Viime viikon lopulta tähän päivään on ollut hirveä kiire koko ajan. Liian kiire. Sitä on pahentanut se, että kun tehtävävuori alkaa tuntua liian toivottomalta, minä en käy sen kimppuun kahta tarmokkaammin vaan totean, että yhtä hyvin tässä matkan varrella voi laiskotella, kun palkitsevaan loppulaiskotteluun on noin mahdottoman pitkä matka. Ja sitten mikään ei valmistu ikinä. Eikä oikein pahassa vaiheessa meinaa edes unta saada, kun on syyllinen olo.
Pitää löytää kiireen tasapaino. Saa olla kiire, muttei niin kiire, että tuntee tarpovansa loputtomassa suossa tai polkevansa oravanpyörässä, josta ei kumminkaan pääse pois. Pitää olla tilaisuus päästä pois. "Jos teen tämän työn nopeasti, minulle jää tunti aikaa tehdä, mitä tahdon." Ei: "Jos teen tämän työn nopeasti, ehdin aloittaa seuraavaa niin, että se jopa ehtii huomenna ajoissa valmiiksi." Satavarmasti en silloin kuitenkaan ehdi aloittaa sitä seuraavaa, koska teen ensimmäistä tunnin verran tehottomammin silkasta synkkyydestä.
Tänään sain viikon työt tehtyä. Nyt tilanne on taas ok. Kiireet eivät enää ole akuutteja, vaan listoja hommista, joille voi kaikille antaa oman ajan ja ostaa tehokkuudella ihan oikeaa vapaa-aikaa. Olen taas zen. Kunpa kotikin olisi. Täällä on niin sotkuista, että pitää joka askeleella väistellä tavarakasoja ja tiskata itselleen astia kerrallaan tiskialtaassa odottavasta vuoresta.
Se olis niinku viikonlopun projekti.
Mutta en tykkää siivoamisesta, koska sillä ei ole selviä rajoja. Sitä voi periaatteessa tehdä ikuisesti - ainahan paikkoja voi puunata lisää ja järjestellä tavaroita. Tykkään hommista, jotka voi tehdä urakalla ja sitten ne on tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti