En tiedä, näkevätkö muut unia, joissa ovat elokuvissa tai liveroolipeleissä, eikä mikään oikeastaan ole totta. Minä näen enimmän osan ajasta. Se on vapauttavaa. Voi tehdä mitä vain, mutta tekijä en oikeastaan ole minä itse (vaan "hahmoni") eivätkä asiat tapahdu oikeasti, joten ei tarvitse niin pelätä tai tuntea syyllisyyttä.
Kun olen unielokuvan päähenkilö, en tietenkään (?) näe unta, jossa kuvataan elokuvaa otos kerrallaan. (Olis aika tylsä uni!) Näen elokuvan omasta näkökulmastani kuin se tapahtuisi reaaliajassa. Koen kuitenkin vahvasti, että tämä on elokuva, fiktiota. Olen itse jossain roolihahmoni sisällä ja voin kiinnostuneena tarkkailla hänen toimintaansa. Vastanäyttelijöinä voi olla tunnettujakin näyttelijöitä. En silti unessa koe tuntevani ko. näyttelijöitä - hehän vain esittävät jotain unielokuvani hahmoa. (Joku kerta olin post-apokalyptisessa toimintaseikkailussa Jude Law'n ja Ewan McGregorin kanssa. Oli loistava yö :D Muistan enää vain, että Juden hahmo oli kaunis petturi ja sai surmansa. Toisaalta kerran näin unta, jossa oikea Ewan oli kadonnut serkkuni isän puolelta, tuli Suomeen, me rakastuimme palavasti ja tunsimme syyllisyyttä siitä. Se uni oli olevinaan oikeasti totta, ja vieläkin hetkellisesti kuvittelen tuntevani McGregorin sen vuoksi.)
Kerrotaan vielä tämän yön unielokuvastakin. Olin kotiopettajatar, joka saapui 1800-luvulla Britanniasta New Yorkiin hienostoperheeseen. Olosuhteet muuttivat matkalla muotoaan, ja lopussa olinkin jonkinlainen yliopiston tutkimusapulainen / au pair -tyyppinen hahmo nykyajan Britanniassa. Juoni pysyi silti ihmeen loogisena. Hahmoni oli kunnianhimoinen nuori nainen yksin maailmassa ja yritti tasapainoittaa kunniallisena pysymisen ja menestyksen saavuttamisen. En tiedä, miten tarkoituksellinen aikahyppäys oli, mutta kokonaisuudesta tuli vallan tarkkanäköinen kannanotto maailman muuttumiseen ja moraalin väljentymiseen: alussa lähinnä keskusteltiin näennäisen viileästi teekutsuilla (hahmonihan olisi menettänyt maineensa ikuisiksi ajoiksi niin kovin helposti), mutta lopussa olin ihan avoimesti perheen pään, yliopiston professorin, rakastajatar. (Oli kuuma kohtaus auton takapenkillä ja kaikkee, ja vaimo oli ainakin melkein samassa autossa... huh). Professoria esitti Damian Lewis, ja olin oikein tyytyväinen roolitukseen! :D (Lewis on juuri sopivan karismaattinen-muttei-liian-komea, koska hahmon piti oikeastaan olla vastenmielinen omalleni. Arvelen kanavoineeni The Forsyte Sagaa tässä.)
Uni oli teemoiltaan ja tunnelmiltaan suorastaan kiehtova, ja ihmeen looginen ja elävä. Se on mietityttänyt minua koko päivän, ja on jokseenkin sellainen olo, että se jää elämään.
2 kommenttia:
Hmmmm, näistähän saisi jo leffakäsikirjoituksen ;O) Ja roolituskin olisi puoliksi valmis!
Mm-m, tämä teema on itse asiassa vainonnut uniani jo pitemmän aikaa,
ja tuntuu siltä, että se pitäisi olla mahdollista vangita jonkinlaiseen tekstiin. Mutta toistaiseksi sanoiksi pukeminen latistaa sitä aika lailla.
En silti usko, että Damian Lewis tulee koskaan esittämään tekstiäni... ikävä kyllä :D
Lähetä kommentti