Kestikö kunnianhimoinen projekti vain kaksi päivää?

Projekti kestää toivottavasti kauemmin kuin kaksi päivää. Olisi kuitenkin pitänyt pistää varaus: enhän mie voi blogia kirjoittaa, jos en ole tietokoneen ääressä, joten viikonloppumatkojeni aikana en edelleenkään bloggaa.

Tällä kertaa olin Oulussa Jannaa ja kummitytärtä katsomassa. Tarkoitus oli kirjoittaa perjantaina ennen lähtöä, mutten kerta kaikkiaan ehtinyt töiden valmiiksi aamisen ja junaan juoksemisen välissä.

Perjantaina meinasin kirjoittaa niinkin jännästä aiheesta kuin keväästä ja pyöräilyn aloittamisesta. Lakaisukoneet ovat pyörineet Tampereen kaduilla jo jonkin aikaa, ja odotan innolla, että saan kaivaa pyörän kellarista. Olin aikonut tehdä sen tänään, mutta olikin niin inhottava tihkusade, etten jaksanut. Odotan seuraavaa kaunista päivää. Mutta sitten pääseekin taas hetkessä joka paikkaan monen kuukauden ajan - ihanaa.

Oulun matkalla koin myös toisen jännittävän asian: tulin takaisin yöjunalla, makuuosastossa. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä. Ei välttämättä ole minun juttuni. En saanut nukuttua kunnolla, vaan heräilin tunnin välein miettimään, missä nyt ollaan ja milloin pitää nousta. Lisäksi oli oudon hermostuttavaa olla vain yhden ihmisen kanssa samassa osastossa. Hostelleissa viihdyn ihan hyvin, mutta siellä on yhdessä huoneessa enemmän porukkaa. Tällöin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki muut ovat hulluja. Taltuttaisimme yhdessä mahdollisen häirikön. Entä jos se junan ainoa osastokaveri sattuu olemaan psykopaatti? (Onhan se epätodennäköistä. Unen ja valveen rajamailla pimeässä kopissa asiat tuntuvat erilaisilta.)

Ymmärrän yöjunan mielekkyyden, jos ihminen ei voi tehdä töitä junassa ja haluaa pidentää vierailuaan käyttämällä hyväkseen tarpeetonta aikaa. Minulle on kuitenkin mielekkäämpää nukkua yöni kunnolla ja tehdä päiväjunassa viiden tunnin työpäivä. Junassa saa paljon aikaan, koska siellä ei ole muita houkutuksia tai virikkeitä. Tulevaisudessa teen näin.