Päivä 1: HKI - Frankfurt - JFK

Lentokone HKI-Frankfurt klo 15:

Matkani alkoi dramaattisesti Suomen Suurella Lumimyrskyllä 2008. Onneksi katsoin illalla uutisotsikoita netistä ja huomasin varoitukset. Lähdin kentälle tuntia aikaisemmalla kaukobussilla ja bussille yhtä aikaisemmalla paikallisbussilla. Molemmat tulivat tarpeeseen: lähibussin matka kesti 5 minuutin sijasta 15 - risteykset aivan tukossa - enkä olisi alkuperäisellä varmaankaan ehtinyt bussilleni, vaikka se lähtikin lähes 10 minuuttia myöhässä. Kaukobussi taas joutui matkalla hidastelemaan ja oli kentällä 40 minuuttia myöhässä, vain 20 min aiemmin kuin alun perin valikoimani bussi olisi ollut.

Kentällä minulle jäi hyvää aikaa. Ostin tuliaisia ja katselin kauppoja. Kentälle on ilmestynyt aivan ahtava design-kauppa, jonka näin ensi kertaa. Minun oli pakko ostaa virkatun näköinen lumihiutaleheijastin itselleni ja tuliaisiksi puristettava feikkilumipallo - sellainen, joka tuntuu kädessä aidolta murenevalta tiiviiltä lumelta, muttei hajoa! Mitä lie mysteerimateriaalia lateksikuoressa. Ostin Daisylle ja Stevelle myös salmiakkisuklaata, lontoonraesuklaata ja kaksi mielestäni hyvin kaunista Iittalan lautasta, joista tuli mieleen Meksiko enemmän kuin Suomi. Suklaat eivät mene hukkaan, koska ainakin Daisy oikeasti tykkää salmiakista. Steve ei ehkä ole ennen maistanut.

Lento lähti ajallaan laskeutui äsken. Rullaamme kohti terminaalia.

Klo 16.30 (New Yorkin aikaa)
Kone Frankfurt - JFK

Matka on mennyt aika nopeasti. Olen lukenut Mondon New York -opasta, joka on tekstipainotteisempi kuin useimmat... ei kirjavia kuvia ja faktalaatikoita, vaan mustavalkoisia sivuja ja lähinnä tekstiä. Tykkään sen tyylistä, vaikkei matkaoppaiden laatua voikaan oikeasti arvioida kuin sellaisten kaupunkien kohdalla, jotka tuntee ennalta.

Löysin koneen radiosta (tai siis ennalta nauhoitetusta valikoimasta) musikaalikanavan, jota kuuntelin lukiessani. Oli aika kiva, vaikkakin iso osa kansainvälisistäkin biiseistä oli laulettu saksaksi. Tyyli oli silti oikea... Saksassa tuntuu olevan aika vahva musikaalikulttuuri. In flight magazinessakin oli juttu paikallisesta musikaalitähdestä, jota ainakin toimittaja itse piti kovanakin legendana (Elizabethin alkuperäinen Kuolema Uwe Kröger).

Ja sitten, heh heh, alkoi in flight movie: Enchanted. Katsoin sitten senkin toistamiseen. Nyt soi päässä vuorotellen Wickedin Defying Gravity ja leffan That's How You Know.

Olen entistä vaikuttuneempi varsinkin Amy Adamsista ja James Marsdenista. Sairaan hyvää piirroshahmojen näyttelemistä! Hurmaavaa. Lisäksi tietenkin straight man Patrick Dempsey, joka olisi hurmaava vaikka puhelinluetteloa lukiessaan.

Mutta kaikesta en tykkää, läheskään. Amyn vika mekko on todella underwhelming (vaikka tajuankin pointin hahmon liukumisesta piirrostyylistä oikeaan maailmaan). Ja on pöyristyttävä rikos pitää tyrmäävän lahjakasta Idina Menzeliä (joka laulaa edellä mainitun Defying Gravityn) leffassa ilman laulua!!! Muutenkin loppuun tarvittaisiin vielä yksi musiikkinumero. Ihan vain yksi. Tiedän, että leffa ei ole varsinainen musikaali, mutta on latistavaa, että isoin numero tulee hädin tuskin puolivälissä. Lisäksi minua ahdistaa, että se "I'm... angry." ("And oops, looks like I'm becoming a sexual being") -kohtaus ei vaan toimi. Syytän huonoa käsikirjoitusta enemmän kuin näyttelijätärtä.

Loppumatkasta jälkikäteen kerrottuna:

Lufthansa ei ole kovin suositeltava lentoyhtiö. Pitkän matkan lento, mutta silti surkeat ruoat (periaatteessa ainoa ero lyhyeen HKi-Frankfurt-lentoon oli jälkiruoan lisääminen pasta-annoksen kaveriksi ja loppulennosta tarjottu pizzaleipä, joka tosin vahvisti säännön olemalla aika hyvä) ja katonrajassa huonolaatuiset matkatv:t, joista matkaviihdettä piti seurata. Ei ihme, että oli halpaakin. No, menihän se. Jos haluaa päästä reilulla kolmellasadalla Helsingistä New Yorkiin ja takaisin, ei kun lentoa varaamaan.

En ollut ennen ollut yhtä pitkällä lennolla. Oli oikeastaan kivaa. On rentouttavaa olla matkalla ja tietää, että minua ei nyt kukaan saa kiinni. Ei voi tehdä kuin niitä asioita, jotka on varannut matkalle mukaan. Olen aina nauttinut matkustamisesta. En oikeastaan ikinä haluaisi tulla perille.

JFK on kammottava lentokenttä!!! Odotin jotain edes Heathrow'n tasoista, vaikka sekin on ankea ja sekava paikka - mutta ei. En ole ikinä käynyt yhtä pienen ja nuhjuisen tuntuisella isolla kentällä. Myös opasteet olivat sekavammat kuin missään ikinä. Luojan kiitos olin etukäteen lukenut, että terminaalia vaihdetaan AirTrain-junalla. Yhtään kylttiä en missään aiheesta nähnyt. Hetki meni harhaillessa.

Ensivaikutelma USA:sta pelkän lentokentän perusteella? Yllättävän paljon ulkoisia yhtäläisyyksiä Britanniaan. Lentokentän kylttien ja sisustuksen värimaailma oli ehdottomasti tutun oloinen. (Toisaalta ehkä yhtäläisyyksiä on maailman kaikkien kenttien välillä... ei kyllä ihan näin selkeästi mielestäni.) Ihmiset sen sijaan puhuvat suorastaan epätodellisen jenkkimäisesti! Kuin ne näyttelisivät elokuvassa. Tunnen oloni oudoksi. Kysyn ajattelematta esimerkiksi "Are you in the queue?" Ihmiset katsovat hitaasti ja sanovat, että joo, I'm on line. (Ja minä vastustan halua kysyä, onko niillä pään sisäinen nettiyhteys vai mikä.)

Tuntuu oudolta erottua vahvasti, kun olen tottunut sulautumaan joukkoon Britanniassa. Ja hankalinta on se, ettei minulla ole englantilaista aksenttia, joka toisi välitöntä yläluokkaista uskottavuutta. Heikko skottiaksenttini kuulostaa tällä lähinnä siltä, että yritän puhua jenkkiläisittäin mutten osaa.

JFK:llä sain odottaa kuusi tuntia. Siinä ei oikeastaan ollut montaakaan tuntia liikaa, koska maahantulomuodollisuuksiin kului valehtelematta lähemmäs pari. Jono on pitkä ja liikkuu hitaasti, koska kaikista otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Kannattaa varautua seisomaan ja kyllästymään yhdessä täysin pihalla olevien aasialaisten ja muun sellaisen rupusakin seassa, jota lähellekään ei EU-maissa joudu :D.

Toisaalta itse muodollisuudet sujuivat nopeasti. Minulta ei kysytty, olenko työ- vai lomamatkalla tai muutenkaan oikeastaan mitään. Käsittääkseni tarkastajasetä ei edes huomannut, etten ollut jäämässä Jenkkilään (vaan vaihtamassa konetta), koska niittasi maahantulolappusen passiini kiinni. Saivat sitten seuraavalla tiskilä sitä irrotella. Eli ei se nyt oikeasti niin kamalan tarkkaa ole. Mahdotontahan tuhansia saapujia olisikin oikeasti kuulustella.

Puolenyön ja kahden välillä paikallista aikaa hengailin kentällä lentoani odottelemassa. Se oli koko savotan tuskallisin hetki. Kello oli Suomessa kuusi aamulla, ja halusin vain äkkiä koneeseen ja NUKKUMAAN. En ole koskaan ollut niin lähellä nukahtaa istualleni vastoin tahtoani. Olisi ollut ihanaa, jos lähtö olisi kuitenkin ollut juuri sen pari tuntia aikaisemmin.