Päivä 4: Lontoo.

Herätyksen ja hotelliaamiaisen jälkeen kävin ensi töikseni Theatrelandissa ostamassa Hairspray-päivälipun.

Tämänkin lipun sai 25 punnalla, ja tavalliseen tapaan liput tulevat myyntiin joka aamu klo 10. Olin teatterilla vasta viittä yli kymmenen, liityin lippuluukulle johtaneeseen ~10 hengen jonoon ja sain hyvän päivälipun. Olen ymmärtääkseni vain kaksi paikkaa sivussa keskeltä. Huhut siitä, että Hairspray on jossain kohtaa tulossa myös TKTS-kojuun, saattavat maltillisista jonoista päätellen olla totta. (Show on ollut kiistämätön arvostelu- ja yleisömenestys. Ensi-illan huuma vain taitaa olla ohi.)

Minun pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa joku yleinen opas halpojen, mutta järkevien West End -lippujen hankkimisesta. Olen monesti aikonutkin. Tämän matkan jälkeen taidan sen tehdä.

Päivälipuista ja eturiveistä on näköjään tullut vierailun teema. Katsoin Wickedin eturivistä, Lord of the Ringsin toisesta. Never Forgetissa olin neljännessä. Tänään olen eturivin keskivaiheilla.

Aiemmin olen vannonut TKTSin nimeen (ja edelleen suosittelen sitä, jos nimenomaan EI halua eturiviin/ei jaksa patikoida eri teattereille/kyseiseen esitykseen ei ole päivälippuja, mutta on puolen hinnan lippuja). Nämä liput ovat kuitenkin vielä halvempia ja lähempänä lavaa. Eturivistä ei tietysti näe koko hommaa samalla lailla kuin kauempaa... koreografian kokonaisuus ei aina hahmotu, ja jos lava on korkea, saa varautua lievään kenotteluun ja jopa niskakipuun illan mittaan. Tätä kuitenkin kompensoi se, että näkee kaiken AIVAN läheltä ja kuulee ihannetilanteessa laulajien äänet myös ohi mikrofonien, aitoina ja tuplasti vaikuttavampina. Eturiveissä tuntee todella olevansa mukana esityksessä ja näyttelijät katsovat usein jopa kohti. Olen aina tykännyt istua leffassakin melko lähellä kangasta, joten minulle edessä istuminen sopii kenties keskimääräistä yksilöä paremmin. "Mieluummin edessä niska kenossa kuin niin takana, että koko ajan toivoisi olevansa lähempänä" on henk. koht. preferenssini. Ihanteelliset paikat toki ovat jossakin neljännen - kuudennen rivin tienoilla. Mutta niitäpä ei sitten yleensä halvalla saakaan.

Liput saatuani lähdin vaeltamaan kaupungille. Kävelin Shaftesbury Avenueta Piccadilly Circusille ja siitä Oxford Streetille. Päätin tehdä pakollisen pyhiinvaelluksen Primarkiin. Matkalla pyörin muutamassa muussakin kaupassa ja ostin hameen ja paidan H&M:ltä. (Kyllä, asioin siellä myös ulkomailla. Siellä ON kivoja vaatteita halvalla ja siellä KANNATTAA käydä. En näe syytä hylkiä sitä Suomen ulkopuolella.) Primark sen sijaan oli paha virhe. Kello alkoi olla 12, ja olin autuaasti unohtanut, että halpojen vaatekauppojen kuningattareen on täysin turha mennä parin ekan aukiolotunnin jälkeen. Jono naisten pukukoppeihin oli liioittelematta 15 metriä, eikä rekkien lomassa mahtunut liikkumaan tulematta italialaisten turistien tönimäksi. Päätin palata jonakin aamuna ennen kymmentä (aukeaa klo 9). Niin olen ennenkin tehnyt, ja se kannattaa.

Hyppäsin bussiin ja ajoin hostellille tekemään pari tuntia töitä. Pari tuntia itse asiassa venähti lepäilyineen, syömisineen, matkapäiväkirjan päivittämisineen ja netissä seikkailuineen noin kuudeksi, ja poistuin hostellilta seuraavan kerran vasta teatteriin lähteäkseni.

Hairspray oli Michael Ballin juhlaa. Se mies on kuningas. Loistava, loistava laulaja, joka osaa ihan oikeesti myös näytellä. Ja täydellinen komedian taju. Kieriskelin naurusta. Kokonaisvaltaisesti parempaa musikaalitähteä ei ole. Nuoret pääosanäyttelijät sen sijaan olivat pettymys, ja Shaftesburyn ykkösrivi on niin lähellä korkeaa lavaa, että päiväliput EIVÄT mielestäni ole enää hyvä vaihtoehto, jos lippuja tulee TKTSiin vain noin vitosta kalliimmalla. Onneksi Hairspray on kaikesta huolimatta takuuhyvä show, jossa on universumin tarttuvin soundtrack.