Lähdin Xalapasta yöllä klo 2. Nukuin bussissa, se vei suoraan Mexico Cityn kentälle. Kentällä oli sellaista kuin kentillä aina. Shoppailu tosin oli mahdotonta, kun tuhat myyjää ryntäsi kohti tyrkyttämään tavaraa. Harmi heille. Olisin muuten ostanut halpaa luksuskosmetiikkaa. Nyt ahdistuin ja lähdin pois. Oli sen verran maireat virneet naamalla, että ulkonäköni ilmeisesti huusi kilometrin päähän "rikas valkoinen nainen, tullut ostamaan luksustuotteita".
Lento Mex-JFK klo 10-17 (lisäaikaa tuli aikaerosta). New Yorkiin saavuttuani passijono ei ollut yhtä sietämätön kuin viimeksi, tai ehkä olin siihen valmistautuneempi. Muodollisuudet noin 1 h.
Jenkkeihin EI kannata tulla vaihtamaan konetta normaalilla vaihtoajalla (alle 3 h). Nytkin yhdet saksalaiset joutuivat juoksemaan aivan hulluina ja ehtivät ehkä juuri ja juuri... en tiedä, ehtivätkö. Myös vaihtajien pitää nimittäin jonottaa samassa loputtomassa jonossa, jossa voi vierähtää yli tunti. Ja SITTEN JFK:llä pitää vaihtaa terminaalia lentoyhtiön mukaan. Mikään ei suju nopeasti tai helposti. Varoitus kaikille.
Lentokentältä lähtee New Yor Airport Service -bussi, joka vie maailman kätevimmin suoraan Grand Centralille ja Port Authorityn bussiasemalle (joka on aivan Broadwayn ja Times Squaren nurkalla). Lipun voi ostaa etukäteen netistä, tulostettu ja allekirjoitettu kaavake kelpasi bussissa hyvin. $28 menopaluu,$15 suuntaansa. Bussi kiertää lentokentällä kaikki terminaalit, eli helppo oli löytää omankin terminaalini edestä. Halvin keino päästä stadiin olisi AirTrain-juna (jolla myös terminaalia vaihdetaan) + metro, mutta siinä joutuu rahtaamaan matkatavaroitaan useampaan kertaan portaita ylös ja alas. Bussissa kuski nostaa tavarat kyytiin ja se siitä. Maksan palvelusta mielelläni - silti hyvin kohtuullisen - tuplahinnan.
Istuin bussissa ja ihmettelin oloani. Kuuntelin jenkkienglantia ympärillä. Ajettiin Queensin läpi. Rakennusten pihoilla liehuvat USA:n liput herättivät todella ristiriitaisia tunteita. Mietin, miten niistä voikin tulla niin ahdistunut fiilis, vaikka Suomen lipuista tulee ylevä ja isänmaallinen, ja samanlaista isänmaallisuuttahan tuokin lippu on. Silti, vahvat alitajuiset negaatiiviset vibat.
Manhattanin silutetti tuli näkyviin jo kaukaa, ja tajusin, minne olin matkalla. Tuli selittämätöntä sydämentykystä. Grand Central oli ulkoa tosi kauniin art deco. Siellä tuli jotain bussisekaannusta ja meidät komennettiin ensin ulos bussista (joka yleensä jatkaa suoraan Port Authoritylle), sitten takaisin sisään. Komentaja oli maailman newyorkilaisimman oloinen setä, joka huusi tosi kovaa ihan samalla aksentilla kuin Tony Sporano. "I've had three open heart surgeries and I still smoke." Että älkää te siinä valittako.
Sitten matka jatkui Port Autohritylle, laukut ulos ja äkkiä olin keskellä vierasta suurkaupunkia. Yksin. Se tuntui vatsassa vähän samalta kuin kuiluun putoaminen. Sitten lähdin katsomaan, kumpaan suuntaan katujen numerot pienenivät. Hostellini on vain parin kadun päässä Port Authorityltä, 39th & 9Ave. Oli oikeasti helppo ja nopea löytää, niin kuin netissä oli väitetty.
Manhattanilla on valehtelematta maailman helpoin liikkua. Numeroidut kadut ja avenuet, ruutukaava. Pitäisi olla maailman kädettömin suunnistaja, jotta VOISI eksyä. (Tai okei... Tämä EI ole eksymistä, mutta pari kertaa lähdin kaupan ovesta väärään suuntaan ja huomasin virheeni korttelin päässä, kun tulinkin isomman numeroisen poikkikadun kohdalle, vaikka olin ollut matkalla pienenevään suuntaan.) Kaikkialle on helppo löytää ja välimatkat ovat todella käveltäviä. Saaren poikki pääsee leveyssuunnassa varmaan noin puolessa tunnissa. Eteläkärjestä pohjoiskärkeen toki menisi koko päivä.
Kävely on myös paljon kiinnostavampaa kuin Lontoossa, koska voi kulkea menomatkan yhtä katua ja paluumatkan viereistä. Lontoossa tulee sahattua samoja reittejä ihan loputtomasti, koska viereiset kadut vievät jonnekin aivan muualle. (Alussa ruutukaavaan tottunut turisti teki siellä virheen ja yritti oikoa sivukatuja... mutta ei se käy. On täysin mahdollista päätyä kulkemaan ympyrää. Ainakaan ei pääse sinne minne aikoi.)
Hostelli on hassu ja kiva. Sitä pitää aasialainen mies, joka on aina läsnä. Sänkypaikkoja on kai vain 12. Minun huoneessani 4, toisessa 8. Hostellimajoitus ei ole ihanan ihanaa, mutta yksin matkustaessa on oikeastaan kiva saada välillä juttuseuraa. Siitä en tykkää, että pitää herätä ja mennä nukkumaan tosi varovasti, koska joku nukkuu jo/vielä, eikä voi valvoa omassa rauhassa niin paljon kuin haluaa. Mutta itse nukkuminen on ihan jees. Ja se aika, kun kaikki valvovat.
Kun olin jättänyt kamani hostellille, kävelin pari korttelia (ja NYC:n korttelit ovat ly-hyi-tä, varmaan puoli minsaa per pätkä!) Times Squarelle.
Se oli typerryttävää. Käsittämätöntä. Sata kertaa hienompaa kuin odotin! Kaikki kimaltaa ja hohtaa lämmintä valoa. Ja on isoa. Elämää suurempaa. Valot pimeässä illassa ovat aina olleet suuri rakkauteni myös Lontoossa. Mutta tämä on... no, erilaista. Isompaa. Typerryttävämpää. Lontoo on tunnelmallinen aivan eri lailla.
En enää muista ensiajatuksiani Lontoosta. Toivon, että muistaisin. Pidin siitä heti, mutta tekikö se minuun tällaisen vaikutuksen? En muista, että mikään kaupunki olisi tehnyt. Kävelin pimeässä, lämpimässä, valossa kylpevässä illassa ja hyperventiloin. Oikeasti. Sydän tykytti. En ollut odottanut, että regoisin näin.
Ostin jotain satunnaista ruokaa. Kaikki on auki 24 h! Nukuin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti