7. tammikuuta 2010

Ne 2000-luvun parhaat musikaalielokuvat

Tästä tuli paremminkin kategorioihin jaettu "mitä ajattelin 2000-luvun musikaalielokuvista"-teemakirjoitus, mutta minkäs teet?

Englanniksi, koska ajattelen sitä englanninkielistä musikaaliblogia lähiaikoina aloittelevani.


Juttu on jaettu neljään kategoriaan: A - teatterimusikaaleihin pohjautuvat, B - ei-teatterimusikaaleihin pohjautuvat, C - jukeboksit, D - musiikkielokuvat .
Lopussa bonuskategoriat X ja Y. Kategoriapakkomielle nostaa päätään. Ajattelutapansa kullakin. Mitä ilmeisemmin. Lisäksi tää on niin pitkä että harva jaksaa lukea, vahingossa tuli, ei voi enää mitään. :)

---

(A) Stage adaptations (in order of faithfulness):

The Phantom of the Opera

The Producers

Chicago
Hairspray
Rent
Dreamgirls

Sweeney Todd

Let's leave out Sweeney Todd for the time being. The other stage-based movie musicals of the 2000's seem to want to replicate watching the thing at the theatre - and to do very little else. It's as if the directors had no original vision. (Unless we're counting the desire to recreate the original for the screen. Which, I suppose, is a vision of sorts. See, now I've just confused myself.)

Most of the films on the list are not cinematic masterpieces, but all of them offer a reasonable substitute for watching the stage musical. The ones I enjoyed the most? Hands down, Rent and Hairspray. (Would also recommend Sweeney, but will get to that at the end of section A.)

I've always thought Rent was completely underrated. Chris Columbus made the unfortunate mistake of staying faithful enough to the stage musical to alienate most laymen, while straying far enough to piss off the fans. I personally embrace Columbus's valiant efforts to recreate Rent as closely as possible while making it work on the screen, but find myself in a tiny minority. Which makes me sad. (I do recommend watching both Rent and Rent Filmed Live on Broadway, to hear the considerable amount of great music that was cut from the film.)

However, everyone should at least love the fact that the cast consists mostly of the original Broadway actors. Seriously! This film is worth watching solely to hear them sing. They are on a Whole. Another. Level. If there was any justice in the world, this would have been a lesson to the directors who go for celebrity stunt casting.

I have a soft spot for Hairspray, too - the delightful Nikki Blonsky in the lead actually sort of disproves my theory about using stage actors wherever possible. (But note: she is not celebrity stunt casting, she was the best newcomer they could find.) Hairspray fully retains the positive energy of the stage version, and the combinaton of coreography and cinematography is quite simply the best thing ever. I'm not crazy about the preachy tone in the second half, or the couple of serious plot changes, but this is still an exemplary stage-to-screen adaptation.

Dreamgirls and The Producers fall in the middle for me. Enjoyable, not my favourite films or stage musicals, not my least favourite. Worth watching for sure.

I do not much care for Phantom or Chicago on stage, which goes hand in hand with how I feel about their screen counterparts. Phantom is wonderfylly lavish, but soulless and exceptionally void of any vision of its own, even compared to the others on the list. (Also, Christine and Phantom should sing better. This is not an easy, poppy musical.) Chicago is probably as good an adaptation as you can get out of Chicago the stage musical, but I happen to dislike the stage musical quite a lot. (Although "Cell Block Tango" almost justifies the existence of both.) So yeah, no. I did not want to run out of the cinema while watching either film, but thus far they have not been added to my collection of musical DVDs.

So, what about Sweeney Todd? It almost deserves a category of its own, because Tim Burton quite clearly had that much-talked-about vision. I sorely miss some of the material that was cut - and Burton cut a lot - but the choices make perfect sense to me: he was turning a pitch-black comedy into a Shakespearean revenge tragedy. The end result is different from the stage musical, but gory, consistent and stylish, albeit heavy enough to discourage repeat viewing (for me, anyway - hence not as big a favourite as Rent or Hairspray).

I am excluding the train wreck that was Mamma Mia! from this list. It's not a real musical anyway.

--

(B) Original (= not based-on-stage) movie musicals:

I can only think of three! A bizarre list... Please tell me I'm forgetting something! (See section C first.)

Enchanted
Corpse Bride
High School Musical 3

Enchanted was adorable, but needed more songs. As is, it was at an annoying level of half-musical. I did enjoy it on other levels.

Corpse Bride was a letdown... not bad by any means, but bland, including the music. I found the songs unimportant, unremarkable and unmemorable, although do remember thinking Helena Bonham Carter had a sweet singing voice. (I should perhaps watch this again with more moderate expectations.)

Feel free to lynch me, but I thoroughly enjoyed High School Musical 3. I thought it was the absolute best it could be within the tight Disney / tween niche constraints. Great coreography; charming nods to stage musicals; inventive... help, what's the equivalent of "staging" in films... or is it still staging... let's say staging for now. (Does it help that Zac Efron is cute? Ye... I mean, we're not talking about that right now.)

---

(C) Jukebox musicals:

Moulin Rouge

Across the Universe

I generally dislike jukebox musicals, but if I had to pick one favourite out of everything I'm mentioning for the decade, it might have to be Moulin Rouge. Its manic energy, truly original vision and visual splendour are beyond compare. The jukebox songs and lyrics actually fit the plot, and the Elephant Love Medley is pure genius. The leads can sing. I dislike the unnecessary melodrama at the very end, but I can always stop watching when the curtain goes down (which feels so right anyway), before the annoying sob story part.

Across the Universe is a far more flawed film, but I definitely enjoyed it - especially the first half, before the thing spirals into incoherent acid-mushroom-hippy-trippy madness, from which the momentum never fully recovers. The singing is very good, the staging of music numbers lovely, lyrics generally fit the plot. A worthy attempt.

---

(D) Good films with music (but not musicals):

Walk the Line

8 Mile
Once


Walk the Line
has a touching story, great acting and intense musical performances. I gave it four stars once upon a time.

8 Mile mostly just has one great Oscar-winning song, but I remember enjoying the film at the cinema and even finding Eminem's acting perfectly adequate.

Once is an intimate low-key story about two regular people who are able to make soaring music together. Very worthy.

--------

(X) The films I know should have seen before making this list:
(There are more, right? Tell me!)

Repo! The Genetic Opera
Fame

Nine
Hedwig and the Angry Inch

---

(Y) Three movie musicals I hated in the 2000's:


Romance & Cigarettes
(just a bad, bad film)
Mamma Mia (try hiring a coreographer next time... not being a lame jukebox musical might help even more)
Dancer in the Dark (hated the story and thought Björk's songs, while cool on their own, did not suit the character who was into classic musicals)

13 kommenttia:

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Possible additions, at least for you to check out: Velvet Goldmine, Lagaan, Memories of Matsuko.

Anne kirjoitti...

Velvet Goldmine on 90-luvulta. Oon kyllä nähnyt sen, ja tykkäsin ainakin silloin teininä. Bollywoodin unohdin kokonaan! Nähtyjä on ainakin Lagaan ja Kabhi Khushi Kabhie Gham. Muitakin. En oikein osaa suhteuttaa Bollywoodia länsimaisiin, ehkä jätän listan ulkopuolelle.

Memories of Matsuko aivan uusi tuttavuus. Kiinnostava. Toi muuten mieleeni toisen japanilaisen, jonka OLEN nähnyt: Happiness of the Katakuris. Outo kuin mikä, mutta tykkäsin muistaakseni paljon... ainakin paljon enemmän kuin leffaseuralainen.

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Me fail decade? Unpossible.

Katakuris oli jotakuitenkin sietämätön minusta.

Sophia kirjoitti...

Bollywoodista tulee Bride and Prejudice mieleen. :D Värikkäitä ne ainakin ovat; Bollywood-musikaalit siis. :) Dreamgirls oli pitkäveteinen tarinansa takia, mutta musiikkipätkät olivat hyviä ja niiden odotuksessa jaksoi katsoa koko leffan.

Musiikkielokuvista tulee mieleen vielä La vie en Rose, mutta en kyllä ole varma, oliko siinä paljonkin musiikkia, kun jouduin katsomaan sen lähes äänettömällä silloisen siipan nukkuessa univelkojaan... :D

Moulin Rougesta en oikein pitänyt, kun tuli yllätyksenä leffaa katsoessa lähes täydellinen Kamelianaisen juonen kopiointi. Alkoi ärsyttää, kun siitä ei ollut "ennakkovaroitusta" (ainakaan silloin vielä, kun leffa alkoi pyöriä teattereissa). :D Tarinahan on mun suosikkeja kaikissa versioissaan, mutta voisi lukea rehellisesti leffan mainoksessakin, mihin juoni perustuu...

Olenpas negatiivisella tuulella. Sanotaan vielä, että Walk the Line, Once ja Chicago olivat mielestäni hyviä. Chicagoa mittaan ihan sillä, että olen jaksanut katsoa sen kolmesti; viimeisellä kerralla tosin vain cell block tangoa odotellen. ;)

Miia kirjoitti...

Höpsis, hyvin jaksoi lukea tämmöinen non-musikaalifriikkikin ;)

Mutta näin melko tietämättömänä oli yllätys nähdä listalla Corpse Bride, kun en itse ole osannut pitää sitä erityisen musikaalisena leffana. Yhtä paljon ja samalla tavalla juonta eteenpäin vieden on musiikkia myös Shrekeissä ja Madagascarissa (tosin laatuhan on toki ihan toista, ja Tim Burton voittaa tämmöiset kisat hands down) ja vaikka Charlie And The Chocolate Factoryssa. Ja miten on muuten Billy Elliotin laita? Luettaisiinko sekin musikaalisiin elokuviin?

Tosi monissa elokuvissa musiikilla on korostunut asema, vaikkeivät sinällään musiikkielokuvia oliskaan. Lasketaanko musikaalielokuviksi vain ne, joissa hahmot itse laulaa luikauttavat ainakin jotain jossain vaiheessa? Vai myös ne, joissa musiikki omalta osaltaan vie juonta eteenpäin, eikä pelkästään toimi äänitaustana? Tulkinnanvarainen juttu taitaa olla tämä, mutta kävi vain kiinnostamaan :)

Anne kirjoitti...

Ensin kommentti @Sophia:

Totta, Bride and Prejudice! Sehän onkin sitten vähän rajatapaus... Onko länsimaalainen musikaali vai Bollywoodia, kun on vähän niinku sekä että? Oli ihan veikeä, vähän ehkä petyin kun olis voinut olla mahtavakin niistä aineksista.

La vie en rosea en oo nähnyt. Olen halunnut. Sehän tuli vähän aikaa sitten telkkarista, eikö?

Ainoa perustelu Moulin Rougen ärsyttävälle nyyhkylopulle on just Kamelianaiseen perustuminen. Mä kyllä tiesin ennalta mihin perustuu, joten se ei siinä mielessä ärsyttänyt. (Eli ei se mitenkään törkeästi kopioinut, vaan ihan virallisesti versioi, ymmärtääkseni... jos näissä joku ero on?) Klassikkoversioinneissa on ennenkin muuteltu loppuja, vrt. Romeo & Julia vs. West Side Story, ja olisin kaivannut tämmöistä käsittelyä, kun se nyyhkyloppu ei silmissäni istu leffan henkeen sitten millään. (Valituksenaiheensa kullakin, selvästi :D)

Mulla on joku järkyttävä asennevamma Chicagoa kohtaan. En vaan pysty tykkäämään siitä, vaikka olen Lontoossakin tunnollisesti katsonut. Osa musiikista on hyvää, mutten tykkää oikein mistään muusta. Ehkä vielä joskus näen tajunnanräjäyttävän version ja paranen asennevammasta. :)

Anne kirjoitti...

@Miia: Olemme perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä. Mitä musikaali on?

Yleisesti hyväksytty kriteeri on, että musikaalissa on pakko olla musiikkia. Melkein kaikesta muusta voidaankin neuvotella! :D Eli olet oikeassa, on tosi tulkinnanvarainen juttu.

Jos nyt yritetään jatkaa selventämistä, musikaalin kappaleet erottaa taustamusiikista se, että ne edistävät juonta. Kappaletta ei voisi ottaa pois tai korvata toisella ilman, että tarinaan jäisi aukko. (Taustamusiikin kohdallahan tämä onnistuisi helposti - tunnelma muuttuisi, mutta juoniaukkoja ei syntyisi.)

Käykö tämä määritelmä järkeen?

Ja kyllä, musikaaleissa on lähes aina niin, että hahmot konkreettisesti avaavat suunsa ja laulavat itse. VOIN kuitenkin kuvitella muunkinlaisia ratkaisuja, jotka silti kuuluisivat musikaalin piiriin. (Hatusta vedetty teoreettinen esimerkki: hahmot vain puhuisivat, tai vaikka tanssisivat, ja jonkinlainen sijaisääni taustalla laulaisi heidän ajatuksiaan. Tämä olisi ehdottomasti musikaali - ääntä ei voisi poistaa teoksesta ilman että yleisöltä jäisi olennaista tietoa saamatta.)

Corpse Bride on muistikuvieni mukaan puhdasverinen musikaali, jossa hahmot laulavat fiiliksistään, suunnitelmistaan jne. Siksi se kuuluu ehdottomasti listalleni.

Rajatapauksiakin on. Joidenkin ihmisten mielestä Walk the Line ja Once, tai mainitsemasi Billy Elliot, voivat ollakin musikaalielokuvia. Minä kuitenkin näen merkittävän eron siinä, että näiden leffojen musiikki ei edistä juonta. Se ei kerro tarinaa, ei ole osa dialogia. Yksi biisi voitaisiin siirtää toiseen kohtaan juonen muuttumatta. (Vertailun vuoksi: elokuvasta Billy Eliot on sittemmin tehty West Endiin samanniminen musikaali, jossa Billy paitsi tanssii musiikin tahtiin, myös laulaa tunteistaan yms. klassista musikaalikamaa.)

Mainitsemasi Shrek on muuten jännä juttu. Ensimmäisessä Shrekissä musiikki on puhdasta taustamusiikkia - yhden energisen, iloisen taustabiisin kohdalle kävisi mikä tahansa energinen, iloinen biisi. Shrekin kakkososa saattaisi teoriassa kuuluakin listalleni, nyt kun muistutit! Siinä nimittäin taitaa olla myös hahmojen laulamia, juoneen kiinteästi liittyviä lauluja? Kolmosta en ole nähnyt.

Tässä oli tätä tajunnanvirtaa... Kysymyksesi on suoraan oman harrastusmaailmani ytimessä ja kuuluu siksi elämäni mielenkiintoisimpiin, joten mielelläni keskustelen tästä :D

Sophia kirjoitti...

Chicagosta tykkääminen perustuu ehkä siihen, että olen Fosse- ja Reinking-fani ja lisäksi tykkään paljon 20-luvun meiningistä Chicagossa - siis elokuvan, kirjallisuuden tms. välityksellä. Oikeasti en olisi halunnut siellä elää... :D

Hmm, liekö sitten ollut markkinointipuolen moka, että kamelianaista ei mainittu mainonnassa. Minulle jäi ainakin mainonnasta se kuva, että tässä on nyt jotain ennennäkemätöntä ja hieno tarina luvassa. Sitten leffa olikin uusversio kamelianaisesta. Ei sinänsä ole mitään versiointia vastaan. Ärsytti vain, kun asia paljastui leffan edetessä. Eikä muistaakseni edes DVD:n kannessa ole mitään mainintaa siitä, mihin juoni perustuu. Tässähän ei ole edes siirretty tapahtumia uuteen paikkaan kuten vaikkapa West Side Storyssa, vaan ajankohta 1800-luku ja tapahtumapaikka Pariisi pysyvät samoina kuin alkuperäisessä tarinassa. Ehkäpä se siksi ärsyttää, kun tarina on lähellä sydäntä. :)

On jäänyt kyllä täysin huomaamatta, jos La Môme (sitä siis tarkoitin tuolla La vie en rosella) on tullut tv:stä viime aikoina. Olisi voinut katsoa uudestaan äänen kanssa. :)

Anne kirjoitti...

On saattanut olla tietoinen markkinointiratkaisu jättää Kamelianaistaustaa vähälle huomiolle ja keskittyä räväkkään menoon ja pop-musiikkiin. Saadaan suurempi yleisö, kun ei korosteta mitään ihme intellektuellijuttuja. (?)

Ehkäpä se leffa, jonka nimen vilaukselta TV-tiedoissa näin, olikin MA vie en rose? Senkin niminen on vissiin olemassa, ja nopeasti ajatellen menivät iloisesti sekaisin. En joka tapauksessa katsonut, joten tiedot ovat hataria. :D

Miia kirjoitti...

Määritelmä käy järkeen eri hyvin, ja selvensi hyvin kyllä tämmöiselle non-friikillekin :) Raja on varmasti joskus aika häilyväkin, mutta pääasiallisesti olin siis ihan oikeilla jäljillä.

Mulle ylipäätään elokuvien musiikki on aika iso juttu (siksipä musiikkivarastostakin löytyy jokusen monta soundtrackia), ja on aina yhtä jännä huomata, miten valtava osa elokuvan jättämää fiilistä on sen musiikilla. Ja miten täysin voi jokin kohtaus muuttua, jos musiikki jätetään kokonaan pois, saati vaihdetaan aivan toisen tyyliseen.

Ei sua kiinnostaisi listata parhaita 2000-luvun elokuvien soundtrackeja? ;)

Anne kirjoitti...

Joo, friikki täällä selittää ;D

Kyllä, olit erittäin oikeilla jäljillä. En varmaan tajunnut vastauksessani tarpeeksi korostaa sitä, kun oli liian kiire selittää kaikenlaista.

En taida olla tarpeeksi omistautunut tai asiantuntija listatakseni parhaita soundtrackeja! Olen liian sanakeskeinen yksilö: kun musiikissa ei ole sanoituksia, se saattaa jäädä minulta käytännössä huomiotta. (Sen sijaan annan elokuvan dialogille paljon enemmän painoarvoa kuin varmaan edes kannattaisi.) Eli olen huo-no arvioimaan leffojen taustamusiikkia!

Musikaalissa musiikki ja sanat kietoutuvat saumattomasti yhteen, ja luulen, että juuri siksi genre sopii minulle niin hyvin. Sanat herättävät minussa muutenkin vahvoja tunteita, ja musiikki vielä vahvistaa niitä tunteita.

Miia kirjoitti...

No hiisi, itsekö tässä pitää niitä soundtrackeja sitten ruveta listaamaan ;)

Ai niin ja muuten, piti kommentoida tuohon sun Firefox-kommentiin: ainakin mulla on tuossa oikeassa alakulmassa tuommoinen pieni snirbula (näppäimistön kuva tai kielikoodi FI), mistä pääsen vaihtamaan kielen niin halutessani, ja se pätee vain siihen ikkunaan, missä sillä hetkellä oon. Ja mä tiedän, että sen snirbulan saa siihen alakulmaan halutessaan, mutta kuollaksenikaan en muista, mistä sen siihen saa. Mä käytän sitä töissä aika paljon, kun näppis on täkäläinen, mutta sormimuistissa on äät ja ööt -> työmeilit ynnä muut naputtelen irkkuasetuksilla, yksityismeilit ja nämä muut suomenkieliset nettihöpinät suomiasetuksilla. Ja vaihdan tosiaan kieltä ihan lennossa tarpeen mukaan. Mä informoin sua, jos satun keksimään, mistä se snirbula siihen ilmestyy ;)

Anne kirjoitti...

Joo, sun pitää listata! :)

Hmm, mulla ei oo tuommoista snirbulaa Firefoxin alakulmassa, mutta luultavasti siis onnistuin painamaan pikanäppäinyhdistelmää, joka aktivoi toiminnon ilman kuvakettakin. Hyvä tietää, että tälle on jonkinlainen järkevä selitys :D