Disclaimer: En ole kaunokirjallisuuden kääntäjä (ainakaan vielä :), mutta olen kyllä opiskellut näitäkin asioita paljon yliopistossa. Mielipiteeni on siis kotoisin ammattikääntäjän, käännös- ja kirjallisuustieteitä opiskelleen henkilön ja aktiivisen lukijan kenttien leikkauspisteestä, mutta kaunokirjallisuuden kääntäjien suulla en väitä puhuvani. :)
L. M. Montgomeryn vasta suomennetun kirjan Vanhan kartanon Pat lukemista hidastaa aika tavalla, kun suomentaja on päätynyt käyttämään yhden päähenkilön kohdalla itse koostamaansa murretta, joka kai muistuttaa eniten Itä-Suomen murretta. Hahmo on kai alkukielelläkin puhunut murteella, mutta minusta tämän keksityn suomalaismurteen käyttö vaikeuttaa pahasti luettavuutta. Murretta kun on sovellettu repliikeissä lähes joka sanaan. :/ Lisäksi kirjassa oli sivuhahmo, joka puhui vielä pahempaa (taas suomentajan keksimää) murretta (lähellä savoa) ja siitä oli jopa vaikea saada selvää. Kirjailijan kohderyhmä on pitkälti nuoret tytöt, joilla varsinkin voi olla murteissa vaikeuksia. Miten käännöstieteessä suhtaudutaan murteiden käyttöön?
Kun murretta on käytetty käännöksessä luovasti ja värikkäästi, siihen voidaan suhtautua hyvinkin positiivisesti. Murteet ovat kuitenkin siitä tosi hankala juttu, että ne ovat vahvasti henkilökohtainen asia! Sama murre voi olla yhden mielestä kotoisa, värikäs ja lupsakka, toisen mielestä kummelimaisen mahdoton ottaa vakavasti ja kolmannen mielestä mahdoton ymmärtää. Jos käännöksestä halutaan helposti lähestyttävä ja pitkäikäinen, liian vahvaa murteellisuutta kannattaisi varmastikin välttää. Kliseinen paraatiesimerkki on Saarikosken Siepari ruispellossa, joka on vanhaa stadin slangia elävimmillään, mutta aiheuttaa nykyajan Suomessa hysteerisiä naurukohtauksia. Joita alkuteos ei aiheuta. Nih.
Tuolle suomentajalle on luultavasti käynyt niin, että hän on tullut sokeaksi käyttämälleen murteelle. Se tuli työn aikana hänelle itselleen niin tutuksi, ettei hän hoksannut, ettei lukija enää ymmärrä tekstiä. Ja / tai hän on kotoisin vahvalta murrealueelta ja tottunut aivan erilaisiin asioihin kuin sinä. Kolmas mahdollinen selitys olisi tietysti, että kyseisessä teoksessa käytettyjä murteita on ollut tasan yhtä mahdoton ymmärtää, ja kääntäjä on halunnut pysyä uskollisena alkuteokselle lukijoiden palvelemisen kustannuksella. Tämä olisi täysin validi käännösstrategia, vaikka kaikki koulukunnat eivät pidä sitä parhaana mahdollisena.
Sitten toinen kysymys saman kirjailijan suomennosten innoittamana: paikannimien kotouttaminen. Ilmeisesti Green Gables/Vihervaara-tyyppisiä kotouttamisia ei enää käännöksissä suosita, mutta jos käännetään lasten- ja nuortenkirjallisuutta, niin pitäisikö mielestäsi esim. Cloud of Spruce/Silver Bush -tyyppiset talonnimet kotouttaa? Tietenkin silläkin on merkitystä, että onko käännös hyvä - tulee mieleen esim. monia hassuja väännöksiä elokuvien nimistä... :D
Tähän ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paikannimien kotouttaminen on paitsi OK, myös suotavaa. Jos fiktiivinen nimi selvästi tarkoittaa jotain, minusta on oikeastaan itsestään selvää, että se pitäisi suomentaa. Jopa aikuisten kirjallisuudessa. Mutta ainakin nyt lasten ja nuorten!
Olen ymmärtääkseni enemmistössä tämän mielipiteeni kanssa, vaikka joku varmasti onkin myös täysin toista mieltä. Jos muistellaan esimerkiksi niitä kuuluisia, juhlittuja Harry Potter -suomennoksia, nehän erottuivat juuri erittäin vahvalla kotouttamisella.
Kiinnostavaa pohdittavaa! Otan kaikenlaisia kysymyksiä mielelläni vastaan ja improvisoin vastauksia vakuuttavalla asiantuntijaäänelläni :D