Syyskuu alkaa kääntyä kohti loppua, ja edellinen kukkatausta alkoi tuntua turhan kesäiseltä.
Elegia oli juuri pyöräyttänyt tämmöisen Lontoo-aiheisen pohjan, josta Lontoo ei tosin varsinaisesti hyppää silmille. Otin sen kuitenkin käyttöön sopivan syksyisenä.
20. syyskuuta 2009
18. syyskuuta 2009
LAATIKOSTA NÄKEE KAUAS: Skins, 3. tuotantokausi
On se kumma. Mikä niissä ristiin panevissa, päihteitä täysin järjettömästi käyttävissä teineissä muka viehättää?
Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.
Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.
Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.
Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.
Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.
Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.
Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.
Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.
Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.
Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.
Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.
Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.
Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.
Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.
Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.
Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.
Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.
Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.
Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.
Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.
17. syyskuuta 2009
EX LIBRIS: Scarlett Thomas: The End of Mr. Y
Luettu englanniksi 18.02.2009.
Ei tietääkseni suomennettu.
Mistä on kyse? Myyttinen teos avaa kevytkenkäiselle kirjallisuudentutkijalle oven aikamatkailun ja salaliittojen maailmaan.
Minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tykätä tästä kirjasta. Yliopistomaailma, kirjallisuudentutkijoita? Check. Aikamatkailua viktoriaanisessa maailmassa? Check. Kuulostaa lupaavalta. Tapahtumapaikkana vieläpä Britannia eikä Amerikka. Takakansitekstin elementtien perusteella kirjan lentokentältä joskus ostinkin.
Enpä oikein tykännyt. Päähenkilön itsetuhoisen hedonistinen elämänasenne ärsytti suunnattomasti, vaikka sellainen voi ehdottomasti olla myös kiehtovaa - meni nyt vaan liian pitkälle eikä toiminut mulle yhtään. Kirjassa on liikaa metafyysistä haahuilua ja se on kaiken kaikkiaan masentavan synkkä. Loppu on lähinnä turhauttava.
Jos pitää minua enemmän loputtomasta filosofisesta jahkailusta eikä janoa katharsista sen kautta, että kukaan kasvaa tai oppii yhtään mitään, tästä voi varmaan tykätä. Moni on ilmeisesti tykännyt.
Ei jäänyt mielihalua lukea Scarlett Thomasin teoksia toiste.
Ei tietääkseni suomennettu.
Mistä on kyse? Myyttinen teos avaa kevytkenkäiselle kirjallisuudentutkijalle oven aikamatkailun ja salaliittojen maailmaan.
Minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tykätä tästä kirjasta. Yliopistomaailma, kirjallisuudentutkijoita? Check. Aikamatkailua viktoriaanisessa maailmassa? Check. Kuulostaa lupaavalta. Tapahtumapaikkana vieläpä Britannia eikä Amerikka. Takakansitekstin elementtien perusteella kirjan lentokentältä joskus ostinkin.
Enpä oikein tykännyt. Päähenkilön itsetuhoisen hedonistinen elämänasenne ärsytti suunnattomasti, vaikka sellainen voi ehdottomasti olla myös kiehtovaa - meni nyt vaan liian pitkälle eikä toiminut mulle yhtään. Kirjassa on liikaa metafyysistä haahuilua ja se on kaiken kaikkiaan masentavan synkkä. Loppu on lähinnä turhauttava.
Jos pitää minua enemmän loputtomasta filosofisesta jahkailusta eikä janoa katharsista sen kautta, että kukaan kasvaa tai oppii yhtään mitään, tästä voi varmaan tykätä. Moni on ilmeisesti tykännyt.
Ei jäänyt mielihalua lukea Scarlett Thomasin teoksia toiste.
16. syyskuuta 2009
Bloggausta bloggauksesta ja lukijoista
Mistä niitä tilaajia tulee ja mihin ne menevät? Mistä niiden pitäisi tulla?
Ei pitäisi ikinä katsoa Blogilistan tilaajamääriä. Aina kun katsoo, kummastuu. Taaskaan en voi ymmärtää, miksi juuri viime kirjoitukseni olisi saanut jonkun perumaan tilauksensa. Se oli vieläpä ammattijuttu, ja olen käsittänyt, että aika monia lukijoita kiinnostaa ammattini, joko muuten vain tai koska ovat kollegoja. Liekö sitten ärsyttänyt jotenkin. Tai ehkä tyyppi teki yleistä suursiivousta tilauksissaan.
Blogeja voi tilata monella tavalla, eikä mulla ole tässä kävijälaskuria, joten ei ole aavistustakaan, miten suuri osa lukijoista edes tulee Blogilistalta. On toki mahdollista, että äskeinen lopettajakin siirtyi vaikka käyttämään toista lukumetodia.
Vaikka hypoteettisesti antaisi painoarvoa Blogilistan lukijaluvuille, ei niihin kyllä voisi vaikuttaa. En tiedä, minkä kirjoitusteni aikaan kukin lukija on mukaan liittynyt ja mitä ehkä haluaa ja odottaa blogilta. Vaikka tietäisinkin, odotukset menevät takuulla ristiin, ja yhtä lukijaa palvellessani karkottaisin neljä muuta. Mikä EI edes ole suurin syy olla lähtemättä palvelemaan lukijoita. Olen aina pyrkinyt siihen, etten minä kirjoita blogia yleisölle, vaan kirjoittelen mitä haluan, ja jutuilleni sitten orgaanisesti valikoituu yleisö, joita riittävän monet niistä kiinnostavat. Tuskinpa ketään ihan kaikki.
Onko blogimaailma vajonnut taantumaan?
Tuntuuko muista siltä, että blogimaailma on hiljentynyt viimeisen puolen vuoden aikana? Minusta tuntuu. Ensin pistin sen kesälomien piikkiin, mutta syksyllä mikään ei oikeastaan muuttunut. Ikävää.
Ei pitäisi ikinä katsoa Blogilistan tilaajamääriä. Aina kun katsoo, kummastuu. Taaskaan en voi ymmärtää, miksi juuri viime kirjoitukseni olisi saanut jonkun perumaan tilauksensa. Se oli vieläpä ammattijuttu, ja olen käsittänyt, että aika monia lukijoita kiinnostaa ammattini, joko muuten vain tai koska ovat kollegoja. Liekö sitten ärsyttänyt jotenkin. Tai ehkä tyyppi teki yleistä suursiivousta tilauksissaan.
Blogeja voi tilata monella tavalla, eikä mulla ole tässä kävijälaskuria, joten ei ole aavistustakaan, miten suuri osa lukijoista edes tulee Blogilistalta. On toki mahdollista, että äskeinen lopettajakin siirtyi vaikka käyttämään toista lukumetodia.
Vaikka hypoteettisesti antaisi painoarvoa Blogilistan lukijaluvuille, ei niihin kyllä voisi vaikuttaa. En tiedä, minkä kirjoitusteni aikaan kukin lukija on mukaan liittynyt ja mitä ehkä haluaa ja odottaa blogilta. Vaikka tietäisinkin, odotukset menevät takuulla ristiin, ja yhtä lukijaa palvellessani karkottaisin neljä muuta. Mikä EI edes ole suurin syy olla lähtemättä palvelemaan lukijoita. Olen aina pyrkinyt siihen, etten minä kirjoita blogia yleisölle, vaan kirjoittelen mitä haluan, ja jutuilleni sitten orgaanisesti valikoituu yleisö, joita riittävän monet niistä kiinnostavat. Tuskinpa ketään ihan kaikki.
Onko blogimaailma vajonnut taantumaan?
Tuntuuko muista siltä, että blogimaailma on hiljentynyt viimeisen puolen vuoden aikana? Minusta tuntuu. Ensin pistin sen kesälomien piikkiin, mutta syksyllä mikään ei oikeastaan muuttunut. Ikävää.
14. syyskuuta 2009
Breaking News: Freelancer löysi työmoraalin!
Olen viime aikoina kamppaillut harvinaisen pahan työahdistuksen kanssa. Se johtuu minulla aina paradoksaalisesti siitä, että töitä on liian vähän.
Tilanne: töitä on vähän --> pitäisi tehdä ne vähät ahkerasti pois nyt kun muitakaan ei ole, jotta voi nykyisten töiden dedisten alla tehdä jo muita töitä, jotta koko kuukauden tulotaso ei vääristy.
Todellisuus: onnistun tekemään ehkä tunnin päivässä kun aikaa on muka niin runsaasti; syyttelen itseäni joka ilta siitä, etten tehnyt enempää ja vannon huomenna parantavani tapani.
Lopputulos: ärtymys + ahdistus tavoitteiden ja todellisuuden epätasapainosta, sekä huoli tulotason vääristymisestä.
Tämmöistä oli koko syyskuun alku. Tosi ärsyttävä tilanne, joka pitemmän päälle vie jo yöunetkin, koska juuri iltaisin alkaa syytellä itseään siitä että tänäänkin lankesi samaan ansaan.
Lopulta otin itseäni niskasta kiinni. Laskin itselleni aina yhtä avuliaan Excelin avulla taulukon, jossa lähtökohtana on kuukauden tavoitepalkka jaettuna viikkoa kohti. Kasasin taulukkoon töitä niin kauan, että viikon tavoitepalkka tuli täyteen. Ihan sama, vaikka töiden todellinen palautus olisi vasta kuun lopussa tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Jotain pitää tehdä tällä viikolla tavoitepalkan täyteen saamiseksi, ja saatavilla olevat työt tehdään tällä viikolla. Sittenhän loppukuu vapautuu tulevia töitä varten, ja ehdin tehdä nekin hyvissä ajoin! Viikon työnteko lopetetaan luvan kanssa joko kun lista on tyhjä tai (ainakin väliaikaisesti) kun töissä ei voi edetä, koska materiaaleja puuttuu vielä.
Olen toteuttanut tätä onnellisena nyt toista viikkoa. Kylläpä onkin mieli keventynyt. Tänä maanantai-iltapäivänä laiskottelen luvan kanssa, koska luvatut raportit ovat myöhässä. Olen tehnyt työni siihen pisteeseen, etten oikeasti VOI tehdä enempää! Tuntuu uskomattoman hyvältä eikä ihme kyllä yhtään huolestuttavalta. Työt kun ovat niin hyvässä mallissa, ettei viivästys aiheuta kiirettä tai töiden päälle kaatumista.
Työnantajatkin tykkäävät, kun työt eivät palaudu viittä minuuttia ennen dedistä vaan viikkoja etukäteen. Kaiken hyvän lisäksi taulukko kertoo, milloin oikeasti ON tehnyt tarpeeksi ja voi hyvällä omallatunnolla lopettaa. Kun pitää kaikesta kirjaa, onkin usein tehnyt enemmän kuin näppituntumalla olisi uskonut.
Suosittelen ahkeruutta ja hyvää työmoraalia kaikille. Se on oiva lääke laiskuuden aiheuttamia huonon omantunnon sydämentykytyksiä vastaan. Tiedän tämän vanhastaan, mutta miten se voikin olla niin vaikea käytännössä muistaa?
Tilanne: töitä on vähän --> pitäisi tehdä ne vähät ahkerasti pois nyt kun muitakaan ei ole, jotta voi nykyisten töiden dedisten alla tehdä jo muita töitä, jotta koko kuukauden tulotaso ei vääristy.
Todellisuus: onnistun tekemään ehkä tunnin päivässä kun aikaa on muka niin runsaasti; syyttelen itseäni joka ilta siitä, etten tehnyt enempää ja vannon huomenna parantavani tapani.
Lopputulos: ärtymys + ahdistus tavoitteiden ja todellisuuden epätasapainosta, sekä huoli tulotason vääristymisestä.
Tämmöistä oli koko syyskuun alku. Tosi ärsyttävä tilanne, joka pitemmän päälle vie jo yöunetkin, koska juuri iltaisin alkaa syytellä itseään siitä että tänäänkin lankesi samaan ansaan.
Lopulta otin itseäni niskasta kiinni. Laskin itselleni aina yhtä avuliaan Excelin avulla taulukon, jossa lähtökohtana on kuukauden tavoitepalkka jaettuna viikkoa kohti. Kasasin taulukkoon töitä niin kauan, että viikon tavoitepalkka tuli täyteen. Ihan sama, vaikka töiden todellinen palautus olisi vasta kuun lopussa tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Jotain pitää tehdä tällä viikolla tavoitepalkan täyteen saamiseksi, ja saatavilla olevat työt tehdään tällä viikolla. Sittenhän loppukuu vapautuu tulevia töitä varten, ja ehdin tehdä nekin hyvissä ajoin! Viikon työnteko lopetetaan luvan kanssa joko kun lista on tyhjä tai (ainakin väliaikaisesti) kun töissä ei voi edetä, koska materiaaleja puuttuu vielä.
Olen toteuttanut tätä onnellisena nyt toista viikkoa. Kylläpä onkin mieli keventynyt. Tänä maanantai-iltapäivänä laiskottelen luvan kanssa, koska luvatut raportit ovat myöhässä. Olen tehnyt työni siihen pisteeseen, etten oikeasti VOI tehdä enempää! Tuntuu uskomattoman hyvältä eikä ihme kyllä yhtään huolestuttavalta. Työt kun ovat niin hyvässä mallissa, ettei viivästys aiheuta kiirettä tai töiden päälle kaatumista.
Työnantajatkin tykkäävät, kun työt eivät palaudu viittä minuuttia ennen dedistä vaan viikkoja etukäteen. Kaiken hyvän lisäksi taulukko kertoo, milloin oikeasti ON tehnyt tarpeeksi ja voi hyvällä omallatunnolla lopettaa. Kun pitää kaikesta kirjaa, onkin usein tehnyt enemmän kuin näppituntumalla olisi uskonut.
Suosittelen ahkeruutta ja hyvää työmoraalia kaikille. Se on oiva lääke laiskuuden aiheuttamia huonon omantunnon sydämentykytyksiä vastaan. Tiedän tämän vanhastaan, mutta miten se voikin olla niin vaikea käytännössä muistaa?
3. syyskuuta 2009
Dreamgirls-arvostelu (C&P)
Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.
Tähtiä: 4/5
Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.
Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.
Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)
Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D
Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)
Tähtiä: 4/5
Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.
Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.
Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)
Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D
Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)
1. syyskuuta 2009
TV-blogini nykymuodossaan...
...kaatui sinä päivänä kun hankin tallentavan digiboksin.
[C&P Laatikosta näkee kauas]
En enää katso sarjoja TV:n tahdissa. Tallennan kaiken kiinnostavan ja katson jälkijunassa. Mieluiten, kun koko sarja on näytetty ja voin katsoa sen ilman tarpeettomia viikon cliffhangereita.
Koska viime aikoina katsomani sarjat eivät katseluhetkellä ole enää tulleet TV:stä, on tuntunut hölmöltä kirjoittaa niitä. Eihän teksti ole samalla lailla yleishyödyllinen. Lukija on joko jo katsonut sarjan tai ärsyyntyy tajutessaan, että olisi ehkä kannattanut katsoa. Tms.
Olen miettinyt asiaa. Tilanne on hyväksyttävä, se ei tästä muutu. Voin kai silti kirjoittaa TV:stä? Olkoon olematta yleishyödyllistä. Tuleehan sarjoista uusintoja. Ja netistä löytyy.
Sivupalkissa ei enää ole "tällä hetkellä seuraan"-palkkia, koska en tällä hetkellä seuraa mitään reaaliajassa. (Paitsi kun Amazing Race - ja vähemmän tärkeinä varmaan myös Survivor / American Idol - taas alkaa. En halua seuraavana päivänä tahattomia spoilerikommentteja.)
Jossain vaiheessa saatan lisätä "digiboksi tallentaa tällä hetkellä"-palkin. Sekin kuitenkin tuntuu hataralta, koska en välttämättä katso kaikkea tallennettua. Joko en ehdi tai totean ekojen jaksojen perusteella, ettei tämä sittenkään kiinnosta tarpeeksi.
En halua luoda vääriä mielikuvia, joten lopetan näin: tallentava digiboksi on paras ystäväni. Sen ainoa huono puoli on ollut tämän blogin kooma. Saan nykyään katsottua hirmu paljon enemmän mielekkäitä ohjelmia, kun katson aamulla meikatessa ja päivällä lounasta syödessä jotain aiemmin tallennettua kiinnostavaa. Tallentava digiboksi on ollut paras hankintani vuosiin.
[C&P Laatikosta näkee kauas]
En enää katso sarjoja TV:n tahdissa. Tallennan kaiken kiinnostavan ja katson jälkijunassa. Mieluiten, kun koko sarja on näytetty ja voin katsoa sen ilman tarpeettomia viikon cliffhangereita.
Koska viime aikoina katsomani sarjat eivät katseluhetkellä ole enää tulleet TV:stä, on tuntunut hölmöltä kirjoittaa niitä. Eihän teksti ole samalla lailla yleishyödyllinen. Lukija on joko jo katsonut sarjan tai ärsyyntyy tajutessaan, että olisi ehkä kannattanut katsoa. Tms.
Olen miettinyt asiaa. Tilanne on hyväksyttävä, se ei tästä muutu. Voin kai silti kirjoittaa TV:stä? Olkoon olematta yleishyödyllistä. Tuleehan sarjoista uusintoja. Ja netistä löytyy.
Sivupalkissa ei enää ole "tällä hetkellä seuraan"-palkkia, koska en tällä hetkellä seuraa mitään reaaliajassa. (Paitsi kun Amazing Race - ja vähemmän tärkeinä varmaan myös Survivor / American Idol - taas alkaa. En halua seuraavana päivänä tahattomia spoilerikommentteja.)
Jossain vaiheessa saatan lisätä "digiboksi tallentaa tällä hetkellä"-palkin. Sekin kuitenkin tuntuu hataralta, koska en välttämättä katso kaikkea tallennettua. Joko en ehdi tai totean ekojen jaksojen perusteella, ettei tämä sittenkään kiinnosta tarpeeksi.
En halua luoda vääriä mielikuvia, joten lopetan näin: tallentava digiboksi on paras ystäväni. Sen ainoa huono puoli on ollut tämän blogin kooma. Saan nykyään katsottua hirmu paljon enemmän mielekkäitä ohjelmia, kun katson aamulla meikatessa ja päivällä lounasta syödessä jotain aiemmin tallennettua kiinnostavaa. Tallentava digiboksi on ollut paras hankintani vuosiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
