Olen tässä ajatellut...

...että pitäis vissiin alkaa käyttää Twitteriä.

Ensin en yhtään tajunnut, mitä siistiä ko. palvelussa on, mutta yhtäkkiä maailma on päättänyt käännyttää minut käyttäjäksi. Ensimmäinen sysäys oli muistaakseni Sulopuiston Ollin informatiivinen Twitter-juttu, jonka tarkoitus oli vertailla Twitteriä ja Jaikua, mutta minulle se listasi Twitterin hyviä puolia ja mahdollisia käyttötarkoituksia oikein houkuttelevasti. Sitten Mariannekin mainitsi jotain Twitteristä (jutun pointti oli kylläkin muualla, ja kiinnostava pointti olikin). Ja muutama kiinnostava Whedon-näyttelijäkin on aloittanut Twitterin käytön... Kaikkea pientä kasautuu, ja yhtäkkiä tuntuu, että siellä vissiin pitäisi olla.

Kun vielä saisi aikaiseksi. Pitäisikö uskaltautua uuteen, hui?

(Vastaan itselleni: Facebookin kohdalla se ainakin kannatti, joten pitäis vissiin.)

Kävin tänään pika-pikavisiitillä Helsingissä:

Olin kaupunginteatterin Parhaat Palat -teatterikimarassa ja sitä ennen teatteriseuralaisten luona pikaisesti teellä.

En juuri ehtinyt pääkaupungissa vanheta, mutta yllättävän pitkä päivästä silti matkoineen tuli: lähdin kotoa yhdentoista jälkeen aamulla ja palasin yhdeksän jälkeen illalla. Olisi muuten voinut tuntua tyhmältä ravaamiselta, mutta käytin junamatkat hyödyksi tehokkaammin kuin kotona olisin saman ajan käyttänyt. Tein töitä.

Junassa on minusta tosi hyvä keskittyä, se on yksi parhaista työpaikoista. Melkein toivon, että minulla olisi säännölliset työmatkat junalla. Saisin tosi paljon aikaan. Toisaalta... mitä siellä työpaikalla tekisin, jos työt hoituisivat jo junassa? Hmm.

Teatterikimara oli tasoltaan vaihteleva, mutta kokonaisuutena ilahduttava. Tunnelma oli puoliksi virallinen, puoliksi kulissien takainen. Oli hauskaa nähdä hieman sitä sun tätä, mitä näyttelijät itse halusivat esittää: monologeja näytelmistä, kappaleita musikaaleista ja teatterimaailman ulkopuolisia musiikkinumeroita. Monologeista Heidi Heralan Nopola-tekstit olivat kerrassaan yllättävän ratkiriemukkaita. Musikaaleista sydäntäni lämmittivät varsinkin kappaleet kymmenen vuoden takaisesta Les Misérablesista, jota yhä muistelen lämmöllä. Omituista kyllä, esiintyjät eivät olleet kymmenen vuoden takaisia. Sanna Majuri ja Kari Mattila halusivat ilmeisesti muuten vain laulaa Les Misiä?

Mattilan Javert oli melkoisen loistava (ja sai ansaitusti yhdet illan suurimmista aplodeista), mutta mielipiteeni Sanna Majurista itse asiassa laski hiukan. Suomen parhaita, kyllä, mutta olen nähnyt paitsi Suomen parhaan - Nina Tapion - samassa roolissa, myös muutamankin West End -Eponinen. Kriteerini ovat lievästi sanottuna tiukat, eikä Majuri aivan pärjännyt vertailussa. Lähinnä äänestä jäi puuttumaan kuulautta. Mutta, no... tämä ei ollut oikea produktio, äänentoistoa ei varmaan ollut optimoitu, en tuomitse lopullisesti.

Oli antoisa teatteri ja kiva päivä.

Paras juttu jääkiekon MM-kisoissa...

...on tämä sivu: Power Rankings. Naureskelen tuolle aina yksinäni. Odotan jo innolla, että tekstit alkavat muuttua päivittäin. Mm. kyseinen riemukas lista minut viime vuonna toden teolla innostumaan kisoista. Tämähän ei olekaan ryppyotsaista touhua!

Tämän hetken hauskin on ehdottomasti Sveitsin "Dreaming the impossible dream: a bronze medal". Hehehehee.

(2) Mietin tuossa "jännittävää" Kanada - Valko-Venäjä -peliä seuratessani myös: millaistahan olisi olla peräpään maa lähdössä tuollaista hirviötä vastaan? Suomeakin jännittää pelata Kanadaa vastaan, mutta meillä on sentään kohtalaiset teoreettiset mahdollisuudet voittoon, jos hyvin sattuu. Heikommille joukkueille voitto olisi suoranainen ihme. Psyykkaako joukkue pukuhuoneessa itseään vain mahdollisimman kunniakkaaseen tappioon? "Yritetään tehdä edes yksi maali." "Puolustetaan niin maan perkeleesti, jos vaikka tulisi edes tasapeli." (Jälkimmäinen oli luultavasti Norjan mantra viime vuonna.)

Mietin yksi ilta rättiväsyneenä jumpan jälkeen...

...miten hämmästyttävän erilaiset asiat väsyttävät eri ihmisiä.

Minua nukuttaa jumppaaminen. Käyn mieluiten urheilemassa iltapuolella, koska sen jälkeen saan helposti unta vaikka heti. Olen fyysisesti uupunut. Toinen vaihtoehto on käydä heti aamusta, koska silloin energiaa on niin paljon, ettei treeni vedä ihan piippuun... mutta en ehdottomasti ole niitä ihmisiä, jotka saavat jumpasta lisää energiaa ja jaksavat sen jälkeen vaikka sun mitä. En kyllä. Keskiarvoinen vireystila saattaa kyllä koheta paremman kunnon ja lihaskestävyyden myötä, mutta jos käyn urheilemassa, olen rasituksen seurauksena väsyneempi enkä pirteämpi. Eikö se ole loogistakin? Ennen en välttämättä edes uskonut urheilusta piristyviän ihmisten olemassaoloon, vaikka sellaisesta puhutaankin. Miksi muka oma reaktioni olisi päinvastainen?

Vuodenvaihteen USA:n matkalla kohtasin kuitenkin kiinnostavan ilmiön. Minä tykkään matkustamisesta, tykkään olla matkalla. Sehän on varsinainen lepopäivä. Saan olla rauhassa, istua ja lueskella ja ajatella omia ajatuksiani. Mikä siinä väsyttäisi? Nyt ei siis puhuta mistään lennoista Atlantin yli (aikaerot ovat helvetistä ja voivat kyllä väsyttää), vaan matkoista välillä pari-kuusi tuntia.

Kävi kuitenkin ilmi, että Eini-siskoa matkustaminen väsyttää kovasti. Bussimatka Bostonista New Yorkiin vei vain neljä-viisi tuntia, ja sen jälkeen kävimme päivällisellä yhden Einin kaverin kanssa. Kasin maissa mietimme, mitä loppuillan tekisimme. Minulla olisi ehdottomasti ollut energiaa mennä vähintään leffaan. Enhän ollut tehnyt vielä mitään! Olin saanut puoli päivää istua rauhassa paikallani. Mutta Einillä olikin kuulemma ollut rankin päivä aikoihin. Ei jaksanut edes elokuviin lähteä. Vaikka muut päivät olimme kierrelleet nähtävyyksiä Bostonissa!

Eini on yleensä AINA valmis lähtemään elokuviin. Hän halusi matkamme aikana keskimäärin tehdä paljon enemmän asioita kuin minä. Minua nähtävyyksien kiertely, varsinkin ulkoilmassa, uuvuttaa kovasti ja halusin usein hostellille päiväunillekin. (New Yorkissa olikin sitten helpompaa, kun pääsin aina pimeään teatteriin lepäilemään :D Eini sai sillä aikaa kävellä kyllikseen Central Parkissa.) Mutta sitten sinä yhtenä päivänä, kun minä en mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut bussissa rentoutumassa, Einillä olikin ollut rankka päivä.

Outoa, mutta oli se uskottava. Ihmiset OVAT erilaisia.

One London Trip More

Mikaelan kommentit edelliseen tekstiin toivat mieleeni asian, josta on pitänyt kirjoittaa jo vähän aikaa: tämänkesäisen Lontoon matkani.

Vietän tänäkin vuonna juhannuksen Lontoossa: to 18.6. - to 25.6. Ajankohta on osoittautunut hyväksi kahdesta syystä: (1) ko. viikonloppuna on West End Live, eli saan teattereiden lisäksi vielä ilmaistakin musikaaliohjelmaa, (2) ei tartte miettiä, mitä tekisi juhannuksena. (Kuulin tosin huhua kavereiden mahdollisista tupareista, joten nyt saattaa mennä kivakin juhannus sivu suun... mutta ei voi mitään.)

Odotan matkaa jo innolla ja laadin täyttä häkää suunnitelmia siitä, mitkä esitykset pitää ainakin nähdä, mitä kenties minäkin päivänä ja mitä kautta liput kannattaa hankkia.

Olen toistaiseksi varannut kaksi teatteria. Ensinnäkin mulla on ollut treffit Juden kanssa sovittuina jo puolitoista vuotta. Sunnuntaina iltapäpäivästä tapaamme. Ikävä kyllä Kenneth Branagh ei enää ohjaa ko. Hamletia, mikä harmittaa minua about yhtä paljon kuin Juden pois jääminen olisi harmittanut (ihan totta!)... mutta odotan elämystä silti. Lisäksi varasin pari päivää sitten toisen Shakespearen, Open Air Theatren Much Ado About Nothing (lempinäytelmäni, aah). Ma päivällä. (Ajankohta valikoitui, koska maanantaisin ei ole muita päivänäytöksiä.) Tähän ei tietääkseni myydä mitään alennuslippuja, joten ostin ihan firman omilta nettisivuilta, permantopaikka £34. (Olen jo monta vuotta ollut niin snobi teatterinharrastaja, että istumapaikalla on paljon väliä. Mieluummin melkein jätän menemättä kuin istun hattuhyllyllä tihrustelemassa. Paitsi jos oikeasti haluan esitykseen ja hattuhyllypaikka on ainoa, mihin mahtuu.)

Lisäksi olisi sitä sun tätä. Voin julkaista listan, jahka se vähän selkiytyy. Montaa satavarmaa tuskin tulee - tykkään useimmiten päättää vasta aamulla, mitä sinä päivänä katson.

Matka on nyt virallisesti julistettu, mikäli asia koskettaa jotakuta :) (Marianne, ootko kaupungissa ja haluatko nähdä? Tai jopa tarttua uhkaukseeni raahata sut teatteriin..? Ei mitään paineita, siis oikeesti ei :D)


Asustan taas suunnilleen tuolla, YHA-hostellissa St. Paul'sin nurkilla. Ei se ole Lontoon paras hostelli, mutta jostain syystä sinne tuntuu "oikealta" kävellä kotiin. Strandia pitkin ja vanhaan Cityyn, joka muinoin oli koko Lontoo. Kun katedraali täyttää näkökentän, on perillä. Matka on paljon pitempi kuin vaikka Oxford Streetin YHA:an, jossa joulun pikamatkallani asuin, mutta jostain selittämättömästä syystä tunsin sinne palatessani käveleväni väärään suuntaan. En tajua itsekään, mutta näin se on.

Tänään...

(1) Olen lähinnä innoissani musikaaliuutisesta, josta enemmän tässä. Siksi tämä teksti jää lyhyeksi.

(2) Sain pyörääni pumpattua ilmaa. Jee. Vähän se edelleen suhisii ulospäin, mutta pumppasin vastaan, ja pumpun mittarin mukaan renkaiden paine koheni merkittävästi. Oli kyllä rankempaa kuin paraskaan olka- ja hauistreeni. Huh. Mutta pyörällä oli nyt oikein hyvä ajella jumppaan.

(3) Alan olla hiukan huolissani. Todella löysä viikko työaikataulussa on johtanut siihen, että ma + ti kokonaistuntimäärä on toistaiseksi 1,25 h. Kyllä mun piti tehdä etukäteen ensi viikon töitä, piti piti... Huomenna ainakin teen pari tuntia hammaslääkärin ja lounastreffien välissä. Ja torstaina voisi paiskia kunnon päivän ja perjantaina toisen. Joo. Kyllä se tästä.

Ei ole tänä keväänä ollut toista näin kevyttä viikkoa. Yksi minulle sallittakoon. Olen tällä hetkellä melkein 1 500€ plussalla tavoiteansiooni nähden, eli ei heti tartte huolestua, vaikka kuukausitasot olisivat parisataa tavoitetta pienemmät.

Apua?

Ostin pyörään muka kunnon pumpun. Semmoisen lattiamallin, jota pumpataan kaksin käsin kuin sarjakuvapommin räjäytysmekanismia (ei sama merkki kuin kuvassa). Mutta en saa sitä tukevasti kiinni venttiiliin. Kun alan pumpata, ilmaa suhisee saman verran ulos- kuin sisäänkinpäin, tai siltä ainakin kuulostaa. Tämä ei voi olla oikein! Pitäisikö se pumppu vaan painaa raivolla syvemmälle venttiilin päälle ennen kuin kääntää kiristysvipua? Ei voi olla näin hankalaa...

T. Nimim. "Uusavuton"

Nonni.

Olen palautunut ja latautunut. On se ihanaa välillä vaan olla kotona.

Olen varmasti jo tilittänyt tästä, mutta kirjoitan silti. Ne, joille asia on tuttu, voivat jättää tekstin lukematta ja ihastella blogin uutta hillityn kesäistä pohjaa, joka on peräisin Keisarin uusista vaatteista. (Aika kyyninen nimi sivustolle, jonka tarkoitus kaiketi ON pukea blogi uuden näköiseksi!)

Joka syksy ja kevät minulla on hyvä tarkoitus ottaa kalenteriini matkoja ja ohjelmaa vain joka toiselle viikonlopulle, koska tiedän, että silloin pää ei räjähdä. Ikävä kyllä joka syksy ja kevät käy niin, että sallittujen viikonloppujen loputtua ilmestyy vielä sitä sun tätä houkuttelevaa, ja aukot täyttyvät yksi kerrallaan ajatuksella "pakkohan tuonnekin on päästä". Lopputulos tänäkin vuonna: tämä on toinen tai kolmas kolmas tyhjä viikonloppuni joulun jälkeen ja eka sitten... Turkinmatkaa edeltäneen pakkailuviikonlopun maaliskuun alussa? Juu.

Onneksi lisäksi on ollut muutama semmoinen viikonloppu, että ohjelma onkin tullut tänne minun suuntaani. Se on huomattavasti kevyempää - kuin puoliksi tyhjä viikonloppu.

Tähän kuitenkin loppui tämänkertainen suma. (Ennen kesän sumaa, joka ei yleensä ole aivan yhtä paha eikä vielä ole aineellistunut, mutta kyllä loppusyksystäkin vielä luulin, että ehkei keväälle tulekaan pahaa sumaa, joten nyt en oleta mitään.) Loppuhuhtikuun ja toukokuun ajan ON näillä näkymin lähestulkoon niin, että joka toinen viikonloppu on vapaa. Aah. Muutama lisävieras Tampereelle päin saattaa vielä lyödä tulonsa lukkoon, mutta kuten sanottu, se on kevyttä ja kivaa. Hyvältä näyttää.

Pää savuaa...

Urgh, nyt on ollut pari niin kiireistä päivää, ettei ole pystynyt kirjoittamaan.

Voin joskus myöhemmin selittää, mistä kiireistä oli kysymys... nyt ei oikein kykene. Ei mitään kovin jännää kuitenkaan.

Olen onneksi viikonlopunkin Tampereella, joten ehkä se tästä.

Pyöräily on jo muuttunut kevyemmäksi. Lisäksi ostin urheiluvälineliikkeestä kunnon pumpun, jolla ehkä jopa saan renkaisiin ilmaa. Käsipumppua kun voi käytellä vaikka koko päivän, eikä MITÄÄN tapahdu. Tulee ikävä isää, joka vanhoina hyvinä aikoina pumppasi pyörän keväisin. (Silloin kun vielä vihasin pyöräilyä. Heh.)

Päivän teksti = TV-teksti (+ pääsiäinen)

Tämän päivän kirjoitusta kannattaa etsiä TV-puolelta. Sinne kirjoitin, on jo myöhä, en jaksa kirjoittaa tänne oikein mitään.

Pääsiäinen meni, söin suklaata ja muutenkin liikaa. Oltiin koko perheen voimin mökillä. Laiskoteltiin, ainakaan minä en tehnyt oikein mitään. Pelattiin herttaa.

Olenkohan koskaan viettänyt yhtään pääsiäistä erossa perheestä? Skotlannin vuosista en ole ihan varma, mutta voisin melkein väittää, että en.

Toisaalta saattaapi olla, että vikana vuonna vietin, kun Suomeen muutto heinäkuun alussa oli sen verran lähellä ja jäin tekemään töitä. Juu. Näin se taitaa olla. Olen viettänyt yhden (1) kappaleen pääsiäisiä muualla kuin perheen parissa. Se lienee silti tilastollisesti melko vähän.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.


En vielä tiedä, jaksanko taas katsoa. Kyllä varmaan tulee katsottua, koska äiti ei ole tätä versiota koskaan nähnyt.

Uaah, lunta?!

Tai mitä räntää lie.

Menenkin näköjään junalle bussilla enkä pyörällä.

Liiallinen valittaminen olisi kuitenkin tyhmää, koska x-määrä lunta on aina parempi kuin lumeton talvi. Paljon mieluummin ottaisin uudelleen tämän runsaslumisen vuoden kuin edellistä lumetonta. Vaikka maa onkin valkoisena pitkänperjantain aamuna.

Lähtötunnelmissa...

Kirjoitin tänään tälleen American Idolista tuolla toisella puolella.

Paljon enempää ei taida jaksaa tai ehtiä.

Olen huomenna lähdössä junalla vanhempien luo. Ostin liput onneksi jo tänään. Jouduin silti idän junassa käytäväpaikalle, mutta ne onkin tunnettuja siitä, että ovat kaikkein täysimpiä.

Olen myös harjoitellut lisää pyörällä ajoa. Mäkipyöräilykestävyyttä täytyy ehdottomasti saada lisää. Ja sitten ihan vain yleisesti tottua taas satulaan. Mutta kyllä se tästä. Kun tulee vielä vähän lämpimämpi, on paljon kivempi polkea.

Mökillä on netti eikä niin paljoa ohjelmaa kuin kylä-kyläpaikoissa, joten ehkäpä minusta kuullaan jo ennen tiistaita. Viimeistään kuitenkin silloin. Hyvää pääsiäistä!

Lakkauttakaa nelipäiväiset työviikot!

Tänään on melkoinen työkiire. Nelipäiväinen työviikko on ihan helvetistä. Mieluummin tekisin viimeiset työt junassa matkalla vanhempien luo ja palauttaisin sitten siellä. Nyt pitää ahertaa ne raivolla jo torstaiksi ja tehdä junassa korkeintaan ensi viikon töitä etukäteen.

Tiedostan, että olen hiukan yksin mielipiteeni kanssa :D

Ei mua toisaalta ollenkaan haittaa, jos nelipäiväinen viikko on lyhennetty alkupäästä. Se on OK. Mutta lakkauttakaa lomaperjantait.

Tänään pääsin ajamaan polkupyörällä ekaa kertaa. Kumit pitäisi pumpata, mutta kulki se noinkin ensi hätään. Ei olleet tyhjentyneet kokonaan talven aikana. Ajaja oli kylläkin talviterässä. Ei voi olla noin rankkaa polkea.

Oman unielokuvansa sankaritar

Näin yöllä elävämpää unta kuin aikoihin. Se vuoksi aloin ajatella unia laajemminkin.

En tiedä, näkevätkö muut unia, joissa ovat elokuvissa tai liveroolipeleissä, eikä mikään oikeastaan ole totta. Minä näen enimmän osan ajasta. Se on vapauttavaa. Voi tehdä mitä vain, mutta tekijä en oikeastaan ole minä itse (vaan "hahmoni") eivätkä asiat tapahdu oikeasti, joten ei tarvitse niin pelätä tai tuntea syyllisyyttä.

Kun olen unielokuvan päähenkilö, en tietenkään (?) näe unta, jossa kuvataan elokuvaa otos kerrallaan. (Olis aika tylsä uni!) Näen elokuvan omasta näkökulmastani kuin se tapahtuisi reaaliajassa. Koen kuitenkin vahvasti, että tämä on elokuva, fiktiota. Olen itse jossain roolihahmoni sisällä ja voin kiinnostuneena tarkkailla hänen toimintaansa. Vastanäyttelijöinä voi olla tunnettujakin näyttelijöitä. En silti unessa koe tuntevani ko. näyttelijöitä - hehän vain esittävät jotain unielokuvani hahmoa. (Joku kerta olin post-apokalyptisessa toimintaseikkailussa Jude Law'n ja Ewan McGregorin kanssa. Oli loistava yö :D Muistan enää vain, että Juden hahmo oli kaunis petturi ja sai surmansa. Toisaalta kerran näin unta, jossa oikea Ewan oli kadonnut serkkuni isän puolelta, tuli Suomeen, me rakastuimme palavasti ja tunsimme syyllisyyttä siitä. Se uni oli olevinaan oikeasti totta, ja vieläkin hetkellisesti kuvittelen tuntevani McGregorin sen vuoksi.)

Kerrotaan vielä tämän yön unielokuvastakin. Olin kotiopettajatar, joka saapui 1800-luvulla Britanniasta New Yorkiin hienostoperheeseen. Olosuhteet muuttivat matkalla muotoaan, ja lopussa olinkin jonkinlainen yliopiston tutkimusapulainen / au pair -tyyppinen hahmo nykyajan Britanniassa. Juoni pysyi silti ihmeen loogisena. Hahmoni oli kunnianhimoinen nuori nainen yksin maailmassa ja yritti tasapainoittaa kunniallisena pysymisen ja menestyksen saavuttamisen. En tiedä, miten tarkoituksellinen aikahyppäys oli, mutta kokonaisuudesta tuli vallan tarkkanäköinen kannanotto maailman muuttumiseen ja moraalin väljentymiseen: alussa lähinnä keskusteltiin näennäisen viileästi teekutsuilla (hahmonihan olisi menettänyt maineensa ikuisiksi ajoiksi niin kovin helposti), mutta lopussa olin ihan avoimesti perheen pään, yliopiston professorin, rakastajatar. (Oli kuuma kohtaus auton takapenkillä ja kaikkee, ja vaimo oli ainakin melkein samassa autossa... huh). Professoria esitti Damian Lewis, ja olin oikein tyytyväinen roolitukseen! :D (Lewis on juuri sopivan karismaattinen-muttei-liian-komea, koska hahmon piti oikeastaan olla vastenmielinen omalleni. Arvelen kanavoineeni The Forsyte Sagaa tässä.)

Uni oli teemoiltaan ja tunnelmiltaan suorastaan kiehtova, ja ihmeen looginen ja elävä. Se on mietityttänyt minua koko päivän, ja on jokseenkin sellainen olo, että se jää elämään.

Kestikö kunnianhimoinen projekti vain kaksi päivää?

Projekti kestää toivottavasti kauemmin kuin kaksi päivää. Olisi kuitenkin pitänyt pistää varaus: enhän mie voi blogia kirjoittaa, jos en ole tietokoneen ääressä, joten viikonloppumatkojeni aikana en edelleenkään bloggaa.

Tällä kertaa olin Oulussa Jannaa ja kummitytärtä katsomassa. Tarkoitus oli kirjoittaa perjantaina ennen lähtöä, mutten kerta kaikkiaan ehtinyt töiden valmiiksi aamisen ja junaan juoksemisen välissä.

Perjantaina meinasin kirjoittaa niinkin jännästä aiheesta kuin keväästä ja pyöräilyn aloittamisesta. Lakaisukoneet ovat pyörineet Tampereen kaduilla jo jonkin aikaa, ja odotan innolla, että saan kaivaa pyörän kellarista. Olin aikonut tehdä sen tänään, mutta olikin niin inhottava tihkusade, etten jaksanut. Odotan seuraavaa kaunista päivää. Mutta sitten pääseekin taas hetkessä joka paikkaan monen kuukauden ajan - ihanaa.

Oulun matkalla koin myös toisen jännittävän asian: tulin takaisin yöjunalla, makuuosastossa. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä. Ei välttämättä ole minun juttuni. En saanut nukuttua kunnolla, vaan heräilin tunnin välein miettimään, missä nyt ollaan ja milloin pitää nousta. Lisäksi oli oudon hermostuttavaa olla vain yhden ihmisen kanssa samassa osastossa. Hostelleissa viihdyn ihan hyvin, mutta siellä on yhdessä huoneessa enemmän porukkaa. Tällöin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki muut ovat hulluja. Taltuttaisimme yhdessä mahdollisen häirikön. Entä jos se junan ainoa osastokaveri sattuu olemaan psykopaatti? (Onhan se epätodennäköistä. Unen ja valveen rajamailla pimeässä kopissa asiat tuntuvat erilaisilta.)

Ymmärrän yöjunan mielekkyyden, jos ihminen ei voi tehdä töitä junassa ja haluaa pidentää vierailuaan käyttämällä hyväkseen tarpeetonta aikaa. Minulle on kuitenkin mielekkäämpää nukkua yöni kunnolla ja tehdä päiväjunassa viiden tunnin työpäivä. Junassa saa paljon aikaan, koska siellä ei ole muita houkutuksia tai virikkeitä. Tulevaisudessa teen näin.

Kauhuleffojen kääntämisen kaksi puolta

Hack-n-slash-leffojen kääntämisessä on puolensa ja puolensa.

(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."

(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.

Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.

Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.

Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.

Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.

Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.

Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.

Kokemuksia kestopigmentoinnista

Olisko ollut hauskaa, jos olisinkin tänään kirjoittanut: "Aprillia, en mä kirjoitakaan kuukauteen ollenkaan blogia"? Hehe. Tuli tänään mieleen.

No, en aio kirjoittaa niin.

Ensi töikseni tämmöinen asiajuttu, joka on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa.

---
Olen käynyt kulmakarvojen kestopigmentoinnissa.

Se tarkoittaa sitä, että minulle on periaatteessa tatuoitu kulmakarvat. Ainakin suunnilleen. Väri ei mene yhtä syvälle kuin tatuoinnissa ja haalistuu siksi vuosien varrella. (Ihan tarkoituksella. Sitä voi sitten vahvistaa. Pari vuotta pitäisi kestää, ennen kuin tarvitsee tehdä mitään.)

Olin miettinyt pigmentointia pitkään. Minua on aina ärsyttänyt, että kulmakarvani ovat ihan näkymättömät. Olen vuosien mittaan oppinut piirtämään ne oikein kauniiksi, mutta ilman meikkiä olen kulmaton. Minua kyllä pelotti, että kulmista tulisi liian kovan ja luonnottoman näköiset, mutta koska kuitenkin aina vaan haaveilin asiasta, päätin lopulta teettää pigmentoinnin. Se kävi helposti samalla tutulla kosmetologilla, joka tekee ripsipermanenttini.

Pigmentointi maksoi vajaat neljäsataa euroa. Siihen kuului kaksi parin tunnin tatuointikertaa. Ensin tehtiin pohjat, joita muokattiin ja vahvistettiin jälkimmäisessä käsittelyssä. Eihän tällaiseen opiskelijana olisi ikinä ollut varaa, mutta nyt parempituloisena muutama satanen ei yllättäen olekaan maailmanloppu. Onhan hinta sinänsä aika kova, mutta tulos kestää vuosia ja säästää aikaani joka ikinen päivä. (Ja kulmat ovat tasalaatuiset. On ärsyttävää, kun joskus vaan on huono meikkipäivä, ja sitten kulkee naama vinksallaan.)

Ensin piirreltiin kulmien mallia. Kosmetologi piirsi aivan järkyttävän typerät kulmat, joita yritti ensin neuvojeni mukaan korjailla, mutta antoi sitten kynän käteen ja sanoi, että piirrä itse. Niin tein, ja näiden mallia on moni kehunut. En siis tiedä, suosittelisinko tätä ihmiselle, joka ei yleensä piirrä itselleen kulmakarvoja. Toisaalta, jos kulmia ei ole tavannut piirtää, ei ehkä kauheasti kaipaakaan niitä? Tai no, emmätiiä, voihan ihminen olla sellaisessa traagisessa tilanteessa, että kärsii kulmattomuudestaan muttei vaan osaa meikata. Ehkä ne kosmetologin kulmat näyttävät fiksummilta, jos ei ole jo vuosia piirtänyt kulmiaan erinäköisiksi.

Itse pigmentointi ei ollut mitenkään järkyttävän kivuliasta tai pelottavaa. Ensin laitettiin puuduttavaa voidetta, joka ei puuduttanut kauheasti. Sitten vedeltiin kulmia pitkin surisevalla automaattineulalla. Kun iho oli rikottu, kosmetologi pystyi laittamaan tehokkaampaa puudutusvoidetta. Ja taas jatkettiin neulalla vetelyä.

Minä olin kuulemma unelmapotilas. Kosmetologi kyseli moneen kertaan, eikö muka satu. Ilmeisesti monet tatuoitavat kiemurtelevat tuskissaan, ja käsittelyssä pitää vähän väliä pitää taukoa. Minua ei sattunut varsinkaan ekalla käsittelykerralla. Silloin tuntui pahimmillaan siltä, kuin joku vetäisi terävää neulaa pitkin kulmakarvaa ja ihoon jäisi punainen naarmu, muttei kuitenkaan tulisi verta. Kevyimmillään tunsin oikeasti vain kosketuksen. Toinen käsittelykerta oli jostain syystä tuskallisempi. Ison osan ajasta tuntui neulalla vetelyltä ja pahimmillaan siltä, kuin neula jättäisi jälkeensä jo vertakin. Ei toinenkaan kerta silti ollut lähelläkään tuskissaankiemurtelutasoa. En pelkäisi mennä uuteen käsittelyyn. Mekaaninen ihonpuhdistus sattuu ainakin minua paljon enemmän. Siinä silmät alkavat väkisinkin vuotaa. Tässä ne kyyneltyivät vähän pahimmissa kohdissa.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Näytän nyt enemmän itseltäni myös ilman meikkiä (ja tiedostan lausahduksen paradoksaalisuuden :D). Lopputulos on ehkä kevyesti sen näköinen kuin minulla olisi koko ajan piirretyt kulmat, mutta totuin siihen itse nopeasti, mistä johtuen näe asiaa niin peiliin katsoessani, mistä johtuen se ei häiritse minua. Eivätkä ehkä näe muutkaan, elleivät tule lähelle katsomaan.

Kaiken kaikkiaan voisin suositella kestopigmentointia. Minulle se oli rahan ja vaivan arvoinen juttu. Kulmiensa mallin uskominen toisen käsiin on kuitenkin iso juttu, joten vaatisin saada itse piirtää muodon ennen tatuoimisen aloittamista.