(1) Olen ylpeä itsestäni. Tänään selvisin taas BodyPumpiin - yli kuukauden tauon jälkeen. Kahden viikon tauko tuli matkan takia, mutta sitten salille paluu onkin venähtänyt silkkaa laiskuuttani. Osasin odottaa sitä. Kun rutiini unohtuu, itsensä pitää aina kiskoa takaisin. Tästä on jo puhuttu.
Kun nyt vihdoin menin, reaktio on sama kuin aina: miksi odotin näin kauan? Sehän oli kivaa ja oloni on heti sata kertaa parempi. (Mitä nyt lihakset voi huomenna olla kipeät... Otin samat painot kuin aina ja osa sarjoista oli niin rankkoja, että jäsenet tärisivät. Mutta nopeastihan se kunto palautuu, varmaan ainakin kolmannella kerralla jaksan niin kuin ennenkin.) Ihminen ei kyllä opi kaikista kokemuksistaan sitten millään.
Mutta nyt jatkan urheilua ahkerasti. Sunnuntaina voisi jo yrittää mennä toiste.
(2) Hairspray-kuume alkaa vähän rauhoittua. Päässä alkaa olla tilaa muullekin. Mulle aina tulee näitä. Harvemmin kaikkein pahin aallonharja yli viikkoa kestää.
Tähän nähden on harmi, että High School Musical 2, tuo Disney-kanavan mestariteos, saa ensi-iltansa tänään ;D Se oli jo eilen netissä, joten ilta meni sen katseluksi. (Oli muuten yllättävän hyvä korniksi teinileffaksi. Parempi kuin se eka. Mutta musa oli aika ankeaa.) Näissä olosuhteissa Zac Efron -jutusta ei meinaa vieläkään päästä irti. Hairspray-videoita ei enää tulvi joka tuutista, mutta noita sen sijaan kyllä. Haastatteluita. Katkelmia leffasta. Kaikkee. Puh. Yritän toipua.
Ja se on jo Rolling Stonen kannessakin. Se on aika vakavasti otettava juttu. Vähemmän vakavaa on se, että jokaisen ihmisen ensimmäinen mielleyhtymä kuvasta on: "Miten kukaan päätyy tuollaiseen asentoon? Ikinä? Missään yhteydessä?" Myös minulle kävi näin. Ja lehden nettisivujen mukaan myös Zacille itselleen.
(3) Jos Zac Efronista tulee nimi, jonka kaikki Suomessakin tuntevat, se on jo toinen kerta, kun olen aikaani edellä. [Edit: vai tunteekohan kaikki Suomenkin teinit jo sen? Mistä minä tiedän. Ei ole mitään kontaktia teineihin. No, jätetään tämä silti.] Mie nimittäin fanitin Jude Law'ta ennen kuin 98% jengistä tunsi sitä. Vuodesta -98. (Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta Jude on ollut tunnettu tähti vasta alle 10 vuotta. Rakastuin häneen Stephen Fryn lemmittynä Oscar-elämäkerrassa Wilde. Ennen Talented Mr. Ripleytä, ennen mitään, missä suuri maailma hänet huomasi. Jos mainitsin hänet vaikkapa miesihannetta kysyttäessä, reaktio oli aina "Häh? Kuka?")
Voihan se olla, että Zac katoaa näkymättömiin parissa vuodessa. Mutta jos ei, onnittelen itseäni. Ei tämä tosin niin hieno juttu ole kuin Jude: Zac on muualla jo tosi tunnettu. Jude ei silloin ollut oikeastaan edes Briteissä. Eikä Zac edes ole mielettömän kaunis tai ennenkuulumattoman lahjakas. Se vain on tehnyt niin ison palveluksen musikaaleille, etten voi olla nostamatta sitä kullatulle jalustalle. En vaan voi. Se sanoi jossain näinkin osuvasti: "The great thing about musicals is [that] when two characters get to dance and sing to each other on the screen, there's just a level of connection that can't be reached by regular dialogue." Olen ihan samaa mieltä! Lauletuilla sanoilla päästään syvemmälle kuin puhutuilla. Sinäkin ymmärrät sen, Zac.
Juden bongaamisesta olen aina ollut hyvin ylpeä. Nykyään sen loisto on jo hiipumaan päin, mutta kahden- ja kolmenkymmenen välillä se oli maailman kaunein olento. Sitä mieltä olen varmaan ikuisesti. (Ja se olisi ollut täydellinen Sebastian Brideshead Revisitediin. Jossain vaiheessa projektista huhuttiinkin. Mutta nyt se on jo liian vanha.)
(Jos joku ei muka tiedä, miltä se näyttää:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti