Lähdemme mökille viettämään rauhallisia juhlapyhiä perheen kanssa. Tulen seuraavan kerran kaupunkiin Tapaninpäivän humpille. Ooh, miten hauskaa.
Tykkään linkittää noille sivuille, koska ne ovat totaalisen järjettömät. Niiltä löytää minunkin kuvani, jos osaa etsiä ;)
On mielettömän hyvä olo vanhojen kavereiden näkemisestä, koska Annapäivistä jäi niin hyvä fiilis. Toivottavasti myös humpilla on kivaa. Rohkaisevaa on, että ne eivät yleensä petä. Toisin kuin muina liian innokkaasti odotettuina juhlapäivinä, Tapaninpäivänä ei ikinä ole ollut varsinaisesti tylsää. Oven takana kolkutteleekin jo uusivuosi ja Lontoo. Museoiden aukioloajat on katsastettu ja teatterireissuja suunniteltu. Aattoa pitäisi jotenkin juhlistaakin. Odotan tätä todella innolla.
Seuraavan kerran ajattelin lähteä Lontooseen juhannukseksi, niin pääsen senkin ahdistavasta suunnittelusta. Sillä kertaa lähden varmaan yksin. Saa nähdä.
Olin viikonloppuna ensin Turussa teatterissa (Tell Me on a Sunday ruotsiksi - kävi kielikylvystä ja oli muutenkin erittäin katsomisen arvoinen yhden lahjakkaan naisen show), sitten Kotkan lähistöllä keskiaikajuhlissa.
SCA-juhliin oli rankkaa lähteä Turusta ennen kahdeksaa lauantaiaamuna, mutta onneksi lähdin. Oli mielettömän hauskaa. Paikalle ei erinäisten päivämääräsekoilujen vuoksi päässyt kuin ennätysvähän tuttuja, ja juhlat jäivät muutenkin pieniksi, mutta silti tai juuri siksi tunnelma oli erittäin mukava. Päivällä auttelin keittiössä, lauleskelin keskiaikaisia lauluja ja opin tekemään nyöriä historiallisella haarukkatekniikalla. Neljän kattauksen pitojen, hovin ja saunan jälkeen alkoi hauskin osuus: keskiyöstä aamukuuteen tanssittiin humalaisia keskaikatansseja salissa ja lojuttiin yhä pienenevällä porukalla kasassa lattialla. Ihan niin kuin yhdeksän vuotta sitten, jolloin olin ensi kertaa kyseisissä juhlissa (jotka järjestettiin nyt jo 13. kerran).
Keskiaikaseurassa mikään ei muutu. Skotlannin aikoinani minulla oli juhlissa käymisessä neljän vuoden tauko, mutta kun menin takaisin, kaikki oli kuten ennenkin. Ja samat ystäväni harrastavat seuraa edelleen. Tällä kertaa tyttökaverini tosin loistivat poissaolollaan 85-prosenttisesti, ja yövalvojien joukossa olin ainoana tuttavapiirini tyttönä - mutta vanhoja nuoruudenystäväpoikia oli kyllä paikalla. Ja tutustuin toisaalta jopa uusiin ihmisiin. Varsinkin aamukuudelta, jolloin väkeä oli tolpillaan ehkä noin viisi.
Hehe, itse asiassa oli hauskaa ja nostalgista juhlia vain poikien kanssa. Minä olen valvomiskuningatar, aina vikana hereillä ja pitämässä juhlia pystyssä. Tästä johtuen sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa on ollut mukana tyttöjä, olen yön tunteina ollut ainoa.
(Yritin löytää kuvia tämän elävöittämiseen, mutta keskiaikajuhlista on sattuneesta syystä hieman vähänlaisesti ainakaan hyviä kuvia. Sattunut syy on se, ettei keskiajalla ollut kameroita. Minullakin oli taas kerran kamera mukana, muttei kynttilöiden valossa tule mieleenkään rikkoa tunnelmaa vetäisemällä moderneja laitteita laukusta.)
Pitää muuten korostaa, etteivät keskiaikajuhlat ole mitenkään oletusarvoisesti viininhöyryjä ja yöriekkumista. Pari-kolmikymppiset ovat enemmistönä, mutta paikalla on runsaasti myös lapsiperheitä, alaikäisiä, keski-ikäisiä - ihan kaikenlaista väkeä. Jos nauttii päiväsaikaan keskiaikaharrasteista ja menee nukkumaan ennen puoltayötä, ei yöriekkujia edes huomaa. Samoista juhlista on erittäin moneksi eri ihmisten mieltymysten mukaan. Ja vaikka saunalla nautittiinkin jo olutta, seassa oli mm. urheasti valvonut kolmivuotias pikkumies, jonka ei varmasti tarvinnut säikähtää humalaista väkeä, vaan kaikki suhtautuivat häneen äärimmäisen nätisti.
Minäpä sain ensi kertaa aikoihin tanssia jopa varastelutanssia! Mikään ei ole hauskempaa tai nostalgisempaa porukalla, jossa kaikki osaavat tanssin etuperin ja takaperin (ei kirjaimellisesti, se olisikin jo jotain, hehe) ja osaavat varastaa. (Kyseessä on englantilainen maalaistanssi, jota tanssitaan pareittain ja jossa voi monessa kohtaa varastaa itsensä kuviossa eri kohtaan niin, että pari vaihtuu. Eli voi varastaa toiselta parin / itselleen uuden parin / itsensä sisälle / parina toisen paikan. Varastelu ei ole pakollista, mutta ilman sitä hauskin osa jää pois.)
Minun on pitänytkin kirjoittaa, että Becoming Jane -leffassa tanssitaan tätä! Tanssiaisissa leffan puolivälin tiimoilla, ennen tapaamista suihkulähteellä (vai mikä lie koristeallas se oli). Minä odotin koko ajan, että varastaisiko se Tom Janen... Se olisi jopa sopinut kohtauksen juoneen. Mutta ei se varastanut. Se olisi ehkä ollut liian hämmentävää yleisölle, joka ei tiedä, ettei se kyseisessä tanssissa ole outoa tai epäsovinnaista käytöstä - eikä toisaalta tiedä sitäkään, ettei parin vaihtuminen kuulu tanssiin. Niin. Eihän se olisi toiminut.
Hei, itse asiassa löysin kohtauksen youtubesta. (Mitäpä siellä ei nykyään olisi?) Tanssi alkaa melko tasan ajasta 1.00 ja kestää pätkän loppuun. Tässä ei isompia spoilereita ole, ei esimerkiksi yhtään vuorosanaa.
Huomasin, että varastamisen sijaan tanssiin oli keksitty ihan omia kuvioita sen jälkeen, kun pari kohtaa! He pääsevät tanssimaan yhdessä paljon kauemmin kuin B-parin nainen ja A-parin mies yleensä tanssivat. Ja itse asiassa Tomin on TÄYTYNYT varastaa tanssissa - jotenkin ihmeellisesti varastaa itsensä sisään juuri ennen kuin pölähtää yllättäen Janen eteen. Muussa tapauksessa olisi TÄYSIN mahdotonta, että Jane ei olisi jo nähnyt häntä. Hehehe. Tämä huvittaa minua melkoisen nörttimäisellä tavalla... :D
Tätä ei keskiaikaseurassa tanssita ihan samalla tavalla. Tanssimme nopeammin ja eläväisemmin, oman ja vieraan parin käteen kosketaan vähän joka välissä ja kävelemme normaalimmin (ilman noin suurta ylös-alas-liikettä). Emmekä pyörähdä noin montaa kertaa akselimme ympäri alussa. Mutta melodia on sama.
Sisareni Marjukka ja hänen poikaystävänsä Risto lähettivät minulle Egyptistä kortin, jossa erityisesti toivoivat minun joskus blogissa mainitsevan, miten siistejä tyyppejä he ovat.
Joten... Öö...
Siistejä tyyppejä! Mielettömän siistejä! Maailman siisteimpiä!
Mahtaako herrasväkeä nyt nolottaa?
Viimeistään kohta nolottaa: Marjukka on tunnustanut lukevansa blogiani vain löytääkseen mainintoja itsestään. En ihan tajua tätä - minä luen kavereideni blogeja, koska heidän kuulumisensa vilpittömästi kiinnostavat minua. Myös niiden kavereiden, joita näen säännöllisesti. (Marjukka on perustellut asiaa sillä, että tietää kuulumiseni muutenkin.) Mutta tässä maailmassa on vissiin enemmän ja vähemmän itsekeskeisiä ihmisiä.
Mielettömän kiireinen viikko. Viimeinen ennen perjantaista lomalle lähtöä.
Kiire tuntuu niskassa. Joinakin öinä en ole saanut unta, kun kivikovista lihaksista säteilee kipua joka suuntaan. Mutta hierojalle en tällä viikolla ehtisi, vaikka miten tahtoisin. (Ja mistä niitä aikojakaan saisi?)
Onneksi äiti auttaa. Soitin ja kerroin huoleni, ja viiden minuutin päästä tuli puhelu takaisin: minulle on varattu aika äidin työpaikan hierojalle Kotkaan ensi keskiviikoksi.
Äiti auttaa aina. Tuli oikein valtavan hyvä mieli. En pyytänyt äitiä varaamaan aikaa mihinkään, kyselin vain, voisikohan Kotkassa päästä hierojalle ensi viikolla ja mistä voisi varata. Mutta kun lapsella on hätä, äiti ryhtyy heti ja miettimättä toimeen. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että olen aikuinen ja ajan varaamisen voisi sälyttää minunkin harteilleni. Vaikka kipeillekin.
Tuli mieleeni uni, josta olen herännyt maailman surullisimpana. Näin sen Glasgow'ssa, vikana vuonna, pahimman koti-ikävän kourissa. Uni oli varmaan yksinkertaisin ja realistisin koskaan näkemäni. (Enhän ole jo kertonut tätä?)
Unessa äiti käveli sisään huoneeseeni. Se oli täsmälleen samanlainen huone kuin oikeastikin, ja oli samanlainen aamu kuin oikeastikin - näin unen juuri ennen heräämistä. Äiti sanoi tulleensa kertomaan, että he isän kanssa lähtevät hetkeksi ulos, mutta tulevat pian takaisin. Nuku sinä vain. Äiti käveli hetkeksi ikkunani luo ja seisoi siinä sängyn päädyssä katselemassa ulos ikkunasta. Sitten hän käveli taas huoneen poikki ja sulki oven perässään. Minä käperryin tyytyväisenä syvemmälle peiton alle.
Siinä samassa aloin oikeastikin heräillä. Jo matkalla heräämiseen minut valtasi kylmä tunne siitä, ettei äiti ehkä voinut oikeasti käydä tässä huoneessa. Äitihän on Suomessa. Äiti ja isä eivät todellakaan ole kävelyllä jossain lähistöllä. Uni oli kuitenkin ollut niin realistinen, että hetkeen tuntui mahdottomalta, ettei se ollutkaan totta. Äiti oli ollut aivan käsinkosketeltavana läsnä huoneessa, joka oli aivan samannäköinen ikkunasta tulevaa valoa myöten.
Todellisuuteen herääminen oli aivan valtava pettymys. Kun lopulta pääsin hereille asti, itkin jo valmiiksi. En päässyt ylös sängystä pitkään aikaan. Makasin siinä, muistelin unta ja itkin.
Useinhan sitä näkee unia, joissa haaveet toteutuvat. Niistä on aina paha pettymys herätä. Mutta tuo oli kamalinta koskaan. Unen realistisuus tuntui alitajunnan julmalta pilalta. Brrh. Nykyään haikailen ulkomaille, mutta tällaisia hetkiä ajatellessani muistan, miten tuskallisesti Skotlannissa ikävöin kotia.
Tämäkin viikonloppu meni mökillä äidin ja isän kanssa. Perjantaina oli teatteri Kotkassa (The Baker's Wife -musikaali by Stephen Schwartz, ihan hyvä teos, hyviä ja huonoja esiintyjiä, omituinen ohjaus). Sitten mökki. Mökillä on oikeastaan aika rentouttavaa. Keskellä ei-mitään ei voi kuin olla ja puuhastella omiaan, mikä sopii minulle. Sain töitäkin tehtyä aika hyvin. Olin ladannut ne etukäteen. Lähettää ei tietenkään voinut, kun siellä ei ole nettiä.
Olen lukenut myös gradukirjallisuutta enemmän kuin aikoihin. Erityisesti junassa saa hyvin luettua. Siihen nämä loputtomat matkat ovat omiaan.
Olisin kyllä jo aivan stressihiirenä, jos peräkkäiset matkat olisivat olleet jonnekin muualle kuin äidin ja isän luo. Mutta tämä vielä menee, eikä tunnu edes pahalta.
Tämä viikko on viimeiseni Tampereella ennen joululomaa. Joulua edeltävän viikon aion viettää äidin ja isän luona Kotkassa ja tehdä töitä sieltä käsin. Siis kaupunkiasunnosta, jossa on jopa netti. Aika paljon on asioita tekemättä. On semmoinen olo, että näistä neljästä päivästä tulee auttamattoman kiireisiä. Mutta toivottavasti selviän hengissä.
Stardust on todella hyvä elokuva. Jo se itsessään sai minut poistumaan teatterista hyvällä mielellä, toisessa maailmassa leijaillen. Lopputunnelman luomisessa kuitenkin auttoi myös elokuvan teemabiisi, jonka siivittämänä salista sai kävellä ulos. Muistavatko muut? "Girl, you and me, we can ride on a star..."
Tähtisumutunnari on soinut radiossakin tiuhaan. Tulee mukavasti 90-luvun kulta-ajat mieleen. Milloin viimeksi olemme nähneet Everything I Do, I Do It for Youn tai All for Loven tyylisiä menestyksiä, häh? Edellisestä, kunnollisesta, varta vasten sävelletystä leffahitistä tuntuu olevan ikuisuus. Onnistunut teemabiisi ilahdutti minua siksi suuresti.
Koin kuitenkin suuren yllätyksen, kun näin biisin videon ja tajusin, kuka kappaleen esittää!
Kyllä. Sehän on vanha ystäväni TAKE THAT! Hihittelin itsekseni varmaan kolme minuuttia, kun tosiasia paljastui minulle. Ei ihme, että tykkäsin? Enpä tiedä. Ehkä esittäjällä ja biisin miellyttävyydellä ei ole varsinaista yhteyttä. Olin kuvitellut artistiksi jonkun rokimman. Biisi ei varsinaisesti kuulosta TT:ltä.
Hassu juttu kaikesta huolimatta. Minusta tuntuu, että kaikki elämässäni liittyy kaikkeen. Jutut, joista pidän, pyörivät tiivistä kehää toistensa ympärillä, vaikkei niillä ensi näkemältä olisi ollut yhteyttä.
Hitto, miten väsyttää. En tiedä, miksen meinannut saada unta.
Hyvää joulukuuta. NYT saa viimeistään hehkuttaa joulua, kaikkien mielestä. Se on paras asia joulukuun alkamisessa: ei enää ärsytä jouluinhoisia mainitsemalla liian aikaisin odottavansa sitä.
Oven takana kolkutteleekin jo uusivuosi ja Lontoo. Museoiden aukioloajat on katsastettu ja teatterireissuja suunniteltu. Aattoa pitäisi jotenkin juhlistaakin. Odotan tätä todella innolla.
