Kaupunkipäivä Xalapassa. Meni pieleen, koska museot ym. ovat kiinni juuri maanantaina! Emme lainkaan tajunneet ajatella, vaikka asia olikin ihan loogisen tuntuinen, kun totuus selvisi.
Oikeastaan oli kuitenkin hirveän kivaa vaellella päämäärättömästi kaupungilla, olla kahdestaan Daisyn kanssa ja vain jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Sellaisesta toiminnasta minä nautin kaikkialla. Muistin, että olemme aina käyneet pitkiä, henkeviä keskusteluja, joita olin kaivannut. Muina päivinä Steve oli ollut koko ajan läsnä, ja se kyllä vaikutti. Joimme ihanat frappet länsimaisessa, kalliissa (paikalliseksi) ja puhtaassa kahvilassa kaupungin keskusaukiolla. Herkullista. Viihdyin. Aloin lämmetä Xalapalle. Kaunista. Kaaokseen ja likaan tottuu.
Tuijotteluun ja kuumuuteen sen sijaan ei totu! Huomio oli ahdistavampaa ilman Steven seuraa. Meille suorastaan huudeltiin. Urgh.
Tarkemmin sanoakseni uskon jo tottuneeni kuumuuteen sen, minkä pystyn. Siihen nähden, miten epämukavana sen koen, olen oikea sissi jopa saunanlämpöisessä autossa. Olisin suhtautunut paahteeseen HUOMATTAVASTI vähemmän stoalaisesti, ellen olisi jo asunut yhtä elokuuta Italiassa. Siellä oppi laahustamaan sisukkaasti kohti määränpäätä, vaikka tunsikin sulavansa. Kriisiin joutuminen tai loputon voivottelu ei auta kuitenkaan. (Se auttaa, että herää kuudelta, menee nukkumaan kahdeltatoista ja nukkuu iltapäivällä pitkät päiväunet. Mutta Italiassa oli eurooppalaisen puhdasta ja järjestelmällistä (=esim. kaupat ja ravintolat... byrokratia ei), osasin asioida paikallisella kielellä eikä kukaan raahannut minua patikoimaan maaseudulle. Nämä asiat hillitsivät yleistä ahdistusta.)
Illalla söimme kolmisin ulkona. Ruoka oli kenties parasta matkan aikana maistamaani, mutta olen unohtanut sen nimen. Pointti oli, että se ei ollut paikallista, vaan ravintoloitsijat olivat kotoisin muualta Meksikosta. Ruokalajia pääsee aika lähelle, jos kuvittelee pizzamaisen lätyn, joka koostuu kahdesta tacolevystä ja välissä olevasta täytteestä. Maukasta. Ja sen kanssa oli outoa, puuromaisen sakeaa kaakaota.
Iltapäivän lounas kasvisruokapaikassa Steven äidin kanssa oli myös kiva. Siinä vasta suorapuheinen täti! Tulee mieleen oma äitini, joka tosin on suorapuheinen vain perheelleen ja ujo muulle maailmalle.
31. maaliskuuta 2008
30. maaliskuuta 2008
Päivä 5: Xalapa & lähiseutu.
Pidemmän retken päivä. Ajoimme rannikolle. Matkalla uimme trooppisessa viidakossa. Keskellä metsää pulppusi lähde, josta virtasi ihanaa, kirkasta vettä sarjaan luonnonaltaita. Vesi laski putouksina altaasta toiseen. Paikka oli viidakossa, piti kävellä 20 min, mutta tällä kertaa hikinen kävely oli täysin vaivan arvoista. Kuin suoraan elokuvasta. Lempikohteeni koko matkalla. Kuumuuskaan ei vaivannut vedessä. Tämä ja taivaalliset hedelmämehut olivat parhaat kohtaamani asiat koko maassa.
Kävimme myös natiiviraunioilla. Hienoja, mutta IHAN liian kuuma. Lähemmäs 40 varjossa. Olin kuolla. Sitä ei voi edes kuvitella. En fyysisesti voinut mennä aurinkoon katsomaan raunioita lähempää. Pikkusen ehkä harmitti.
Iltapäivästä olimme rannalla, en uinut. Melkein teki mieli, mutta D & S valitsivat taas kerran ei-turistipaikan ==> ei suihkuja jne. Merivesi olisi kirvellyt koko matkan. D & S ovat tuomitsevia kaikkea länsimaista kohtaan... ja vähän sitäkin, että pidän eri asioista kuin he. Kaipaan puhtaita ympäristöjä enkä yleensä viihdy luonnossa. So what. En ole siksi mikään tunteeton ympäristön vihollinen. (Minusta on hienoa, että luontoa on siellä jossain. Eikö ole parempikin luonnon koskemattomuuden kannalta, että ihmiset pysyttelevät sieltä poissa?) En minäkään pidä heitä abstraktiin ajatteluun kykenemättöminä juntteina, vaikkeivät teatteri ja kirjallisuus näyttele yhtä suurta roolia heidän elämässään.
Okei, kuumuus kasvattaa turhautumia. Olemme aina tulleet hyvin toimeen, ja tulimme isoimman osan ajasta nytkin. Luultavasti osa aaltopituusongelmaa on, että D tapaa muuttua kulloisenkin poikaystävänsä mukaan, ja Steve on TODELLINEN ulkoilmaihminen, joka oikeasti alkoi pyöritellä silmiään kyllästyneenä siinä viidessä minuutissa, jonka katselin hautoja kauniilla, värikkäällä meksikolaishautuumaalla (vaikka se oli ulkoilmassa!). Se tahtoo vain ja ainoastaan ajaa maastopyörällään luonnossa ja telttailla.
Kotimatkalla juutuimme isoon liikenneruuhkaan. Eivät kuulemma ole tyypillisiä. Rekka oli valuttanut sokeria moottoritielle. Kohdan ohittaminen pidensi 1,5 tunnin matkan kolmeen tuntiin. Oli surrealistista. Onneksi aurinko oli laskenut eikä enää ollut kuumaa vaan oikeastaan hauskaa. Tilanteelle ei voinut kuin nauraa.
Kävimme myös natiiviraunioilla. Hienoja, mutta IHAN liian kuuma. Lähemmäs 40 varjossa. Olin kuolla. Sitä ei voi edes kuvitella. En fyysisesti voinut mennä aurinkoon katsomaan raunioita lähempää. Pikkusen ehkä harmitti.
Iltapäivästä olimme rannalla, en uinut. Melkein teki mieli, mutta D & S valitsivat taas kerran ei-turistipaikan ==> ei suihkuja jne. Merivesi olisi kirvellyt koko matkan. D & S ovat tuomitsevia kaikkea länsimaista kohtaan... ja vähän sitäkin, että pidän eri asioista kuin he. Kaipaan puhtaita ympäristöjä enkä yleensä viihdy luonnossa. So what. En ole siksi mikään tunteeton ympäristön vihollinen. (Minusta on hienoa, että luontoa on siellä jossain. Eikö ole parempikin luonnon koskemattomuuden kannalta, että ihmiset pysyttelevät sieltä poissa?) En minäkään pidä heitä abstraktiin ajatteluun kykenemättöminä juntteina, vaikkeivät teatteri ja kirjallisuus näyttele yhtä suurta roolia heidän elämässään.
Okei, kuumuus kasvattaa turhautumia. Olemme aina tulleet hyvin toimeen, ja tulimme isoimman osan ajasta nytkin. Luultavasti osa aaltopituusongelmaa on, että D tapaa muuttua kulloisenkin poikaystävänsä mukaan, ja Steve on TODELLINEN ulkoilmaihminen, joka oikeasti alkoi pyöritellä silmiään kyllästyneenä siinä viidessä minuutissa, jonka katselin hautoja kauniilla, värikkäällä meksikolaishautuumaalla (vaikka se oli ulkoilmassa!). Se tahtoo vain ja ainoastaan ajaa maastopyörällään luonnossa ja telttailla.
Kotimatkalla juutuimme isoon liikenneruuhkaan. Eivät kuulemma ole tyypillisiä. Rekka oli valuttanut sokeria moottoritielle. Kohdan ohittaminen pidensi 1,5 tunnin matkan kolmeen tuntiin. Oli surrealistista. Onneksi aurinko oli laskenut eikä enää ollut kuumaa vaan oikeastaan hauskaa. Tilanteelle ei voinut kuin nauraa.
29. maaliskuuta 2008
Päivä 4: Xalapa
Daisyn piti soittaa äidilleen synttärionnittelut, joten pääsimme lähtemään kotoa kymmenen maissa. Kiertelimme pikkukaupunkeja lähistöllä koko päivän. Kuumuus oli uuvuttavaa. D & S ovat ulkoilmaihmisiä, jotka kävelevät huvikseen.
Toivottavasti en valittanut liikaa. Valitin varmaan, vaikka yritin hillitä. Niin hiostavaa! Loputtomat luontomaisemat eivät kiinnosta minua. Kun on nähnyt yhden henkeäsalpaavan kanjonin, on nähnyt kaikki. Kaupungissa kyllä jaksan kävellä.
Mutta myönnän auliisti, että luonto on aivan upeaa. Kanjonien mittasuhteita ei voi vangita kuviin.
Steve ajoi meitä ympäriinsä autollaan. Kiinnostuksen kohteemme menivät ristiin. He tahtoivat ulos kaupungista ja kävelemään, minä mieluummin vaikka kirkkoihin ja hautausmaille. Niissä Steve pitkästyi silminnähden.
Liikenne on to-del-la kaoottista, muttei alkushokin jälkeen oikeastaan pelottavaa. Turvallisempaa ja toimivampaa kuin näyttää. Teillä on vauhtia hidastavia esteitä (töyssyjä ym, tosi tiheässä, tarkoituksella). Muuten kaikki kai tappaisivat kaikki. Nopeusrajoituskyltit ovat täysin satunnaisia. Isolla maantiellä voi olla neljänkympin rajoitus ja pikkutiellä kahdeksankympin. Siksi kukaan ei noudata kylttejä. Järjetöntä.
On hienoa, erilaista, likaista ja hikistä. En voisi ikinä asua täällä, mutta Daisy ja Steve ovat onnellisia ja aikovat kai jäädä suht' pysyvästi.
Söimme Molea, suklaakastiketta, lihan ym. kanssa. Ihan hyvää. Paikallinen jätski, nieve (lumi) on myös hyvää, vaikkei vedä vertoja italialaiselle. Kaikki mehu tehdään aina tuoreista hedelmistä ja on JÄRJETTÖMÄN ihanaa. Paljon parempaa kuin olen koskaan juonut. Tavallista ruokajuomana. Kenties ihanin asia koko maassa toistaiseksi.
Toivottavasti en valittanut liikaa. Valitin varmaan, vaikka yritin hillitä. Niin hiostavaa! Loputtomat luontomaisemat eivät kiinnosta minua. Kun on nähnyt yhden henkeäsalpaavan kanjonin, on nähnyt kaikki. Kaupungissa kyllä jaksan kävellä.
Mutta myönnän auliisti, että luonto on aivan upeaa. Kanjonien mittasuhteita ei voi vangita kuviin.
Steve ajoi meitä ympäriinsä autollaan. Kiinnostuksen kohteemme menivät ristiin. He tahtoivat ulos kaupungista ja kävelemään, minä mieluummin vaikka kirkkoihin ja hautausmaille. Niissä Steve pitkästyi silminnähden.
Liikenne on to-del-la kaoottista, muttei alkushokin jälkeen oikeastaan pelottavaa. Turvallisempaa ja toimivampaa kuin näyttää. Teillä on vauhtia hidastavia esteitä (töyssyjä ym, tosi tiheässä, tarkoituksella). Muuten kaikki kai tappaisivat kaikki. Nopeusrajoituskyltit ovat täysin satunnaisia. Isolla maantiellä voi olla neljänkympin rajoitus ja pikkutiellä kahdeksankympin. Siksi kukaan ei noudata kylttejä. Järjetöntä.
On hienoa, erilaista, likaista ja hikistä. En voisi ikinä asua täällä, mutta Daisy ja Steve ovat onnellisia ja aikovat kai jäädä suht' pysyvästi.
Söimme Molea, suklaakastiketta, lihan ym. kanssa. Ihan hyvää. Paikallinen jätski, nieve (lumi) on myös hyvää, vaikkei vedä vertoja italialaiselle. Kaikki mehu tehdään aina tuoreista hedelmistä ja on JÄRJETTÖMÄN ihanaa. Paljon parempaa kuin olen koskaan juonut. Tavallista ruokajuomana. Kenties ihanin asia koko maassa toistaiseksi.
28. maaliskuuta 2008
Päivä 3: Xalapa.
Kävin lähettämässä työni klo 7 aamulla. Kaupungissa on 800 000 ihmistä ja tosi paljon nettikahviloita. Syy on ilmeisesti se, ettei läheskään kaikilla ole vielä nettiä kotona. Reilulla 50 sentillä saa käyttää nettiä tunnin.
Klo 8 lähdimme Steven veljen avovaimon syntymäpäiväaamiaiselle. Meksikossa on tavallista kutsua vieraita aamiaiselle! Ihan hauska tapa. Muutenkin täällä syödään tukeva aamiainen. Tosi hyviä hedelmiä salaattina, pannukakkuja, loistavaa kahvia, outoa, mehevää maitosynttärikakkua.
Espanjankielistä sukua. Steven veli on onneksi kaksikielinen kuten Stevekin, Ana-äiti asunut Briteissä 28 vuotta ja puhuu loistavaa englantia. Ja vauvalle piti puhua englantia, koska siitä tulee kaksikielinen. Espanjaksi en osannut sanoa mitään, kaikki tuli ulos italiksi. Mutta osasin seurata keskusteluja.
Iltapäivällä kahvimuseo. Opin paljon kahvikasveista ja -lajikkeista.
Kaikki on sairaan halpaa. Taksi alle euron, kaikki yli 5€ maksava TOSI kallista!
Paikat ovat nuhjuisia ja pieniä. Myös isoja, kiiltäviä jenkkiliikkeitä on, mutta D & S välttelevät niitä. Elävät kuin paikalliset. Ostimme hedelmiä kaoottiselta torilta. Voisin viihtyä paremmin, jos ei olisi kuuma enkä erottuisi joukosta kilometrin päähän.
Illalla katsoimme Daisyn kanssa ilmaisen brittileffan modernin taiteen museolla. Olin nähnnyt sen kauan sitten, erittäin ahdistava insestileffa: Tim Rothin War Zone. Omituinen kulttuuriloikka hikisestä Meksikosta Englannin sateisille nummille.
Täällä tulee mentyä aikaisin nukkumaan ja herättyä aikaisin. Ilmasto.
Klo 8 lähdimme Steven veljen avovaimon syntymäpäiväaamiaiselle. Meksikossa on tavallista kutsua vieraita aamiaiselle! Ihan hauska tapa. Muutenkin täällä syödään tukeva aamiainen. Tosi hyviä hedelmiä salaattina, pannukakkuja, loistavaa kahvia, outoa, mehevää maitosynttärikakkua.
Espanjankielistä sukua. Steven veli on onneksi kaksikielinen kuten Stevekin, Ana-äiti asunut Briteissä 28 vuotta ja puhuu loistavaa englantia. Ja vauvalle piti puhua englantia, koska siitä tulee kaksikielinen. Espanjaksi en osannut sanoa mitään, kaikki tuli ulos italiksi. Mutta osasin seurata keskusteluja.
Iltapäivällä kahvimuseo. Opin paljon kahvikasveista ja -lajikkeista.
Kaikki on sairaan halpaa. Taksi alle euron, kaikki yli 5€ maksava TOSI kallista!
Paikat ovat nuhjuisia ja pieniä. Myös isoja, kiiltäviä jenkkiliikkeitä on, mutta D & S välttelevät niitä. Elävät kuin paikalliset. Ostimme hedelmiä kaoottiselta torilta. Voisin viihtyä paremmin, jos ei olisi kuuma enkä erottuisi joukosta kilometrin päähän.
Illalla katsoimme Daisyn kanssa ilmaisen brittileffan modernin taiteen museolla. Olin nähnnyt sen kauan sitten, erittäin ahdistava insestileffa: Tim Rothin War Zone. Omituinen kulttuuriloikka hikisestä Meksikosta Englannin sateisille nummille.
Täällä tulee mentyä aikaisin nukkumaan ja herättyä aikaisin. Ilmasto.
27. maaliskuuta 2008
Päivä 2: JFK - MEX - Xalapa
Lensin yöllä JFK-Mexico City. Ensivaikutelma kentästä: hyvä, moderni, selkeä. Eurooppalaista tasoa. Parempi kuin JFK, paljon. Jopa kierrätyspisteitä! Bussit oli suhteellisen helppo löytää ja lipun osto ynnä muu sujui ongelmitta.
Espanja ympärillä on melko helppoa ymmärtää (tajuan aiheesta ja puhujasta riippuen 20-70%), mutta kun puhun, suuhun tulee pelkkää italiaa. On silti paljon varmempi olo, koska tajuan aika paljon.
Noin muuten olo on kuin sirkuseläimellä. Olen täällä TOSI pitkä ja kalpea, ihmiset eivät voi olla tuijottamatta. Sitä INHOAN ei-länsimaissa. Enhän voi tuntea olevani kuin kotonani, jos en sulaudu joukkoon! (Länsimaistakin Italia, Espanja jne. alkavat jo olla ongelmallisia. Italiassa oloa tosin helpottaa radikaalisti se, että osaan puhua ja ymmärrän ihan kunnolla.)
Mexico Citystä bussi Pueblaan, pari tuntia. Daisy tuli minua vastaan Pueblan bussiasemalle, yhdessä bussilla vielä 3h Xalapaan. Kuuma. Luksusbussit ovat onneksi todella hyvin varusteltuja ja ilmastoituja, parempia kuin bussit Euroopassa. Hinnat silti halvempia kuin meillä.
Xalapassa tulimme taksilla Daisyn ja Steven pieneen mutta kotoisaan kerrostaloasuntoon. Tässä vaiheessa minua pyörrytti ja väsytti enemmän kuin koskaan elämässäni. Toisaalta olo oli yllättävän normaali. Vaikea selittää. Ei yhtä paha kuin JFK:lla.
Illalla tein rästihommat töiden osalta pois ja menin tosi aikaisin nukkumaan.
Espanja ympärillä on melko helppoa ymmärtää (tajuan aiheesta ja puhujasta riippuen 20-70%), mutta kun puhun, suuhun tulee pelkkää italiaa. On silti paljon varmempi olo, koska tajuan aika paljon.
Noin muuten olo on kuin sirkuseläimellä. Olen täällä TOSI pitkä ja kalpea, ihmiset eivät voi olla tuijottamatta. Sitä INHOAN ei-länsimaissa. Enhän voi tuntea olevani kuin kotonani, jos en sulaudu joukkoon! (Länsimaistakin Italia, Espanja jne. alkavat jo olla ongelmallisia. Italiassa oloa tosin helpottaa radikaalisti se, että osaan puhua ja ymmärrän ihan kunnolla.)
Mexico Citystä bussi Pueblaan, pari tuntia. Daisy tuli minua vastaan Pueblan bussiasemalle, yhdessä bussilla vielä 3h Xalapaan. Kuuma. Luksusbussit ovat onneksi todella hyvin varusteltuja ja ilmastoituja, parempia kuin bussit Euroopassa. Hinnat silti halvempia kuin meillä.
Xalapassa tulimme taksilla Daisyn ja Steven pieneen mutta kotoisaan kerrostaloasuntoon. Tässä vaiheessa minua pyörrytti ja väsytti enemmän kuin koskaan elämässäni. Toisaalta olo oli yllättävän normaali. Vaikea selittää. Ei yhtä paha kuin JFK:lla.
Illalla tein rästihommat töiden osalta pois ja menin tosi aikaisin nukkumaan.
26. maaliskuuta 2008
Päivä 1: HKI - Frankfurt - JFK
Lentokone HKI-Frankfurt klo 15:
Matkani alkoi dramaattisesti Suomen Suurella Lumimyrskyllä 2008. Onneksi katsoin illalla uutisotsikoita netistä ja huomasin varoitukset. Lähdin kentälle tuntia aikaisemmalla kaukobussilla ja bussille yhtä aikaisemmalla paikallisbussilla. Molemmat tulivat tarpeeseen: lähibussin matka kesti 5 minuutin sijasta 15 - risteykset aivan tukossa - enkä olisi alkuperäisellä varmaankaan ehtinyt bussilleni, vaikka se lähtikin lähes 10 minuuttia myöhässä. Kaukobussi taas joutui matkalla hidastelemaan ja oli kentällä 40 minuuttia myöhässä, vain 20 min aiemmin kuin alun perin valikoimani bussi olisi ollut.
Kentällä minulle jäi hyvää aikaa. Ostin tuliaisia ja katselin kauppoja. Kentälle on ilmestynyt aivan ahtava design-kauppa, jonka näin ensi kertaa. Minun oli pakko ostaa virkatun näköinen lumihiutaleheijastin itselleni ja tuliaisiksi puristettava feikkilumipallo - sellainen, joka tuntuu kädessä aidolta murenevalta tiiviiltä lumelta, muttei hajoa! Mitä lie mysteerimateriaalia lateksikuoressa. Ostin Daisylle ja Stevelle myös salmiakkisuklaata, lontoonraesuklaata ja kaksi mielestäni hyvin kaunista Iittalan lautasta, joista tuli mieleen Meksiko enemmän kuin Suomi. Suklaat eivät mene hukkaan, koska ainakin Daisy oikeasti tykkää salmiakista. Steve ei ehkä ole ennen maistanut.
Lento lähti ajallaan laskeutui äsken. Rullaamme kohti terminaalia.
Klo 16.30 (New Yorkin aikaa)
Kone Frankfurt - JFK
Matka on mennyt aika nopeasti. Olen lukenut Mondon New York -opasta, joka on tekstipainotteisempi kuin useimmat... ei kirjavia kuvia ja faktalaatikoita, vaan mustavalkoisia sivuja ja lähinnä tekstiä. Tykkään sen tyylistä, vaikkei matkaoppaiden laatua voikaan oikeasti arvioida kuin sellaisten kaupunkien kohdalla, jotka tuntee ennalta.
Löysin koneen radiosta (tai siis ennalta nauhoitetusta valikoimasta) musikaalikanavan, jota kuuntelin lukiessani. Oli aika kiva, vaikkakin iso osa kansainvälisistäkin biiseistä oli laulettu saksaksi. Tyyli oli silti oikea... Saksassa tuntuu olevan aika vahva musikaalikulttuuri. In flight magazinessakin oli juttu paikallisesta musikaalitähdestä, jota ainakin toimittaja itse piti kovanakin legendana (Elizabethin alkuperäinen Kuolema Uwe Kröger).
Ja sitten, heh heh, alkoi in flight movie: Enchanted. Katsoin sitten senkin toistamiseen. Nyt soi päässä vuorotellen Wickedin Defying Gravity ja leffan That's How You Know.
Olen entistä vaikuttuneempi varsinkin Amy Adamsista ja James Marsdenista. Sairaan hyvää piirroshahmojen näyttelemistä! Hurmaavaa. Lisäksi tietenkin straight man Patrick Dempsey, joka olisi hurmaava vaikka puhelinluetteloa lukiessaan.
Mutta kaikesta en tykkää, läheskään. Amyn vika mekko on todella underwhelming (vaikka tajuankin pointin hahmon liukumisesta piirrostyylistä oikeaan maailmaan). Ja on pöyristyttävä rikos pitää tyrmäävän lahjakasta Idina Menzeliä (joka laulaa edellä mainitun Defying Gravityn) leffassa ilman laulua!!! Muutenkin loppuun tarvittaisiin vielä yksi musiikkinumero. Ihan vain yksi. Tiedän, että leffa ei ole varsinainen musikaali, mutta on latistavaa, että isoin numero tulee hädin tuskin puolivälissä. Lisäksi minua ahdistaa, että se "I'm... angry." ("And oops, looks like I'm becoming a sexual being") -kohtaus ei vaan toimi. Syytän huonoa käsikirjoitusta enemmän kuin näyttelijätärtä.
Loppumatkasta jälkikäteen kerrottuna:
Lufthansa ei ole kovin suositeltava lentoyhtiö. Pitkän matkan lento, mutta silti surkeat ruoat (periaatteessa ainoa ero lyhyeen HKi-Frankfurt-lentoon oli jälkiruoan lisääminen pasta-annoksen kaveriksi ja loppulennosta tarjottu pizzaleipä, joka tosin vahvisti säännön olemalla aika hyvä) ja katonrajassa huonolaatuiset matkatv:t, joista matkaviihdettä piti seurata. Ei ihme, että oli halpaakin. No, menihän se. Jos haluaa päästä reilulla kolmellasadalla Helsingistä New Yorkiin ja takaisin, ei kun lentoa varaamaan.
En ollut ennen ollut yhtä pitkällä lennolla. Oli oikeastaan kivaa. On rentouttavaa olla matkalla ja tietää, että minua ei nyt kukaan saa kiinni. Ei voi tehdä kuin niitä asioita, jotka on varannut matkalle mukaan. Olen aina nauttinut matkustamisesta. En oikeastaan ikinä haluaisi tulla perille.
JFK on kammottava lentokenttä!!! Odotin jotain edes Heathrow'n tasoista, vaikka sekin on ankea ja sekava paikka - mutta ei. En ole ikinä käynyt yhtä pienen ja nuhjuisen tuntuisella isolla kentällä. Myös opasteet olivat sekavammat kuin missään ikinä. Luojan kiitos olin etukäteen lukenut, että terminaalia vaihdetaan AirTrain-junalla. Yhtään kylttiä en missään aiheesta nähnyt. Hetki meni harhaillessa.
Ensivaikutelma USA:sta pelkän lentokentän perusteella? Yllättävän paljon ulkoisia yhtäläisyyksiä Britanniaan. Lentokentän kylttien ja sisustuksen värimaailma oli ehdottomasti tutun oloinen. (Toisaalta ehkä yhtäläisyyksiä on maailman kaikkien kenttien välillä... ei kyllä ihan näin selkeästi mielestäni.) Ihmiset sen sijaan puhuvat suorastaan epätodellisen jenkkimäisesti! Kuin ne näyttelisivät elokuvassa. Tunnen oloni oudoksi. Kysyn ajattelematta esimerkiksi "Are you in the queue?" Ihmiset katsovat hitaasti ja sanovat, että joo, I'm on line. (Ja minä vastustan halua kysyä, onko niillä pään sisäinen nettiyhteys vai mikä.)
Tuntuu oudolta erottua vahvasti, kun olen tottunut sulautumaan joukkoon Britanniassa. Ja hankalinta on se, ettei minulla ole englantilaista aksenttia, joka toisi välitöntä yläluokkaista uskottavuutta. Heikko skottiaksenttini kuulostaa tällä lähinnä siltä, että yritän puhua jenkkiläisittäin mutten osaa.
JFK:llä sain odottaa kuusi tuntia. Siinä ei oikeastaan ollut montaakaan tuntia liikaa, koska maahantulomuodollisuuksiin kului valehtelematta lähemmäs pari. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti, koska kaikista otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Kannattaa varautua seisomaan ja kyllästymään yhdessä täysin pihalla olevien aasialaisten ja muun sellaisen rupusakin seassa, jota lähellekään ei EU-maissa joudu :D.
Toisaalta itse muodollisuudet sujuivat nopeasti. Minulta ei kysytty, olenko työ- vai lomamatkalla tai muutenkaan oikeastaan mitään. Käsittääkseni tarkastajasetä ei edes huomannut, etten ollut jäämässä Jenkkilään (vaan vaihtamassa konetta), koska niittasi maahantulolappusen passiini kiinni. Saivat sitten seuraavalla tiskilä sitä irrotella. Eli ei se nyt oikeasti niin kamalan tarkkaa ole. Mahdotontahan tuhansia saapujia olisikin oikeasti kuulustella.
Puolenyön ja kahden välillä paikallista aikaa hengailin kentällä lentoani odottelemassa. Se oli koko savotan tuskallisin hetki. Kello oli Suomessa kuusi aamulla, ja halusin vain äkkiä koneeseen ja NUKKUMAAN. En ole koskaan ollut niin lähellä nukahtaa istualleni vastoin tahtoani. Olisi ollut ihanaa, jos lähtö olisi kuitenkin ollut juuri sen pari tuntia aikaisemmin.
Matkani alkoi dramaattisesti Suomen Suurella Lumimyrskyllä 2008. Onneksi katsoin illalla uutisotsikoita netistä ja huomasin varoitukset. Lähdin kentälle tuntia aikaisemmalla kaukobussilla ja bussille yhtä aikaisemmalla paikallisbussilla. Molemmat tulivat tarpeeseen: lähibussin matka kesti 5 minuutin sijasta 15 - risteykset aivan tukossa - enkä olisi alkuperäisellä varmaankaan ehtinyt bussilleni, vaikka se lähtikin lähes 10 minuuttia myöhässä. Kaukobussi taas joutui matkalla hidastelemaan ja oli kentällä 40 minuuttia myöhässä, vain 20 min aiemmin kuin alun perin valikoimani bussi olisi ollut.
Kentällä minulle jäi hyvää aikaa. Ostin tuliaisia ja katselin kauppoja. Kentälle on ilmestynyt aivan ahtava design-kauppa, jonka näin ensi kertaa. Minun oli pakko ostaa virkatun näköinen lumihiutaleheijastin itselleni ja tuliaisiksi puristettava feikkilumipallo - sellainen, joka tuntuu kädessä aidolta murenevalta tiiviiltä lumelta, muttei hajoa! Mitä lie mysteerimateriaalia lateksikuoressa. Ostin Daisylle ja Stevelle myös salmiakkisuklaata, lontoonraesuklaata ja kaksi mielestäni hyvin kaunista Iittalan lautasta, joista tuli mieleen Meksiko enemmän kuin Suomi. Suklaat eivät mene hukkaan, koska ainakin Daisy oikeasti tykkää salmiakista. Steve ei ehkä ole ennen maistanut.
Lento lähti ajallaan laskeutui äsken. Rullaamme kohti terminaalia.
Klo 16.30 (New Yorkin aikaa)
Kone Frankfurt - JFK
Matka on mennyt aika nopeasti. Olen lukenut Mondon New York -opasta, joka on tekstipainotteisempi kuin useimmat... ei kirjavia kuvia ja faktalaatikoita, vaan mustavalkoisia sivuja ja lähinnä tekstiä. Tykkään sen tyylistä, vaikkei matkaoppaiden laatua voikaan oikeasti arvioida kuin sellaisten kaupunkien kohdalla, jotka tuntee ennalta.
Löysin koneen radiosta (tai siis ennalta nauhoitetusta valikoimasta) musikaalikanavan, jota kuuntelin lukiessani. Oli aika kiva, vaikkakin iso osa kansainvälisistäkin biiseistä oli laulettu saksaksi. Tyyli oli silti oikea... Saksassa tuntuu olevan aika vahva musikaalikulttuuri. In flight magazinessakin oli juttu paikallisesta musikaalitähdestä, jota ainakin toimittaja itse piti kovanakin legendana (Elizabethin alkuperäinen Kuolema Uwe Kröger).
Ja sitten, heh heh, alkoi in flight movie: Enchanted. Katsoin sitten senkin toistamiseen. Nyt soi päässä vuorotellen Wickedin Defying Gravity ja leffan That's How You Know.
Olen entistä vaikuttuneempi varsinkin Amy Adamsista ja James Marsdenista. Sairaan hyvää piirroshahmojen näyttelemistä! Hurmaavaa. Lisäksi tietenkin straight man Patrick Dempsey, joka olisi hurmaava vaikka puhelinluetteloa lukiessaan.
Mutta kaikesta en tykkää, läheskään. Amyn vika mekko on todella underwhelming (vaikka tajuankin pointin hahmon liukumisesta piirrostyylistä oikeaan maailmaan). Ja on pöyristyttävä rikos pitää tyrmäävän lahjakasta Idina Menzeliä (joka laulaa edellä mainitun Defying Gravityn) leffassa ilman laulua!!! Muutenkin loppuun tarvittaisiin vielä yksi musiikkinumero. Ihan vain yksi. Tiedän, että leffa ei ole varsinainen musikaali, mutta on latistavaa, että isoin numero tulee hädin tuskin puolivälissä. Lisäksi minua ahdistaa, että se "I'm... angry." ("And oops, looks like I'm becoming a sexual being") -kohtaus ei vaan toimi. Syytän huonoa käsikirjoitusta enemmän kuin näyttelijätärtä.
Loppumatkasta jälkikäteen kerrottuna:
Lufthansa ei ole kovin suositeltava lentoyhtiö. Pitkän matkan lento, mutta silti surkeat ruoat (periaatteessa ainoa ero lyhyeen HKi-Frankfurt-lentoon oli jälkiruoan lisääminen pasta-annoksen kaveriksi ja loppulennosta tarjottu pizzaleipä, joka tosin vahvisti säännön olemalla aika hyvä) ja katonrajassa huonolaatuiset matkatv:t, joista matkaviihdettä piti seurata. Ei ihme, että oli halpaakin. No, menihän se. Jos haluaa päästä reilulla kolmellasadalla Helsingistä New Yorkiin ja takaisin, ei kun lentoa varaamaan.
En ollut ennen ollut yhtä pitkällä lennolla. Oli oikeastaan kivaa. On rentouttavaa olla matkalla ja tietää, että minua ei nyt kukaan saa kiinni. Ei voi tehdä kuin niitä asioita, jotka on varannut matkalle mukaan. Olen aina nauttinut matkustamisesta. En oikeastaan ikinä haluaisi tulla perille.
JFK on kammottava lentokenttä!!! Odotin jotain edes Heathrow'n tasoista, vaikka sekin on ankea ja sekava paikka - mutta ei. En ole ikinä käynyt yhtä pienen ja nuhjuisen tuntuisella isolla kentällä. Myös opasteet olivat sekavammat kuin missään ikinä. Luojan kiitos olin etukäteen lukenut, että terminaalia vaihdetaan AirTrain-junalla. Yhtään kylttiä en missään aiheesta nähnyt. Hetki meni harhaillessa.
Ensivaikutelma USA:sta pelkän lentokentän perusteella? Yllättävän paljon ulkoisia yhtäläisyyksiä Britanniaan. Lentokentän kylttien ja sisustuksen värimaailma oli ehdottomasti tutun oloinen. (Toisaalta ehkä yhtäläisyyksiä on maailman kaikkien kenttien välillä... ei kyllä ihan näin selkeästi mielestäni.) Ihmiset sen sijaan puhuvat suorastaan epätodellisen jenkkimäisesti! Kuin ne näyttelisivät elokuvassa. Tunnen oloni oudoksi. Kysyn ajattelematta esimerkiksi "Are you in the queue?" Ihmiset katsovat hitaasti ja sanovat, että joo, I'm on line. (Ja minä vastustan halua kysyä, onko niillä pään sisäinen nettiyhteys vai mikä.)
Tuntuu oudolta erottua vahvasti, kun olen tottunut sulautumaan joukkoon Britanniassa. Ja hankalinta on se, ettei minulla ole englantilaista aksenttia, joka toisi välitöntä yläluokkaista uskottavuutta. Heikko skottiaksenttini kuulostaa tällä lähinnä siltä, että yritän puhua jenkkiläisittäin mutten osaa.
JFK:llä sain odottaa kuusi tuntia. Siinä ei oikeastaan ollut montaakaan tuntia liikaa, koska maahantulomuodollisuuksiin kului valehtelematta lähemmäs pari. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti, koska kaikista otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Kannattaa varautua seisomaan ja kyllästymään yhdessä täysin pihalla olevien aasialaisten ja muun sellaisen rupusakin seassa, jota lähellekään ei EU-maissa joudu :D.
Toisaalta itse muodollisuudet sujuivat nopeasti. Minulta ei kysytty, olenko työ- vai lomamatkalla tai muutenkaan oikeastaan mitään. Käsittääkseni tarkastajasetä ei edes huomannut, etten ollut jäämässä Jenkkilään (vaan vaihtamassa konetta), koska niittasi maahantulolappusen passiini kiinni. Saivat sitten seuraavalla tiskilä sitä irrotella. Eli ei se nyt oikeasti niin kamalan tarkkaa ole. Mahdotontahan tuhansia saapujia olisikin oikeasti kuulustella.
Puolenyön ja kahden välillä paikallista aikaa hengailin kentällä lentoani odottelemassa. Se oli koko savotan tuskallisin hetki. Kello oli Suomessa kuusi aamulla, ja halusin vain äkkiä koneeseen ja NUKKUMAAN. En ole koskaan ollut niin lähellä nukahtaa istualleni vastoin tahtoani. Olisi ollut ihanaa, jos lähtö olisi kuitenkin ollut juuri sen pari tuntia aikaisemmin.
20. maaliskuuta 2008
Päivän sana: enunciate.
Enunciate = pronounce: speak, pronounce, or utter in a certain way; articulate: express or state clearly. = Ääntää selvästi, artikuloida selvästi . Verbi.
He enunciates more clearly than most people.
(Voi tarkoittaa muutakin, mm. julistamista. Keskityin asiayhteydelleni relevanttiin - ja yleisimpään - merkitykseen.)
He enunciates more clearly than most people.
(Voi tarkoittaa muutakin, mm. julistamista. Keskityin asiayhteydelleni relevanttiin - ja yleisimpään - merkitykseen.)
18. maaliskuuta 2008
Kyllä noita elokuvaihmisiä nyt kuolee.
Ohjaaja Anthony Minghella on kuollut vain 54-vuotiaana.
Minghella oli Jude Law'n hoviohjaaja ja Jude hänen hovitähtensä aina Talented Mr. Ripleystä asti. Vaikuttaako tämä Juden uraan?
No, ehkä Jude saa Kenneth Branaghista uuden hoviohjaajan Sleuthin ja Hamletin myötä.
(Eikä se ura toisaalta voi kääntyä kovin paljon heikompaan suuntaan kuin on Ripleyn riemuvoiton ajoista jo kääntynyt.)
Minghella oli Jude Law'n hoviohjaaja ja Jude hänen hovitähtensä aina Talented Mr. Ripleystä asti. Vaikuttaako tämä Juden uraan?
No, ehkä Jude saa Kenneth Branaghista uuden hoviohjaajan Sleuthin ja Hamletin myötä.
(Eikä se ura toisaalta voi kääntyä kovin paljon heikompaan suuntaan kuin on Ripleyn riemuvoiton ajoista jo kääntynyt.)
16. maaliskuuta 2008
Tämän viikon hyvät uutiset.
Olin eilen juhlimassa hyvien ystävieni kihlautumista. Ja sain kuulla, että pääsen kaasoksi :)
Olen asiasta todella iloinen ja otettu. En ole ennen saanut moista kunniaa. Hienoa, hienoa, hienoa!!!
Olen asiasta todella iloinen ja otettu. En ole ennen saanut moista kunniaa. Hienoa, hienoa, hienoa!!!
12. maaliskuuta 2008
Päivän sana: salacious.
salacious = rietas, rivo - lustful; lecherous.
"a salacious rooster of a little man"
(Googlen esimerkki :D)
"a salacious rooster of a little man"
(Googlen esimerkki :D)
10. maaliskuuta 2008
Urgh.
Toistan: urgh. Äskeinen taisi olla blogihistoriani pisin tauko. Viimeiset kaksi viikkoa olivat kerrassaan hurjia, ja vähän kaikesta piti karsia.
Nyt pahin on selkeästi ohi, ja elämä palautunee normaaliksi tältäkin osin.
Kerron vaikka lämpimikseni, että Teräsbetoni oli Euroviisuvalintana paitsi hyvin ennalta-arvattava, myös ihan hyvä. Tykkään siitä, että edustajalla on selkeä linja ja homma kasassa. Mikään ei ole nolompaa kuin puolivillainen, lavalla epävarmana haahuileva artisti. Toinen tärkeä juttu on livelaulutaito. Olipa biisi miten loistava tahansa, no-lot-taa, jos virettä ei löydy tai ääni ei kanna. Viime vuoden Hanna Pakarinen oli molemmilla osa-alueilla erittäin hyvä, eikä Teräsbetoni oikeastaan jää jälkeen. En tiedä, miten bändin laulaja esittäisi muuta musiikkia, mutta sankariheviä oman eriskummallisen äänialansa alueelta hän laulaa komeasti.
Vaihtoehtojen puitteissa Teräsbetoni oli mielestäni paras valinta. Ikävä kyllä yhtään oikeasti hyvää vaihtoehtoa ei ollut: hevimiesten biisi ei ole voittaja-ainesta. Sen sijaan olen todennut tykkääväni ihan oikeesti Kari Tapion kappaleesta (monen mielestä kai tylsä, mutta minusta nätti, eikä mitenkään yllättävästi: biisi sisältää korvissani selkeitä musikaalisävyjä, vaikka onkin musikaalibiisejä huomattavasti kertsivetoisempi). Mutta koska Karin ääni ei riitä ottamaan hienosta kappaleesta kaikkea irti, Teräsbetoni OLI parempi valinta.
Haavemaailmassani Mikael Konttinen esittää Kari Tapion biisin ja edustaa Suomea Euroviisuissa. Ei silläkään varmaan voittoa tulisi, mutta saisinpahan nauttia aivan järjettömistä kylmistä väreistä.
Et semmoista spekulointia.
Nyt pahin on selkeästi ohi, ja elämä palautunee normaaliksi tältäkin osin.
Kerron vaikka lämpimikseni, että Teräsbetoni oli Euroviisuvalintana paitsi hyvin ennalta-arvattava, myös ihan hyvä. Tykkään siitä, että edustajalla on selkeä linja ja homma kasassa. Mikään ei ole nolompaa kuin puolivillainen, lavalla epävarmana haahuileva artisti. Toinen tärkeä juttu on livelaulutaito. Olipa biisi miten loistava tahansa, no-lot-taa, jos virettä ei löydy tai ääni ei kanna. Viime vuoden Hanna Pakarinen oli molemmilla osa-alueilla erittäin hyvä, eikä Teräsbetoni oikeastaan jää jälkeen. En tiedä, miten bändin laulaja esittäisi muuta musiikkia, mutta sankariheviä oman eriskummallisen äänialansa alueelta hän laulaa komeasti.
Vaihtoehtojen puitteissa Teräsbetoni oli mielestäni paras valinta. Ikävä kyllä yhtään oikeasti hyvää vaihtoehtoa ei ollut: hevimiesten biisi ei ole voittaja-ainesta. Sen sijaan olen todennut tykkääväni ihan oikeesti Kari Tapion kappaleesta (monen mielestä kai tylsä, mutta minusta nätti, eikä mitenkään yllättävästi: biisi sisältää korvissani selkeitä musikaalisävyjä, vaikka onkin musikaalibiisejä huomattavasti kertsivetoisempi). Mutta koska Karin ääni ei riitä ottamaan hienosta kappaleesta kaikkea irti, Teräsbetoni OLI parempi valinta.
Haavemaailmassani Mikael Konttinen esittää Kari Tapion biisin ja edustaa Suomea Euroviisuissa. Ei silläkään varmaan voittoa tulisi, mutta saisinpahan nauttia aivan järjettömistä kylmistä väreistä.
Et semmoista spekulointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
