28. kesäkuuta 2008
Päivän sana: rambunctious.
= 'riehakas, vallaton, raisu'
"I have a rambunctious cat."
23. kesäkuuta 2008
Päivä 7: Lontoo
Jokin sanoi minulle, että vaikka Les Misiin on yleensä aina lippuja TKTS:issä, näin erityisenä päivänä kannattaa mennä kojulle aikaisin. Olin siis virkeänä paikalla 20 min ennen kojun aukeamista (klo 9.40) take away -aamukahvi kourassani. Jono hyvin kohtuullinen, vain valotaululle asti. Ja jopas jotakin, kannatti olla paikalla ajoissa: yleensä lippuja on aina permannolle, mutta nyt jouduin kakkosparvelle. Myöhemmin olisin saattanut jäädä tyhjin käsin.
Jonottaessani tutustuin mukavaan amerikkalaispariskuntaan, musikaalifaneihin. He taivastelivat, ettei Wicked ole listalla. Käännyin sanomaan, ettei ikinä ole, ja neuvoin, miten eturivin lippuja saa. He ilahtuivat, ja välillemme virisi keskustelu. Kyllä, maailmassa on sivistyneitä jenkkejä. Kertoivat käyvänsä säännöllisesti teatterimatkoilla Lontoossa ja Nykissä. Nainen olisi tahtonut Les Misérablesiin, mutta miehensä ei suostunut enää viidettä kertaa. Annoimme toisillemme vertaistukea siitä, ettei show'sta selviä itkemättä. Molempien lempimusikaali.
Oikeasti, Lontoossa en ole yhtään outo. Lippujonoissa törmää aivan yhtä keskittyneisiin teatterituristeihin.
Myös saksalaisnainen takanamme alkoi kysellä minulta lippujen ostamisesta. Minussa on joku outo tietotoimistomainen ominaisuus, joka yllyttää ihmisiä kysymään minulta asioita. Luultavasti heitä rohkaisee se ehdottoman varmuuden aura, jonka sisältä välitän tietojani. Eipä se haittaa - tykkään neuvoa muita. (Tykkään myös kuunnella muiden neuvoja, jos he tietävät jostain asiasta kaiken.)
Lipun saatuani suunnistin jälleen kohti Primarkia, tuota halpojen vaatteiden luvattua maata. Ei ollut enää ihan aukeamisaika, ja sen huomasi. Purin hammasta ja jonotin. Sain saaliiksi valtavan kassillisen naurettavan halpoja, kivoja vaatteita. Kannatti jonottaa. Se ON paras paikka. (Eivätkä vaatteet minusta hajoa käsiin. Itse olen käyttänyt Primark-vaatekappaleita onnistuneesti useita vuosia.)
Klo 13 minulla oli lounastreffit blogituttavuuteni Mariannen kanssa London Bridgen alueella, lähellä tämän työpaikkaa. Oli hauskaa nähdä uusia maisemia, vaikka paikka ei oikeastaan ole paljoa Globelta eteenpäin. Kävelin sinne St. Paul'silta. Oli oikein mukavaa - kiva yllättäen jutella suomea keskellä Lontoota. Mariannen tunnin lounastauko meni nopeasti. (Piti muuten sanomani, että jos et ensi kesäkuuhun mennessä ole saanut katsottua yhtään West End -musikaalia, vaikka olet lontoolainen, raahaan sinut mukaani johonkin... :D)
Klo 14 - 18 suoritin viimeisen suuren työrutistuksen hostellilla. 19.30 alkoi Les Misérables. Oli outoa olla kakkosparvella. En ole oikein kotonani siellä. Siellä istuu turisteja ja koululaisryhmiä, teatterissa harvemmin käyviä. Minun paikkani on permanto. MUTTA on sanottava, että Les Misin lavasteet ja valoefektit aukeavat ylhäältä päin aivan ihmeen hyvin. Ykkösparvi olisi varmaan ihan oikeasti paras paikka katsoa tämä show, vaikka yleensä pidän väitettä sen paremmuudesta täytenä propagandana.
Show oli... No, se on paras. Kylmiä väreitä. Vaikka musiikin osaa ulkoa, sen teho ei vähene. Ja loppu... yritin olla itkemättä, mutta silti kyyneleet valuivat kaulalle asti. Viimeistään "Come with me where chains will never bind you" ja olen mennyttä.
Parhaista teatteriesityksistä poistuu ultimaalisessa "olen käynyt toisessa maailmassa" -mielentilassa. Sydän tykyttäen. Maailma tuntuu kirkastuneen, puhdistuneen. Oisko se se katharsis? Minä lähdin tästä esityksestä täysin sekavana. Olin vieläkin puoliksi jossakin muualla. Kävelin hostellille asti pimenevässä illassa hyvin onnellisena. Meinasin kaksi kertaa jäädä auton alle, koska olin niin muissa maailmoissa, etten muistanut katsoa vasemmalle.
22. kesäkuuta 2008
Päivä 6: Lontoo.
Kahdeksitoista suuntasin takaisin West End Liveen, jossa sunnuntaina esiintyi huomattavasti vähemmän musikaaleja kuin lauantaina, mutta muutama sentään. Jersey Boysin pojat vetivät niin hyvin, että teki melkein mieli katsoa kyseinen show, vaikka aiemmin kiinnostukseni oli ollut nolla.
Lauantaina oli ollut pilvistä, mutta sunnuntaina sää suosi festivaalia. Oli ensi kertaa vierailuni aikana aivan ihanan aurinkoista, T-paitakeli, kuuma.
Kahden jälkeen olin nähnyt kaiken haluamani ja palasin hostellille tekemään töitä. Sain hommat pakettiin juuri parahiksi ennen illan teatteria: King Lear @ Shakespeare's Globe. Teatterille oli leppoisa viiden minuutin kävely Millennium Bridgen yli.
En keksi montaakaan ihanampaa paikkaa koko maailmassa kuin Globe. Voisin muuttaa sinne asumaan. Illuusio menneestä ajasta on täydellinen (kuulemma) näyttelijöiden alusvaatteita myöten. Esiintyjät ovat valtavan lahjakkaita. On niin upeaa katsella Shakespearea mahdollisimman samanlaisena kuin 1500-1600-luvulla, että melkein itkettää.
Tällä vierailulla olisin mieluummin katsellut komediaa, mutta koska sunnuntai on musikaalien taukopäivä ja siis itsestään selvä Globe-päivä, osalleni lankesi King Lear. Olen nähnyt siitä modernin version Suomen Kansallisteatterissa. Tämä oli hyvin erilainen. Täytyy sanoa, että Lear on hyvä näytelmä. Tragedia, mutta pitkään absurdin hauska, kun porukka harhailee myrskyssä sekopäisinä tai sekopäistä teeskennellen. Ja sitten aletaankin jo verisesti repiä silmiä päästä. Hehee.
Vinkki ja varoituksen sana: Sukkahousut, trikoot ja neuletakki eivät riitä lisälämmikkeiksi Globeen edes kuuman päivän iltana. Olisin tarvinnut ainakin kunnon takin neuletakin päälle, varmaan kaulahuivinkin. Ihmisten nenät alkoivat punoittaa. Sitä luokkaa. Globen ympyräseinien sisälle ei yllä sädettäkään ilta-auringosta, ja varjoisalla aukiolla tulee to-del-la kylmä.
Seisominen (seisomaliput tosiaan vain£5! Ehdottomasti sen arvoista) kävi yllättäen enemmän selän kuin jalkojen päälle, toisin kuin West End Livessä. Urakasta kuitenkin selviää ihan hyvin, jos pääsee niin lähelle lavaa, että voi nojata kyynärpäillään reunaan ja painaa leuan käsiin. Tämä on suosittua ja ilmeisesti täysin sallittua. Istuminen ei ole. (Varmaan toisin kuin keskiajalla... ikävä kyllä moderneista paloturvallisuusmääräyksistä on vaikea tinkiä keskiaikaisuuden nimissä.)
Teatterin jälkeen nukkumaan.
21. kesäkuuta 2008
Päivä 5: Lontoo.
Minua kiinnosti ainakin Les Miserablesin tekijöiden käsikirjoittama uusi teos Marguerite, ja sinne olikin tarjolla päivälippuja sekä päivään että iltaan hintaan £20. Päätin ottaa illan, koska luulin, että päivään löytyy helpommin muitakin lippuja. Väärin. Kävin Greasen teatterilla, mutta päivälippuja oli jäljellä vain iltaan. Ärsytti. "Ei hätää", tuumasin silti. "Ainahan on TKTS." Vaan urgh. En ollut ottanut huomioon West End Liveen tulevien musikaalituristien määrää. En ole nähnyt kojulla noin huonoa valikoimaa kuin uudenvuodenaattona. Ei oikeasti mitään katsomisen arvoista. Johonkin Chicagoon ja Cabaretiin oli kai lippuja, mutta niitä en katsoisi uudestaan kuin ilmaiseksi.
Pääsin yli turhautumisestani. Vain yksi näytös tänään, ja saisin tuhlata säästetyt 30-40 euroa vaikka vaatteisiin. Jee.
Päivän pääohjelma oli West End Live. Se on vuosittainen teatterifestivaali Leicester Squarella. Huippumusikaalien tähdet esiintyvät puistoon pystytetyllä isolla lavalla IMAISEKSI. Väittivät, että Lontoon suurin ilmaistapahtuma (mutta voi olla, että juontaja veti väitteen hatusta).
Homma alkoi yhdeltätoista, ja vasta H-hetkellä parkkeerasin itseni jonoon. Jonot olivat jotain todella pelottavaa! Ne kiemurtelivat korttelin ympäri. Ensimmäiset olivat kuulemma saapuneet aamuyöstä. Ehdin pelätä, pääsisinkö sisälle ennen kuin homma iltakuudelta loppuisi. Itse asiassa jonot kuitenkin liikkuivat todella nopeasti ja pienen näköiseen puistoon mahtui aivan valtava määrä seisovia ihmisiä. Vaikka olin jonon häntäpäässä, pääsin sisään viidessä minuutissa ja löysin paikan edempää kuin olisin uskaltanut kuvitella edes tuntien jonotuksella.
Klo 11-14 seisoin paikallani kuin tatti, kuuntelin esityksen toisensa jälkeen ja tallensin videota kännykällä. Parhaan vaikutuksen minuun teki koko kansan unelma-Joseph Lee Mead. Kenties ainoa oikeasti hyvä asia, joka tv-roolitusbuumista on tullut. (Ja jätkä oli jo Phantom of the Operan vara-Raoul, kun lähti telkkariin, joten olisi siitä tähti tullut joka tapauksessa. Tai no, ei KOKO kansan silmissä niin kuin nyt. Mut onko se enää edes kivaa?) Olin nettivideoiden perusteella pitänyt Meadia valtavan karismaattisena mutta vain kohtuullisen lahjakkaana. Live-esiintyminen kuitenkin vakuutti minut. Close Every Door. Kylmiä väreitä. Se on sekä ihana että oikeesti tosi hyvä. (Lisäksi ilmiselvästi hyvin tietoinen seksisymbolin statuksestaan ja siitä, että jos se vinkkaa tai vilkuttaa kerran, puoli katsomoa pyörtyy. En ole varma, oliko se viehättävää vai ei.)
Katsottavaa olisi ollut lisääkin, mutta isoimmat nimet oli nähty kahteen mennessä eivätkä jalkani kestäneet enempää. Pidin taukoa, istuin kahvilla, söin valmissushia Covent Gardenissa ja katselin katutaiteilijoita. Kävin kääntymässä hostellilla.
Illalla Marguerite. Boublil, Schönberg ja Kretzmer ovat mielettömän lahjakkaita käsikirjoittajia ja sanoittajia, mutta miksi musiikin säveltäminen annettiin toisen miehen tehtäväksi? Tarina (perustuen Kamelianaiseen kuten mm. Moulin Rouge) oli täydellinen ja esiintyjät hyviä, mutta musiikki ankeaa. Tuli ikävä Les Misin unelmaisia melodioita. Oli silti ihan kiva nähdä vaihteeksi vakavaa teatteria. Tämä on aikuisten esitys. Se on synkkä ja seksuaalinen ja lavalla ollaan jopa vähissä pukeissa.
Toisin kuin useimpiin esityksiin, tähän ei myydä päivälippuja eturiviin vaan permannon riville R. Pelkäsin etukäteen, että halpa rivi olisi ihan kaukana tai muuten huono. Mutta teatteri on niin pieni, että näkymä oli TÄYDELLINEN! Ja liput vain £20. En ollut liian kaukana, näin kaiken hienosti, ja ihmiset edessä ja takana olivat maksaneet £60. Sanoisinko, että kaupungin paras tarjous? Taitaisin sanoa.
Theatre Royal Haymarket on suloinen, kullanvärinen minikopio valtavasta Drury Lanesta. Parvia on pienestä koosta huolimatta ne samat kolme. Suorastaan hellyttävää.
20. kesäkuuta 2008
Päivä 4: Lontoo.
Tämänkin lipun sai 25 punnalla, ja tavalliseen tapaan liput tulevat myyntiin joka aamu klo 10. Olin teatterilla vasta viittä yli kymmenen, liityin lippuluukulle johtaneeseen ~10 hengen jonoon ja sain hyvän päivälipun. Olen ymmärtääkseni vain kaksi paikkaa sivussa keskeltä. Huhut siitä, että Hairspray on jossain kohtaa tulossa myös TKTS-kojuun, saattavat maltillisista jonoista päätellen olla totta. (Show on ollut kiistämätön arvostelu- ja yleisömenestys. Ensi-illan huuma vain taitaa olla ohi.)
Minun pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa joku yleinen opas halpojen, mutta järkevien West End -lippujen hankkimisesta. Olen monesti aikonutkin. Tämän matkan jälkeen taidan sen tehdä.
Päivälipuista ja eturiveistä on näköjään tullut vierailun teema. Katsoin Wickedin eturivistä, Lord of the Ringsin toisesta. Never Forgetissa olin neljännessä. Tänään olen eturivin keskivaiheilla.
Aiemmin olen vannonut TKTSin nimeen (ja edelleen suosittelen sitä, jos nimenomaan EI halua eturiviin/ei jaksa patikoida eri teattereille/kyseiseen esitykseen ei ole päivälippuja, mutta on puolen hinnan lippuja). Nämä liput ovat kuitenkin vielä halvempia ja lähempänä lavaa. Eturivistä ei tietysti näe koko hommaa samalla lailla kuin kauempaa... koreografian kokonaisuus ei aina hahmotu, ja jos lava on korkea, saa varautua lievään kenotteluun ja jopa niskakipuun illan mittaan. Tätä kuitenkin kompensoi se, että näkee kaiken AIVAN läheltä ja kuulee ihannetilanteessa laulajien äänet myös ohi mikrofonien, aitoina ja tuplasti vaikuttavampina. Eturiveissä tuntee todella olevansa mukana esityksessä ja näyttelijät katsovat usein jopa kohti. Olen aina tykännyt istua leffassakin melko lähellä kangasta, joten minulle edessä istuminen sopii kenties keskimääräistä yksilöä paremmin. "Mieluummin edessä niska kenossa kuin niin takana, että koko ajan toivoisi olevansa lähempänä" on henk. koht. preferenssini. Ihanteelliset paikat toki ovat jossakin neljännen - kuudennen rivin tienoilla. Mutta niitäpä ei sitten yleensä halvalla saakaan.
Liput saatuani lähdin vaeltamaan kaupungille. Kävelin Shaftesbury Avenueta Piccadilly Circusille ja siitä Oxford Streetille. Päätin tehdä pakollisen pyhiinvaelluksen Primarkiin. Matkalla pyörin muutamassa muussakin kaupassa ja ostin hameen ja paidan H&M:ltä. (Kyllä, asioin siellä myös ulkomailla. Siellä ON kivoja vaatteita halvalla ja siellä KANNATTAA käydä. En näe syytä hylkiä sitä Suomen ulkopuolella.) Primark sen sijaan oli paha virhe. Kello alkoi olla 12, ja olin autuaasti unohtanut, että halpojen vaatekauppojen kuningattareen on täysin turha mennä parin ekan aukiolotunnin jälkeen. Jono naisten pukukoppeihin oli liioittelematta 15 metriä, eikä rekkien lomassa mahtunut liikkumaan tulematta italialaisten turistien tönimäksi. Päätin palata jonakin aamuna ennen kymmentä (aukeaa klo 9). Niin olen ennenkin tehnyt, ja se kannattaa.
Hyppäsin bussiin ja ajoin hostellille tekemään pari tuntia töitä. Pari tuntia itse asiassa venähti lepäilyineen, syömisineen, matkapäiväkirjan päivittämisineen ja netissä seikkailuineen noin kuudeksi, ja poistuin hostellilta seuraavan kerran vasta teatteriin lähteäkseni.
Hairspray oli Michael Ballin juhlaa. Se mies on kuningas. Loistava, loistava laulaja, joka osaa ihan oikeesti myös näytellä. Ja täydellinen komedian taju. Kieriskelin naurusta. Kokonaisvaltaisesti parempaa musikaalitähteä ei ole. Nuoret pääosanäyttelijät sen sijaan olivat pettymys, ja Shaftesburyn ykkösrivi on niin lähellä korkeaa lavaa, että päiväliput EIVÄT mielestäni ole enää hyvä vaihtoehto, jos lippuja tulee TKTSiin vain noin vitosta kalliimmalla. Onneksi Hairspray on kaikesta huolimatta takuuhyvä show, jossa on universumin tarttuvin soundtrack.
19. kesäkuuta 2008
Päivä 3: Lontoo.
Heti takanani jonossa oli suomalainen pariskunta. Käännyin sanomaan, että ai, suomalaisia. Olivat ekaa kertaa Lontoossa. Tulleet kysymään ihan mitä tahansa lippuja ja sattuneet tähän päivälippujonoon vahinossa. Selitin homman idean. Sitten he hairahtuivat kysymään, että satunko tietämään mitään kaupugin muusta musikaalitarjonnasta. Heh. Heh. Heh. Vartin odotusaika vierähti nopeasti, kun jaoin vinkkejä. Näytin kartalta Leicester Squaren ja selitin, mikä on se oikea TKTS-koju. Toivottavasti olin hyödyksi.
Myös pariskunta sai paikat, eturivin toisesta ääripäästä. Toivottavasti show miellytti. Emme jutelleet enää illalla. Kävelin väliajalla tarkoituksella heidän paikkojensa ohi, mutta eivät olleet vielä palanneet istumaan.
Ennen Wickediä minulla oli kuitenkin toinen ohjelmanumero: etukäteen varattu Lord of the Rings klo 14. (Torstain päivänäytöksiin myydään KOKO permanto hintaan £25 - huippuvinkki!) Keski-Maa oli toisella kerralla aivan yhtä lumoava kuin ensimmäiselläkin. On niin sääli, että show ajetaan pois tv-ohjelmalla roolitetun Oliverin tieltä. Aargh. En tajua. Yleisö on molemmissa näkemissäni näytöksissä ollut aivan haltioissaan, kirkunut hienoille efekteille ja lähtenyt pois valtavat hymyt kasvoillaan. Eikä paikka ole ollut mitenkään puolityhjä. Tai edes 1/4 tyhjä. Drury Lane on kai vaan niin iso teatteri ja show niin kallis, että sali pitäisi oikeasti myydä ihan loppuun ilta toisensa jälkeen.
Show'n jälkeen jäin kuuntelemaan kysymys- ja vastaussessiota, joita satutaan järjestämään tällä viikolla. Elrond ja ensimmäinen vara-Bilbo vastailivat yleisön kysymyksiin. Oli kiinnostavaa. Heitäkin vitutti suuresti, että show loppuu, eivätkä hekään tiedä muuta syytä kuin Oliverin suunnattoman rahastuspotentiaalin. Tuottaja yritti pehmennellä näyttelijöiden karvaita kommentteja.
Drury Lanelta suoraan takaisin Victoriaan. Ehdin välissä syödä kolmioleivän. Jos yhden asian saisi täältä tuoda Suomeen, heti teattereiden jälkeen ottaisin lounasleipä- ja välipalavalikoiman. Se on jotain aivan taivaallista.
Tulipa tänään käytyä kahdessa upeassa teatterissa. Theatre Royal, Drury Lane on Lontoon isoimpia, upeimpia ja vanhimpia teattereita. Se kannattaisi kaikkien nähdä. Parviakin on ruhtinaalliset kolme, ja ylimmältä on todella huimaavaa katsoa alas lavalle. (Sinne en tosin enää nykyisin harhaudu. Sieltä ei oikeasti erota näyttelijöiden kasvoja kuin kiikareilla.) Apollo Victoriassa en ollut ennen käynyt. Se on modernimpi, mutta salin seinät ja katto ovat todella kauniit. Luolamainen tunnelma. Jotenkin lumoava paikka.
Wicked on... suoraan sanottuna yliarvostettu. Kaikesta kyllä näkee, että show tuottaa niin paljon rahaa, ettei teatteri edes tiedä, minne sen tunkisi. Paikat ovat viimeisen päälle kunnossa, enkä muista aiemmin nähneeni West Endissä sähköisiä lippujen lukijoita (á la Finnkino). Myös esiintyjät ovat huippujen huippuja. Elphaban tämänhetkinen esittäjä on juuri niin yli-inhimillisen hyvä kuin West Endissä parhaimmillaan ollaan. Mutta... äh. En tykännyt kässäristä (tarina hyvä, kässäri katkonainen), ja pirteän alun jälkeen musikkikin oli jotenkin monotonista. Yliarvostettu teos, sanon minä.
Hostellilla en päässytkään kovin aikaisin nukkumaan. Joku aasialainen tyttö piti valoja päällä yli puolenyön, koska purki ja pakkasi koko matkalaukkunsa. Muut olisivat tahtoneet nukkumaan ja vaihtelivat katseita. Mutta teinpä sitten ylimääräisen tunnin töitä.
18. kesäkuuta 2008
Päivä 2: Lontoo.
YHA St. Paul's on ihan jees. Se on oikein tämmöinen virallinen hostelli, jota varten piti hankkia hostellikortti. Eikä se ole 18-vuotiaiden bilehostelli. Käytävillä näkee myös keski-ikäisiä ja keski-iän ylittäneitä ihmisiä. Buffet-aamiainen kuuluu hintaan klo 7.30 - 9.30. Se on ihan oikea aamiainen, joka sisältää myös lämpimiä tuotteita eikä jää jälkeen perushotelliaamiaisesta. Tämä oli minulle yksi valintakriteereistä. Tykkään matkoilla syödä ison aamiaisen, joka korvaa myös lounaan ja jolla pärjään puoli päivää. Sitten iltapäivällä syön vielä jotain, ja illalla (noin viidestä eteenpäin) en enää pistäkään suuhuni lähes mitään. (Sitä paitsi istun teatterissa.)
Suosittelisin tätä paikkaa kyllä. Kannattaa tosin tuoda mukaan korvatulpat ja uninaamio (siis semmoinen silmät peittävä esine, sleeping mask, mikähän sen virallinen nimi suomeksi olisi..?). Naamio on aina paikallaan hostelleissa, niin muiden erilaiset rytmit eivät haittaa. Täällä myös korvatulpat ovat lähes välttämättömät kovaäänisen tuuletuksen ja katedraalin kellojen vuoksi. Mutta näillä varusteilla nukkuu kuin tukki mukavissa, riittävän tilavissa sängyissä.
Hostellin ympäristö St. Paul'sin vieressä on rauhallinen ja siisti. The Cityssä pyörii päiväsaikaan ruuhkaksi asti bisnesihmisiä - mutta illallakaan kaduilla ei ole turvattoman tyhjää, mitä olin etukäteen hieman pelännyt. Ruokapaikkoja ja kauppoja on aivan vieressä hyvä valikoima, ja keskustan tuntumaan kävelee noin 20 min tai huristaa bussilla. Aivan vieressä sijaitsevat Shakespeare's Globe ja Tate Modern. Ja tietenkin se St. Paul's.
Olen hankkinut Oyster-bussikortin. Viikon saa ajella 13 punnalla. Olisin voinut myös ladata kortille rahaa ja maksaa 90 penniä per reissu, mutta otin sitten tuon rajattoman vaihtoehdon. Saa nähdä, kannattaako. Yritän säästellä jalkojani, koska sunnuntaina olen menossa Globeen seisomaan koko King Learin ajaksi. Tiedän, että se on melko rankka keikka, joten en ennen sitä viitsi kävellä jalkojani niin rikki kuin yleensä matkoilla tapaan tehdä. (Monta matkaa olen silti kävellyt - en kerta kaikkiaan malta odotella busseja, saati sitten kavuta alas metroon, kun kävellen voisi olla jo puolimatkassa. Hyppään bussiin, jos se sattuu menemään ohi kun olen lähellä pysäkkiä.) Metrosta en jaksanut maksaa, koska tästä ohi ei mene kuin yksi metrolinja ja se olisi sitten yhtä vaihtamista. Mulla on aikaa körötellä bussilla.
Päivän ohjelma? Kävin alkajaisiksi Globessa ostamassa seisomalipun King Leariin sunnuntai-illaksi. £5. Erittäin edullista aitoon keskiajan henkeen. Ajattelin tällä kertaa kokeilla seisomista, kun viimeksi istuin. Seisomalla pääsee sitä paitsi ihan lavan viereen.
Globen jälkeen kävin keskustassa asioilla. Ostin Bootsista uutta shampoota jne, semmoista tarpeellista. Ostin myös kirjan, Terry Pratchettin uusimman pokkarin. (Unohdin pakata mukaan lukemista. Mikä ennenkuulumaton kriisin paikka.)
Iltapäivällä tein hostellilla töitä pari tuntia. Tekstittäminen on ihan kivan kevyttä lomallakin (tai matkalla - en kai ole lomalla, jos teen töitä), kun sitä tarvitsee tehdä vain tunti, pari. Melkein joka päivä joudun sen verran tekemäänkin, mutta enköhän selviä.
Illaksi minulla oli ennalta varattu lippu uuteen Take That -spektaakkeliin Never Forget. Hehehe. En olisi lähtenyt moiseen, mutta se on oikeasti saanut niin hyvät arvostelut, että pakko oli. Kehutut sade-efektit olivat todellakin hienoja (harvoin näkee sadetta, joka osaa kirjoittaa ilmaan "Never Forget"), ja tanssijat ja koreografia olivat jotain niin käsittämätöntä, että niiltä ihmisiltä irronnevat jalat polven kohdalta lähipäivinä, jos todella vetävät kahdeksan esitystä viikossa tuolla tasolla. Juoni oli huttua, enkä pitänyt kaikkia esiintyjiä laulun puolesta aivan huippuina. Mutta oli se näkemisen arvoinen show. Näin vanhalle fanille. :P Yleisö taputti seisaaltaan ja tanssi ja lauloi mukana encoressa. Oli noloa mutta kivaa tajuta, että oikeasti osasin kaiken ulkoa sanasta sanaan.
Klo 23 olin kotona hostellilla ja klo 23.15 nukkumassa. Hostellimajoituksen parhaita puolia on se, että nukkuvat huonekaverit pakottavat jopa minut, ikuisen yövalvojan, nukahtamaan ja heräämään ihmisten aikoihin! Loistavaa.
17. kesäkuuta 2008
Päivä 1: Tampere - Lontoo
Muuten lähtöselvitys meni hyvin. Lennolla lähinnä nukuin. Vieressäni istunut tyttö yski ja aivasteli koko matkan ahdistavasti. Pelkäsin, että tauti tarttuu, mutta ei se tainnut tarttua. (Tai sitten se itää monta päivää. Saa nähdä.)
Stanstedille saavuimme pikkuisen myöhässä, klo 00.05. Lisäksi passijonot olivat mammuttimaiset! Tarkastus ei sentään ole New Yorkin tasoa, mutta passeille tehtiin selvästi enemmän kuin vain vilkaistiin. Niitä hypisteltiin aitouden varmistamiseksi ja ne koneluettiin. Tämä hidasti jokaisen käsittelyajan varmaan ainakin tupla- tai triplapituiseksi. Ehkä lentoja oli myös sattunut saapumaan monta samaan aikaan, en tiedä. Joka tapauksessa jonossa vierähti puolisen tuntia.
Tämän ärsyttävyyden seurauksena en ehtinyt vikaan junaan. Olin laskenut ehtiväni, koska minulla ei ollut edes noudettavia matkatavaroita. Grrh. Junaliput kelpaavat A6-busseissa, mutta ne eivät kulje Liverpool Streetille, jonne olisin halunnut ja jonne junalla olisi päässyt. Lopputulos: 80 minsan vittumainen matkustusaika Victoriaan ja sieltä kallis (no, £15) taksi St. Paul'sille. Liverpool Streetiltä olisi ollut paljon lyhkäisempi takisimatka. Yöbusseillakin vissiin olisi päässyt (N11, olen nyttemmin tietävinäni), mutten ollut selvitellyt niitä. Olin ajatellut, että taksimatka on sen verran lyhyt, ettei se maksa hirveästi bussia enempää ja on matkatavaroiden kanssa mukavampi.
Tästä opimme: jos (ja kun) tulevaisuudessa tulen tällä samalla, 23.05 Tampereelta lähtevällä lennolla, varaan lipun suoraan Terravision-busseihin, en junaan. Junaan ei todellakaan välttämättä ehdi. Terravision-busseilla pääsee myös Liverpool Streetille, halvemmalla ja nopeammin kuin Victoriaan. Riippuu tietenkin myös siitä, missä päin Lontoota majoitus on. Njoo. Mutta joka tapauksessa: älä luota siihen, että ehdit junaan.
Olin hostellilla lopulta klo 3 yöllä ja nukkumassa klo 3.30. Paikallista aikaa. Suomessa kello oli 5.30. Urgh.
Lähden Lontooseen.
On ollut hitsin hiljaista täällä, vaikka kirjoitettavaa olis ollut. Joku ihmeen kiire taas muka vaivaa. Puh. Lomalla tarkoitus on ehtiä myös kirjoitella tänne, sillä otan kannettavan mukaan.
Jos jollekulle oli ajankohtaista Lontoossa oloni, niin sijaitsen siellä 17.6. - 24.6. Tänne voi jättää kommenttia aiheesta. :)
P.S. Ostin sen uuden polkupyörän.
14. kesäkuuta 2008
Päivän sana: bailiff.
Korrekteja termejä hakemassa.
11. kesäkuuta 2008
Vaihteeksi henkilökohtaisia kuulumisia
Olin viikonloppuna Helsingissä. Sen ystävän luona, jonka menettämisestä olin suruissani viime vuoden loppupuoliskon. Muistin, etten ole ikinä jatkanut tarinaa, vaikka tilanne on muutunut.
En enää kai ole menettänyt stävää... vaikken toisaalta ole saanut häntä takaisinkaan. (Käytännössä. Synkempien syiden sijaan tilanne saattaa johtua siitä, että asumme eri kaupungeissa. Kysymysmerkki.)
Tapaninpäivänä kaveriporukan kokoontumisessa tapahtui käänne. Ainakin minä olin silloin päähenkilönä elämäni dramaattisemmassa sosiaalisessa tilanteessa: itkimme kaikkien mahdollisten tuttujen ja puolituttujen keskellä noin kolme tuntia. Todella hienosti valittu ympäristö, heh. Vuoden otollisin hetki. Osa tilannetta tuntemattomista ehti luultavasti ajatella, että toisella meistä oli vähintään syöpä.
Syövän sijaan totesimme liikutukseksemme, ettei ystäväni suhtautunut välien katkeamiseen välinpitämättömästi tai jopa helpottuneesti, niin kuin olin pahimmassa tapauksessa pelännyt, enkä minä ollut anteeksiantamattoman raivoissani, niin kuin hän oli pelännyt. Kumpikin oli sen sijaan suruissaan ja periaatteessa halukas korjaaman tilanteen, mutta melko neuvoton sen suhteen, miten korjaaminen käytännössä tapahtuisi.
Tilanne jatkuu. Yhteydenpito ei ole suurestikaan kohentunut, mutta hiljaisuus ei ole enää pelokasta ja moniselitteistä, mikä on parannus. Toivon, että kun molemmat saavat päättötyönsä valmiiksi, aikaa ja jaksamista riittää suurempiin voimanponnistuksiin. Siihen asti tunnutaan elävän jonkinlaisessa odotustilassa. Kysymysmerkki.
Tajunnanvirtaa... Sinänsä pelko anteeksiantamattomasta raivostani ei ollut kaukaa haettua tai epärealistista. Olen sen verran ylpeä ja kriittinen, että elämäni yhdentekevämpien sivuosanäyttelijöiden ei tavitse tehdä kovinkaan suuria virheitä, kun jo totean, etten erityisesti tahdo tuntea heitä. (Ei sillä, että olisin omasta mielestäni erinomainen tyyppi, joka ansaitsee vain parhaiden ihmisten seuraa. Osaan olla hankala, ja maailma on pullollaan minua viihdyttävämpiä seuraihmisiä ja parempia keskustelijoita. Enemmänkin asia on niin, että olen erakko. Rakastan omaa aikaani ja omaa seuraani. Jos viihdyn paljon paremmin yksin kuin yhdentekevässä seurassa, miksi tuhlaisin aikaani?)
Kyseinen ystävä tunsi jyrkkyyteni paremmin kuin hyvin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että on olemassa kourallinen ihmisiä, jotka voivat kohdella minua pahastikin, ja olen silti valmis antamaan anteeksi. En ehkä itsekään ollut asiasta kovin tietoinen, ennen kuin se tätä kautta tuli todistettua. (En tiedä, onko minua kohdeltu mitenkään erityisen pahasti. Mutta samanlainen tempaus joltakulta vähemmän tärkeältä olisi ollut pitkälti kerrasta poikki.)
Ylpeyttä minussa on tässäkin tilanteessa sen verran, että minua ahdistaa jatkuva pelko siitä, että haluan korjata välit enemmän kuin toinen. En haluaisi olla sellaisessa nöyryyttävässä asemassa. Siksi olen ylivarovainen yhteydenottojen ja aloitteiden suhteen: yritän varmistaa, etten tee enempää kuin hän. Typerääkö? No, ylpeys on ehkä aina typerää. Ikävä kyllä en ole syntynyt omasta hyvyydestään iloitsevaksi ihmissuhdemarttyyriksi.
Turhan jyrkän mielikuvan välttämiseksi totean lopuksi, että olen pohjimmiltani hentomielinen, ja minun on useimmiten täysin mahdoton olla suhtautumatta myöntyvästi, jos toinen lähestyy minua. Niin pahaa rikosta minua vastaan ei ole tehty, että voisin kääntää tylysti selkäni jopa anteeksipyynnölle.
8. kesäkuuta 2008
Päivän sana 2: drip.
"I wasn't talking to you, you drip."
Päivän idiomi 2: one-two punch
"That was a real one-two punch."
Päivän idiomi: to beat the band.
"She was singing to beat the band."
"A dolly just walked in to beat the band."
"It was raining to beat the band."
Päivän sana: radio operator.
1. kesäkuuta 2008
Elän uudelleen kaiken kokemani
Matkoista kirjoittaminen on kyllä mahtava idea. Aina noita tekstejä lukiessani elän uudelleen kaiken kokemani. Tunnen innon ja jännityksen. Kuin pääsisi matkalle paljon useammin. Suosittelen kaikille.