22. helmikuuta 2009

Voice-overia vakuuttavalle miesäänelle?

Kokeilin tällä viikolla ihan uudenlaista työtehtävää: kertojanääntä.

Telkkariin tämäkin työ tulee (Discovery-kanavalle), mutta semmoiseen dokumenttiin, jossa setä puhuu vakuuttavalla äänellä tieteellisistä keksinnöistä ja väliin tulee vähän tekstitystä, kun joku muu puhuu. Käänsin kertojanäänen kässäriin ja ajastin muut repliikit.

Etukäteen ajattelin, että äh, ei jaksaisi opetella uutta hommaa. (Siihen liittyi aika paljon asettelu- ja tekniikkajuttuja... nytpä sitten tiedän, millaisia kässäreitä dubbausstudiossa luetaan.) Tieteellinen aihekin tuntui tylsältä. En tykkää muista dokkareista kuin historiallisista. (Joita niitäkin katson laiskasti. Melkein voisin sanoa: "En tykkää dokkareista.")

Mutta työ olikin tosi kivaa! Mikä vapaudentunne! Ne ikuiset 32/36/37 merkkiä per rivi eivät enää vainonneet ja kahlinneet minua, vaan sain kääntää niin kuin viimeksi opiskeluaikoina: merkityksen parhaalla mahdollisella tavalla. Kunhan nyt repliikki ei pidentynyt, koska sitten kertojasedällä tulisi kiire.

En oikeasti tiedä, kertooko dokkarin setä vai täti, mutta kuvittelin mielessäni vakuuttavaa miesääntä ja yritin tehdä tekstistäni sopivaa sellaiseen suuhun.

Huomasin, miten vahvasti olen ehdollistunut ruututekstin rajalliseen maailmaan. Ensimmäiset spiikkirivini olivat naurettavan pelkistettyjä, ja jouduin merkittävästi pidentämään niitä tarkistuskuuntelussa, ettei jäisi typerän pitkiä taukoja.

Kun kuuntelen dialogia, mietin alitajuisesti koko ajan, miten mahduttaisin sen kahdelle rajalliselle riville ja miten jakaisin ja ajastaisin rivit. Teen tätä jossain määrin silloinkin, kun katson TV:tä vapaa-ajalla. Jos joku yllättäen pitäisi minulle pistokokeen, alkaisin ehkä ladella: "Nuo replat samaan, nuo adjektiivit tainakin pois, tuohon luultavasti simppelimpi verbi, ellei satu just ja just mahtumaan." (Ehken ihan. Yritän olla ajattelematta sellaista ainakaan tietoisesti, vaikka alitajunta onkin ehdollistunut.)

Tuli semmoinen olo, että olisipa kivaa kääntää enemmänkin tekstiä muualle kuin kahdelle rajalliselle riville. Vaikka joku romaani, mistä alun perin alalle hakeutuessani haaveilin. Vapaus tuntui erilaiselta ja huumaavalta.

Toisaalta, aloitellessani nautin ruututekstin tekemisessä juuri siitä, että sen haasteet ovat erilaiset. Ei tarvitse miettiä ihanteellisinta mahdollisinta käännöstä, koska se ei mahtuisi kuitenkaan ruutuun. Sen sijaan pitää löytää paras mahdollinen kiteytys, mikä on tavallaan vähemmän perfektionistista hommaa.

Haluaisin tehdä molempia! Vuorottelu tekisi selvästi terää. Sitten osaisin iloita molemmista haasteista.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mulle on kans jaettu maaliskuun alkuun eka voice over -työni, myöskin Discoverylle (en ole vielä ehtinyt tarkemmin perehtyä, ties vaikka olis samaa ohjelmaa..?). Odotan mielenkiinnolla - kiva kuulla, että tuntuu hauskalta ja jollain tavalla vapauttavalta puuhalta! :)

Anne kirjoitti...

Mulle itse asiassa jaettiin kahta sarjaa. Discoverylla on vissiin enemmänkin tuota kertojanääntä. Tää jo tekemäni oli nimeltään How Do They Do It?, ja kyse oli arkisten käyttötavaroiden valmistusprosessista. En edes muista, mitä se vielä tekemätön käsittelee.

Odotin, että tekninen sanasto olisi tuottanut vaikeuksia, mutta MOT-verkkosanaston Eteka-sanakirja on mielettömän laaja. Sieltä löytyi suoraan oikeastaan kaikki. Olispa ne muutkin sanakirjat noin kattavia.

Onnea matkaan :) Kivaa tosiaan oli... hankalinta oli oikeastaan se, että koko prosessi oli uusi ja piti moneen kertaan varmistaa, meneekö kaikki nyt ohjeiden mukaan ja olenko muistanut kaiken. Seuraava jakso menee vielä paljon helpommin ja nopeammin.