaa tai kuolkoon nälkään? No eipä juu. Eiköhän palkkion kuitenkin pitäisi olla sen suuruinen, että keskimääräinen työntekijä elää sillä mukavasti tilanteessa, jossa alalla on kysyntää vastaava määrä ammattitaitoisia työntekijöitä. Muutenhan seurauksena pitäisi loogisesti olla työvoimapula, kun osa porukasta huomaa ettei töillä elä ja hankkii parempia.

(Eikö periaatteessa hitaimmankin työntekijän, jolle riittää töitä = häntä tarvitaan alalla, pitäisi vielä pystyä elättämään itsensä työllään..? )

Tämmöistä mietin tänään.

Painava kysymys AV-kääntäjien palkkauksesta

Tänä vuonna AV-käännösmaailmassa puhaltavat ikävät tuulet. En viitsi niistä tässä tarkemmin jutustella, kun blogini ei ole täysin anonyymi. Sain kuitenkin asiaan liittyen kysymyksen, johon toivottavasti sopii vastata näin julkisestikin.

---
Kysymys:

Hei Anne, ensinnäkin kiitos kiinnostavasta blogista. Pidän tavastasi kirjoittaa. :) Toivottavasti ei haittaa, että kysyn, mutta olisiko 0,20 euroa kakkoskäännöksen repliikiltä sinusta tosiaan vielä OK? Itse laittaisin ehdottoman minimipalkkion kyllä huomattavasti korkeammalle. Valtaosa toimistoille työskentelevistä av-kääntäjistähän on yrittäjiä, joten palkkiosta pitää verojen lisäksi maksaa yrittäjän eläkevakuutus (YEL - n 16 % ensimmäiset neljä vuotta ja sitten n. 21 %)) ja muut kulut (vakuutukset, laitteet, ohjelmistot...) ja säästää lomarahat. Lisäksi pitää varautua siihen, että tällä alalla työtilanteet saattavat vaihdella, ja välillä töitä on saatavilla vähemmän. Eipä tuosta 20 sentistä paljon käteen jää, vai mitä mieltä sinä olet?

Lisäksi haluaisin sanoa, että olet ilmeisesti erittäin nopea kääntäjä ja vieläpä tarkka laadusta. Vai olenko käsittänyt väärin? ;) Noin nopea kääntäjä ehkä pärjääkin pienemmillä palkkioilla (?) Kaikki eivät kuitenkaan ole superihmisiä. ;) Ystävällisin terveisin Mia
--
Vastaus:

Hei Mia! Kiitos mukavista sanoista :)

20 sentin replapalkkiosta, tuota tuota. Kaivoin laskimen esiin ja mietin asiaa tosissani. Palkkio alkaa TOSIAAN olla alarajoilla (ja vahvasti haluan sanoa ettei ainakaan mitään sen alle kannata kuuna päivänä hyväksyä), mutta kyllä minä tuolla palkkiolla vielä tavoitetuntipalkkaani pääsisin ellei käännettävä ohjelma sisältäisi liikaa vaikeaa sanastoa. (Lasken kyllä mukaan nuo mainitsemasi seikat - kunnon kääntäjän tavoin minäkin maksan YELin ja säästän lomarahani, jne jne :)

Kannattaa muuten huomioida, että vastauksestani, jota kommentoit, on jo pari vuotta. Palkkiot ovat siinä ajassa onneksi joitakin senttejä nousseet. Enkä oikeastaan sano 20 sentin palkkiota kohtuulliseksi. Sanon vain, että MINÄ sillä vielä just ja just kohtuullisesti tienaisin. (Minimitavoitepalkkani on n. 30€ tunnissa, mikä ei yrittäjälle ole kovin korkea - tyydynkö tässä liian vähään tai elänkö halvalla? Olen ko. minimipalkalla kyllä ihan mukavasti useamman vuoden elellyt ja maailmalla matkustellut. Osasta töitä tienaan toki hiukan enemmän.)

Olen kyllä mukana "rintamassa" ja foorumilla johon tämä viittaa. ;) Olen foorumilla lueskellut ihmisten kertomuksia omasta käännöstahdistaan ja tullut siihen tulokseen, että olen vaan monia nopeampi ja siksi heitä vähemmän tyytymätön. Saan tehtyä 100 - 200 kakkoskäännösreplaa tai 70 - 100 ykköskäännösreplaa tunnissa suuremmin hikoilematta, jos kyseessä ei ole tekniikan ala tms. Mielestäni en tällä tahdilla joudu vielä lainkaan hutiloimaan eikä laadussa ole valittamista.

Kuten olen ennenkin sanonut, olen vaan aina ollut se tyyppi, joka lähti kokeista koulussa ekana pois. Teki kaksi C-kielen YO-koetta samanassa sessiossa ja joutui silti odottelemaan, milloin se kello olisi 12 ja saisi jo lähteä. Semmoista. Jonkun kai pitää olla se tyyppi. En näe tätä superihmisyytenä, vaikka kiva tunnehan se olisi :D

Mammuttimatka, osa 1

Anonyymi, uudelta nimimerkiltään "7", ehdotti kirjoitusaiheekseni vuoden parhaita asioita.

Saatan palata tähän myöhemmin muiden kategorioiden osalta, mutta vuoden paras kokemus ja vuoden paras kuukausi liittyvät kätevästi eilen aloitettuun aiheeseen: mammuttimatkaani.

Yritän tiivistää matkan pähkinänkuoreen.

Viikko 1, lokakuun viimeinen: Irlanti. Matkan syy oli 2 x Jesus Christ Superstar -konsertti Dublinin National Concert Hallissa ja halu nähdä Steve Balsamo roolissa, joka oli ensimmäinen West End -kokemukseni ja mullisti elämäni. Konsertista pitää kirjoittaa erikseen. Oli kyllä matkustamisen arvoinen.

Olin Dublinissa neljä yötä hostellissa, tapasin hauskoja satunnaisia ulkomaalaisia, tein töitäni, tutustuin kaupungin keskustaan, ja mikä mukavinta, kävin useana iltana Miia H:n kanssa syömässä ja jutustelemassa. Oli hauska tutustua kunnolla kasvotusten! Muistelen tätä matkani alkua / pehmeää laskua lämmöllä ja haluan Dubliniin toistekin.

Viikko 2, marraskuun eka: Meksiko. Matkustin monien vastoinkäymisten kautta reittiä Dublin - Heathrow - Newark - Mexico City - Xalapa. Matkatavarani eksyivät, ja sain ne uudestaan käsiini vasta 6 päivää myöhemmin. Tällä välillä matkalaukkuun oli myös murtauduttu. Onneksi siellä ei ollut mitään järin arvokasta. Eniten ärsytti, että tuliaisiksi tarkoitettuja asioita oli viety.

Kauan ennen matkalaukun uudelleen löytymistä minua kohtasi toinen ongelma. Yöbussi Mexico Citystä Xalapaan oli täynnä, joten löysin itseni Mexico Cityn lentokentältä ilman yöpaikkaa. Se oli aika lailla viimeinen pisara piiiitkän matkan, aikaeroväsymyksen, kielimuurin ja matkatavarahäsläyksen päälle. Oli haastavaa olla jossain välissä itkemättä hysteerisesti sen aikaa, että sain itseni järjestettyä hotelliin. Lopulta kuitenkin löysin itseni lentokenttäsukkulalla varustetusta luksushotellista (Meksikossa kun oltiin, neljän tähden yön hinta oli 40€), nukuin kunnon yöunet, seikkailin kaoottiselle pääbussiasemalle ja sieltä oikeaan bussiin.

Olin perillä Xalapassa lauantaina klo 20 illalla. Irlannissa olin lähtenyt liikkeelle klo 4 perjantaiaamuna. Matka-aikaan pitää lisätä myös 6 aikaerotuntia.

Tilanne ei kirjoitettuna kuulosta niin ikävältä kuin se oli. Pitää laskea yhteen aikaeroväsymys ja jo matkustetut~20 tuntia; matkalaukkujupakka, jota olin jo selvitellyt puolet 6 tunnin odotusajasta Newarkissa; se, ettei kukaan puhunut paria lausetta enempää englantia (onneksi italiaespanjalla selviää pitkälle, jos on pakko); ja se, että bussi ensimmäistä kertaa ikinä oli täynnä, kun sellaista mahdollisuutta ei kukaan ollut ottanut huomioon... Ja tietysti se, että olin tilanteessa yksin. Ei ollut kivaa se.

Aamulla koko homma tuntui jo hauskalta seikkailulta ja vahvisti uskoani siihen, että useimmista asioista kyllä selviää ehjin nahoin varsinkin, jos ei ole turhan taipuvainen panikoimaan. (Nytkään en panikoinut, en ole panikoijatyyppiä... kelasin koko ajan melko tyynesti mielessäni A- B- ja C-skenaarioita ja niiden varaskenaarioita. Itkijätyyppiä toisaalta olen, mikä hankaloitti loppuvaihetta! :D)

Viikko 2 jatkuu huomenna...

Iloa ja vippaskonsteja

Onpa ollut ihmeen ilahduttavaa saada näin paljon kommentteja ja huomata, ettei koko maailma ole unohtanut minua ja blogiani! :) Olin täysin asennoitunut siihen, että 4 kuukauden hiljaiselon jälkeen blogilistan seuraajamäärä on nolla ja muuta kautta seuranneet ovat kauan sitten poistaneet minut listoitaan.

Mutta ei! Aivan ensimmäiseksi haluan siis kiittää kaikkia, vai miten se menikään..?

Ei sillä, että seuraajamääräni koskaan olisivat ennätyksiä hiponeet. Määrä on epäolennainen, laatu ratkaisee. Duh! Olen saanut monta hienoa ja mukavaa uutta tosielämän läheistä tämän blogin kautta. Aivan ensimmäiseksi kiittäisinkin nyt kaikkia, ja... (Tää ei ollut hauska vitsi aikanaan, mutta aika tuntuu äkisti parantaneen sitä? En ymmärrä, ei se mitään. Lopetan.)

Kuten nokkelimmat pokkelimmat ovat viereisestä Twitter-feedistä voineet havaita, minulla on meneillään valtava työsuma, enkä muutamaan päivään taatusti ehdi tehdä blogieni eteen muuta kuin kirjoittaa näitä kymmenminuuttisia. Mutta tästä se lähtee! Anonyymi lupasi kommenttilaatikossa, että laittaisi mulle kirjoitusaiheitakin. Odottelen innolla. :) (Muutkin saa laittaa.)

Vielä jotain neljän kuukauden kuulumisista?

Mullistavia elämänmuutoksia ei ole koettu. Isoin juttu oli varmasti viiden viikon mammuttimatkani, Irlanti - Meksiko - Kalifornia - Kanada - New York.

Elämäänsä ei kukaan voi lisätä minuutteja, mutta suosittelen mammuttimatkailua kaikille oivallisena tapana huijata kalenteria! Ei ole koskaan tuntunut mikään viisiviikkoinen noin pitkältä ajalta tai aika kesästä jouluun näin loputtomalta. Viisi viikkoa maailmalla vastasi noin puolta vuotta kotona.

Oli mahtava matka, muutamia vastoinkäymisiäkin alkupuolella, mutta loppuun ehdittäessä ne olivat jo unohtuneet, ja pääpiirteissään meni hienosti. Matkasta varmaan jatkan tulevina päivinä. :)

Blogin tulevaisuudesta

Olen ajatellut jatkaa bloggaamista. Kyllä.

Olen kuitenkin ajatellut tehdä eräitä muutoksia.

Viime aikoina olen kommunikoinut sosiaalisessa mediassa lähinnä englanniksi. Olen päättänyt, että musikaaliblogistani tulee 100% englanninkielinen - tai paremminkin aloitan uuden englanninkielisen musikaaliblogin, koska minusta olisi höpsöä jos vanhat ja uudet tekstit olisivat samoissa kategorioissa sekaisin eri kielillä. Kategoriatkin on sitä paitsi suomeksi. Höpsis. Uusi puhdas blogipöytä tähän tarvitaan.

Myös päiväkirjablogia aion jatkaa. Olen ajatellut, että yhtenäisyyden vuoksi tämänkin jatkoksi aloittaisin uuden, pääasiasa englanninkielisen, mutta tämä päätös ei ole yhtä kiveen kirjoitettu, enkä sulje pois suomeksi kirjoittamista kun siltä tuntuu. Ensi alkuun luultavasti jatkan tätä tällaisenaan ja keskityn uudistamaan musikaaliblogia. Päiväkirjan uudistamisen aika koittaa jos on koittaakseen.

Muut blogit eivät jatka itsenäisinä. Niihin on muutenkin kertynyt vähän tekstiä viimeisen vuoden mittaan. Kirjoitan varmasti edelleen kirjoista, elokuvista ja TV-ohjelmista, mutta ko. tekstit mahtuvat päiväkirjan piiriin.

Ajattelin joka päivä pistää päälle 10 minuutin ajastimen ja kirjoittaa siinä ajassa päiväkirjaan mielestä päällimmäiset. Sillä tavalla tähän hommaan saadaan taas jotain rutiinia. Tätä kohtaa kirjoittaessani ajastimessa on 3 minuuttia jäljellä, ja teksti alkaa tuntua hyvän pituiselta. Ehdin äsken jo muokata alkupuolen kieliasuakin. Metodi tuntuu toimivan.

Näillä eväillä siis!

Pitäisi varmaan tauon aikaisia kuulumisiakin kertoa... huomenna?