Hack-n-slash-leffojen kääntämisessä on puolensa ja puolensa.
(1) Se on vielä paljon kamalampaa kuin niiden katsominen. On absurdia ja oksettavaa seurata väkivaltaisia kohtauksia tiukan keskittyneenä. "Anoiko tuo omaan vereensä tukehtuva hahmo äsken armoa? Ei, kyllä se taisi vain korista. Entä nyt? Taisi se mutista 'apua'."
(2) Työ on harvinaisen nopeaa. Puolet ajasta hahmot huutavat joko apua, toistensa nimiä tai "Tule!" / "Täältä on päästävä!" / "Voi helvetti!". Iso osa ajasta on pelkkää säntäilyä ja huutoa vailla dialogia.
Loppusaldo jää negatiivisen puolelle. Vaikka työ onkin tavallaan helppoa, se on henkisesti raskasta. Koko loppupäivän on kuvottava olo, kun on kääntänyt jotain viimeisimmän Wrong Turn kakkosen tapaista.
Olen ihan liian empaattinen katsomaan fiktiivisten hahmojen kidutusta. Joo-o, se on näyttelemistä ja efektejä, mutta eikö elokuvaan ole tarkoitus eläytyä ja kuvitella se todeksi? Mitä jää käteen, jos niin ei voi tehdä? Psykopaattisten taipumusten summa vissiin.
Olen tyttö, joka ei pysty edes tappamaan simejä Sims-peleissä, vaikka kaikki muut pelaajat tuntuvat tekevän sitä. Mutta alkaa tuntua, että se on varmaan hyvä asia.
Olen varmaan ristiriitainen, koska toisaalta nautin suuresti näyttävästä viihdeväkivallasta toimintaleffoissa (á la Fight Club tai Tarantino). Puolustukseni on, että niissä elokuvissa eletään todellisuudessa, jossa väkivalta ei satu yhtään niin paljon kuin oikeasti. Sisäinen empaatikkoni on ihan hiljaa - ja sisäinen sadistini riemuitsee - niin kauan kuin hahmot ovat mukana vapaaehtoisesti ja väkivallasta tehdään jännää ja sankarillista. Mäiskis vaan, alfauroksia, jee. Kidutuskin voi olla kevyttä ja kivaa, vrt. Long Kiss Goodnightin vesipyöräkohtaus.
Raja kahden väkivaltatyypin välillä on kenties keinotekoinen, mutta omassa mielessäni selkeä ja äärimmäisen jyrkkä. Kauhuleffojen hahmoja sattuu aivan liikaa, ne kuolevat turhaan, eikä äärisadistisessa kidutuksessa ole mitään jännää tai viihdyttävää. Sellaisen katsominen ei vapauta endorfiineja vaan käynnistää oksennusrefleksin.
Järkkyväkivaltaisista jutuista 95% lienee kauhuleffoja, mutta se ei ole vaatimus. Ainakin Passion of the Christ pääsee samaan sarjaan. Mel Gibson on sairas, sairas mies.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Itse olen slash'n'hack genren suuri fani ;O) Oli kiinnostavaa lukea tätä kääntäjän näkökulmasta, varsinkin jos leffan aihe ei ole itselle kiinnostava! Itse en lue tekstityksiä koskaan mutta ehkä nyt rupean niitäkin silmäilemään :O)
Miksi niin monien pitää tuoda esiin, etteivät he lue tekstityksiä? Onko se jotenkin hienoa? Niitä lukee pakosti (kääntäjäkin), jos ne ruudulla näkyvät. Silloin voi sanoa, ettei lue tekstityksiä, jos ne on laittanut pois päältä kokonaan...
Tämä ei ole mikään henkilökohtainen hyökkäys edellistä kommentoijaa kohtaan, mutta tuo vain särähtää korvaan.
Jos katsoo vaan kauhuleffoja, joissa ihmiset huutavat toistensa nimiä ja apua, ehkä niitä tekstejä ei tosiaan tarvita :D
Vakavasti ottaen... ajattelin samaa, Ilona :) Tämä ei tosiaankaan ole hyökkäys Mikaelaa kohtaan, mutta kenen kohdalla väite, ettei lue KOSKAAN, muka pitää paikkansa? MINÄKIN tarvitsen vähintään englanninkieliset tekstit, jos leffassa on vaikka mustia gangstereita USA:n syvimmästä ghetosta. Ja esimerkiksi elokuvassa Once kaksi kielitaitoista ihmistä joutui pistämään enkkutekstit päälle, kun työväenluokkainen irkkumurre ei vaan auennut.
Ei tekstien lukeminen häpeällistä ole. Edes natiivipuhujat eri puolilta maailmaa eivät ymmärrä kaikkia toisten alueiden elokuvia ilman tekstejä.
Ja lopuksi: tosi kiva, jos aihe kiinnosti :) Tavoitteena ei nyt ole kritisoida kommenttia tai pelästyttää kaikkia kommentoijia pois. Ilona vain otti puheeksi asian, jota olin useasti ajatellut.
Lähetä kommentti