Päivä 5: Xalapa & lähiseutu.

Pidemmän retken päivä. Ajoimme rannikolle. Matkalla uimme trooppisessa viidakossa. Keskellä metsää pulppusi lähde, josta virtasi ihanaa, kirkasta vettä sarjaan luonnonaltaita. Vesi laski putouksina altaasta toiseen. Paikka oli viidakossa, piti kävellä 20 min, mutta tällä kertaa hikinen kävely oli täysin vaivan arvoista. Kuin suoraan elokuvasta. Lempikohteeni koko matkalla. Kuumuuskaan ei vaivannut vedessä. Tämä ja taivaalliset hedelmämehut olivat parhaat kohtaamani asiat koko maassa.

Kävimme myös natiiviraunioilla. Hienoja, mutta IHAN liian kuuma. Lähemmäs 40 varjossa. Olin kuolla. Sitä ei voi edes kuvitella. En fyysisesti voinut mennä aurinkoon katsomaan raunioita lähempää. Pikkusen ehkä harmitti.

Iltapäivästä olimme rannalla, en uinut. Melkein teki mieli, mutta D & S valitsivat taas kerran ei-turistipaikan ==> ei suihkuja jne. Merivesi olisi kirvellyt koko matkan. D & S ovat tuomitsevia kaikkea länsimaista kohtaan... ja vähän sitäkin, että pidän eri asioista kuin he. Kaipaan puhtaita ympäristöjä enkä yleensä viihdy luonnossa. So what. En ole siksi mikään tunteeton ympäristön vihollinen. (Minusta on hienoa, että luontoa on siellä jossain. Eikö ole parempikin luonnon koskemattomuuden kannalta, että ihmiset pysyttelevät sieltä poissa?) En minäkään pidä heitä abstraktiin ajatteluun kykenemättöminä juntteina, vaikkeivät teatteri ja kirjallisuus näyttele yhtä suurta roolia heidän elämässään.

Okei, kuumuus kasvattaa turhautumia. Olemme aina tulleet hyvin toimeen, ja tulimme isoimman osan ajasta nytkin. Luultavasti osa aaltopituusongelmaa on, että D tapaa muuttua kulloisenkin poikaystävänsä mukaan, ja Steve on TODELLINEN ulkoilmaihminen, joka oikeasti alkoi pyöritellä silmiään kyllästyneenä siinä viidessä minuutissa, jonka katselin hautoja kauniilla, värikkäällä meksikolaishautuumaalla (vaikka se oli ulkoilmassa!). Se tahtoo vain ja ainoastaan ajaa maastopyörällään luonnossa ja telttailla.

Kotimatkalla juutuimme isoon liikenneruuhkaan. Eivät kuulemma ole tyypillisiä. Rekka oli valuttanut sokeria moottoritielle. Kohdan ohittaminen pidensi 1,5 tunnin matkan kolmeen tuntiin. Oli surrealistista. Onneksi aurinko oli laskenut eikä enää ollut kuumaa vaan oikeastaan hauskaa. Tilanteelle ei voinut kuin nauraa.