Olen Oulussa.

Lastenkutsut + Amerikan kiertomatka syksyllä 2009

(1) Vierailu- / lomamoodi on päällä, ja olen autuaasti unohtanut kaikki kotona päässä pyörineet kirjoitusaiheet. On kuitenkin poikkeuksellinen vapaahetki, kun kummitytön vanhemmat nukuttelevat tänään kaksi vuotta täyttänyttä tytärtään. Lainaan naapurin suojaamatonta nettiä. Oliskohan mulla jotain sanottavaa?

Hmm. Hmm. Lyö kieltämättä tyhjää. Olen jutellut kaksi-kolmevuotiaiden kanssa koko päivän, syönyt kakkua ja kuunnellut lastenlauluja. Ko. toiminta ei varsinaisesti innoita syvällisiin ajatuksiin, vaikka olikin hirveän mukavaa.

(2) Ai NIIN. Olen nyt varannut Pohjois-Amerikan matkani. Matkan suunta kääntyi päinvastaiseksi kuin alkuperäisessä hahmotelmassa, koska Meksiko tuli mukaan aikatauluun ja Meksikon isäntäväelle sopi paremmin näin, ja kaiken lisäksi siellä on marraskuun alussa Day of the Dead!

Ma 26.10. lento TRE - Dublin
-JCS-konsertit 28.10. & 29.10, treffaan Miian :)
Pe 30.10. lennot Dublin - NYC + NYC - MEX + bussi MEX - Xalapa
-Laatuaikaa Daisyn ja Steven luona, Day of the Dead, mahd. yhteinen viikonloppu Mexico Cityssä.
Su 8.11. lento MEX - LAX
-Tapaan Marjukan ja Riston L.A:ssa, vuokraamme auton ja kierrämme lisäksi ainakin Las Vegasin ja San Franciscon.
Su 15.11. (noin) lento Kalifornia - Ottawa (ei varattu)
-Viikko Kanadassa, Ottawa + Montreal + mahdollisesti Quebec City
Su 22.11. (noin) bussi / juna New Yorkiin (ei varattu)
-Viikko New Yorkissa. Menee hujauksessa, kun teen päivisin töitä ja vietän illat teatterissa.
Su 29.11. lento NYC - HEL.
-Kotona illansuussa maanantaina 30.11.

--> Olen matkalla tasan viisi viikkoa. Länsirannikon viikolla en luultavasti ehdi tehdä ollenkaan töitä, mutta muilla viikoilla on tarkoitus tehdä kohtuullinen määrä. Katsotaan, miten sujuu.

Odotan innolla!

Jos joku sattuu tarvitsemaan kalustettua asuntoa Tampereelta pelkästään marraskuuksi, asiasta on helppo päästä sopimukseen. Sattuisko kukaan? :)

Päivitin pitkästä aikaa katsottavien listan.

[C&P Kuva elää]

Leffablogi on pitkään lojunut puolikuolleessa tilassa. Ei ole aika riittänyt. Katsottavien listasta on mulle iloa ja hyötyä katseluprojektieni jäsentelyssä. Yritän pitää sen ajan tasalla. Enempää en uskalla luvata. :)

Myös katsottujen listan voisi päivittää. Pidän sellaista joka tapauksessa paperipäiväkirjani takasivulla, jostain sairaasta syystä.

(Lisäys: päivitetty. Listassa on tosin jonkinlainen aukko. Luultavasti näin leffoja myös kesä-heinäkuun vaihteessa. Toisaalta olin silloin esim. viikon Britanniassa, joten ehken kovin montaa.)

Ei tää ole ihan joka päivä...

...mutta joka toinen sentään. Se on jo parannus. Hyvä, Anne.

Kävin Tallinnan risteilyllä, Baltic Princess 23 h. Isä lähti Lappiin firman virkistysmatkalle, äiti ja äidin työkaveri halusivat Tallinnaan. Oli yllättävän hauskaa kuusikymppisten tätien kanssa!

Risteilyaluksellahan on kamalaa, jos ei suosiolla antaudu hölmöille risteilyjutuille ja tee niitä antaumuksella. Syötiin buffassa, katsottiin ex-tangokuningasta (joku Hallikainen, edes nimi ei ollut ennestään tuttu, mutta hyvin ja itseironisesti se itse asiassa veti, monipuolista musaa), nähtiin keskiyön magee Brasilia-show, käytiin kahvilla vanhassakaupungissa, pelasin pokeria kolikkoautomaatilla, lauloin iskelmäkaraokessa selvin päin keskellä päivää Rafaelin enkelin... (Jälkimmäisessä muuten kaikki hyvin, mutta helvetin korkeelta piti laulaa ja paraskin musikaalitekniikkani - musikaalitähtien imitoiminen auttaa usein - alkoi jo mennä oopperaksi. Aiti kommentoi: "En olisi arvannut, että pystyt laulamaan noin korkealta", eli aika sopraanoa se vissiin oli :D Jälkeen päin mietin, että olisko sen nyt sittenkin voinut laulaa oktaavia alempaa, kun oli NOIN korkee, mutta ei ehkä kumminkaan eikä siinä toisaalta kehdannut ryhtyä testailemaan.)


Oli hauskaa. Paitsi, etten oikeesti tykkää laivan buffasta. Siellä syö väistämättä liikaa, ja sitten haluaa vain vieriä nukkumaan. Jos jollain ilveellä jaksaakin valvoa, mahaan ei mahdu baarissa drinksuja. Tai hetkinen, tarkennan / korjaan: tykkään buffasta, jos en aio valvoa ja juhlia. Jos aion valvoa ja juhlia, buffaa pitää välttää ilmaisen viinin tekosyystä huolimatta. Ei vaan toimi mulle. Ruokafeast ruokafeastina ja muu juhliminen erikseen. Ei samana iltana. (En edes tykkää alkoholista ruokajuomana. Juon aterialla vettä (tai juhlapäivänä limsaa), ja nautin alkoholin erikseen. Koskee myös viiniä, niin kerettiläinen minä olen.)

Teatterikesä meni hyvin.

Anne voisi tähän alkuun kirjoittaa yhden lauseen kolmannessa persoonassa ihan edellisen anonyymin kiusaksi. :P

Sitten asiaan. Tekstitin Turun kaupunginteatterin Kaaoksen ja HKT:n / Lillanin Miehen, joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Kaikki meni hämmentävän hyvin. Tuntematon väkisin jännitti, mutta livenä ajastaminen oli jopa helpompaa kuin olin odottanut. Haastavinta oli, että tekstitykset oli pitänyt muotoilla "sokkona", tietämättä, miten nopeasti tai hitaasti ko. vuorosana esityksessä tulee. Jotkut kohdat olisin esitykset nähtyäni tahdittanut eri tavalla, mutta itse asiassa tämäkin osui yllättävän hyvin kohdalleen. Ei läheskään täydellisesti, mutta yllättävän usein olin fiilispohjalla valinnut oikean tahdin. Huonomminkin olisi (vähemmällä tekstityskokemuksella?) voinut mennä.


Esitykset olivat tosi erilaiset. Kaaos oli hektinen, intensiivinen kolmen naisen show. Hissvägraren on Lasse Pöystin rauhallinen monologi. Kaaosta olisi äkkiseltään luullut paljon haastavammaksi, ja kyllä se nopeampaa napitustahtia vaatikin, mutta toisaalta homma eteni niin vauhdilla, että tekstit piti vain saada ruutuun mahdollisimman nopeaa, vielä luettavaa vauhtia, eikä kukaan taatusti ehtinyt jäädä miettimään yksittäisiä tekstityksiä. Hissvägrarenin eka näytös oli siitä vaikea, että monologissa ei selvästi yleensä tarvitse pysyä käsikirjoituksessa kovinkaan tiukasti. Jos vaihtaa asioiden paikkoja, ei sekoita ketään muuta, eikä yleisö varmaan edes huomaa. Tässä erikoistapauksessa tekstittäjä ikävä kyllä kuitenkin sekosi. Sain vähän väliä olla etsimässä oikeaa tekstityskohtaa jostain aivan muualta tiedostosta. Palohälytys onneksi katkaisi esityksen, ja tauon turvin saatiin taas langan päästä kiinni.

Toinen näytös menikin paljon paremmin. Pöysti oli selvästi skarpannut ja noudatteli käsikirjoitusta tiiviisti.

Kaikki kunnia Lasse Pöystille. Hän on ihana ja legenda, ja minua itketti väkisin esitysten lopussa. Tiedän, että Mieheen, joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on todella vaikea saada lippuja, mutta jos teille tarjoutuu tilaisuus nähdä se, MENKÄÄ. On niin hirmuisen hyvä. Aluksi monologi saattaa kuulostaa satunnaiselta satuilulta, mutta loppu vetää langat yhteen ja on ah, niin sykähdyttävä, ihana ja liikuttava.


Toivottavasti pääsen toistekin töisin Teatterikesään. Oli mahtavaa ja taianomaista. Viikon lopuksi oli vielä henkilökunnan päättäjäisjuhlat, joissa oli hauskaa tavata muita kääntäjiä. Ja miksei muitakin ihmisiä, mutta kääntäjät jostain syystä hakeutuivat toistensa seuraan. Tässä ammattikunnassa sellaiset tilaisuudet ovat harvassa.

Nyt taitaa taas olla se aika...

...että Anne päättää kirjoittaa jotain, mitä tahansa, joka päivä, ja pitää siitä myös kiinni.

Eihän tämmöisistä tauoista tule yhtään mitään.

Minulle on tulossa vieraita tällä ja ensi viikolla, ja olen itsekin poissa pari päivää, joten "joka päivä" on kova haaste tässä kohtaa. Mutta ainakin yritän kaikkeni.

Olen työstänyt Teatterikesän näytelmiä.

Nyt on tekstitykset valmiina.

Tiistaina aamulla harjoitus, sitten esityksiä ti, ke, pe ja la. Turun Kaupunginteatterin Kaaos ja Lillanista Lasse Pöystin ihana, ihana monologi Hissvägraren / Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. (Hän on sen itse kääntänyt suomeksi ja esittää nyt suomenkielisen version - muuten ei olis meikäläiseen luottamista repliikkien ajastuksessa :D) Ainakaan englanninnoksen perusteella en voi kylliksi ylistää Pöystin monologin käsikirjoitusta. Se kertoo yksinäisestä vanhasta miehestä. Minua nauratti ja itketti jo pelkästään lukiessani. Pelkään aika tosissani, että alan teoksen loppupuolella itkeä enkä näe tehdä töitä... Ei olis eka kerta, olen onnistunut sokaisemaan itseni kyynelillä ainakin leffoissa Oh! What a Lovely War ja Click!. Mutta nyt on pysyttävä ammattimaisena, koska live-esitys ei pysähdy kääntäjän kyyneliin. (Tai mikä mä tässä tapauksessa olen? En ole kääntänyt, olen tehnyt käännöksestä tekstit. Liekö tittelini "tekstittäjä"... yleensä silläkin kyllä käsitetään kääntämistä.)

Saanko mä silti taputtaa Pöystille seisaaltani? Ei kai sitä kukaan kiellä. :D


Vitsi. Jännittää aika lailla, koska en ikinä ole livetekstitystä kokeillut. Eiköhän jännitys kuitenkin laannu jo harjoituksen jälkeen, koska sittenpä olen kokeillut. Enimmäkseen olen kuitenkin innoissani. Eikä "aika lailla" ole keskimääräisessä ihmisten mittakaavassa kovinkaan paljon. En ole jännittäjätyyppiä. (Kunhan harjoitus ei mene AIVAN puihin. Se voisi häiritä yöunia :P)

A Little Night Music - Garrick Theatre, 22.06.2009

[C&P Do You Hear the People Sing? - Näin ne arvostelut viivästyvät: perfektionisti haluaa sanoa KAIKEN. Heh.]

Sanat ja musiikki: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler
Perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan.
Ohjaus: Trevor Nunn


Hyvää:

Tämän musikaalin teksti on sanomattoman loistavaa. Varsinkin dialogi, mutta myös kappaleiden sanoitukset. Tältä osin teos lienee paras näkemäni - en ainakaan muista vertaistaan. Nauroin vähän väliä mahaani pidellen, huumori oli ihanan sysimustaa ja tarkkanäköistä. Täydellinen käsikirjoitus.

Tässä muutama IMDB:stä poimittu lainaus mahtavasta käsikirjoituksesta:

"For the past 11 months, although I am preparing to enter the ministry, I've been madly, hopelessly in love with my stepmother! Do you realize how many mortal sins that involves?"

"-You're a good wife, Charlotte. The best.
-That's a comforting thought to take to town with me, dear. It just may keep me from cutting my throat on the tram. "

"We have sinned! And it was a complete failure!"

Teos ei ole läpilaulettu, mutta kappaleet ja puhuttu dialogi lomittuvat erinomaisen luontevasti. Ei töksähtäviä siirtymiä.

Produktion miehitys on mahtavan monilahjakas. Yleensä jopa West Endissä helppo sanoa, kuka on enemmän laulava näyttelijä, kuka näyttelevä laulaja. Tässä esityksessä kaikista ei voinut. Olivat vaan niin hyviä.

Huippujen huippuina joukosta erottuivat Maureen Lipmanin vanha, elegantti kreivitär ja aidon ruotsalaisen Kaisa Hammarlundin kevytkenkäinen sisäkkö. Täydellinen brittiaksentti. Yritin tunnistaa joukosta ruotsalaista, mutta sisäkköä en edes epäillyt häneksi.

Sisäkön esittämä The Miller's Son on muodostunut biisisuosikikseni. Kansanmusiikkisävyinen, omaperäinen, ihana. Youtubesta löytyy tällainen versio. Näkemässäni produktiossa oli vielä parempi - vähemmän klassinen laulutyyli, nätimmät vaatteet ja lavasteet - mutta sitä ei löytynyt netistä.



Trevor Nunn on mahtava ohjaaja ja visionääri. Teoksen toteutus ja ohjaus ovat virheettömät. Aivan erityisesti haluan kehua lavastusta. Lavalla edessäni heräsi eloon epätodellinen juhannusyö. Koivuja ja keskiyön auringon kajoa, valkoisia pitsireunaisia kesämekkoja. Pohjoismaalaisena osasin todella arvostaa. Minuun, joka olin juuri jättänyt juhannuksen väliin ollakseni Lontoossa, iski akuutti koti-ikävä.

Ensimmäisen näytöksen loppu on loistava. Olen heikkona mahtipontisiin tauolle lähtöihin, joissa kaikki laulavat päällekkäin tulossa olevista asioista. Ryhmäbiisi "A Weekend in the Country" on massiivinen, maanisen energinen, hysteerisen hauskakin. Juuri näin pitää väliajalle lähteä. Pätkästä löytyi näköjään 10 minuutin nauhoitus Youtubesta, pelkkä ääni. Minusta oli hauskaa kuunnella se ja elää esitystä uudestaan - esitystä näkemättömälle ei ehkä täysin avaudu.



Silmäni kyyneltyivät esityksen lopussa. Eivät niinkään liikutuksesta kuin tunnelman vuoksi. Olin syvällä esityksessä ja tunsin nähneeni jotain hienoa. Paras teatteri aiheuttaa sellaista. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Siitä viimeistään sen tunnistaa.

Huonoa:

Näyttelijöistä heikoin oli Jessie Buckley. Laulu oli korkeissa äänissä pakotetun tuntuista, mutta ennen kaikkea ongelma oli vuorosanoissa, jotka artikuloituivat heikosti. Ehdin jopa miettiä, onko TÄMÄ se ulkomaalainen ruotsalainen. Eipä ollut. Toisaalta hahmon kuuluikin olla nuori ja kömpelö, joten näyttelijäntyö ei ollut lähelläkään kipurajaa. Erottui vain huipputaitavista kollegoista.

"Send in the Clowns" on lisätty jälkikäteen muuten valmiiseen musikaaliin, ja sen kuulee. Biisi tulee töksähtäen eivätkä sen sanatkaan oikein liity mihinkään. Lisäksi se on sävelletty armolliseksi ihmiselle, joka ei osaa laulaa. Hannah Waddingham osaa, joten kappale ei palvele häntä: hän ei todellakaan pääse loistamaan. Turhautti. (Toisaalta rooli todisti, että Waddingham osaa näytellä. Rooli oli 95% puhuttu ja vaati komediennen taitoja, enkä olisi voinut toivoa siihen ketään parempaa!)

Ei tässä paljoa huonoa ollut.


Kannattiko katsoa? Menisin uudelleen vaikka kymmenen kertaa. Loistava! Elämys pääsee ehdottomasti kaikkien aikojen top kymppiin, ehkä ylemmäskin.

(1) Teos:
Musiikki - 4 (Ei varsinaisesti kylmiä väreitä aiheuttavaa, mutta kekseliästä, vaihtelevaa, kaikkea intiimistä sykähdyttävän mahtipontiseen. Ja kokonaan valssia.)
Juoni ja käsikirjoitus - 5+ (Huippujen huippu!)
Aihe ja tunnelma - 5 (Ihana musta komedia.)
= 15/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 5 (En muuttaisi mitään.)
Lavastus + efektit - 5 (Ne ihanat koivut ja keskiyön auringon kajo!)
= 10/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5 (Suurin osa loistavia, vähennän puoli pistettä koska kaikki kai teoriassa voisivat olla täydellisiä, tai vaihtoehtoisesti joku yksittäinen voisi olla järisyttävän hyvä. Tai, no, ei vaan tuntunut ihan vitoselta.)
Tanssi/koreografia - 4 (Tässä ei tanssittu... Annan koreografiapisteet hahmojen liikkeistä lavalla ja kohtausten visuaalisesta suunnittelusta.)
Näytteleminen - 4,5 (Ks. laulu.)
= 14/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3 (Ei varsinaisesti tarttuva musikaali, mutta SO not the point.)
Tahdon nähdä uudelleen - 5 (Harmi etten voi, koska lopetti jo. Mutta Broadway-siirto on ilmeisesti tulossa. Ehkä siellä.)
= 8/10

(5) Bonuspisteitä:
Liikutuin ja henki salpautui - 2
Nauroin niin, etten saanut happea - 2
= vaikkapa 4

Yhteensä: vähintään 50 p. ==> VIISI TÄHTEÄ ja suositus täydestä sydämestäni.


Keskeiset näyttelijät (itselleni muistiin):
Frederick Egerman: Alexander Hanson (Nähty Margueritessa. Perushyvä.)
Anne Egerman: Jessie Buckley (Heikoin lenkki, tosi-TV-kilpailija, West End -debyytti.)
Henrik Egerman: Gabriel Vick (Lauloi, näyteli JA soitti selloa lavalla. Laulu ehkä näistä heikoin.)
Desirée Armfeldt: Hannah Waddingham (Spamalotin alkup. Lady of the Lake, nähty roolissa. Loistava laulaja ja näköjään myös näyttelijä!)
Madame Armfeldt: Maureen Lipman (Paras näyttelijäsuoritus. 10+)
Countess Charlotte Malcolm: Kelly Price (Erittäin perushyvä, ei tuttu.)
Count Carl-Magnus Malcolm: Alistair Robins (Perushyvä, ei tuttu.)
Petra: Kaisa Hammarlund (Aito ruotsalainen, hirmu hyvä.)

Youtube tyrkytti mulle tämmöistä.

[C&P Do You Hear the People Sing?]

Pakko oli klikata, kuulosti niin kiinnostavalta, vaikka muilla asioilla liikuin.

Eli Adam Lambert: Heaven on Their Minds.

Ihan hyvä, mutta oikeesti, jotain rajaa siihen videokommenttien hypetykseen. Suoritus ei ole lähelläkään universumin parasta. Kohta välillä 00.55 - 1.55 teki jonkinlaisen vaikutuksen, mutta yleisesti ottaen... liikaa rääkymistä.

Tää on kyllä vaan niin hyvä biisi.



Tässä satunnaisen vertailun vuoksi pätkä USA:n viimeisintä Juudasta, Tony Vincentiä. Ei Adam olis hänen duuniaan saanut. Sori vaan. (Paitsi ehkä nyt, kun se olisi taattu keino myydä show loppuun vuodeksi pariksi.)

Ei löytynyt yhtä huonolla äänenlaadulla varustettua videota, mutta kuva sentään reiluuden vuoksi huono :P

Kävin Venäjällä.

Blogiin tuli tauko, koska en ollut Suomessa, kun olin siellä Venäjällä.

Olen neljäsosaksi karjalainen, ja tunnen velvollisuudekseni osallistua kotiseutumatkoihin niin kauan kuin 80-vuotias isoäitini niitä jaksaa järjestää. En tiedä, oliko tämä matka viimeinen. Viime matkasta luulin tietäväni, muttei se ollutkaan.

Oltiin Venäjällä torstaista lauantaihin. Keskimmäinen päivä oli kiva: oltiin Viipurissa ja käytiin suomentaitoisen venäläisen oppaan johdolla Monrepos'ssa, Viipurin linnassa ja kaupunkikierroksella. Oli tosi innostunut ja sivistynyt opas. Kolmen tunnin ohjelma venyi neljään ja puoleen.


Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Monrepos'n nimi tulee ranskan sanoista "minun leponi". Saatan olla älyllisesti hiukan jälkeenjäänyt. Mutta puisto oli ihana! Siellä piti olla tunti, kiersimme puolitoista ja olisin hyvin jaksanut olla vaikka puoli päivää. Opas kertoi paikkojen ja puuryhmien symboliikasta, ja puistoon oli piiloteltu ties mitä. Ehkä feikit, pienoiskokoiset kreikkalaispalatsit ja keskiaikaiset linnat ovat jonkun mielestä korneja, mutta minua ne viehättivät kaikessa keinotekoisuudessaan. Jokainen yksityiskohta oli harkittu. Olen siitä outo, että inhoan luonnontilaisessa luonnossa oleskelua, mutta rakastan ihmisen tekemää luontoa. Ainakin aurinkoisena aamuna tämä oli kerrassaan kauneimpia näkemiäni puistoja.


Myös Viipurin linnassa oli kiinnostavaa, tietty. Ja kaupunkikierroksella. Viipuri on kaunis siitäkin huolimatta, etteivät kaikki rakennukset ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ymmärrän hyvin mummon surun siitä, ettei kaupunki kuulu enää Suomelle. Sehän on Turun ohella vanhin suomalainen kaupunki, ja historiaa kuunnellessani tajusin selkeämmin, miten vähän aikaa se on ollut ei-suomalainen: perustettu 1293 ruotsalaisella ristiretkellä, ollut koko ajan Suomen mukana osa Ruotsia, sitten 1800-luvulla osa autonomista Suomea, vasta lähellä 1900-luvun puoliväliä joutunut Neuvostoliiton / Venäjän haltuun. Sehän on silmänräpäys kaupungin historiassa! Pysäyttävä ajatus.

Jos Viipuri olisi yhä suomalainen, se olisi ollut kotikaupunkiani Kotkaa lähin suuri suomalainen kaupunki. Olisin voinut vaikka opiskella siellä.

Mutta jos Viipurista ei olisi lähdetty evakkoon, mummoni ei varmaan olisi tavannut vaariani, eikä minua olisi. Se siitä ajatusleikistä.


Todella monet paikalliset puhuvat suomea. Minua turhauttaa, ettei koskaan tiedä, pitäisikö ensimmäiseksi kokeilla suomea vai englantia. Menen ihan solmuun. Esimerkiksi Turkissa on kivempaa: jos eivät ymmärrä englantia, meillä ei ole yhteistä kieltä. Tai sitten tietysti maissa, joiden kieltä puhun.

Muut päivät olivat hiukan tylsempiä: katseltiin jotain taistelupaikkoja, bussi eksyi etsiessään bunkkereita, rämmin jo toista kertaa elämässäni mummon kotitalon paikalla etsimässä kivijalkaa, joka on löydetty kerran vuonna se ja se, muttei sen jälkeen ole näkynyt.

No ei, oikeasti vain taistelupaikkapäivä oli tylsä. Liikaa oikeaa luontoa ja ötököitä mulle, eivätkä talvisodan taistelujen yksityiskohdat kerta kaikkiaan nappaa tarpeeksi. Mummon kotikylässä on ihan kiinnostavaa, kun mummo osoittelee, mitä missäkin oli ja kertoo, mitä ihmisille tapahtui evakkomatkoilla.

Kuvat satunnaisia. En ottanut yhtään valokuvaa matkalla.

Päivän sana: baggage handler.

baggage handler = aulakuormaaja

Läksin etsimään virallista suomalaista ammattinimikettä henkilöille, jotka siirtelevät matkatavaroita lentokentällä. Se on kuulemma tämmöinen. Aika paljon osumia sillä löytyy, joten tämä lienee totta. Jos sitä käytetään käännöksissä, ehkä se vielä joskus yleistyy yleispuhekielessäkin.