Olen neljäsosaksi karjalainen, ja tunnen velvollisuudekseni osallistua kotiseutumatkoihin niin kauan kuin 80-vuotias isoäitini niitä jaksaa järjestää. En tiedä, oliko tämä matka viimeinen. Viime matkasta luulin tietäväni, muttei se ollutkaan.
Oltiin Venäjällä torstaista lauantaihin. Keskimmäinen päivä oli kiva: oltiin Viipurissa ja käytiin suomentaitoisen venäläisen oppaan johdolla Monrepos'ssa, Viipurin linnassa ja kaupunkikierroksella. Oli tosi innostunut ja sivistynyt opas. Kolmen tunnin ohjelma venyi neljään ja puoleen.
Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Monrepos'n nimi tulee ranskan sanoista "minun leponi". Saatan olla älyllisesti hiukan jälkeenjäänyt. Mutta puisto oli ihana! Siellä piti olla tunti, kiersimme puolitoista ja olisin hyvin jaksanut olla vaikka puoli päivää. Opas kertoi paikkojen ja puuryhmien symboliikasta, ja puistoon oli piiloteltu ties mitä. Ehkä feikit, pienoiskokoiset kreikkalaispalatsit ja keskiaikaiset linnat ovat jonkun mielestä korneja, mutta minua ne viehättivät kaikessa keinotekoisuudessaan. Jokainen yksityiskohta oli harkittu. Olen siitä outo, että inhoan luonnontilaisessa luonnossa oleskelua, mutta rakastan ihmisen tekemää luontoa. Ainakin aurinkoisena aamuna tämä oli kerrassaan kauneimpia näkemiäni puistoja.
Myös Viipurin linnassa oli kiinnostavaa, tietty. Ja kaupunkikierroksella. Viipuri on kaunis siitäkin huolimatta, etteivät kaikki rakennukset ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ymmärrän hyvin mummon surun siitä, ettei kaupunki kuulu enää Suomelle. Sehän on Turun ohella vanhin suomalainen kaupunki, ja historiaa kuunnellessani tajusin selkeämmin, miten vähän aikaa se on ollut ei-suomalainen: perustettu 1293 ruotsalaisella ristiretkellä, ollut koko ajan Suomen mukana osa Ruotsia, sitten 1800-luvulla osa autonomista Suomea, vasta lähellä 1900-luvun puoliväliä joutunut Neuvostoliiton / Venäjän haltuun. Sehän on silmänräpäys kaupungin historiassa! Pysäyttävä ajatus.
Jos Viipuri olisi yhä suomalainen, se olisi ollut kotikaupunkiani Kotkaa lähin suuri suomalainen kaupunki. Olisin voinut vaikka opiskella siellä.
Mutta jos Viipurista ei olisi lähdetty evakkoon, mummoni ei varmaan olisi tavannut vaariani, eikä minua olisi. Se siitä ajatusleikistä.
Todella monet paikalliset puhuvat suomea. Minua turhauttaa, ettei koskaan tiedä, pitäisikö ensimmäiseksi kokeilla suomea vai englantia. Menen ihan solmuun. Esimerkiksi Turkissa on kivempaa: jos eivät ymmärrä englantia, meillä ei ole yhteistä kieltä. Tai sitten tietysti maissa, joiden kieltä puhun.
Muut päivät olivat hiukan tylsempiä: katseltiin jotain taistelupaikkoja, bussi eksyi etsiessään bunkkereita, rämmin jo toista kertaa elämässäni mummon kotitalon paikalla etsimässä kivijalkaa, joka on löydetty kerran vuonna se ja se, muttei sen jälkeen ole näkynyt.
No ei, oikeasti vain taistelupaikkapäivä oli tylsä. Liikaa oikeaa luontoa ja ötököitä mulle, eivätkä talvisodan taistelujen yksityiskohdat kerta kaikkiaan nappaa tarpeeksi. Mummon kotikylässä on ihan kiinnostavaa, kun mummo osoittelee, mitä missäkin oli ja kertoo, mitä ihmisille tapahtui evakkomatkoilla.
Kuvat satunnaisia. En ottanut yhtään valokuvaa matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti